Hyvää valtakunnallista Yrittäjän päivää, hyvät ihmiset!

Minähän olen opettaja, en siis mikään yrittäjä. Tarkemmin kun asiaa pohdin, en ole oikeastaan koskaan edes haaveillut yrittäjyydestä. En ainakaan muista sen ikinä edes vakavasti käyneen mielessä tulevaisuutta suunnitellessani. Paitsi kun olen katsonut Shark Tankia ja haaveillut keksiväni jonkun  mielettömän menestyvän ihanminkävaankeksinnön, jota myymällä rikastuisin välittömästi. Ilman siis sen suurempaa yrittämistä. Tat-ta-daa vaan ja sitten mul ois massii taskut pullollaan. (Pete Parkkosta voisin kyllä hiukan yrittää, awinkawink.)

Kuten päivän teemaan kuuluu, olen tänään yrittänyt olla oikein yrittäjähenkinen. Yrittänyt olla luova ja innovatiivinen, ottaa riskejä asetetut tavoitteet saavuttaakseni.

Olen muun muassa yrittänyt:

- olla myöhästymättä ensimmäisenä koulupäivänä. Yritin myös olla luova, enkä ajanut ihan liikennesääntöjen mukaisesti. Pikkuisen vaan annoin niille uusia innovatiivisia vivahteita, kuten kunnon yrittäjän kuuluukin.

- olla nukahtamatta luennolla. Koska keskityin tähän yrittämiseen niin kokonaisvaltaisesti, meni aamuiset opiskeluun orientoivat tunnit ehkä hiiiukan ohi. 

- siirtyä Turun keskustan liepeillä sijaitsevalta yliopistolta Maskun kautta takaisin Turun keskustaan esikoisen jäkistreeneihin. Aikaa tähän siirtymään oli reilu tunti, jonka aikana piti myös yrittää ehtiä hakea kuopus päiväkodista, ruokkia molemmat, tarkistaa että läksyt on tehty, vaihtaa vaatteet ja ulostautua ilman hermoromahdusta.

- viihdyttää neljä vuotiaan tahdikkuudella ja kuuluvalla äänellä varustettua kuopustani ihan sairaan tylsässä hallissa, missä ei tietenkään ole mitään järkevää tekemistä, vähintään valovuodelta tuntuneen tunnin ajan. 

- venyttää hermoni äärimmilleen, sillä epäonnistuin kohtalaisen pahasti edellä mainitussa tehtävässä. Olihan se nyt vähän turhan suuri riski yrittää edes pienen hetken seurata esikoisen treenaamista.

- jatkaa hermojen hallintaa joutuessani vielä kotimatkalla asioimaan silmälasiliikkeessä kahden nälkäisen ja väsähtäneen lapsen kanssa. 

- olla kiljumatta, kun oman vuoronumeroni ilmestyessä valotaululle kuulin pienen tytön vienon äänen ilmoittavan ihan hirveästä kakkahädästä. 

- ottaa itsestäni edes jossain määrin ihmismäisen ja laiskahkon oikean silmäni peittävän selfien uusissa, esikoisen mielestä ei minulle ollenkaan sopivissa plehoissani. 

Niin.  Että taitaa olla parasta pitäytyä omassa päivätyössäni ja jättää yrittäminen niille, jotka sen parhaiten hallitsevat. 

Onnea siis vielä, yrittäjät. Olette päivänne ansainneet!