Väliaika, kahvia ilman pullaa.

Sokeriton marraskuu on edennyt noin puoliväliin asti. Viime postaukseni aiheesta herätti jonkin verran keskustelua siitä, mitä sokerittomuudella tarkkaan ottaen tarkoitan. Että pitääkö välttää hedelmiä, keinotekoisia makeutusaineita, kookos- tai inkkarisokeria, hunajaa tai muita vastaavia sokerin "korvikkeita".  Itse olen kuitenkin sitä mieltä, kuten monessa muussakin erimielisyyttä aiheuttavassa mielipidekysymyksessä, että meitä ihmisiä on ihan joka lähtöön ja junaankin vielä. Kukin valitkoon siis omat tyylinsä tallata. Myös sokerittomuuden suhteen.

Itse noudatan oman ammattiauttaja-Anneni laatimaa ruokavaliota, mihin ei sokeria sen suuremmin sisälly. Saan syödä monipuolisesti, ruokaa on riittävästi eikä tarvitse nähdä nälkää. Monipuolisuus ja riittävyys taas pitää turhat mieliteot loitolla. Ei ihmedieettejä, ei mitään tredien mukaisia hömpötyksiä. Olen pitäytynyt siinä, mitä itselleni lupasin, ja se on tärkeintä. 

Ensimmäinen repsahdus oli lähellä tuossa heti reilu viikko sitten, kun Espoossa asuvan ystäväni luota lähtiessäni hurjastelin itselleni elämäni toiset ylinopeussakot. Minä kun olen aina ollut jossain määrin tunnesyöppö. Vitutuksen vallatessa kaiken aivotoimintani, olin täysin valmis ajamaan ensimmäiselle vastaantulevalle huoltoasemalle ostamaan itselleni jättisäkin salmiakkia. Ja suklaata. Mutta en mennyt.

Myös muutamina iltoina lasten mentyä nukkumaan, on minussa asuva herkkuperseys yrittänyt herätellä itseään marrashorroksesta. Takavasemmalta vaivihkaa hiippaillut. Uskotellut suklaan auttavan väsymykseen ja tuovan piristystä pimeisiin iltoihin. Mutta en ole mennyt lankaan. Sen sijaan olen löytänyt itselleni todella mukavaa pk-seuraa iltalenkkiseuraa. On ollut ihanan virkistävää käydä yhdessä kävelemässä, mukavia jutustellen ja huolia purkien.

Isänpäivä, ei ongelmia. Siitä iso kiitos puolen vuoden superdieetille, ettei juhlapäivien ja muiden kissanristiäisten vietto ilman herkkuja tee tiukkaa. 

Mutta. Aina se sama saakelin mutta.

Menin sitten käymään vaa´alla. Pienessä mielessäni kuvittelin näiden muutaman viikon tehneen kauan odotettuja muutoksia vaakalukemiin. Ja olihan se ryhtiliike tuottanut tulosta! 

Kokonainen kilo oli tullut LISÄÄ, jumalauta. Revi sitä kuuluisaa motivaatiota siitä sitten niin!

Että kyllä panee taas risomaan tämä tämmöinen. Vaikka kuinka yrittää, ei tapahdu mitään. Tai no tapahtuuhan, mutta väärään suuntaan! 

Syvä huokaus. Leuka rintaan ja eteenpäin. Ei kai tässä muukaan auta.

Mites teillä muilla sujuu? Oletteko vielä mukana?