"Äiti, onko isi jo kotona?" kysyivät lapset ajellessamme Rauman mummulasta kohti kotia.

On. Se mies, jota kovasti kotiin jo kaivattiin, on vihdoin palannut Ranskan reissultaan. Ikuisuudelta tuntunut, neljä kokonaista vuorokautta kestänyt reissuyksinhuoltajuus on nyt kunnialla taputeltu.  Tai no, ohi joka tapauksessa. Huomenna alkaa taas ihanan tavallinen, kahden vanhemman jakama arki, missä ei enää tarvitse yksin ottaa kaikkia lasten tunteenpurkauksia vastaan. Missä myös toinen aikuinen voi auttaa muistamaan sovittuja tapaamisia (kuten kummitytön synttärit, mitkä melkein unohdin), jeesata lapsia kadonneiden vaatteiden/lelujen/läksykirjojen etsimisessä, ruoanlaitossa, iltapesuissa, pyllyn pyyhkimisessä ja iltasadun lukemisessa.

Ja vastaamassa niihin lukuisiin äiti -huutoihin, vaikka isi onkin.

Rakastan äärettömästi lapsiani, mutta eivät nekään kyllä aina ihan niitä parhaita puoliaan näytä, vaikka kuinka olisi äitienpäivä. Pienemmän purkaessa isi-ikäväänsä valvomalla yöt ja heräämällä ennen kuutta tökkimään pienillä sormillaan äitiä silmiin ja huutamalla haluavansa katsoa "pum-pum-pandaa", isompi kiukuttelee, tiuskii turhista ja ärsyttää pikkusiskoaan tahallaan. Yritä siinä sitten unettomien öiden uuvuttamana olla hyvä ja kärsivällinen äiti. Ja kun itsellänikin on hiukan ikävä.

Vaikka välillä vähän äitiys, kiire, päivien minuuttiaikatauluttaminen, uuvuttava väsymys ja oman ajan puute lapsiperheen ruuhkavuosiarjessa ahdisteleekin, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Tiedän olevani erittäin etuoikeutetussa asemassa, koska ylipäätään saan olla äiti. Minulla on kaksi täydellisen ihanaa lasta, vaikka toisinaan ihan helvetin raivostuttavia, ärsyttäviä ja kaikin tavoin inhottavia osaavatkin olla. 

Ja varsinkin silloin, kun toinen vanhemmista on poissa. 

Molemmat noista upeista, omista rakkaista pikku riiviöistäni, ovat muuttaneet minua ihmisenä, muovanneet minusta juuri sellaisen kuin nyt olen. Tehneet minusta äidin. Kaikkine vikoineni, kiukunpuuskineni ja hermoromahduksineni, olen silti omille lapsilleni se maailman paras äiti. 

Onneksi meillä on myös isi, jolla on huomenna muuten ihan vapaapäivä. Äiti saattaa ottaa hiukan rennommin. 

Tämän viikon ensimmäinen päivä valitsi tuon jälkimmäisen, ainakin omasta mielestäni paljon inhottavamman vaihtoehdon. Saanen valaista asiaa erinäisillä otteilla eilisestä:

1. Kevät. Räntää, lunta, rakeita ja vettä sataa vaakatasossa. Facebookin muistelot näyttävät keskisormea palaamalla viime vuosien toukokuisiin hellelukemiin. Ei millään malttaisi nousta sängystä, lämpimän peiton alta, kodin sisälämpötilan lähennellessä vähintään miinusasteita. En myöskään osaa päättää kummalla jalalla nousisin ylös. Valitsen kuitenkin sen väärän.

2. Koska heräämisessä kesti, jouduin ottamaan aamupalan mukaan töihin. Eihän siinä periaattessa mitään kummallista ole, sujuvasti kulkee kassissa, mutta kokeilepa vetästä mustikka-kaurahiutale-chiansiemen -smoothie ja hymyile sitten oikein leveästi. Siten, että kaikki hampaankoloihin jääneet ja ikenet mustuttaneet mustikanrämmäleet ja siemenet näkyy. Sen jälkeen tiedät mitä tarkoitan.

3. Pitkäksi venähtänyt työpäivä. Se vaan oli ihan liian pitkä.

4. Juuri kun oltiin lähdossä kävellen kauppaan, alkoi uusi lumiräntäpaskakuuro. Mentiin autolla.

5. Päätin kävellä kaupasta kotiin. Polvi muistutti muutaman sadan metrin jälkeen huonosta kenkävalinnasta. Kännykästä loppui akku, joten ei spottifaita. Lenkkiseurana vain omat, työasioissa pyörivät ajatukset. Pitkästyttävää.

