Hehkutin viime viikolla haaveistamme lähteä seikkailemaan Thaimaahan kesäkuuksi. Olemme sen jälkeen pyöritelleet ajatusta ahkerasti puolelta toiselle, tutkineet lentojen ja majoitusten hintoja, miettineet mahdollisuuden realistisuutta nyky(raha)tilanteeseen nähden ja todenneet, ettei ajatus ole täysin mahdoton.

Kaiken muun haaveilun, matkakohteiden valinnanvaikeuden ja kymmenien matkavlogien läpikahlaamisen ohella palauttelin myös edeltävien reissujemme muistoja mieleeni vanhojen lomakuvien avulla. 

Kuvat palauttivat mieleeni mukavien reissumuistojen lisäksi myös muiston hyvävartaloisesta itsestäni. Melkein teki pahaa katsoa jälkimmäisen matkamme (12/2014) kuvia, jolloin olin juuri muutamaa päivää ennen palannut Superdieetin loppukuvauksista Tahkolta. En muistanutkaan kuinka hoikka olin. Makkaroiden sijaan vatsaani koristi orastava sikspäkki. Ensimmäistä kertaa elämässäni en juurikaan häpeillyt esiintyä bikineissä. Vaatteet istuivat kauniisti päälläni, eivät kiristäneet kuuman ja kostean ilmaston turvottaessa kehoa. Siltä reissulta löysin myös paikallisista kojuista itselleni muutaman kesähepeneen, vaikka paikallisen kokoluokituksen mukaan vastasin edelleen lähes jättiläistä. 

En kuitenkaan tuolloin osannut arvostaa vartaloani. Ne, jotka ovat elämässään suurempia määriä painoa pudottaneet lyhyessä ajassa ymmärtävät, ettei pää oikein tahdo pysyä muutoksen tahdissa mukana. Se tulee aina hieman jälkijunassa. Vaikka tänään katson kuvia kaihoisasti ihaillen, olin kuvaushetkellä vielä hyvin epävarma itsestäni. Peilistä katsoi edelleen hieman pullukka tyttö, joka pelkäsi kuollakseen menettävänsä kovalla työllä saavutetut tulokset, jos lomalla poikkeaa turhan paljon totutusta ruokavaliosta.

Kuvia selaillessani ymmärsin nyt, miten paljon tuolloin otin kuvia itsestäni tai pyysin mieheni niitä minusta ottamaan. Ja vain sen takia, etten ollenkaan tajunnut, miten oikeasti hyvältä näytin 23 kiloa keventyneessä, kaksi lasta kantaneessa vartalossani.

Tänään ei kuvia tarvitse ottaa tajutakseen, että kaukana ollaan noista mitoista. Vaikka aikuisena, aivot omistavana ihmisenä ymmärrän, että terveys menee aina ulkonäköasioiden edelle, en häpeä myöntää häpeileväni itseäni. En ole sinut vartaloni kanssa, enkä pidä ollenkaan siitä, mitä peilissä näen. En halua olla tällainen. En. 

Mutta en myöskään voi sille mitään, ettei kehoni ole edelleenkään kanssani samaa mieltä. Ei toimi gluteeniton, laktoositon eikä sokeriton ruokavalio. Ei myöskään ruokavalio, jonka avulla ohjelman aikana kilot pudotin. Toki liikuntaa on tullut harrastettua huomattavasti vähemmän, enkä ole yhtä pilkuntarkasti jaksanut ruokavaliota noudattaa. Voimavarani eivät yksinkertaisesti ole siihen riittäneet, maksasairauden mukana kulkevan väsymyksen, äitiyden ja opiskelun ohella. 

Eniten kaipaisin sitä, että yritykseni palkittaisiin edes pienellä toivonkipinällä. Että vaakalukema liikkuisi edes muutaman kilon alaspäin, antaen motivaatiota jatkaa eteenpäin. Että liikkuminen polvivammaisena tulisi painon laskun myötä taas helpommaksi. Ettei vaan aina vituttaisi kun kaikki sattuu. Ja hävettäisi, kun on vaan niin rapakunnossa. Taas. 

Ei auta. Ei vaikka miten valittaisi. Valitan silti tämän postauksen verran, koska sisällä vellovan paskan märehtiminen, asioiden  ja omien ajatusten jäsentäminen tekstiksi ja niiden julkaiseminen helpottaa. Enkä millään usko, että olisin ainoa, joka painii kehopositiivisuuden, itseinhon ja muodonmuutoshaaveiden välillä.

Kaikesta huolimatta, kävin tänään ostamassa itselleni uudet, suuremman koon jumppapöksyt, vanhat kun alkoivat olla aika virttyneet enkä satunnaisesta viuhahtelutaipumuksestani huolimatta ajatellut salilla persettäni esitellä. Huomenna käyn naapurikunnassa lunastamassa itselleni kuntosalikortin vuodeksi. Yllä olevassa kuvassa kauniina poseeraava dieettikilpasiskoni Maijan ja myös superdieettiin osallistuneen Minnan kanssa ollaan haastettu itsemme karkki- ja suklaalakkoon 116 päiväksi, josta jo kerroinkin tuolla Mun muotoisen facebook -sivuilla. Että yritystä kuitenkin on.

