- Perheen pienimmäinen on kastellut sänkynsä kolmena perättäisenä yönä. Aiheeseen läheisesti liittyvä pyykki-suihku-uudelleenpetaus-ensaaenääunta -show on kuluttanut aika lailla voimavaroja. Ja verottanut kodin petivaatevarastoja. Tällä hetkellä juuri poistumastani, vielä toistaiseksi kuivalla pedillä varustetusta lastenhuoneesta kuuluu tasainen niiskutus ja yskiminen, pientä lomaflunssaa siis pukkaa. Hurraa!

- Kouluvuoden viimeinen viikko, päivä 3/6. Vietän työssäoloaikani neljäntoista (14!!!) kesälomaa ja alakoulun päättymistä odottavan, iältään 12-13 vuotta puhdasta teiniangstia olevan, pitkälti täysin paineensietokyvyttömän oppilaan kanssa. Voisiko joku ystävällisesti muistuttaa minua, miksi pidinkään työstäni..?

- 1/4 kesälomalaista meidän huushollissa, pikkumuijan vietettyä tänään kevään viimeisen päiväkotipäivänsä. Eilen askarreltiin yhdessä koko hoitojengille upeasta työstä lasten kanssa ansaitut diplomit, joihin prinsessa tuhersi syvällä hartaudella upeat muotokuvat pääjalkaiset. En tiedä ottaisinko ihan vaan vittuiluna toisinaan saamani "no sähän nyt oot opettaja" -kommentit koskien huikeita askartelutaitojani, vai uskooko joku todella, että opettajankoulutukseen kuuluu oleellisena osana 25 opintopisteen sivuaineopinnot askartelu- ja kopiokoneenkäyttötaidoista.

- Spinnerit, sormihyrrät, millä nimellä sitten haluatkaan niitä kutsua. En yleensä tykkää tuoda töitä kotiin, mutta tuo mies, joka nähtävästi halusi kerryttää itselleen Vuoden iskä -pointseja, oli sitten ihan Kiinasta asti niitä meille tilannut lasten iloksi. Kaksin kappalein. Eihän niissä vekottimissa mitään vikaa periaatteessa ole, mutta tuskinpa makkaratehtaalla päivät töitä paiskivan lihamestarin illallispöydässä on HK:n Blöötä tarjolla. Jos ymmärrätte tämän loistavan vertauskuvan..

- "Yhen tyypin" lomamatkan aiheuttama pikku vatsapömpötys, jota virheellisesti kuvasta katsottuna tulkitsin raskausmahaksi. Tietysti soitin ja kysyin asiasta asiaan osalliselta henkilöltä, vaikka minua kyllä varoiteltiin kyseisen toiminnan olevan vielä hieman riskialtista. En tosin vieläkään ole täysin vakuuttunut saamastani vastauksesta, joten jatkan epäilyjäni täällä ihan salaa hissukseni.. Pientä matkaturvotusta, my ass!!

- Esikoisen passi ei ole vieläkään saapunut postiin noudettavaksi. Lomalle lähdemme sunnuntaina. Jos lähdemme. 

- Äskettäin tekemieni kuulohavaintojen mukaan se mies, jonka luulin tuossa muutaman metrin päässä katsovan Catniss Everdeeniä telkkarista, nukkuu istualtaan sohvalla. 

Taidanpa mennä seuraksi. Miten voikaan väsyttää näin jumalattomasti!

..jos on mahdollista, että:

- et tykkää yksityiskohtaisista synnyntystarinoista, kakkajutuista tai koliikkikertomuksista.

- noudatat ruokavaliota, mihin ei kuulu hyvin oleellisena energianlähteenä sokeri.

- et halua nähdä paljaita tissejä.

- kavahdat onnesta kyynelehtiviä, vauvahormoneista höperöityneitä äiti-ihmisiä.

- olet raskaana ja odotat esikoislastasi! (Kuulemasi kauhutarinat supistuksista, imukupeista, unettomista öistä ja sinappilasteista naamalla saattavat muuttaa mielesi äidiksi tulemisen riemusta..)

Jos edellä mainitut kohdat eivät kuitenkaan saa sinua kavahtamaan tai kieltäytymään kohteliaasti kutsusta (tai raskaushormonit ovat mahdollisesti sumentaneet järkesi), ja rohkenet ottaa osaa vauvantuoksuiseen, rakkauden ja iloisten äitien puheensorinan täyttämään juhlaan, saatat:

- ihmetellä, miksi vatsasi pullottaa ilman raskaana olemisen mahdollisuutta.

- huomata saaneesi kallisarvoista vertaistukea ja vastauksia useisiin sinua askarruttaviin, lähinnä lapsia koskeviin kysymyksiin.

- olla rentoutuneempi kuin aikoihin, päästyäsi purkamaan miesvihaasi parisuhteessasi ilmeneviä pikku epäkohtia.

- olla yhtä hymyä, saatuasi pitää sylissäsi pienen pientä, suloisesti tuhisevaa vauvaa. 

- olla onnellinen vietettyäsi mahtavan päivän rakkaiden ystävien ja mukavien uusien tuttavuuksien seurassa.

Ja tänään olin muuten paikalla ihan ajoissa.

Lauantaiaamu.

Nousen ylös sängystä, lapset kinastelevat jo olohuoneessa lastenohjelmista. Paikkoja hieman kolottaa, väsyttääkin vielä. Pikkumuija kasteli yöllä sänkynsä ja siirtyi pyörimään loppuyöksi vanhempiensa väliin. Siinäkin semmoinen yhden sortin fidget spinneri. Ihan kuin en töissä niistä saisi jo tarpeekseni.

Parin kahvikupin jälkeen, pahimman aamuangstin kaikottua, puin päälleni astetta parempaa Lidliä. Suoristin tyynyn kähertämät haituvani, lakkasin jopa varpaankynteni kirkkaan pinkiksi. En edes muista, milloin viimeksi olisin niin tehnyt. Kirsikaksi kakun päälle, lävistin vielä jo vuosia sitten umpeutuneisiin korvareikiini ehkä kaikkeist cuuleimmat batmankorut ikinä.

Innosta kirmailevaa esikoista tultiin hakemaan kaverin luokse leikkimään. Pikkumuija mökötti sohvanmutkassa katsellen värittömiä varpaankynsiään, tylsä äiti kun oli ehtinyt tuunata vain omansa. Se mies, joka tietää tarkalleen millaiseksi riehuvaksi kaistapääksi kiireen sattuessa saatan muuttua, auttoi laittamaan aamupalani valmiiksi. Olin jo hieman myöhässä suunnittelemastani aikataulusta, enkä oikein siedä myöhästymisiä.

Alkavan kesän syksyinen ilma sai hetkeksi empimään, pitäisikö kuitenkin laittaa jotain lämpimämpää päälle. Se mies, jonka murheeksi jäi hoitaa yhdet kaverisynttärit, lahjan hankkimiset ja esikoisen noutamiset, kyseli varovasti kotiinpaluuni ajankohdasta. "Tulen kun tulen, en osaa sanoa ollenkaan." totesin hieman ärtyneesti, annoin suukon ja painelin viluissani autoon. Lämppärit kaakkoon, osoite navigaattoriin ja menoksi.

Päästyäni pois kotikadulta näin, miten ipponelaiseni näyttö välähti uuden fb-viestin merkiksi. Koska viesti oli samalta ystävältä, jonka luokse olin parhaillani suuntaamassa, avasin viestin heti:

"Tämmöiset näistä lahjoista nyt tuli. Huomenna nähdään!"

Voinyjjjovittu.

Koska helatorstai, taas yksi kirottu arkipyhä, alettiin jo hyvissä ajoin (eilen illalla, justiinsa ennen lasten nukkumaanmenoa) suunnitella yhteiselle vapaapäivälle jotain mukavaa, kaikkia viihdyttävää ohjelmaa. 

Esikoisemme totesi ykskantaan haluavansa mennä jonnekin yhdessä syömään, me kun emme turhan usein käy ravintoloissa evästämässä. Koska itse haaveilin jostain hiukan liikunnallisemmasta toiminnasta, ehdotin, että tekisimme koko perheen voimin pyöräretken Naantaliin ja poikettaisiin vaikka siellä sitten pitsalle. Ehdotukseni hyväksyttiin oitis.