6. Lasten iltatoimet. Ei niissäkään mitään ihmeellistä, satoja kertoja läpikäytyä perussettiä. Narinaa iltapalasta, vetkuttelua suihkussa, hätäisesti pestyt hampaat, väärä yöpuku, äidin pitäisi laulaa unilaulut vaikka isin vuoro... 

7. Kannattaa aukaista takan pellit ennen tulen sytyttämistä. 

8. Juuri kun olin pääsemässä saunan lauteille rentoutumaan ja pakoon olohuoneen vallannutta savupilveä, liukastuin ja iskin varpaani. Ei edes sattunut kamalasti, vain parin ärräpään verran, mutta tässä kohtaa viimeistään alkoi ärsytyksen sietokykykuppi ryöppyä yli äyräiden.

9. Tämä blogipostaus, jota en saanut julkaistua maanantaina, koska kirjoittaminen takkuili eikä postauksen sisällössä tuntunut olevan mitään järkeä. Ei näitä kukaan kuitenkaan jaksa lukea, ajattelin. 

10. Oma väsymyksestä johtuva saamattomuus. Ihan perseestä sellanen.

Tänään on siis jo tiistai. Ei sen kummempi päivä toisaalta kuin maanantaikaan, mutta silti tiistai. Edelleen sitä lumisohjoshittiä tulee taivaan täydeltä, mutta aurinkokin pilkahtelee pilviharson takaa. Kylmyys aiheuttaa hermoja raastavia riitoja ulkohousujen käytöstä esikoisen kanssa, piposta puhumattakaan. Työpäivä oli vielä pidempi kuin eilinen, kirjoittaminen takkuilee edelleen ja vaikka savu on hälvennyt, on haju vielä jäljellä.

Mutta ulkona ilma tuoksuu silti kesäiseltä, aamukammasta piikit vähenevät hurjaa vauhtia ja kesäloma työttömyys kolkuttelee jo ovella. 

Ihan meinasin jo unohtaa, miten helvetin positiivinen ihminen olenkaan. 

Syytetään siitä vaikka maanantaita.

- Millainen kakku sankarilla oli?

- Rusina.

- Ahaa. Kuulostaa hauskalta. Siis se kakku näytti rusinalta?

- Sokeri.

- Öh, niin. Varmasti siinä oli sokeria. Kakuissa on sokeria. 

- Hammas.

- Nyt en kyllä ihan ymmärrä.. Siis mit..

- Anna mun katsoa Pikku Kakkosta. Haluan katsoa Pikku Kakkosta. Kiitos.

Siihen se jäi nököttämään isin viekkuun katselemaan piirrettyjä. Rauhassa katseli Agentti Neronarun seikkailuja, kädet täynnä leimoja, lahjapussista saadut Frozen-tarrat kasvoihin liimattuna. Tasainen hengitys vaihtui hiljalleen raskaammaksi ja raskaammaksi, muuttuen lopulta tuhisevaksi kuorsaukseksi.

Rakas päiväkirja. Kirjotettakoon tämä päivämäärä ylös päivänä, jolloin tyttäremme sammui elämänsä ensimmäisen kerran kotisohvalle. Samalla esitettäköön vanhempien harras toive, että myös tulevaisuudessa (teinivuosia vahvasti painottaen) syynä vastaavalle totaaliuupumiselle olisi 

sokerihumala.

Pidän silti oikeutenani välillä hieman masentua hetkellisesti. Saatan myös pahoittaa mieleni erinäisistä asioista ja jopa julkituoda tunteeni. Ei se ihmisestä huonoa tee jos joskus hieman vituttaa. Tänäänkin eräässä turkulaisten äitien kansoittamassa fb-ryhmässä keskusteltiin hyvässä sovussa vastenmielisyyttä herättävistä, karvat pystyyn nostattavista inhokkisanoista. Mä olen ihan tunnetusti yhdyssanavirheiden vihaaja. Muina kielipoliiseina hätyyttelen ystäviäni, jotka eivät vaan tajua, että kahden tai useamman sanan muodostaessa uuden merkityksen ne sanat kirjoitetaan yhteen! Tuhansien lueteltujen sanojen/sanontojen/kirjoitusvirheiden joukosta löytyi ihan kunnon nippu eriNlaisia itseänikin sydäMmestä ahdistaWia sutkautuxia. Tiättexte, se tunne. 

Välihuomautus - Luulin tuon inhokkisanahomman luovan mitä loistavimman aasinsillan aiheelle, josta halusin kirjoittaa. Niin ei kuitenkaan käynyt, joten mennään asiaan.

