Tiettekö kun on sellasia päiviä kun vaan yksinkertaisesti vituttaa. Ilman mitään sen ihmeempää syytä. Vituttaa vaan. Niinku ihan kaikki.

Tänään oli sellanen päivä. Takana on parituhatta huonosti nukuttua yötä, sekin saattoi toki vaikuttaa asiaan. Ei mulla kuitenkaan mitään erikseen mainittavaa syytä ollut olla huonotuulinen. Kunhan vaan kaikki vähän ärsytti. 

Siksi tuntui vielä hiukan ihanammalta päästä lähtemään yksin Espooseen, rakkaan lapsuudenystäväni luo, tuoksuttelemaan ja ihastelemaan perheen uutta suloista tulokasta. Sekään ei tosin mennyt ihan nappiin, vauva kun alkoi itkeä sydäntä särkevästi sillä sekunnilla, kun yritin ottaa hänet syliini. 

Kotiin lähtiessäni oli jo ihan säkkipimeää ja sataa tihutti tasaiseen tahtiin. Märkä asfaltti imi viimeisetkin valon rippeet itseensä. Tuulilasi ja peilit olivat tulomatkan motariosuudella keränneet mukavan paskakuorrutuksen, mikä osaltaan heikensi näkyvyyttä. Jo heti saatuani autoni irti mutaiseen nurmikkoon painuneesta syvästä kuopasta ystäväni pihalla (sori siitä!), meinasin peruuttaa taloyhtiön postilaatikkorivin nurin.  

Hieman sadatellen kurvasin kaarani kohti kotia, näpräten samalla navigaattoria päälle. Kotiinkin piti soittaa, että olen tulossa. Tuulilasin tihkukytkinkin temppuili, näkyvyys loppui oman auton keulaan ja kanssa-autoilijoiden valot häikivät väsyneitä silmiäni. Sadattelin mielessäni edelläni ajavia sunnuntai-ajelijoita, jotka kaikessa rauhassa ajaa köröttelivät sellasta tasasta seittemääkymppiä.

Suutuspäissäni painoin voimakkaammin kaasua päästäkseni edessä matelevien autojen ohi, oltiinhan sentään moottorit... 

Sitten, ihan yhtäkkiä, kaikki valkeni. Sen pienen hetken kaikki oli täysin kirkasta. 

Vitut se mikään motari vielä ollut vaan Kehä III, kasikympin alue ja siinä tienreunassa nopeusvalvontakamera. Saatana.

Että onpahan nyt sitten ainakin ihan ehta syy sille vitutukselle. 

Olisihan se nyt ollut ihan hölmöä pilata päivänsä ilman mitään erikseen mainittavaa syytä.