Istun autossa matkalla töihin. Oranssinhohtoiset katuvalot ja edellä kulkevien autojen välkkyvät jarruvalot tuovat pientä valonkajoa pimeään aamuun, sadepisaroiden piiskatessa tuulilasia. 

Näpräilen viereisellä penkillä olevaa kännykkääni, yrittäen vaihtaa biisiä Spotifysta. Valitsen sokkona soittolistan ja painan satunnaistoistoa. Nostalgiset, kuumista kuumimpien 90 -luvun discopopitushittien mukaansatempaavat biitit vievät hetkessä minut takaisin nuoruusvuosien kotibileisiin, missä juomat virtasivat kylminä ja pojat olivat kuum.. no, poikia. 

Pysähdyn autoletkan jatkoksi valojen vaihtuessa punaiseksi. Aamun pimeydessä liikenteen eri väreissä välkkyvät valot luovat ympärilleni kuin hämyisen discotunnelman. Lisään vähän vielä volyymia ja laulan antaumuksella tuttujen kappaleiden kajahdellessa auton kaiuttimista. Bomfunk MC´sin Freestylerin tutut ensimmäiset tahdit saavat minut niin fiiliksiin, että unohdan hetkeksi kaiken muun. 

Antaudun täysin musiikin vietäväksi, eläydyn biisiin koko kehollani. Suljen silmäni ja kuvittelen itseni levynpyörittäjäksi DJ:n pöydän taakse. Käsivarret skrätsää olkapäitä myöden rytmissä, vartalo myötäilee tahdissa mukana. Suurin osa sanoista palautuu mieleeni räpätessäni Raymondin mukana, loput keksin lennossa. 

Havahdun takaani kuuluvaan, vaativaan tööttäykseen, valojen vaihduttua jälleen vihreäksi. Ennen kuin ymmärrän painaa kaasua, katsahdan varovasti viereiselle kaistalle. 

"Ei se mitään nähnyt. Pimeäkin on." todistelen itselleni, vilkuttaessani takaisin viereisen auton suu korvissa asti virnuilevalle kuskille.