Haaveenani on, että saisin sen verran jalkoihin voimaa (ja lihaksia polvea tukemaan) tässä muutaman kuukauden aikana, että kehtaisin voisin vielä kevään aikana osallistua Turussa(kin) järjestettävälle Training for Warriors -treenien peruskurssille.  Ja kesäkuussa olisi ihan kiva, jos voisi taas edes vähän vähemmän häpeillen laittaa uikkarit ylleen.

Miten sulla sujuu? Joko on kesäkunto hallussa?

Niin vaan se marraskuukin sitten hurahti ohi. Tai no mitään hurahtanut, yksi vuoden pisimmistä kuukausistahan tuo tuntuu aina olevan. Pimeää ja märkää riitti loputtomiin, varsinkin viimeiset pari viikkoa ovat täällä päin Suomea olleet hyvin koleita ja sateisia. Ja pimeitä. Ja märkiä. Yhtä kuravelliä.

Kuun alussa lupasin tehdä kuukaudesta vielä kurjemman, eli jättäisin sokerin kokonaan pois. En ole koskaan ollut mikään sokerin suurkuluttaja, mutta tässä kun olen jo reippaasti yli vuoden kärsinyt kortisonin tuomista, hyvin tiukkaan jämähtäneistä parista kymmenestä kilosta, päätin testata, onko sokeri kuitenkin se mikä ylläpitää reipasta ylipainoani.

Monilla sokerittomuuden aloittaminen voi olla vaikeaa. Mieliteot kiusaa, päätä särkee ja kiukuttaa (tavallista enemmän). En itse huomannut sen kummallisempia "vieroitusoireita", tosin en ole kyllä kysynyt rakkaan mieheni mielipidettä tähän asiaan. Varsinkin tuon kiukuttelun ja turhasta nalkuttamisen suhteen saattaisi hänellä olla jotain lisättävää.

Mielitekoja tuli ja meni. Minulle vaikeimpia hetkiä ovat illat, lasten mentyä nukkumaan. Päivän duunit on saatu päätökseen ja olisi niin ihanaa käpertyä sohvalle mutustelemaan herkkuja. Olen myös jossain määrin tunnesyöppö ja varsinkin stressaantuneena, väsyneenä tai muuten vain vittuuntuneena tulee helposti herkut mieleen. Eli käytännössä ihan jatkuvasti. Olenhan sentään naimisissa oleva (!!!) opiskeleva perheenäiti.

Voin kuitenkin ylpeänä ilmoittaa, että pidin lupaukseni! Kertaakaan en lipsunut, vaikka lapset ovat tietysti saaneet herkutella ja viime viikonloppuunkin mahtui kolmet synttärit kaikkine torttuineen. Eikä sokerittomuus tarkoittanut pelkästään herkkuja, vaan mielestäni onnistuin karsimaan myös piilosokerin ihan minimiin. Hyvä minä!

Entäs sitten ne sokerittomuuden vaikutukset?

En osaa sanoa. Totta puhuakseni, en huomaa juuri minkäänlaista eroa.

Suurin odotukseni oli tietysti, että paino laskisi. Että sokerittomuus tuntuisi vaatteissa, ettei ne enää niin kiristelisi. Vaakalukema oli kuitenkin tänä aamuna täysin sama, kuin kuukausi sitten. Se harmittaa ihan valtavasti!

Joidenkin tutkimusten mukaan sokerin käytön lopettaminen vaikuttaa myös positiivisesti muistiin, että se vahvistaisi muistista ja oppimisesta vastaavan hippokampuksen toimintaa. Hahaha! Luitteko postaukseni vegeillasta Ristorante Denniksessä? Niin, että ei mitään merkittävää muutosta silläkään saralla.

Toisaalta, olen kyllä ollut masentavasta, pimeästä vuodenajasta huolimatta yllättävän pirteä. En myöskään ole turruttanut nälkääni herkkujen napostelulla, vaan olen panostanut säännölliseen ruokailuun. Lisäksi olen ihan varma siitä, että sokerittomuus on tehnyt paljon hyvää sellaisille asioille, joita en itse peiliin katsomalla pysty näkemään. Maksa ja hampaat nyt äkkiseltään mainittuina ainakin kiittävät. 

Olen ylpeä myös järkkymättömästä itsekuristani. Siitä, että pysyin lupauksessani enkä lipsunut matkan varrella. Tiedän, että monet ovat ehdottomasti sitä mieltä, ettei totaalikieltäytyminen kannata, koska "sit ku se dieetti loppuu ni sit sä kuitenki vedät kaksin käsin sokeria naamaas", mutta ei se ainakaan mulla toimi noin. Vaikka tälläkin hetkellä voisin surutta vedellä niitä herkkuja, koska joulukuu, ei mun tee yhtään edes mieleni mitään. 

Itseasiassa, ajattelin jatkaa samaa linjaa sokerittomuuden suhteen ainakin jouluun asti. Huomenna saatan maistaa tänään pyöreitä täyttävän (70!!!) äitini synttärikakkua, mutta jatkan siitä sitten taas sen jälkeen. 

