Esikoisen kanssa elämään oppiminen on ollut toisinaan aikamoista rimpuilua. Hän on kuitenkin meille se esikoinen, ensimmäinen lapsemme. Kaikki kasvunpyrähdykset, uhmat ja vaiheet, kaikki ne ollaan esikoisen kohdalla koettu ensimmäistä kertaa.

Toisinaan olemme onnistuneet välttymään suuremmilta kriiseiltä. Toisinaan taas ollaan kivuttu vauhdilla perse edellä puuhun.

Toisinaan tuntuu, että hän on ihan vauva vielä. Pieni hauras lapsi, joka kaipaa vanhempiaan kaikessa tekemisessään. Kyselen ja varmistelen jatkuvasti, onko hänellä kaikki hyvin. Rutistan, halaan ja suukottelen, vaikka toinen rypistelee hädissään pakoon. Hiippailen iltaisin hiljaa hänen huoneeseen tarkistamaan, että peitto varmasti peittää pienet varpaat. Silitän poskea, ja kuiskaan rakastavani. Äidin pieni, maailman tärkein.

Toisinaan taas ollaan ja ihmetellään sydän syrjällään pojan painellessa pyörällään pitkin kyliä. Hyvä jos malttaa kotona käydä syömässä, kun on niin kivat leikit naapuruston ikätovereiden kanssa meneillään. Oman kodin turvasta leviämään lähtenyt reviiri laajenee hitaasti mutta varmasti, samalla kiristäen ikävästi äidin tiukkaan jumittunutta napanuoraa. 

Toisinaan tekisi mieli kiskoa vastaan. Repiä takaisin tuohon vierelle, syliin turvaan. 

Toisinaan taas olen onnellinen siitä, miten vastuuntuntoinen ja reipas kahdeksanvuotias meillä asuukaan.

Että aika hukassa ollaan, toisinaan. 

Onneksi lapsemme on kuitenkin jo sen verran tietoinen omasta ison pojan olemuksestaan ja osaamisensa tasosta, että kykenee jättämään myös meille, epätiedossa rimpuileville vanhemmille, hienovaraisia vinkkejä itsenäistymisestään.

Tässä muutama vinkki tulkintayrityksineen tältä päivältä: 

Esikoinen ymmärtää myös jättämänsä vihjeen perusteella ulkovaatteiden päälle. Aamulla valmiiksi  ulko-oven eteen viikatuista, sään mukaan valituista vaatteista on sentään takki kelvannut. Ja pipo. Ulkohousut on otettu mukaan, vaikka vahva veikkaus on, että ne löytyy reppuun sullottuina. 

Tämä vinkki ei kovin paljon jätä tulkinnan varaan. Give me some space, you mother fu.. 

Että ei kai tässä tarvitse kasvatusopuksiin tai Sinkkosiin sen enempää turvautua. Ehkä tämä tästä vielä suttaantuu, kunhan jatkossakin muistamme seurata lapsemme päivittäisiä vihjeitä itsenäistymisestä ja antaa mahdollisuuden myös toteuttaa itseään.

Emme kuitenkaan jätä häntä heitteille, vaan annamme tilaa, ohjaamme oikeaan suuntaan ja olemme turvana. Rakastamme niin paljon että sattuu, kuuntelemme ja ymmärrämme. Menetetään hermomme ja kasaamme ne takaisin kokoon. Pyydetään anteeksi ja otetaan virheistämme opiksi.

Muuten saatamme löytää itsemme taas sieltä puun latvasta, perskannikat täynnä oksia.