Pahoitin tänään mieleni. Kahdesti. Ensimmäisen kerran töissä, toisen kerran romahdin pienesti esikoisen telinevoimistelutunnilla, jossa vanhemmat saivat olla mukana. Ihan kyllä kovasti ärsytti ja hieman jopa vaivuin toviksi säälimään itseäni. Eikä ollut kyse yhdyssana- tai kirjoitusvirheestä, vaan vääränlaisesta äänenpainosta. 

"Ai pelasitko SÄ ihan oikeesti jalkapalloa?" 

"Ai anteeks, siis ajattelitko SÄKIN yrittää päälläseisontaa?"

Se vartaloa päästä varpaisiin mittaava, epäilevä ja hämmentynyt katse, siitä ei voi millään erehtyä. Kunpa osaisinkin kertoa, kuinka epäreilulta nuo ulkonäön perusteella tehdyt, hyvin pinnalliset johtopäätöset tuntuvat. Kun kokee, että aliarvioidaan tai kykyä suoriutua vaikka nyt sitten tuossa päälläseisonnassa väheksytään vain sen takia, koska ylipainoinen. 

Tiedän varsin hyvin, että mulla on tuntosarvet ihan turhan herkkinä näissä tilanteissa ja saan varmasti huonona hetkenä pienetkin asiat tuntumaan elämää suuremmilta. Silti se tuntuu hetken tosi pahalta, vaikka kummallakaan kysymyksen esittäjällä tuskin oli tarkoitus minua loukata.

Se kateissa oleva aasinsilta liittyi jollain lailla siihen, etten näiden negatiivisiksi luokiteltavien asioiden märehtimisestä huolimatta kaipaa mitään jaxuhaleja, stemppejä enkä niitä ystävällisiä muistutuksia positiivisesta ajattelutavasta. Sopeutuminen vie oman aikansa, ja sillä tiellä tulee välillä vastaan myös niitä huonojakin päiviä. Tiedän kuitenkin, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, olevani edelleen hyvin onnellisessa asemassa. Tiedän, että olen hyvä myös tällaisena kuin nyt olen.

Olenhan niin helvetin positiivinen. 

Klo 8.15. Oppilaita luokka täynnä. "Hei opeee, ku sä äskön tulit sieltä suunnasta niin toi sanos et siäl haisee mist päin tuulee ja sä tulit niinkö just siält. Tajusiks? Sää haises! Öhö öhö!" Siis vottöfak? Ei pysty!

Klo 14.00. Oppilaat kaikkoavat silmistäni. Wilma-viestejä, kokeiden tarkistusta, viimeisten kokeiden ajankohtien suunnittelua, perjantainen Talent-kisa, alustavaa panikointia kevään arvioinneista.. Ei pysty!

Klo 14.15. Ääääh, unohdin kokonaan tämänpäiväisen opekokouksen. Kokouksen, jossa käsitellään lähinnä ensi lukuvuotta koskevia asioita. Asioita, jotka eivät siis kosketa minua, koska elän silloin villiä opiskelijaelämää. Ei pysty!

Klo 15.30. Haen pikkumuijan päiväkodista. Tiedän tarkoin mitä minulta tullaan vaatimaan välittömästi, kun hänen korkeutensa on kiinnitetty turvavöihin. Kuten kaikkina muinakin päivinä, myös tänään auton soittimesta alkaa raikaa jo liian tutuksi tulleet Ti-Ti -nallen sulosävelet. Eiiiiiiih, ei pysty!

Klo 15.40-18.30. Läksyt, pyykit, imuroinnit, sisarusten välisten täysin turhien kinojen selvittelyt, ruoanvalmistukset, kakkapyllyn pyyhkimiset. Jäähtynyt kahvi kupissa. Äiti sitä, äiti tätä, äiti äiti äiti. Ei pysty!!!

Klo 18.30. Maan vetovoiman yrittäessä tehdä ennenaikaisia taikoja silmäluomilleni, jotka uhkaavasti alkavat valua kohti poskipäitäni, päätän olla luovuttamatta. Vaatteet päälle, toinen lapsi kaverin luo leikkimään, toinen kärryihin. Ulostaudun urheasti ulko-ovesta, vaikka sohva vetää pelottavan tehokkaasti puoleensa. Revin mukaani vielä sen miehen, joka mukisematta alkoi sitoa lenkkareiden nauhoja tajuten, että nyt ei ole oikea hetki vastalauseille. 

Aurinko paistaa, ilma on lämmin, pikkumuija istuu tyytyväisenä rattaissaan tehden ahrakapakkaa- taikatemppujaan. Isompi nauttii olostaan trampalla kivassa kaveriporukassa.