Ei siitä haittaa ainakaan ole.

Seuraa shokkipaljastus: 

Olen aina ollut hyyyyvin ennakkoluuloinen lähes kaikkia länsimaisen lääketieteen ulkopuolelle jääviä parannuskeinoja kohtaan. Siis tämmösiä kaikenmoisia hömpötyksiä, henkiparannuksen kaukohoitoja (nämä!!), ennustamisia, yksisarvis- (whaaaat?!) ja enkeliterapiahoitoja sun muita henkimaailman juttuja. Tai kutsuisinko niitä asiallisemmin vaikka vaihtoehtoisiksi hoitomuodoiksi? Uskomus- tai täydentäviksi hoidoiksi? Huuhaaksi..?

Jos ihan rehellisiä ollaan, valitsen sanavarastostani normaalisti hörhöilyn kuvaamaan kyseistä ihmeparannushömppää. Mielestäni se on ollut kovinkin toimiva ja toimintaa hyvin kuvaileva sana, joskin ehkä pikkuisen turhan leimaava, jos pipo oikein lujasti kiristää päässä.

Omista ennakkoluuloistani huolimatta en ole koskaan kuitenkaan "tuominnut" tai edes väheksynyt näitä toisentyyppisiä terveydenhoidon muotoja. Ne ei vaan ole olleet ikinä mun juttu, koska uskon itse tieteelliseen toimintaan ja laajoihin tutkimusnäyttöihin. Muut hakekoot apua vaivoihinsa mistä haluavat, eihän se minulta pois ole. Mutta mitä hyötyä "uskomushoidoista" voisi ylipäätään olla kaltaiselleni tyypille, joka ei niihin itse yksinkertaisesti usko?  

Aina silloin tällöin aihe on kuitenkin otettu esille, vaihtelevalla vakavuudella ja naurun määrällä. Monet Petran asiakkaista ovat suitsuttaneet energiakäsittelyn toimivuutta ja sen tuomaa hyvää oloa. Lisäksi, parin viime vuoden aikana omakanta.fi -sivustoni terveystieto-osio on täyttynyt lukuisista tieteellisistä tutkimuksista. Vaikka oloni on hurjasti kohentunut siitä, mitä se pahimmillaan kortisonikuurin aikana oli, en silti vielä hypi innosta terveydentilani suhteen.

Onko mulla siis jotain menetettävää? 

Koska kaikkea on koitettava, paitsi kansantanhuja ja omaa pikkuveljeä (oksensin hieman suuhuni), lampsin eilen mieli uusille kokemuksille avoinna Turun Martissa sijaitsevan MooV:in tiloihin elämäni ensimmäiseen energiahoitoon. Tilanne oli kieltämättä aluksi aika kiusallinen. Olemme Petran kanssa olleet läheisiä ystäviä koko aikuisiän, joten hän on hyvin tietoinen skeptisyydestäni hörhöilyä ei-tieteellistä toimintaa kohtaan. 

Muutamien hervottomien nauruntirskahduksien ja levottoman pölhöilyn jälkeen homma lähti etenemään. Pystyin sulkemaan mieleni lähes kaikilta epäluuloilta ja - suureksi yllätyksekseni - myös rentoutumaan. Hoito tapahtui hoitopöydällä, vaatteet päällä (!!) kevyen kosketuksen välityksellä. Ei loitsuja, ei lääppimisiä eikä heilumisia. Vain lämpimiä, kevyitä painalluksia ympäri kehoa, eteeristen öljyjen pulppuillessa hiljaa taustalla.

Kadotin ajantajun aivan täysin. Muutaman kerran havahduin hengitykseni käydessä hyvin raskaaksi, melkeinpä kuorsaukseksi. Olo oli hoidon jälkeen rentoutunut ja rauhallinen. Sain aikaa keskittyä itseeni ja omiin ajatuksiini, mitkä laukkasivat vilkkaana koko energiakäsittelyn ajan. Kotiin päästyäni olin todella väsynyt ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukuin yöni hyvin sikeästi. 

En tiedä, saiko Petra purettua epäuskoiseen kehooni pakkaantuneita energia- tai tunnetukoksia, sainko viestejä joiltain valotason auttajiltani tai vapauttiko hoito karmaani. En tiedä, onko sillä edes loppupeleissä mitään väliä. Ainakin omasta mielestäni olen tänään ollut yllättävän zen, hankala vatsani on ollut, noh, vähemmän hankala ja mieli on muutenkin virkeä hyvin nukutun yön jälkeen. 

Saattaa olla, että Petra jätti tarkoituksella hörhöilyn vähemmälle tehdäkseen hoidosta enemmän mulle sopivan tapahtuman. Sen verran se sanoi, että jatkossa mun pitäisi käyttää useammin seksikkäitä, pinkkejä alusvaatteita. Kuulemma jonkun naisellisuuteen liittyvän chakran alueella oli havaittavissa vajavaisuutta.

Tai sitten se vaan halusi vaan vittuilla mun mustista mammakalsareista. Kuka tietää. 

Ehkä pitää käydä uudestaan ottamassa asioista tarkemmin selvää.

PS. Jos haluat tietää enemmän, löydät positiivista energiaa pursuavan Petran yhteystiedot täältä.

Otetaanpa tähän sateisen syysillan ratoksi yksi todennäköisyystehtävä.

Oletetaan, että tyyppi X:

 - on viidettä päivää sairaana, perus flunssaa vaihtelevine lämmönnousuineen ja -laskuineen. Vasen puoli kasvoista kutiaa taukoamatta, silmät syhyää, nenä vuotaa ja joku takoo vasenta aivolohkoa vähintään lekalla.

 - on jo jonkin aikaa kärsinyt tulehtuneesta kitalaesta, eikä näin ollen ole voinut syödä useampana päivänä oikeastaan yhtään mitään. Tai edes juoda. 

 - on viimeisen kahden päivän sisään keskustellut kolmen sairaanhoitajan, kahden labratädin ja kolmen lääkärin kanssa. Verinäytteitä on otettu kahdesti, nieluviljelyä ja sivelynäytteitä suusta kerran. 

 - sai apteekista kotiinvietäväksi mahdollisen diagnoosinsa, vyöruusun hoitoon tarkoitetun viikon lääkekuurin.

- on kaiken edellä mainitun ohella viettänyt useamman tunnin yliopistolla, ollut mukana järjestämässä 120 oppilaan liikuntapäivää, hoitanut kaksi omaa lasta. Lisäksi viime päiviin voidaan listata useita tenttiinlukuyrityksiä ja yhtä monta kirja naaman päällä -nukahtamista.

Kysymys kuuluu:

Kuinka todennäköistä on, että tyyppi X:ää saattaa ihan hieman vituttaa?

Niin, voisi varmaan kuvitella että todennäköisyys hipoisi sataa prosenttia. Mutta ei sentään ihan! Olen nähkääs vihdoin oppinut, että myös ikävillä asioilla on positiiviset puolensa:

Eipä tässä ainakaan pääse lihomaan. Saatana.

Eihän sellaista voi edes kuvitella tapahtuvan omalle kohdalle. Että tulisi päivä, jolloin joutuisi  jonoon odottamaan elinsiirtoa. Elämän jatkuminen olisi vain siitä kiinni, löytyisikö juuri minulle sopiva elinluovuttaja. Ajoissa, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Luulin itse olevani elämäni kunnossa, kun oma maksasairauteni, AIH, diagnosoitiin. Olin urheilullinen, hyväkuntoinen, terveet elämäntavat omistava nuori nainen. Olimme vasta muutamaa kuukautta aiemmin ostaneet nykyisen kotimme. Omakotitalon, josta olimme mieheni kanssa yhdessä haaveilleet jo kymmenen vuotta. Lainaa hakiessamme piti päättää annetuista vaihtoehdoista, mitkä kaksi pakollista lainaturvaa valitsisimme turvaamaan lainan takaisinmaksua yllättävän elämäntilanteen varalta. Ensimmäinen poissulkemamme vaihtoehto oli pitkäaikaissairaudesta johtuva työttömyys. 

Pari viikkoa muuttomme jälkeen jouduin suurten kortisonimäärien aiheuttamien sivuvaikutusten takia jäämään neljäksi kuukaudeksi sairauslomalle.

Vaikka oma ennusteeni ja tämän hetkinen terveydentilani on hyvä, ei joskus tulevaisuudessa tapahtuvaa elinsiirron mahdollisuutta voi koskaan poissulkea. Munuais- ja maksaliiton mukaan noin kolmanneksella sairastuneista autoimmuunihepatiitti johtaa maksakirroosiin 20-30 vuodessa, jolloin ainoa mahdollinen hoitomuoto on maksansiirto. Toisilla se voi tapahtua nopeamminkin. 

Ajatus siitä, että jonain päivänä joutuisin itse elinsiirtolistalle, pelottaa. Enemmän kuitenkin pelottaa edes ajatella, että oma maksani ehtisi pihahtaa viimeiset henkäyksensä ennen, kuin sopiva luovutettu elin löydettäisiin. Tällä hetkellä Suomessa elinsiirtoa odottaa yli 500 henkilöä, joista 5-10 % kuolee, koska sopivaa siirrännäistä ei saada ajoissa. 

Kuolemasta puhuminen tai sen ajatteleminen on ahdistavaa, eikä siksi asioiden ennenaikainen murehtiminen kuulu tapoihini kuin vain harvoina heikkoina hetkinä. Koska tiedän valitettavan hyvin, miten lottovoitto voi joskus suosia myös hyvin ei-toivotulla tavalla, haluan olla mukana auttamassa kaltaisiaini myös silloin, jos elämäni täällä päättyy.

Juuri siksi:

Oletko jo itse täyttänyt elinluovutuskortin?

En ehkä kestä! Halkean kohta onnesta! Innosta soikeana, ihan pähkinöinä ja vielä iloinen kuin viiden pennin hevonen! Melkeinpä meinaa pikku tippa lorahtaa pöksyihin kaikesta tästä valtavasta innostuksesta!

