Se oli sellainen kaunis, kirpsakan raikas syyskuun aamu. Kirkkaat aamuauringon säteet sokaisivat silmämme ajellessamme kohti TYKSin U-sairalaa. Hiljaisina, jännittyneinä kumpikin. Tiesimme, että tämä matka tulisi mullistamaan maailmamme. Emme enää olisi vain me kaksi, juuri ensimmäistä hääpäiväänsä viettänyt pariskunta. Meistä oli muodostumassa ihan oikea perhe.

Raskausviikkoja oli takana jo 41+5, enkä enää antaisi kulua päivääkään, että saisin sinut syliini. Tämän kerroin myös sairaalan henkilökunnalle, huomatessani heidän empivät ilmeensä ehdottaessani synnytyksen käynnistämistä. Minulla ei ollut kipuja, ei tietoakaan supistuksista. Vielä edeltävänä iltana olin käynyt pitkällä lenkillä. Siitä huolimatta olin päättänyt, etten enää poistuisi sairaalasta kantaen lasta sisälläni.

Ne jotka minua vähänkään paremmin tuntevat, tietävät sanomattakin, että sain tahtoni läpi. Minä kun osaan tarvittaessa olla hyvinkin vakuuttava.

En tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan kun kalvot viimein puhkaistiin. Odotin vain niin hirvittävän paljon näkeväni sinut. Olin ehtinyt käydä äärettömiä kertoja ajatuksissani läpi sen hetken, kun kuulisin ensimmäistä kertaa äänesi. Kun saisin sinut rinnalleni ja näkisin lumoavan kauniit kasvosi. Tuntisin sydämesi sykkeen vasten omaa rintaani, lämpösi ihollani. En osannut pelätä, tätä hetkeä olin odottanut jo niin pitkään. 

Kaksitoista tuskaista tuntia myöhemmin sinä synnyit. 

Tunsimme sinut heti, ihan kuin olisit aina ollut siinä meidän välissämme. Et edes itkenyt. Ihmeissäsi tutkailit meitä suurilla silmilläsi, tunnustelit ihoani pienillä ruttuisilla, pehmeillä sormillasi. Emme mekään osanneet tehdä muuta kuin vain katsoa sinua. Kyyneleet vierivät poskillamme, rakkaus ja onnellisuus täytti sydämemme. 

Sinä olit vihdoin siinä. Rakas esikoisemme, niin paljon toivottu ja odotettu. Niin kaunis, niin täydellinen. 

Sinä kauniina syyskuisena päivänä kun saimme sinut, maailmasta tuli parempi paikka. 

Onnea, rakas lapsemme, komea kahdeksanvuotiaamme! 

Sinusta ikuisesti kiitollinen.