 Ei... eiku hei, tähän mä pystyn!! 

Klo 21.00. Lapset ruokittu, pesty, halittu ja  suukotettu Nukkumasan hellään huomaan. Tasainen tuhina kuuluu kummastakin makuuhuoneesta. Tämän päivän duunit kunnialla suoritettu, huomisia juttujakin jo suunniteltu.

Kevät. Mä niin diggailen sua!

Kyllä siinä sitten niin vaan kävi kuulkaas, että meikämuija nappasi ihan muina hikareina opiskelupaikan ensi syksyksi. Vuoden päästä näihin aikoihin vietetään viimeisiä valmistujaisijani, jonka jälkeen minua saa kutsua maisterisrouva erityisluokanopettajattareksi. Ensi kevään jälkeen kaikki opiskeluni on opiskeltu, ja käyn koulua vain sillä opepöydän oikealla puolella (verratkaa opepöytää baaritiskiin niin tajuatte ironian. Ehkä.). 

Ennen kortisonia löysin lähes poikkeuksetta vaatteeni Vilasta, Vero Modasta tai muista vastaavista samaan kategoriaan kuuluvista liikkeistä, mutta nyt, kaksikymmentä kiloa myöhemmin, ei enää edes kyseisten putiikkien suurimmatkaan koot välttämättä istu päälleni kovinkaan imartelevasti. Koska mun viehkeän vartaloni suurimmat ongelma-alueet ovat lähinnä ylävartalossa, sellasina kivan pehmeinä kertyminä yläselän ja käsivarsien tienoilla sekä vatsanseudulla, on kamalan vaikeeta ylipäätään löytää sellaista kutinetta, mikä olisi just passeli mulle. Jos vaate on hyvä hartioiden kohdalta, kiristää se vatsasta tai selästä, ja jos se taas olisi muualta juuri sopiva, roikkuu hartianpaikat kyynärpäiden kohdilla. Tai ihan muuten vaan ruma.

Käytyäni kääntymässä lähes kaikissa Raision Myllyn liikkeissä joista kuvittelin löytäväni edes jotain itselleni sopivaa, kuitenkin aina tyhin käsin ja alati kiristyvien hermojen kanssa poistuen ja ehkä hiukan itku(potkuraivareit)akin pidätellen, olin jo aikeissa luovuttaa. Se vaan nyt on niin masentavan raivostuttavaa ja itsetuntoa alentavaa tuijottaa itseään joka ikisen selluliittipalluran ja makkaranmuhkuran paljastavassa sovituskopissa. Sovittaa tuhannen eri ompeletta päällensä ilman, että niistä yksikään sopisi. Ja sitten jos sattumalta löydät jonkun vartalomalliasi imartelevan yksilön, olisit yhtä hyvin voinut käydä hakemassa samanmoisen kaavun mummosi liinavaatekaapista. 

Niin on nättiä, ja ennen kaikkea, niin yltiökehopositiivista.

Poiketen normaalista vaatteidenmetsästysreitistäni päädyin - mielessäni asiaa tiukasti vastustaen - Nanson myymälään. Olen aina mieltänyt Nanso-brändin jotenkin "yöpukumaiseksi" ja turhan aikuismaiseksi. Mammamaiseksi jopa. 

Kuten melkein arvata saattaa, mukaani mukavan myyjän avustuksella löytyi - TADAA!! - jopa kaksi uutta yläosaa. Sellaista just mun näköistä, kivaa, tyylilleni ja ennen kaikkea mun vartalolle sopivaa paitaa. Sopivasti peittävää olematta kuitenkaan säkkimäinen. Arvostan vaatteissa yksinkertaisuutta, monikäyttöisyyttä ja sitä, että mulla itselläni olisi mukava olla. Ettei koko ajan tarvitsisi olla nostelemassa tai laskemassa, nykimässä hihansuusta tai paidanhelmasta. Helppoutta. Ja voi sitä iloa ja riemua, kun sellaisen sieltä mukayöpukuliikkeestä sitten löysin!

Nostan hattua korkealle tuolle minua iloisesti ja kärsivällisesti palvelleelle alansa ammattilaiselle, jota ilman olisi ostamani vaatteet jääneet takuulla myymälän rekeille hengailemaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna, asiaa erityisesti myyjän kantilta mietittynä, taisin antaa itsestäni jälleen kerran ihan lähtemättömän vaikutelman:

Se parikymppiseksi fitness-malliksi itsensä mieltävä, oikeasti neljääkymppiä uhkaavasti lähestyvä pluskokoinen nainen.