.. juosta. Ihan sama minne, kun vain saisin liikkua juosten. Tuntea tuuli kasvoillani, kuulla hiekan rapisevan lenkkitossujeni alla. Tuntea, miten kiihtyvä syke hakkaa rintakehääni ja miten hiki liimaa paidan ihoon kiinni. Voimien hiipuessa haastaa itseäni jaksamaan vielä hetken. Ihan sama, vaikka kaikki tämä tapahtuisi sadan metrin matkalla. Juoksemista se silti olisi.

.. kirmailla jalkapallon perässä valkoisten viivojen reunoittamalla nurmikentällä. Kokea vielä kerran se voitonhaluinen, taistelutahtoa uhkuva fiilis tuomarin viheltäessä pilliin pelin alkamisen merkiksi. Unohtaa kaikki muu ympäröivä maailma, antautua täysin pelin vietäväksi. Antaa kaikkensa, ja vähän vielä enemmän. Poistua kentältä muina Messittäreinä, voittajan hymy kasvoilla. Siitä unelmoin.

.. kokea sen, kun ihmiset eivät enää pyörittele epäuskoisena silmiään ja mittaile väheksyen vartaloani päästä varpaisiin, kertoessani rakkaudestani liikuntaan tai urheilullisesta taustastani. Että he pystyisivät näkemään pintaa syvemmälle ja nähdä minut juuri sellaisena Mariana, millaisena itse itseni koen. Voitontahtoisena, kilpailuhulluna tyttönä, jolle liikunta on kaikki kaikessa. 

.. saada takaisin kaksi vuotta sitten kadonneen puolikkaan päivittäisestä energiatasostani. Että vielä työpäivän jälkeenkin jaksaisin olla oma aktiivinen itseni, hoitaa kodin askareet ja lasten harrastukset. Olla pirteä, iloinen, hassutteleva äiti. Rakastava, miehensä huomioiva vaimo. Kaiken tämän jälkeen jaksaisin myös pitää huolta itsestäni, muistaa oma hyvinvointini. Kävisin lenkillä, salilla ja treffaisin ystäviäni. Väsymättä, kiukuttelematta, turhautumatta.

.. nauttia alkoholista ilman, että ajattelisin sen aiheuttamia mahdollisia ikäviä seurauksia maksalleni. Juoda lasin täyteläistä punaviiniä illallisella, kilistellä skumpalla juhlan kunniaksi, kumota siiderin jos toisenkin hyvien ystävien ympäröimänä, kadottaa hetkeksi kontrollin ja hihitellä pikku hiprakassa. 

.. tuntea itseni kauniiksi ja rakastaa itseäni. Katsoa peiliin ja hymyillä, olla tyytyväinen näkemääni. Huomata joskus jonkun pään kääntyvän katsomaan merkittävästi, hyväksyvästi. Tuntea itseni naiselliseksi, seksikkääksi ja kauniiksi. Ettei tarvitsisi vähätellä itseään, häpeillä ulkonäköään. Ettei ulos lähteminen aiheuttaisi stressiä pukeutumisesta. Miten ihanaa se taas olisikaan!

Kunpa voisin vielä jonain päivänä oppia elämään sairauteni kanssa. Olla tyytyväinen siihen, mitä mulla edelleen on. Unohtaa mennyt ja elää tätä hetkeä. Olla tässä, tänään, murehtimatta huomisesta. Oppia, etten enää voi elää normaalia elämää sellaisena, mitä se joskus oli. En enää ole se ihminen. Jotain muuttui, eikä sitä saa enää muutettua takaisin.

Kunpa osaisin lopettaa turhan haikailun, menneessä märehtimisen, ja ottaa selvää, mihin kaikkeen kykenen juuri tämmöisenä kuin nyt olen. Ehkä olen hieman kömpelömpi, vaatekooltani isompi. Väsymys kulkee kanssani pitäen tiukassa otteessaan, sen kanssa on vain totuttava elämään. 

Sairaus ehkä vie musta sen terävimmän kärjen, mutta kaikesta huolimatta olen minä. 

Mun pitäisi oppia uusi normaali elämä.

Helvetti sentään, miten vaikeaa se voikaan olla!

Tiedättekös, kun aina silloin tällöin ihminen jää märehtimään jotain juttua? Joku elämän pieni tai suurempi epäkohta, mieltä painava asia, mitä ei vaan saa hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Sen ei edes tarvitse olla mikään maata järisyttävä ongelma. Yleensä nää onkin sellaisia kärpäsestä kerrostalo -tyyppisiä dilemmoja, jotka yön pimeinä tunteina pestessäsi lapsesi läpikusemia petivaatteita Nukkumasan tehtyä oharit, kun muutenkin jo ehkä semisti vituttaa pelkkä valveilla olo, hiipivät jostain tuolta takavasemmalta mieleen ja jäävät syväänluotaavalla hartaudella jäytämään. Että sitten vielä parin tunnin kuluttua ensimmäisten auringonsäteiden tunkeutuessa sälekaihtimien raoista sisään, huomaat olevasi täysin hereillä, ajatusten kelatessa villiä rallia lopenuupuneessa pääkopassasi. 

