Syypää mun hymyyn
marraskuuta 27, 2017
Kaksi vuotta sitten peilistä katsoi minulle täysin vieras ihminen. Kortisonin turvottamat, paksut posket muuttivat silmäni pieniksi viiruiksi, myös suun muoto muuttui täysin. Ohimoita korosti valtavat nestekertymät, jotka iltaisin näyttivät ihan sarvilta. Ylähuulta koristi tuuheat, tummat viikset. Posket olivat peittyneet vahvaan, pitkään nukkaan. Sytostaattipitoiset ylläpitolääkkeet saivat hiukset putoamaan päästä tukottain ja maksanäpyt täyttivät ennen lähes virheettömän ihoni.
Muutos tapahtui niin nopeasti, ettei pääni pysynyt muutoksessa mukana. Vihasin peilikuvaani. Vihasin!! Välttelin katsomasta peiliin viimeiseen asti. Peittelin kasvojani huivilla myös kotona ollessani. En halunnut poistua kotoa kuin pakon edessä. Kiukuttelin kuin pieni lapsi, huusin ja räyhäsin. Paiskoin liian pieniksi jääneitä vaatteita ympäriinsä kortisonin turvottaessa kehoani. Häpesin uutta, täydellisen muodonmuutoksen saanutta ulkonäköäni, enkä halunnut kenenkään näkevän minua.
Yksin ollessani tuijotin peiliin ja itkin lohduttomasti.
En osaa kuvailla, miltä tuntuu, kun kirjaimellisesti menettää omat kasvonsa. Sitä tunnetta, kun peilistä tuijottaa joku muu, kuin sinä itse. Ja vielä kun se joku muu on ihan helvetin ruma. Miltä tuntuu, kun tututkin ihmiset jäävät tuijottamaan hämmentyneinä. Eivät oikein tiedä mitä sanoisivat, katsovat vaan hölmistyneinä. Yrittävät esittää, etteivät näkisi eroa entiseen. Tai sitten eivät edes kadulla ohi kulkiessaan tunnista.
Pahalta se tuntuu. Ihan saatanan pahalta. Ihan sama vaikka tiesin tarvitsevani kortisonia pysyäkseni hengissä. Ne olivat mun kasvot!
Nyt, reilu vuosi kortisonikuurin loppumisen jälkeen, alkavat kasvoni olemaan täysin entisensä siitä huolimatta, että minua on sellaiset parisenkymmentä kiloa enemmän kuin ennen sairastumistani. Viime viikonloppuna, tänään virallista neljävuotispäiväänsä viettävän pikkumuijan synttäritohinoden tuoksinnassa, jaksoin pitkästä aikaa hieman panostaa ulkonäkööni. Tavanomaisen kahden minuutin pikameikin sijaan kulutin naamani maalaamiseen ainakin kuusi minuuttia. Saipa harvat hapseni myös muutamat kiharat, juhlien prinsessateemaa kunnioittaen.
Pahoittelen lievähköä kusennousua päähäni, mutta aisssssaatana mä näytän muuten hyvältä! Terveeltä, onnelliselta, tavalliselta.
Ihan itseltäni. Minulta. En keneltäkään muulta.
Ja se tuntuu muuten ihan hiton hyvältä!
0 kommenttia