Hetken emmimme matkan pituutta, yhteen suuntaan kun on jo pelkästään reilu 17 km poljettavaa. Tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että äärimmäisen reipas ja hyväkuntoinen kohta 8-vuotiaamme jaksaa kyllä, kunhan emme pidä kiirettä. Silleen Helatorstai-sunnuntaiajeluperiaatteella kun sotketaan menemään. Hyvä siitä tulee.

Aamupalan jälkeen aloimme sitten valmistella lähtöä. Pakattiin kasseihin hupparit ja pari isoa vesipulloa. Ilma näytti todella otolliselta; aurinko paistoi ja raikas pieni tuulenvire silitteli kevyesti kasvoja. Vain kerran, noin puolessa välissä matkaa, meinasi pienemmältä mieheltä loppua usko omiin voimiinsa. Samoihin aikoihin myös koko alkumatkan tauotta pulissut takapenkki hiljeni. Loppumatkan poljinkin sitten pitäen toisella kädellä kiinni ohjaustangosta, toisen käden kannatellessa pikkumuijan hervottomasti puolelta toiselle retkottavaa päätä, huudellen jatkuvalla syötöllä toinen toistaan kannustavampia tsemppaushuutoja isommalle lapselleni.

Naantali, tuo aina aurinkoinen kesäkaupunki Turun kauniissa saaristossa, ei ollut vielä ehtinyt puhjeta kauneimpaan kukkaansa. Mereltä tuuli kylmästi, eikä osa rannan kuppiloista ollut vielä avannut oviaan turisteille. Lapsetkin alkoivat olla jo kohtalaisen nälkäisiä, joten suuntasimme lähimpään pitsaa tarjoilevaan ravintolaan.

Koska haluan, että edes yhdestä arkipyhästä vuodessa jäisi pelkästään positiivinen mielikuva, lopetan kirjoittamisen tähän. Jätän kokonaan mainitsematta, että Naantalista kotiin oli myös se reilu 17 km. Siinä oli noin 15 kilsaa liikaa pituutta ja hyvin voimakasta, vauhdin miltei kokonaan pysäyttävää vastatuulta niin esikoiselleni, kuin myös minun nyt jo täysin tunnottomalle, satulan runtelemalle ahterilleni. 

Ainoa, joka selvisi koko pitkästä kotimatkasta ilman suurempia mutinoita, oli takatarakallani onnellisena matkustanut pikkumuija. Kekseliäs kun on, yritti hän jatkuvasti, muka ihan vaivihkaa, sulloa palelevia sormiaan takalistoni alle. Mainittuani muutamaan otteeseen epämiellyttävästä tunteesta pienten sormien ollessa persukseni alla, alkoi takapenkiltä kuulua iloinen rallattelu, lapsen kirkkaan kimeällä ja kauaskantautuvalla äänellä:

- Ei ole soomia pyllyssäää, ei ole soomia pyllyssää!!

Niin. Olisihan sitä pitsaa saanut myös tuosta paikallisesta kebulastakin. Autolla olisi voinut noutaa nopeasti. Ja ilman, että kenenkään sormet olisivat olleet pyllyssä.

Kyllä taas on pojat ja tytöt niin mun tuuria matkassa mukana jotta! 

Kuten jo kerroin, oltiin tuon mun miekkoseni kanssa vähänköniinkö treffeillä lauantaina. Romanttisesti kuljeskeltiin käsi kädessä pitkin Turun toreja ja jokirantoja, Oli niin kivaa, ettei edes kauheasti haitannut, vaikka San Francisosta ostamani, toista kertaa jalassani olevat ihkut ja mukaihanlaadukkaat, viimeistä huutoa (ainakin 80-luvulla) olevat purkkarit hiersivät isot rakot kumpaankin nilkkaani.

No. Jos silloin ei haitannut, niin tänään se muuten haittaa ihan helvetisti. Kaksi yötä on mennyt valvoessa, koska jokainen kerta kun jokin edes hiukan hipaisee tuon vasemman kantapään aluetta, sattuu niinmaanperkeleesti, että itkua melkein tihrustan! Ja koitapa löytää sellainen edes jossain määrin mukava uniasento, etteikö se hemmetin kinttu osuisi ihan koko ajan johonkin!