Istun laivan buffet-ravintolassa. Lapset ovat onnessaan herkkupöydän runsaista antimista. Syövät, juovat ja naureskelevat omille hölmöille jutuilleen. Minä nauran mukana. Nautin suunnattomasti lasteni seurasta. Olemme matkassa kolmestaan isin ahkeroidessa töissä viimeisiä päiviä ennen kesäloman alkua. Kaikki on kerrankin sujunut täysin mutkattomasti, lapset ovat hyväntuulisia eikä mistään ole tarvinnut hermostua. 

Palaan pöytään muutamaa minuuttia myöhemmin. Huojentuneena totean, etteivät lapset edes huomanneet poissaoloani. Pyyhin jäätelöt lasteni poskilta ja hiuksista, haen kupin kahvia ja huokaisen helpotuksesta. Olo on jo paljon parempi. Syke tasaantuu. 

En voi antaa pelolle tilaa. Minun on pysyttävä vahvana. Kaikki on hyvin.

Illalla lasten mentyä nukkumaan rojahdan sohvalle ja romahdan. Koko päivän kestänyt teeskentely on vienyt voimani, kyljessä yltyvä paineentunne, lämmönnousu ja hetkelliset, ärhäkkäät kipukohtaukset turruttaneet järkeni. En pysty ajattelemaan selkeästi. Kauhukuvat tiensä päähän tulleesta maksasta, kuolemasta ja äitinsä menettäneistä lapsistani valtaavat mieleni. Kyyneleet virtaavat vuolaina jokina poskilleni. 

"Lupaa mulle, ettei kukaan toinen nainen tule ikinä kutsumaan itseään mun lasteni äidiksi.", nyyhkytän surkeana miehelleni. 

"En halua joutua taas sairaalaan. En halua, että kaikki alkaa taas alusta. Mä en ole missään määrin valmis uuteen kortisonikierrokseen. En just nyt vaan jaksa tätä paskaa!" 

Hän silittää päätäni, yrittää avata suunsa lohduttaakseen, mutta pyydän häntä olemaan hiljaa.

"Sä et voi ymmärtää, miltä musta tuntuu. Se on ihan ok. Mua nyt vaan pelottaa ihan helvetisti."

Tiedän pelon olevan tavallaan turha, mutta voimavarani eivät yksinkertaisesti aina riitä pitelemään aisoissa pahimpia pelkojani. 

"Ymmärräthän Maria, että vaikka sairautesi on harvinainen ja vakava, ei se tarkoita sitä, että kaikki kivut kehossasi merkitsisi tulehduksen uusimista." kuulen tutun lääkärin sanovan rauhallisella äänellään, samalla  kuitenkin määräten kaikki mahdolliset verikokeet seuraavalle päivälle. 

Ymmärränhän minä. En minä tyhmä ole. 

En vain aina jaksa olla vahva.

Kirjoittelin ennen tuolla Fitfarmin fitblogin puolella, enkä ole koskaan saanut aikaiseksi liittää vanhoja tekstejäni tänne uuden blogin puolelle. Tänään armas nassukirja muistutteli taas ajoista menneistä, ja sieltä bongasin vuoden takaisen blogipostaukseni. Koska tuo kyseinen rustaus vielä vuoden jälkeenkin jollain sairaanloisella tavalla tuotti hyvänolontunteen sekä iso hymyn huulille, haluan jakaa sen muutaman saatesanan kera teille uusillekin lukijoille.

En ole treenannut aikoihin. Kaikki alkoi jo viime loka-marraskuun vaihteessa, jolloin PT-Annen kanssa treenaillessani mikään ei onnistunut. Siis tarkoitan oikeasti mikään. Pienetkin painot tuottivat tuskaa ja pelkän tangon maasta ylös saaminen aiheutti voimakasta pyörtymisen tunnetta. Onhan niitä parempiakin jaksoja ollut sen jälkeen jolloin jonkinlainen treenaaminen olisi varmasti luonnistunut, mutta kevään tapaturma-alttius, jatkuva sairastelu ja etenkin perussairauden mukanaan tuoma uupumus on kaiken tämän lapsiarjen pyörityksen keskellä vienyt voiton salitreeneistä. 

Gym2000 -salille johtavan oven eteen tuntuu myös olevan kasvanut sellanen Himalajan korkuinen kynnys. Taas.

Viime vuotinen "tyttöjen ilta" Annen mökillä oli yksi parhaista ikinä ja se pompsahti menneisyydestä juuri sopivasti tähän hetkeen. Möngin silloinkin aivan pohjamudissa kuntoni kanssa, olin edelleen kortisonikuurilla ja veriarvot vasta hetkeä ennen normalisoituneet. Eipä se menoa silti haitannut, suoritin vaan juuri niin perkeleesti mitä oma kunto antoi periksi. Ja vähän yli, koska Anne. Nuo valmentajat kun ovat hieman sellaisia piiskaajansorttisia. Ei auttanut myöskään lannistua, vaikka toinen jaksoi paremmin. Treenatessa sitä kumminkin pystyy aina antamaan vaan juuri sen verran, mihin itse kykenee. Niin, ja sen vähän yli, silleen sopivasti että muistuu mieleen mitä aamiaiseksi on sinä päivänä napaansa vedellyt.

