Viime torstaina hain lapseni päiväkodista, kuten tavallisesti, työpäiväni päätteeksi. Sillä samalla sekunnilla, kun sain iloisesti minua vastaanjuosseen pikkumuijan syliini, muistin sen. Metsäretki. Se oli tänään. Eväät, se lapsille tärkein juttu, jäi sitten tekemättä. Taas. Kun ei tosiaan ollut ensimmäinen kerta. Järkyttävää syyllisyyttä syvällä sydämessä tuntien soperran epätoivoiset selitykset miehen työmatkasta ja siitä aiheutuneesta hässäkästä päivän kuulumisia kertomaan tulleelle hoitajalle. Kuopukseni hymyilee silti tyytyväisenä, sillä hän oli nähnyt metsässä oravan, mikä muistutti ihan yhtä tyttöä hänen ryhmässään. 

Lauantaina lasten katsellessa aamun piirrettyjä somettelin sohvalla tyytyväisesti köllien. Olin edellisenä iltana sopinut Raumalla asuvan ystäväni kanssa, että veisimme lapsemme tivoli Seiterään aurinkoista päivää viettämään. Tietysti olin jo ehtinyt mainita myös lapsille asiasta, jotka arvatenkin riemastuivat asiasta kovin. Siinä sitten muina huippumutseina lueskelin FB-päivityksiä, kunnes katseeni kiinnittyi toisen ystäväni postaamaan kuvaan 6 vuotta täyttävän kummityttöni kauniisti koristelluista muffinsseista. Tai ei siihen kuvaan niinkään, vaan pikemminkin pikku präntillä painettuun kuvatekstiin, jossa mainittiin sanat kummityttöni, syntymäpäiviä, juhlitaan ja tänään. Voinyjjjosaatana.

Olin vahingossa poistanut jo kuukausi sitten saamani viestin, joka sisälsi kutsun ja synttäreiden ajankohdan. Kalenteri oli töissä. Olin aivan totaalisesti unohtanut koko paardit. Siinä sitten soittelemaan nolona ystävälleni, ettei päästäkään tivoliin. Kamalinta oli kuitenkin kohdata omat lapseni, jotka silmät innosta tuikkien odottivat pääsevänsä kieppumaan laitteissa ja sottamaan kasvonsa tahmeaan hattaraan. Molemmat toki ymmärsivät tilanteen, että äiti taas unohti jotain, mutta kovin pettyneitä toki olivat. Näin lievästi ilmaistuna.

"Ai onks niiden taloon rakennettu jotain uusia hienoja vuoristoratoja vai?" tyytyi esikoinen naama nyrpeänä tylyttämään minua, vaikka kovasti siinä morkkistuskissa möyriessäni yritin vakuutella, miten mukavaa meillä tulisi synttäreilläkin olemaan. Ja olihan meillä, ihan huippu kivaa olikin!

Tänään esikoiseni opettaja soitteli minulle lapseni kännykän sulkeuduttua liittymänvaihdon takia. Siinä sitten samalla kysäisin, miten koulussa on lähiaikoina sujunut. "No eipä tässä sen ihmeempiä. Tänään oli kiva päivä kun olimme siellä ui -mas - sa....." EI JUMALAUTA MÄÄ UNOHDIN SENKIN IHAN KOKONAAN!!! Nyt mun rakas pieni muruni, joka vielä lauantaina muistutti maanantain uintipäivästä ja uikkareista, on joutunut lainaamaan jotkut liian pienet, vähintäänkin puolet persuksesta paljastavat bakteeripesäkespeedot sieltä hallilta ja kaikki on nauraneet sille ja mä olen maailman paskin mutsi ikinä eikä se ikinä anna tätä anteeksi mulle ja ja.. 

"Kyllä hänellä uikkarit oli mukanaan." 

HÄH?!? Siis nytkö en vaan muista pakanneeni hänelle uikkareita kassiin aamulla?

Ei, lapseni oli itse muistanut unohtuneet simmarit aamulla nähtyään luokkakaverinsa, jonka kanssa kulkee samaa matkaa kouluun. Fiksuna poikana oli soittanut isälleen, joka oli ehtinyt toimittaa uimavermeet ajoissa koululle. 

Että tässä iltapuhteena nyt sitten mietiskelen, lueteltuani vasta murto-osan kuluneen viikon unohdussaldosta, että onko tämä totaalinen lahopäisyys, jatkuva asioiden unohtelu tai mielessä pitämisen vaikeus sekä muut, usein esiintyvät aivotoiminnan häiriöt nyt joku selkeä merkki alkavasta keski-iän kriisistä tai jopa dementiasta? Syökö lähenevän kesäloman aiheuttama työstressi ja univaje viimeisetkin toimivat aivosoluni vai mitävittua? 

Ihan kiva, jos olisi vain jotain nopeasti ohimenevää pientä häikkää. "Vuoden huonomuistisin ja siitä syystä usein se paskin mutsi" -palkinto on varmaan jo toimitusosoitteensa löytänyt. 

Että jos nyt tunnet tarvetta varmistaa jonkun kanssani sovitun jutun niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi.