"Piristävien" juhlapyhien jälkeen on arkeen palaaminen ihan tervetullutta. Vaikka uskontoni (PT-Anne) yksi tärkeimmistä käskyistä lienee "Älä himoitse ruokavalion ulkopuolisia ravintoaineita tai muita ylimääräisiä kaloreita", menin vappuna silti ihan vahingossa syömään yhd.. no joojoo, kaksi munkkia. 

Miksimäsöinne?!? Jos nyt otetaan heti kättelyssä faktat haltuun, niin siihen paljon himoittuun ja peräänitkettyyn kesäkuntoon on vielä hyyyyyyvin pitkä matka, ja silti mä vedän onnellisena Annen kostoa kammoksuen munkkia. Kesäkuun alussa pitäisi mahtua edes jonkin sortin kesäkolttuun ja suunnata Turkkiin, jossa suurin osa ajasta tulee vietettyä melkeen alasti uikkareissa, altailla, muiden kanssaturistien joukossa. JASILTIMÄÄSÖINSEN!! 

Eihän siinä mitään, jos omaisin lähellekään normaalin tavoin toimivan aineenvaihdunnan/ruoansulatusjärjestelmän tai jos olisin muuten vaan maailman onnekkaimmassa, läpipaskojan asemassa, mutta ei. En ole en. Siinä se munkki näkyy edelleen naamassa, toinen ikävästi leuan alla. Eivätkä ne tosiaan ole ne tämän kropan ainoat ylimääräiset möykyt. Olo on kamalan paisunut, kasvot muistuttavat ennemminkin männävuosien rapsakoista sunnuntaiaamuista turvonneine silmineen ja tukkoisine oloineen kuin tipattoman vapun jälkeisestä munkkimorkkiksesta.

Kun aloitin blogin kirjoittamisen fitblogin puolella, olivat lähtökohdat täysin erilaiset kuin nyt. Olin terve, en ollut vielä tietoinen sisälläni tikittävästä maksapommista, kortisoni ei ollut tuhonnut lihaksistoani ja olo oli muutenkin kaikin puolin energisempi ja reippaampi. Vaikka olen kohtalaisella tunnollisuudella noudattanut minulle räätälöityä ruokavaliota jo viime kevään korvilta, ei vaakalukema ole hievahtanutkaan sitten helmikuun. Hel-VEtin motivoivaa, sanonpa vaan!

Motivaatio-orientoituneena, vahvalla kilpailuhenkisyydellä varustettu minuni ei siedä tällaisia alisuoriutumisia. Sellaisiksi minä ne miellän, epäonnistumisiksi. Matkaa joulukuun alussa varatessamme laskin täysin sen varaan, että kortisonin vaikutus ehtii katoamaan ja elimistöni toimii taas yhteistyössä kanssani. Ei siinä sitten kuitenkaan niin käynyt. Välillä tuntuu vaan niin kamalan vaikeelta pitäytyä ruokavaliossa, säilyttää itsekurinsa ja välttää repsahduksia, kun ei mitään kuitenkaan tapahdu. Menin tuossa saikun aikana katsomaan ihan motivointimielessä oman Jutta-jaksoni. Levy oli pölyttynyt kaapissa jo pidemmän aikaa, joten ajattelin saavani sen näkemisestä edes pientä potkua persiille. 

Olin täysin unohtanut sen jakson alussa olevan kotivideopätkän tussilla tuhritusta, ehkä pientä myötähäpeää herättävästä "mahanaamasta". 

- Moi! Minä olen Maria ja minä haluan kireän naaman..

No, täällä se taas on. Sama naama. Tosin mun ei tarvii sitä enää uudelleen näyttää telkkarissa. 

Reissuun on nyt reilut 4 viikkoa aikaa. Vaihtoehdot hurjaan muodonmuutokseen on aika vähissä, sillä Tallinnaan en ole menossa ja kaikenmaailman ihmedieetit on perseestä. Ei siis auta muu kuin olla valittamatta ja lipsumatta ruokavaliosta (Anne kostaa ne munkit kuitenkin, tavalla tai toisella). Mennä askel kerrallaan eteenpäin ja toivoa vatsamakkarat ristissä, että vielä jonain päivänä sitkeys palkitaan.

Vituttaa vaan niin vietävästi olla taas kerran lähtöviivalla.