Minulle tämä postaus toimii tsempparina tuleviin koitoksiin kun lähden taas yrittämään, miltä treenaaminen piiiiitkän tauon jälkeen tuntuu. Ei varmastikaan hyvältä, mutta alku se on tuskainenkin alku. Ja jostain se on aloitettava. Nollasta, jos ei muusta.

Mun muotoinen 07/2016

"”Hei mimmit! Oottekos maisemissa 23.7. lauantaina? Ja josko onnistuis vielä ”vapaa” ilta? Kutsuisin teidät mieluusti tänne mökille. Voitas vähän rillailla, saunoa ja muuten vaan istua iltaa + höpötellä kerrankin rauhassa. Mä voisin jonkun pienen toiminnallisen viritellä tohon alle: pieni hiki pintaan ennen saunaa ja maistuu sitten ruokakin paremmin.”

Note to self: Seuraavan kerran tällaisen viestin saadessasi kieltäydy, kieltäydy hyvä nainen kutsusta!!

Olisihan mun nyt pitänyt tuo nimeltä mainitsematon (PT-Anne, a.k.a. natsi-Anne) henkilö tuntea sen verran hyvin jo, ettei se mitään hyvää hyvyyttään meitä mökilleen kutsu. ”Pieni toiminnallinen treeni”, buahhahhahaa!!! Ihan juu pieni hiki pintaan, ei mitään sen kummempaa..

”Kai me päätetään sitten tämä wiikendi sunnuntaiseen kimppatreeniin Gymillä???”

Ylläoleva viesti tuli pari päivää myöhemmin, ja taas jonkun ihme aivohärön saaneena innolla vastaamaan tähänkin kutsuun myöntävästi. Haloo saatana!! Vuosi taukoa salilta, yksi oma treeni alla ja mä ihan omasta tahdostani suostun treenaamaan Annen ja Sannan kanssa. Tää toinenkaan kun ei ole lainkaan kilpailuhenkinen, ei sitten ollenkaan. Ihan vaan kauniisti ja lempeästi kannustaa ja tukee treenikaveriaan.

Jep. Tällä hetkellä kropastani ei löydy sellaista kohtaa, mihin ei sattuisi. Tuli myös todistettua taas muutamaan otteeseen, että vuoden jumppatauko ei tee hyvää lihaksille. En pysty kirjoittamaan enää, sekin tuntuu kovin epämiellyttävältä. Antaa siis kuvien puhua puolestaan..

Tuossa jotain pientä viitettä siitä millaisissa merkeissä mun viikonloppu sujui. Rentouttava mökkireissu muuttui hikeä ja verta vaatineeksi Bootcampiksi, vaikka oishan se pitänyt tietää.

Kiitos Anne vieraanvaraisuudesta, tämä todellakin oli irtiotto arjesta. Otetaan taas pian uudestaan! (Siis oikeesti, viekää mut hoitoon!!!)"

Niin, että milloin mennään taas, Anne ja Sanna? 

Kädet hikoilee, sydän kasvattaa hetki hetkeltä lyöntitiheyttään. Levottomasti nukutun yön jälkeen ajatukset harhailevat eikä yhdessäkään niistä tunnu olevan pienintäkään järkeä. Suodatinpussi täyttyy rutiininomaisesti kahvimitallisista, laskeminen kuitenkin unohtui jo ensimmäisen lusikallisen jälkeen. Hermot vetelevät viimeisiään.

Miksi mun piti sairastua? Miksi? 

Tuon kysymyksen herättämissä tunteissa vellominen on loputon suo. Ei se minua paranna, vaikka kuinka päätäni hakkaisin seinään ja kiroaisin kaikki maailman autoimmuunisairaudet syvimpään helvettiin. Siksi on parempi vaan hiljaa hyväksyä ja olla kiitollinen siitä, että arpaonni suosi kuitenkin toistaiseksi kohtalaisen vähäoireisella taudilla. On niitä paljon pahempiakin muille jaeltu.

Valehtelisin kuitenkin isosti, jos väittäisin ettei tuntuisi missään. Kyllä se tuntuu, vaikka se ei päällepäin näy kuin silloin, kun vajaatoiminta kellertää silmät tai kortisoni turvottaa naaman kolminkertaiseksi. Puhun asiasta avoimesti, koska en ymmärrä hyssyttelyä. Uskon myös, että toisinaan ajatusten oksentaminen helpottaa pahaa oloa, kunhan sitä ei nyt ihan tavakseen ota. Ainakaan ihan näin julkisilla paikoilla. 

Osaanhan minä myös vitsaillakin asiasta, koska musta huumori!! Mitä elämä olisikaan ilman sitä. Tässä jokunen tovi sitten minulta kysyttiin, muuttuisiko elämäni paljonkin jos tauti etenee ja maksa lopettaa kokonaan toimintansa. Kyseinen ihmisen anatomiaan perhehtymätön ihminen ei oikein ymmärtänyt, miksi kysymys jollain sairaalloisen kierolla tavalla huvitti minua suuresti.