Oikein on kunnolla tulehtunut. Saatanansaatana.

Jalan alkaessa ikävästi punoittaa ja paisua koko nilkan alueelta, tajusin varata itselleni ajan Mehiläiseen. Lääkärisetä tuskin ehti vilkaista lahkeen alle, kun kirjoitti jo antibiootteja, sairauslomaa loppuviikoksi ja tiukkaan sävyyn määräsi myös hilaamaan koivet kohti kattoa. Noin niinku lepomielessä. Senkin pervo.

Mitäs siinä sitten vastaan panemaan (höhöhö). Klinkutin vielä käymään Myllyn apteekissa ostamassa määrätyt lääkkeet, vähän sidetarvikkeita ja puhdistustököttiä pipin desinfioimiseen. 

 - Nää tekis sitten 45 euroa. Löytyykö S-etukorttia?

Waaaat tö faaaaaaak?!? Edes mun huipputrendikkäät purkkarit eivät maksaneet niin paljon, outletista kun ne halvalla ostin. Miten helvetissä LAASTARI voi maksaa niin älyttömästi? Teippi mikä liimataan ihoon kiinni. Pysyy siinä sen muutaman askeleen verran ennen kuin rullautuu reunoistaan, keräten kaikki paskat sinne mihin pöpöjen ei juuri pitäisi päästä. Haavaan.

Täytyy varmaan seuraavalla kerralla ennen ostopäätöstä lisätä kenkien hintalapussa näkyvään lukemaan muutaman kympin laastarilisä. On sitten popoilla todenmukaisempi loppusumma, kun lasketaan jalkineiden käytöstä aiheutuvat sairaudenhoitokulut hintaan mukaan.

Voisinpa melkein myös väittää, että ostamani tuotteen brändäys on - ainakin omaan henkilökohtaiseen käyttökokemukseeni peilattuna - ihan suoranaista vittuilua.

Silti tykkään niistä kovin. Mun pirun päheet purkkarini.

Ollaan tuon miehen, joka tänään sai lääkärisedältä luvan palata töihin, kanssa eletty yhteisen elämämme aikana monta vuotta taloudellisesti hyvin tiukilla. Aloittaessani 6,5 vuotta kestäneet opettajaopinnot olin jo 27-vuotias ja asuimme pankin omistamassa osaomistusasunnossa. Opiskelun aikana ehdimme avioitua (silkkaa rahan menoa) ja muutuimme lapsiperheeksi ihanan esikoisemme synnyttyä (hyvästi viimeisetkin pennoset). Toinen lapsosemme syntyi aika tarkalleen kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olin saanut pullautettua graduni ulos ja haalittua itselleni kasvatustieteen maisterin tittelin. Välillä tein päivät opettajansijaisuuksia ja illat hääräilin IKEA:ssa, jotta saimme laskut maksettua. Ja siinä kaiken keskellä opiskelin ja olin äiti. Tiedämme siis aika tarkalleen, mitä vähävaraisuus ja  pennin viimeiseen asti venyttäminen tarkoittaa.

Yhä edelleen, vaikka olemme molemmat työssäkäyviä ihmisiä (aina suvivirren veisuuhetkeen asti, jolloin määräaikainen työsuhteeni taas päättyy), kääntyy keskustelun aihe kovin helposti aina jossain kohtaa raha-asioihin. Paljonko sitä massia tilillä on, paljonko on tässä kuussa tuohta tulossa, mihin sitä mania on menossa ja paljonko pätäkkää vielä tarvittaisiin loppukuun menot kattamaan. Mitkä laskut on maksamatta, mitä laskuja tulematta ja mitkä ovat jo hoidossa. Tuskin tarvii tämän suuremmin tätä selitellä, tuttuja tuskailun aiheita varmaan monen muunkin arjessa. 

