Milloin siitä tuli noin iso?

Vasta hetki sittenhän se vasta syntyi.

Otti ensimmäiset haparoivat askeleet.

Opetteli syömään itse.

Oppi ensimmäisiä sanoja.

Tuo valloittavan ihana, säihkysilmäinen pellavapää, jonka piti aina varmistaa, ettei äiti mene liian kauas.

Joka tarvitsi lähes kaikissa toiminnoissaan äidin huomiota, neuvoja ja apua, vaikka yritti olla niin kovin omatoiminen.

Se sama pieni ihmisen alku, joka oli taukoamatta vaatimassa läheisyyttä, syliä, suukkoja ja hellyyttä.

Lapsi, joka lahkeessa tiukasti roikkuen toisti sanaa "äiti" miljoonia kertoja päivässä, toisinaan tehden tuosta maailman kauneimmasta sanasta hermoja raastavan, korvia kuumottavan kirosanan.

Energiapakkaus, jonka takia olen joutunut peittelemään tummia, väsymyksen tummuttamia silmänalusia, vietettyäni useita öitä sängyn vierellä valvoen.

Vauhtipää, jota olen leikittänyt ja viihdyttänyt, toisinaan jopa kyllästymisen rajamaille asti. 

Poika, jonka olen heikkoina hetkinä toivonut hiljaa mielessäni kasvavan pian isoksi, vähemmän rasittavaksi.

"Nauti nyt!", ne vanhemmat ja viisaammat sanoivat. "Hetken vain ovat pieniä."

En uskonut.

Äsken se tuli kotiin koulun discosta. Oli siellä ihan yksin, ilman vanhempiaan, kavereidensa kanssa. Oli ollut hippaa tyttöjen kanssa, tanssittanutkin muutamaa. Onneksi ei sentään tuonut niitä vielä kotiinsa, haulikon kanssa olisin saattanut olla vastassa.

Oli niin komeana farkuissaan, eriparikengissään, tukka ponnarilla, että ihan itketti. 

Hetken se vain kesti, aika jolloin hän oli minussa tiukasti kiinni. Nyt on minun aika opetella päästämään hiukan irti hihasta. Antaa vapautta kokeilla omia rajojaan. Hän ei ole enää ihan pieni, vaikka ei niin kovin isokaan vielä. 

Sinusta niin äärimmäisen kiitollinen, rakas esikoiseni.