Lukuisista tarkistuskerroista huolimatta omakanta.fi ei ole vielä päivittänyt tietojani ajantasalle. Josko jo huomenna päästäisivät minut jännityksestä, jotta saisin seuraavat 3 kuukautta, aina seuraavaan kontrollikäyntiin asti, hengittää taas hieman vapaammin.

Väittävät, että tähän jossain kohtaa tottuu. Että tämän kanssa oppii elämään. 

Tänään ei ole vielä se päivä. 

Tänään minä vihaan sinua, autoimmuunihepatiitti!

Mistä tietää, että takana on hauska, sateesta huolimatta kaikin puolin onnistunut, loistavassa seurassa vietetty mökkijuhannus?

No vyötärön ympärysmitasta tietysti, mistäpä muustakaan. 

Kun on kolme päivää lähes surutta vedellyt kaiken maailman herkkuja napaansa, ei ole syytä tuhlata turhan paljon aikaa pohtimalla, miksi vatsa muistuttaa sellaista hiukan tyhjentynyttä, muhkuraista rantapalloa. Myös kasvot ovat saaneet oman osuutensa turvotuksesta, hyvä kun silmät saa auki korostuneiden poskipäiden painaessa niitä umpeen. Rintaliiveihin olisi voinut aamulla lisätä pari kuppikokoa, reidet hinkkaavat toisiaan jopa leveässä haara-asennossa. Pienikin liikahdus aiheuttaa voimakasta höllymistä koko vartalossa.  

Aijjjettä, miten mieltä ylentävä tämä tämmöinen olotila. 

Tarkkaan ruokavalioon tottunut jo muutenkin huonosti toimiva aineenvaihduntani, ei ollut kovin mielissään normaalista poikkeavasta tankkaamisesta. Tuli naposteltua vähän karkkia ja sipsejä, vihersalaatin lisäksi lautaselta löytyi myös majoneesipohjaisia kaalisalaatteja ja juustoja. Pyöräyttipä ystäväni synttäreiden kunniaksi marenki-kermakakunkin, sokeria ja rasvaa säästelemättä. Ruokailuvälit venähtivät normaalia pidemmiksi ja annoskoot suuremmiksi. Lapset vs. vanhemmat fudismatsi epätasaisella sammalkentällä jäi viikonlopun ainoaksi urheilusuoritukseksi, eikä sitä vettäkään tullut juotua tarpeeksi. 

Että ei tässä nyt yritetä edes esittää olevansa huuli pyöreenä ihmettelemässä, mistä näitä kiloja oikein tulee. Vaakaa en ole vielä uskaltanut kohdata, mutta sen kanssa mun pitäisi huomenna aamulla selvittää välit. Ei sillä mitään väliä toisaalta ole mitä se näyttää, mutta ainakin olen rehellinen itselleni. 

Mä tiedän aika lailla tarkalleen, mikä mulle olisi parasta. Ongelma piilekin siinä, että kun tuota lomahölläilyä on tullut harrastettua jo pidemmän aikaa, niin siitä tuntuu taas olevan kovin vaikeeta irroittautua palatakseen takaisin ruotuun. On ollut muutenkin vaikeaa pitäytyä tiukasti ruokavaliossa kaiken muun mentyä ihan persiilteen, noinniinkun dieettimielessä. Mulla on ollut lämpöä päivittäin viime marraskuusta lähtien, kiitos siitä lääkitykselleni. Syömäni sytostaatit myös alentavat vastustuskykyä, ja olenkin ahkerasti nappaillut kaiken maailman flunssapöpöjä tässä viimeisten kuukausien aikana. Pääsiäisen tramppaäksidentin jälkeen rintaranka on edelleen jumissa, 4 vuotta sitten leikattu polveni vihoittelee hyvin kivuliaasti liian suuren kuormituksen alla. Ruokavaliosta on myös helvetin paljon helpompaa pitää kiinni silloin, kun pääsee jumpalle. Eikä yhtään haittaisi, vaikka jo pidempiaikainen jatkuva diettaaminen näkyisi hiljalleen myös mittanauhan lukemissa. Voisi motivoida sellainen.

Niin. Että ei tätä omaa muutosprojektia ole ainakaan kovin helpoksi tehty, mutta ei kai sen niin kovin helppoa kuulu ollakaan. Tänään tuntui erittäin hyvältä palata normaaliin ruokavalioon, eikä siinä kauaa mene kun tuollainen juhlapöhötys kropasta katoaa. Mutta kyllä tässä nyt olisi ihan kunnollisen ryhtiliikkeen aika. 

Täten lupaan siis noudattaa pilkun tarkasti annettuja ohjeita, täysin lipsumatta. Sen suurempaa tavoitetta en voi itselleni asettaa, mutta onhan siinäkin ihan tarpeeksi haastetta tähän kohtaan. Ja julkisesti luvattu on puoliksi tehty, vai miten se oli.

Kohtalotovereita?