Tänään juttu lähti juontamaan juuriaan siitä, kun rakennusalan yrittäjänä toimivan lastemme pappan kanssa pohdimme The Rasmuksen Laurin uudesta aluevaltauksesta talosuunnittelijana. Itse en ole yhtään Laurin talot -jaksoa katsonut tai aihetta koskevaa uutista alusta loppuun lukenut, mutta olen kyllä tiedostanut luurini näyttöön lähipäivinä ponnahtaneet Iltalehden viihdeuutisten kohuotsikot projektien epäonnistumisista.

Keskustelumme lähti jossain kohtaa ehkä pikkuhippasen raiteiltaan, valearkkitehdeistä ja -lääkäreistä aina AA-klinikkaa edustavaan Matti Nykäseen suorittavana aivokirurgina. Siinä sitten ihmetellessämme Matin ja Laurin kaltaisten laulutaitoisten moniosaajien mahdollisuuksia edetä uralta toiselle, totesi mieheni, miten minunkin olisi pitänyt alkaa laulajaksi. Silloinhan voisin opettaa ihan ketä tahansa, eikä tarvitsisi murehtia ensi vuoden erikoistumisopintoja tai sitä, miten nyt jo toisinaan horjuva taloutemme kestää vuoden koulunpenkin kulutuksen. 

Mutta, kuten aina, minulla oli jo ratkaisu tähänkin asiaan valmiina. 

- Ongelma ei kuule piile siinä, minkä ammatin aikoinani valitsin, vaan siinä, kenet otin miehekseni.

- Aijaa. No kenen kanssa asiat sitten olis paremmin?

- Brucen.

- (Huutonaurua). No jos sä sen Willisin vanhuksen haluat, niin ihan rauhassa mene ottamaan se. 

Eli lupa uudestiavioitumiselle saatu. Enää puuttuu lentolippu ja ylipäätään tieto siitä, missä tuo vanh.. silmiä hivelevän komea näyttelijäuros nyt ikinä tällä hetkellä majaileekaan. 

Jospa siis itsekin testaisin tätä sosiaalisen median usein ihmeelliseksi koettua voimaa:

Bruce, täällä ollaan! Alakko oleen?

Poks, pamahti peltikaton pinta, kun käpy siihen männyn latvasta tipahti.

Poks, pamahti hermot, kolmannen kottikärryllisen täyttyessä niistä samoista, teräväsuomuisista, kartionmallisista pikku palluroista.

Kovin ovat kauniita nuo tonttiamme ympäröivät, suorarunkoiset männyt. Ihanasti suojaavat pihaamme ja tarjoavat olohuoneen ikkunoista avautuvan rauhoittavan ja upean maiseman, mutta tajuatteko ollenkaan miten haitallisia terveydelle ja jopa vaarallisia ne oikeastaan ovat? 

Ensinnäkin, ne roskaa koko pihan. Kukkaistutukset, nurmikon ja terassin. Rännien tukkimisesta puhumattakaan. Ei pelkästään ne kävyt, vaan tässä kohtaa tulee leikkiin mukaan myös jokaisen nurkan ja kivenkolon täyttävät havuneulaset. Oli sitten kyse kummasta jätöksestä tahansa, tuntuu kummatkin hyvin ikäviltä paljaan, talven jälkeen tottumattoman jalanpohjan alla. Jos ei nyt ihan haavaa tee, niin useamman ärhäkkään ärräpään ja yleistä mielipahaa kyllä aiheuttaa. Ja vaikkei ne roskat itsessään terveyttä vaaranna, niin koitapa kuvitella minut sinne katonrajaan tikkaiden varassa heilumaan ja rännejä tyhjentämään. Niin-pä!  

Toiseksi, pihalla puuhaillessamme on suuri vaara saada kävystä päähän. Ihan melkein on sama kuin astuisi Syyrian sotatantereelle kun tuon meidän ulko-oven aukaisee. Tänäänkin seurasin niska kenossa, kun kaksi sotatirppaa pommitti etupihan pyöräkatosta käpypommeillaan. Ottivat kävyn nokkaansa, tähtäsivät ja tulittivat. Kärttyisiä pikku tipusia. Kypärä päässä pitäisi tallustella omilla maillaan, saatana. Tai sitten saa vaan niskansa jumiin, inhottavaa sekin.

