Näin edellisyönä unta siitä, miten me Pete Parkkosen (uuh!) kanssa teimme (!!!) ja saimme vauvan (...) . Oikein oli mukava uni.

Jostain kumman syystä tuo uni on pyörinyt mielessäni, silloin tällöin vyöryy kuumina aaltoina ajatuksiini. Ja ehei, ei ole kyse vaihdevuosien tuomista ongelmista ollenkaan. 

Kun pikkumuija sitten tapansa mukaan alkoi iltapuuroa syödessään tivaamaan, kuka hänelle laulaa iltalaulut, kysyin, olisko ok jos Pete Parkkonen tulisi hänelle laulamaan. 

- Ei. Ei se Pete Aakkonen, ei se ole oikein hyvä.

- No sopiiko sitten, jos Pete laulaisi äidille unilaulun?

- (naurua) No ei äiti, eihän aikuisille talvii laulaa unilauluja. 

- No kävisikö sitten Robin? Jos Robin tulisi laulamaan sulle?

- Ei. Ei käy. En tykkää Lobinista.

- No äiti voisi sitten ottaa ne molemmat?

- Hyvä on, äiti. Mut vaan jos minä sitten saan Ollin.

- Ööö. Ollin?

- No niin! Sen Voist-on-fintantin Ollin. Sen. Haluan sen.

- Siis Lindholmin Ollin haluat..? Miksi?

- En tiiä. Tykkään tiitä.

Huumorisnaisia tämä meidän pieni prinsessamme, kerrassaan huvittava pieni vitsiniekka. 

Tai sitten sillä on vaan huono miesmaku. Täytyy jäädä seurailemaan tilannetta, ettei tästä nyt sentään mitään jasminmäntylän sorttista isodeejaerika -syndroomaa ala kehittyä.