Lisäksi kaikki liikenevä aika kuluu haravanvartta heiluttaen. Korkealle kurottavat hongat estävät myös osittain ilta-auringon säteiden kulkeutumisen takapihalle. Suuret, syvälle pureutuvat juuret vievät kaiken ravinnon muilta, tarkoituksella istutetuilta pihakasveilta, jonka takia lisäenergiaa pitäisi levittää pihalle vähintäänkin hevonpaskan muodossa. Pisteenä i:n päällä on kohta alkava, männyn parisen viikkoa kestävä kukinta-aika, jolloin koko tonttimme peittyy kellertävään pölyverhoon. 

Että kyllä ovat oikeasti mielenterveyttä vaarantavia nuo ikivihreät roskanheittäjät. Ainoa positiivinen asia tässä on se, että ne tuovat kuitenkin huomattavaa rahallista helpotusta suorasähkölämmitteiseen talouteen talvikuukausien aikana. Polttopuun muodossa.

Niin että jos täällä on joku metsurin tapainen puuntappaja kuulolla, meille saisi tulla leikkimään moottorisahalla. Tarjoan kahvit.

Kun kerrankin saamme molemmat lapset pois kotoa ja vielä samaan aikaan, on siitä syytä ottaa ilo irti. Jotta tämä harvinainen, kovin kallisarvoinen lapseton aika ei valuisi ihan hukkaan, laadin jälleen kerran - ainakin omasta mielestäni - hyvin toimivat ohjeet aikuisten vapaapäivän varalle.

Näin edellisyönä unta siitä, miten me Pete Parkkosen (uuh!) kanssa teimme (!!!) ja saimme vauvan (...) . Oikein oli mukava uni.

Jostain kumman syystä tuo uni on pyörinyt mielessäni, silloin tällöin vyöryy kuumina aaltoina ajatuksiini. Ja ehei, ei ole kyse vaihdevuosien tuomista ongelmista ollenkaan. 

Kun pikkumuija sitten tapansa mukaan alkoi iltapuuroa syödessään tivaamaan, kuka hänelle laulaa iltalaulut, kysyin, olisko ok jos Pete Parkkonen tulisi hänelle laulamaan. 

- Ei. Ei se Pete Aakkonen, ei se ole oikein hyvä.

- No sopiiko sitten, jos Pete laulaisi äidille unilaulun?

- (naurua) No ei äiti, eihän aikuisille talvii laulaa unilauluja. 

- No kävisikö sitten Robin? Jos Robin tulisi laulamaan sulle?

- Ei. Ei käy. En tykkää Lobinista.

- No äiti voisi sitten ottaa ne molemmat?

- Hyvä on, äiti. Mut vaan jos minä sitten saan Ollin.

- Ööö. Ollin?

- No niin! Sen Voist-on-fintantin Ollin. Sen. Haluan sen.

- Siis Lindholmin Ollin haluat..? Miksi?

- En tiiä. Tykkään tiitä.

Huumorisnaisia tämä meidän pieni prinsessamme, kerrassaan huvittava pieni vitsiniekka. 

Tai sitten sillä on vaan huono miesmaku. Täytyy jäädä seurailemaan tilannetta, ettei tästä nyt sentään mitään jasminmäntylän sorttista isodeejaerika -syndroomaa ala kehittyä.

Viime torstaina hain lapseni päiväkodista, kuten tavallisesti, työpäiväni päätteeksi. Sillä samalla sekunnilla, kun sain iloisesti minua vastaanjuosseen pikkumuijan syliini, muistin sen. Metsäretki. Se oli tänään. Eväät, se lapsille tärkein juttu, jäi sitten tekemättä. Taas. Kun ei tosiaan ollut ensimmäinen kerta. Järkyttävää syyllisyyttä syvällä sydämessä tuntien soperran epätoivoiset selitykset miehen työmatkasta ja siitä aiheutuneesta hässäkästä päivän kuulumisia kertomaan tulleelle hoitajalle. Kuopukseni hymyilee silti tyytyväisenä, sillä hän oli nähnyt metsässä oravan, mikä muistutti ihan yhtä tyttöä hänen ryhmässään. 

Lauantaina lasten katsellessa aamun piirrettyjä somettelin sohvalla tyytyväisesti köllien. Olin edellisenä iltana sopinut Raumalla asuvan ystäväni kanssa, että veisimme lapsemme tivoli Seiterään aurinkoista päivää viettämään. Tietysti olin jo ehtinyt mainita myös lapsille asiasta, jotka arvatenkin riemastuivat asiasta kovin. Siinä sitten muina huippumutseina lueskelin FB-päivityksiä, kunnes katseeni kiinnittyi toisen ystäväni postaamaan kuvaan 6 vuotta täyttävän kummityttöni kauniisti koristelluista muffinsseista. Tai ei siihen kuvaan niinkään, vaan pikemminkin pikku präntillä painettuun kuvatekstiin, jossa mainittiin sanat kummityttöni, syntymäpäiviä, juhlitaan ja tänään. Voinyjjjosaatana.

Olin vahingossa poistanut jo kuukausi sitten saamani viestin, joka sisälsi kutsun ja synttäreiden ajankohdan. Kalenteri oli töissä. Olin aivan totaalisesti unohtanut koko paardit. Siinä sitten soittelemaan nolona ystävälleni, ettei päästäkään tivoliin. Kamalinta oli kuitenkin kohdata omat lapseni, jotka silmät innosta tuikkien odottivat pääsevänsä kieppumaan laitteissa ja sottamaan kasvonsa tahmeaan hattaraan. Molemmat toki ymmärsivät tilanteen, että äiti taas unohti jotain, mutta kovin pettyneitä toki olivat. Näin lievästi ilmaistuna.

"Ai onks niiden taloon rakennettu jotain uusia hienoja vuoristoratoja vai?" tyytyi esikoinen naama nyrpeänä tylyttämään minua, vaikka kovasti siinä morkkistuskissa möyriessäni yritin vakuutella, miten mukavaa meillä tulisi synttäreilläkin olemaan. Ja olihan meillä, ihan huippu kivaa olikin!

Tänään esikoiseni opettaja soitteli minulle lapseni kännykän sulkeuduttua liittymänvaihdon takia. Siinä sitten samalla kysäisin, miten koulussa on lähiaikoina sujunut. "No eipä tässä sen ihmeempiä. Tänään oli kiva päivä kun olimme siellä ui -mas - sa....." EI JUMALAUTA MÄÄ UNOHDIN SENKIN IHAN KOKONAAN!!! Nyt mun rakas pieni muruni, joka vielä lauantaina muistutti maanantain uintipäivästä ja uikkareista, on joutunut lainaamaan jotkut liian pienet, vähintäänkin puolet persuksesta paljastavat bakteeripesäkespeedot sieltä hallilta ja kaikki on nauraneet sille ja mä olen maailman paskin mutsi ikinä eikä se ikinä anna tätä anteeksi mulle ja ja.. 

"Kyllä hänellä uikkarit oli mukanaan." 

HÄH?!? Siis nytkö en vaan muista pakanneeni hänelle uikkareita kassiin aamulla?

Ei, lapseni oli itse muistanut unohtuneet simmarit aamulla nähtyään luokkakaverinsa, jonka kanssa kulkee samaa matkaa kouluun. Fiksuna poikana oli soittanut isälleen, joka oli ehtinyt toimittaa uimavermeet ajoissa koululle. 

Että tässä iltapuhteena nyt sitten mietiskelen, lueteltuani vasta murto-osan kuluneen viikon unohdussaldosta, että onko tämä totaalinen lahopäisyys, jatkuva asioiden unohtelu tai mielessä pitämisen vaikeus sekä muut, usein esiintyvät aivotoiminnan häiriöt nyt joku selkeä merkki alkavasta keski-iän kriisistä tai jopa dementiasta? Syökö lähenevän kesäloman aiheuttama työstressi ja univaje viimeisetkin toimivat aivosoluni vai mitävittua? 

Ihan kiva, jos olisi vain jotain nopeasti ohimenevää pientä häikkää. "Vuoden huonomuistisin ja siitä syystä usein se paskin mutsi" -palkinto on varmaan jo toimitusosoitteensa löytänyt. 

Että jos nyt tunnet tarvetta varmistaa jonkun kanssani sovitun jutun niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi.