Meninkö jossain kohtaa mainitsemaan, miten kivuttomasti tämä kesä on kahden lapsen kanssa sujunut?

HAHAHHAHAHHAHAHAHAHAH!!!!!

Talvi taitaa tosiaan olla tulossa, mulla meinaan meni kuppi tänään ihan nurin täällä majailevan uhmaikäisen kanssa. 

Ensinnäkin. Herätyskellona toimi esikoisen luokkakaveri. Hentoisesti koputti oveen juuri ennen kahdeksaa aamulla, äitinsä kun oli neuvonut olla soittamatta ovikelloa ettei kuopus heräisi. Pikkumuijan valvotettua koko yön oli useista nukuttamisyrityksistä turhautunut mies antanut periksi ja nukahtanut tuon häiriköivän mölisijän huoneen lattialle. Liekö sitten aamulla väsyneenä vaan sammuttanut herätyksen ja jatkanut uniaan. 

Hienosti ehtivät pojat silti kouluun, ajoissa ja ravittuina. Nähtäväksi kuitenkin jää, kuinka suuret traumat tämä ovelle tukka pystyssä, pikkuhousut mammakalsarit yöpuvun alta vilkkuen pelmahtanut äiti-ihminen aiheutti epäselvillä hyvän huomenen toivotuksillaan tuolle täysin viattomalle poikaraukalle.

Toiseksikin kitinä. Valvomisesta väsyneen tytön jatkuva kitinä. Niinku ihan kaikesta valittaminen. Enkä tällä kertaa tarkoita itseäni. Mikään ei käy (EI!), mikään ei kiinnosta (Ihan tylsää!), kaikki äidin valitsemat vaatteet on ihan suolesta (Haluan mekon!) ja ruoka maistuu paskalta (Yäk!). Puistossa on tylsää eikä sinne ainakaan mennä pyörällä. Eikä kävellen. Ruohonleikkuri pitää liian kovaa ääntä (Peltorit, haluan Peltorit!!) ja leikkimökin sohvalla on liikaa hiekkaa (kaatoi sen siihen ihan itse). 

Ja tässä vasta aamun ensimmäisen tunnin sisältö pähkinänkuoressa.

Myöhemmin päivällä ehdotin vastahakoiselle kiukkupussilleni metsäretkeä. Siitä se ainakin on tähän asti aina innostunut! Metsään lähteminen on meillä vielä ihan vaivaton siirtymä, luonto kun on ihan tuossa tontinreunassa kiinni. Lupaus onnistuneen keräilyretken suomasta mustikkapiiraasta sai hetkellisen hymyn ilmestymään jopa kärttyisen tänttähääränkin huulille. 

Olimme takaisin kotipihallamme noin sadan metrin rämpimisen, parin varpuja kohti suuntautuneen pyllistyksen ja ehkä kymmenen kippoon kolahtaneen marjan poimimisen jälkeen. "Riittää!", hän totesi roikkuen kaulassani hysteerisesti kiljuen nähtyään pienen hämähäkin kiipustavan pitkin pinkkejä saappaanvarsiaan. 

Kun tähän riemuun vielä ympätään auki revitty tikkaushaava, ympäri olohuonetta viskotut palapelin palaset, keittiön lattialle levahtaneet kananmunat (pannaritaikinan, ei mustikkapiirakan), vänkääminen, kiukuttelu ja parit itkunsekaiset raivarit, voin vaan todeta saman kuin hän:

Riittää!! Tai no, ainakin tältä päivältä. 

Jos kasvatusjumala Sinkkoseen on uskomista, "lasten kasvatuksesta selviää hengissä, mutta ei ilman negatiivisia tunteita.".

Saanen esittää pienen vastaväitteeni virkkeen päälauseosuudelle.

Phuuuuh.

Mulla oli tänään mielessä loistava aihe uudelle blogipostaukselle. Siis ihan huippu, sellainen koko sosiaalisen median räjäyttävä juttu. Oikea somehitti. Vähintäänkin sellainen se oli. 

Idea syntyi palatessamme kotiin kuopuksemme päiväkodilta, jossa kävimme aamutuimaan muuttamassa hoitosopimuksen osa-aikaiseksi. Samalla ehdimme palautella mieleen pitkän kesätauon jälkeen hoitopaikan huudit ja nähdä paljon kaivatut kaverit. Pihaleikeillekin jäi reippaasti aikaa.

Aihe tuntui edelleen hyvältä siivoskellessani kotipihaa villiintyneistä hiekkaleluista, samalla potkien maalissa tönöttäneelle pikkumuijalle palloa. Työstin postausta mielessäni myös leikkiessämme prinsessan kotia (jouduin taas olemaan "pinssi"), samoin valmistaessamme ruokaa yhdessä. Hihittelin melkeinpä ääneen puskiessani pyöränselässä istuvaa pikkumuijaa kohti lähipuistoa. Niin mahtava se juttu oli, paras ikinä!

Iltapäivällä mulla olikin sitten monta puolivalmista lausetta valmiiksi mietittynä, senkun vain istahtaisin alas koneen ääreen ja panisin näpytellen. Sain koneen auki, venyttelin sormet vetreiksi ja...

"Äitiii, mul ei oo mitään tekemistä."

Eijjjjumalauta! Mihin ihmeeseen hyvin pohjustamani muumileikki viereisen huoneen lattialla lopahti? Kerroin juuri Haisulin kiusanneen Vilijonkkaa pyyhkimällä räkäsormet sen takkiin, ei sellaista kiusantekoa noin vaan ratkaista. Muumipeikkokin oli pyydetty jo apuun. Ja poliisi.

"Leiki vaan vielä hetki, äiti yrittää pikku ajan kirjoittaa. Leikitään taas kun olen valmis."

Eieieiei, pitikö mun mennä sanomaan tuo ääneen?! 

"No, oletko jo valmis? Ihan kohtako jo?"

"En. En vielä. Malta nyt hetki leikkiä ihan yksin. Ollaan kuitenkin leikitty ihan koko päivä yhdessä ja käyty puistossakin. Nyt äidillä on hetki omaa aikaa." Oikeesti nyt edes hetki. Pari minuuttia, saatana!

Murahdus. Ovi paiskautuu kiinni. Huikkasin vielä perään, että neiti sitten ihan itse siivoaa huoneensa, jos on aikeissa suutuspäissään paiskata taas kaikki tavarat lattialle. Viimeksi oli hienosti erotellut jopa kaikki sukkaparit irti toisistaan ja viskonut eri puolille huonetta. Äidin pieni kultanuppunen.

Murinan hiljennyttyä yritin jatkaa aloittaa kirjoittamista (vaikka olinkin jo unohtanut puolet niistä vähintään kirjallisuuspalkintoja poikivista, kerrassaan nerokkaista ajatuksistani), kun havaitsin luovuuttani sabotoivan kiusankappaleen lähestyvän työpöytääni. Kontaten. Narskuttaen isoa ruuvia hampaidensa välissä.

Tässä kohtaa viimeisetkin ajatukset somen villitsevästä postauksesta pyyhkiytyivät mielestäni. 

"Mutkun mulla on äiti sua ikävä.", toteaa uhmakas, suloinen tyttäreni surkean näköisenä, poskea silittämään ojentuneessa kädessäni tiukasti roikkuen. 

Ihan paska siitä postauksesta olisi joka tapauksessa tullut, tuumasin hiljaa mielessäni ja asetin "pinssin" kruunun takaisin päälaelleni.

Kohta ne kuitenkin jo kasvaa isoiksi.

.. päivittää blogiani useammin kuluneiden muutaman viikon aikana.

.. pitää paremmin kiinni rutiineista, päivien rytmistä ja muista totutuista tavoistamme.

.. mennä aikaisemmin nukkumaan, etteivät aamutoimet olisi usein venähtäneet luvattoman pitkiksi.

.. katsoa useammin peiliin ennen kuin poistuin kotiovesta.

.. viettää vähemmän aikaa sohvalla pötkötellen ja käyttää ajan hyödyllisemmin.

.. seurata aikaani muutenkin kuin facebookin välityksellä. 

.. käydä useammin lenkillä.

.. olla keksimättä turhia tekosyitä ruokavaliosta lipsumiselle.

.. katsoa vähemmän kuin  kuusi kautta Game of Thronesia sekä toivoa siinä näyttelevien ihmisten julmia, tuskaisia kuolemia.

.. haaveilla pari kertaa vähemmän töihinpaluusta, kun lapset ovat käyneet hermoille.

.. olla vittuilematta sille miehelle, joka jo tänään joutui palaamaan töihin kesäloman päätyttyä.

Olisin voinut, mutta en tehnyt niin. Miksi? 

Koska me ollaan lomailtu! Nautittu täysin rinnoin loman suomasta vapaudesta olla tekemättä mitään sellaista, mitä ei huvita tehdä. Vietetty enemmän tai vähemmän suunniteltua perheaikaa kokonaiset 2,5 kuukautta.  

Äsken iltauinnilta palattuamme poistelin turhia kuvia puhelimeni kuvakirjastosta. Palasin aina kesäkuun ensimmäisiin päiviin ja Turkin loman lämpimiin tunnelmiin. Miten mahtava loma meillä siellä olikaan! Kuvat palauttivat mieleeni myös huippuhauskan päivän Särkänniemessä ja juhannuksen vuokramökillä Urjalassa (josta nyt kun tarkemmin oikein asiaa pohdin olemme edelleen velkaa, pahoittelut siitä..). 

Ehdimme viettää useamman viikonlopun mökillä, esikoinen sai ensimmäistä kertaa kaverinkin mukaan. Myös pikkumuijalla oli ihan ikioma kaveri päiväkodista meillä kotona leikkimässä. Yhdessä kävimme puistoissa, mummulassa, Muumimaailmassa, Powerparkissa ja lähiseudun maatiloilla ihastelemassa eläimiä. Pakkasimme uikkarit kassiin ja hilpasimme hetken mielijohteesta uimaan. Ehdin tavata useita ystäviä ja vaihtaa kuulumisia kahvikupin äärellä. 

Siivosin, laitoin ruokaa, olin varsinainen kodin hengetär. Selvittelin lasten erimielisyyksiä, otin vastaan "äiti on tyhmä" -haukkuja. Enimmäkseen olin kuitenkin kiva ja ihana, sain märkiä suukkoja ja rakastavia haleja. Pelattiin, seikkailtiin ja touhuttiin minkä kerittiin. Välillä hengähdettiin ja ihan vaan nautittiin. 

Mahtuipa kesään myös muutama ilta, jolloin sain nauttia vain aikuisesta seurasta. Tyttöjen ilta Pinkjärvellä, saaristoristeily ihanien työkavereiden kanssa ja nauruntäyteinen treffi-ilta oman kullan kanssa Naantalin Emma-teatterissa. 

Ja putkahtipa tässä pari päivää sitten elämäämme vielä yksi suloinen, täydellinen ja kauan odotettu pieni prinsessa, jota saamme kunnian kutsua kummitytöksemme.

Että ei se nyt niin paska kesä sitten ollutkaan! Oikeastaan se oli kokonaisuudessaan aika mahtava, yksi parhaista. Miten se muka jo nyt on ohi..? Mies palasi jo tänä aamuna töihinsä. Esikoinen aloittaa huomenna koulun tokaluokkalaisena, harrastuksetkin alkavat kesätauon jälkeen jo ensi viikolla.

Me kuopuksen kanssa pyörimme vielä hetken kodin nurkissa, mulla kun alkaa opinnot vasta syyskuun alussa. 

Olo on unettomista öistä huolimatta levännyt, akut on ladattu, kontaktimuovit odottavat lipaston laatikossa.

Arki. Olen valmis.

Ne, jotka minua stalkkaavat tuolla Instagramin puolella tietävät jo, että vietimme viime viikon koko perheen voimin Kainuun upeissa maisemissa lomaillen. Yhteinen aikamme alkoi jo perinteeksi muodostuneella, päätä huimaavalla (ja vatsaa pahasti kierrättävällä) päivällä Powerparkissa. Ennalta sen suuremmin suunnittelemattomaan viikko-ohjelmaan kuului lisäksi paljon sukulointia ja ihania jälleentapaamisia, saunomista ja myöhäisiä ilta-uinteja Osmankajärven kirkkaissa ja virkistävissä vesissä, kiireettömiä aamuja, mummun herkullisia lihapatoja ja paljon rentoa yhdessäoloa. 

Kuulostaa ihan hyvältä, eikö niin?

Jos vastaus on kyllä, palaa muodostamaasi mielikuvaan takaisin ja kuvittele kaksi reipasta lasta, iältään vaikka jotain 8 ja jotain melkeen 4, siihen mukaan. Lisää vielä monta märkää, tummaa sadepilveä, pari ukkoskuuroa, yksi yöllinen sairaalareissu ja reilu tuhat vesisateessa ajettua kilometriä. Unohtaa ei saa myöskään turboturbiinihornethävittäjän nopeudella hyökkääviä ja periksiantamattomalla sisukkuudella varustettuja paarmoja ja yöllä korvan juuressa iniseviä hyttysiä.

Pakkaaminen

Kyyyyyllä, jälleen palaamme tähän samaan, pakolliseen mutta aina yhtä vittumaiseen toimintaan. Tällä kertaa tavoitteeksi oli asetettu, että peruuttaessa Skoda Superbin takaikkunasta näkyisi jotain muutakin, kuin ylitsepursuilevat tavaramäärät. Huolellisella, paljon aikaa vaatineella ja hermoja rutosti rassanneella valmistautumisella onnistuin kerrankin tavoitteessani! 

Ei tässä kuitenkaan sen suurempaa syytä juhlaan ole. Ihan yhtä paljon turhaa tavaraa oli mukana kuin ennenkin. Tällä kertaa ei vaan enää tarvittu paljon tilaa vieviä rattaita mukana. Lenkkareita olisin tosin tarvinnut. Petivaatekassikin jäi ulko-oven viereen, lasten pelastusliivit toiselle mökille ja takki kaappiin. Nappisuoritus, jälleen kerran!

Suomen kesä

Jos ei paksut, ainakin viidessäkymmenessä harmaan sävyssä taivasta kiertävät pilvet sylkeneet vettä niskaan, puhalsi järveltä hyytävä tuuli ainakin sata metriä sekunnissa. Toisaalta tuulessa on aina se hyvä puoli, että se karkoittaa kaikki itikat pois viattomia ihmisiä häiriköimästä, mutta vähempikin olisi riittänyt. Ukkonen maalasi taivaanrannan kauniimmaksi kuin koskaan olen nähnyt, mutta lapset eivät oikein osanneet arvostaa yöllistä jyrinää ja pauketta.

Paarmat

Auringon pilkistäessä pilviverhon takaa ärhäkkäät tappajapaarmat ilmestyivät välittömästi huudeille. En edes halua kuvitella ulkopuolisen katsojan silmin sitä näkyä, kun kaksi aikuista ihmistä juoksee kädet villisti ilmassa heiluen pitkin mökkipihaa huitoen kuin henkensä edestä noita kivuliaasti purevia öttiäisiä tiehensä. 

Kun yökuiva lapsi ei olekaan yökuiva

Sanotaanko näin, että nyrkkipyykättyäni muutamat lakanat, patjan ja sängyn alla olleen maton arvostan kummasti vedenpitäviä patjansuojuksia ja 10 kg täytöllä varustettua pesukonetta.

Odottamattomat vieraat

Tajuat niiden tulon vasta, kun ovat jo tulleet ovesta sisään. Olokin on aika veemäinen, etkä tunne oloasi ollenkaan seuralliseksi. Vatsa pömpöttää eikä vaatteet mahdu kunnolla päälle. Kaapista ei tietenkään löydy mitään tarjottavaa ja lähin kauppa on useamman kilometrin päässä. 

Vähän samankaltainen tilanne, kun menkat alkaa odottamatta isovanhempien mökillä, eikä mukaan pakkautunut minkäänsorttisia siteitä tahi tamppuuneja.

Tai kun olet alasti puskassa kyykkypissalla, ja kuulet auton ajavan pihaan..

Kajaanin keskussairaalan päivystys

Joku karman kaltainen kaveri vainoaa väkisinkin, jos Kajaanin keskussairaalassa lääkärin ommellessa tikkejä kuopuksen jalkapöytään meiltä kysytään, varataanko meille ensi vuotta aatellen aeka jo valamiiksi, kun ei vakioasiakkaata kehtoo laettoo oottelemmaan turhan piäten..

Aika

Se loppuu lomalla aina kesken. Paitsi silloin, kun sateisena päivänä odotat nälkäisten lasten kanssa miehesi saapuvan takaisin Sotkamon Jymyn "1,5 tuntia" kestävästä pesispelistä. Aika on suhteellinen käsite, ainakin jos kysytään siltä mieheltä, joka palasi reissultaan reilut 3 tuntia myöhemmin.

Kiitos Kajaani, Paltamo ja Sotkamo. Ette pettäneet tänäkään vuonna!

Istun laivan buffet-ravintolassa. Lapset ovat onnessaan herkkupöydän runsaista antimista. Syövät, juovat ja naureskelevat omille hölmöille jutuilleen. Minä nauran mukana. Nautin suunnattomasti lasteni seurasta. Olemme matkassa kolmestaan isin ahkeroidessa töissä viimeisiä päiviä ennen kesäloman alkua. Kaikki on kerrankin sujunut täysin mutkattomasti, lapset ovat hyväntuulisia eikä mistään ole tarvinnut hermostua. 

Palaan pöytään muutamaa minuuttia myöhemmin. Huojentuneena totean, etteivät lapset edes huomanneet poissaoloani. Pyyhin jäätelöt lasteni poskilta ja hiuksista, haen kupin kahvia ja huokaisen helpotuksesta. Olo on jo paljon parempi. Syke tasaantuu. 

En voi antaa pelolle tilaa. Minun on pysyttävä vahvana. Kaikki on hyvin.

Illalla lasten mentyä nukkumaan rojahdan sohvalle ja romahdan. Koko päivän kestänyt teeskentely on vienyt voimani, kyljessä yltyvä paineentunne, lämmönnousu ja hetkelliset, ärhäkkäät kipukohtaukset turruttaneet järkeni. En pysty ajattelemaan selkeästi. Kauhukuvat tiensä päähän tulleesta maksasta, kuolemasta ja äitinsä menettäneistä lapsistani valtaavat mieleni. Kyyneleet virtaavat vuolaina jokina poskilleni. 

"Lupaa mulle, ettei kukaan toinen nainen tule ikinä kutsumaan itseään mun lasteni äidiksi.", nyyhkytän surkeana miehelleni. 

"En halua joutua taas sairaalaan. En halua, että kaikki alkaa taas alusta. Mä en ole missään määrin valmis uuteen kortisonikierrokseen. En just nyt vaan jaksa tätä paskaa!" 

Hän silittää päätäni, yrittää avata suunsa lohduttaakseen, mutta pyydän häntä olemaan hiljaa.

"Sä et voi ymmärtää, miltä musta tuntuu. Se on ihan ok. Mua nyt vaan pelottaa ihan helvetisti."

Tiedän pelon olevan tavallaan turha, mutta voimavarani eivät yksinkertaisesti aina riitä pitelemään aisoissa pahimpia pelkojani. 

"Ymmärräthän Maria, että vaikka sairautesi on harvinainen ja vakava, ei se tarkoita sitä, että kaikki kivut kehossasi merkitsisi tulehduksen uusimista." kuulen tutun lääkärin sanovan rauhallisella äänellään, samalla  kuitenkin määräten kaikki mahdolliset verikokeet seuraavalle päivälle. 

Ymmärränhän minä. En minä tyhmä ole. 

En vain aina jaksa olla vahva.

Niin. Ettäkun on täällä kotona häröillyt sieltä kesäkuun alusta asti, niin semmosia emmääkestä -tilanteita tulee aina silloin tällöin kohdattua. Sellaisia usein toistuvia ja ehkä juuri siksi niin kovin muka-inhottaviksi muodostuneita asioita. Nykyisin näitä hetkiä ilmaantuu eteeni enemmän kuin kesäkuussa, koska

1. ASIOIDEN JATKUVA TOISTAMINEN

En kestä. En jumalauta en sitten millään. Kun olen sen tuhannennen kerran pyytänyt kauniisti, ettei leluja viskottaisi ihan joka huoneen kaikkiin nurkkiin, siivottaisiin edes osa leluista uutta leikkiä aloittaessa tai että kädet pestäisiin kun ollaan pyyhitty persreiän ympärystää. Että koitettaisiin leikkiä nätisti yhdessä eikä aina, AINA rakennettaisi majaa kun kerrankin olen ehtinyt pedata pedit. Kuunneltaisiin edes osittain jos jotain pyydän, ettei sitten tarvitsisi olla kertaamassa sanomaansa muutaman hetken perästä. Ja sitten kun se mies joka meillä hoitaa töissä käymisen soittaa raskaan työpäivän jälkeen, ja kysyy, mitä hänen pitikään kaupasta tuoda.. Emmääkestä!

2. ÄITI-SANAN JATKUVA HOKEMINEN

Mua risoo kun joku on i-han ko-ko a-jan haluamassa minulta jotain. Aamusta iltaan, taukoamatta. Alkaa ennen kuin saan silmät kunnolla auki ja viimeiset äiti-huudot kajahtaa ilmoille keskellä yötä, meillä kun tuo kuopus ei edelleenkään osaa nukkua. Meillä ei myöskään kukaan koskaan ikinä halua mitään ilman, että aloittaa tahtomisensa huutamalla äitiä. Äitiä huudetaan myös ilmoitusluonteisten asioiden yhteydessä, kuten "Äitiiiiii, meen nyt pissalle!" tai "Äitiiii, mulla ei ole mitään tekemistä." Ja osaatteko arvata millainen paskamyrsky siitä syntyy, jos en jostain syystä sillä nanosekunnin murto-osalla pysty vastaamaan tai kuittaamaan asiaa kuulluksi..? 

3. PYYKIT

..ja samaan kategoriaan liitän myös tiskit. Päivittäin saisi olla pesemässä läjäpäin paskaisia..

Anteeksi, tuli pieni ajatuskatkos. Esikoinen lampsi juuri kotiin Tallinnan reissultaan ja toi tuliaisiksi - no mitäpä vittu muutakaan kuin kassillisen pyykkiä. 

4. PAKKAAMINEN

Edelliseen pykälään samalla viitaten, olemme reissanneet kohtalaisen paljon kuluneiden kuukausien aikana. Toistan tässä hieman itseäni, mutta onhan se pakkaaminen nyt vaan niin jumalattoman raskasta puuhaa. Perheloma Turkissa, juhannus mökillä Urjalassa, omalla mökillä ollaan oltu harva se viikonloppu. On käyty Särkänniemessä, Muumimaailmassa, Raumalla mummulassa tai ihan vaan piipahdettu keskustassa. Aina saa olla pakkaamassa. Pitää muistaa eväät, varavaatteet, jotain lämpimämpää ja sateenkestävää. Pelkästään rannalle pakkaaminen vaatii kilometrin pituisen muistilistan. On uikkaria, pyyhettä, rasvoja jokaiselle hipiälle, kellukkeet, uimalasit ja pelitjavehkeet. Ja ne eväät, aina ne eväät. 

Viikonloppuna pitäisi lähteä viikoksi Kainuun seudulle sukuloimaan. Onneksi matkalaukku on vielä osittain purkamatta kesän ensimmäisen reissun tiimoilta.

 Emmää.

5. ASIOIDEN JATKUVA TOISTAMINEN

Aaa, sanoinko tämän jo kertaalleen? Seura tekee kaltaisekseen, ja muita helvetin osuvia sanontoja.

Voisihan tässä pidempääkin listaa laatia, mutta jääköön tähän. Pitää mennä pesemään pyykkiä ja pakkaamaan, koska huomenna lasten kanssa Itämeren aallot ja Hevisaurus.

Ps. Niin ja sitten vielä se olematon oma aika.. 

Kirjoittelin ennen tuolla Fitfarmin fitblogin puolella, enkä ole koskaan saanut aikaiseksi liittää vanhoja tekstejäni tänne uuden blogin puolelle. Tänään armas nassukirja muistutteli taas ajoista menneistä, ja sieltä bongasin vuoden takaisen blogipostaukseni. Koska tuo kyseinen rustaus vielä vuoden jälkeenkin jollain sairaanloisella tavalla tuotti hyvänolontunteen sekä iso hymyn huulille, haluan jakaa sen muutaman saatesanan kera teille uusillekin lukijoille.

En ole treenannut aikoihin. Kaikki alkoi jo viime loka-marraskuun vaihteessa, jolloin PT-Annen kanssa treenaillessani mikään ei onnistunut. Siis tarkoitan oikeasti mikään. Pienetkin painot tuottivat tuskaa ja pelkän tangon maasta ylös saaminen aiheutti voimakasta pyörtymisen tunnetta. Onhan niitä parempiakin jaksoja ollut sen jälkeen jolloin jonkinlainen treenaaminen olisi varmasti luonnistunut, mutta kevään tapaturma-alttius, jatkuva sairastelu ja etenkin perussairauden mukanaan tuoma uupumus on kaiken tämän lapsiarjen pyörityksen keskellä vienyt voiton salitreeneistä. 

Gym2000 -salille johtavan oven eteen tuntuu myös olevan kasvanut sellanen Himalajan korkuinen kynnys. Taas.

Viime vuotinen "tyttöjen ilta" Annen mökillä oli yksi parhaista ikinä ja se pompsahti menneisyydestä juuri sopivasti tähän hetkeen. Möngin silloinkin aivan pohjamudissa kuntoni kanssa, olin edelleen kortisonikuurilla ja veriarvot vasta hetkeä ennen normalisoituneet. Eipä se menoa silti haitannut, suoritin vaan juuri niin perkeleesti mitä oma kunto antoi periksi. Ja vähän yli, koska Anne. Nuo valmentajat kun ovat hieman sellaisia piiskaajansorttisia. Ei auttanut myöskään lannistua, vaikka toinen jaksoi paremmin. Treenatessa sitä kumminkin pystyy aina antamaan vaan juuri sen verran, mihin itse kykenee. Niin, ja sen vähän yli, silleen sopivasti että muistuu mieleen mitä aamiaiseksi on sinä päivänä napaansa vedellyt.

Minulle tämä postaus toimii tsempparina tuleviin koitoksiin kun lähden taas yrittämään, miltä treenaaminen piiiiitkän tauon jälkeen tuntuu. Ei varmastikaan hyvältä, mutta alku se on tuskainenkin alku. Ja jostain se on aloitettava. Nollasta, jos ei muusta.

Mun muotoinen 07/2016

"”Hei mimmit! Oottekos maisemissa 23.7. lauantaina? Ja josko onnistuis vielä ”vapaa” ilta? Kutsuisin teidät mieluusti tänne mökille. Voitas vähän rillailla, saunoa ja muuten vaan istua iltaa + höpötellä kerrankin rauhassa. Mä voisin jonkun pienen toiminnallisen viritellä tohon alle: pieni hiki pintaan ennen saunaa ja maistuu sitten ruokakin paremmin.”

Note to self: Seuraavan kerran tällaisen viestin saadessasi kieltäydy, kieltäydy hyvä nainen kutsusta!!

Olisihan mun nyt pitänyt tuo nimeltä mainitsematon (PT-Anne, a.k.a. natsi-Anne) henkilö tuntea sen verran hyvin jo, ettei se mitään hyvää hyvyyttään meitä mökilleen kutsu. ”Pieni toiminnallinen treeni”, buahhahhahaa!!! Ihan juu pieni hiki pintaan, ei mitään sen kummempaa..

”Kai me päätetään sitten tämä wiikendi sunnuntaiseen kimppatreeniin Gymillä???”

Ylläoleva viesti tuli pari päivää myöhemmin, ja taas jonkun ihme aivohärön saaneena innolla vastaamaan tähänkin kutsuun myöntävästi. Haloo saatana!! Vuosi taukoa salilta, yksi oma treeni alla ja mä ihan omasta tahdostani suostun treenaamaan Annen ja Sannan kanssa. Tää toinenkaan kun ei ole lainkaan kilpailuhenkinen, ei sitten ollenkaan. Ihan vaan kauniisti ja lempeästi kannustaa ja tukee treenikaveriaan.

Jep. Tällä hetkellä kropastani ei löydy sellaista kohtaa, mihin ei sattuisi. Tuli myös todistettua taas muutamaan otteeseen, että vuoden jumppatauko ei tee hyvää lihaksille. En pysty kirjoittamaan enää, sekin tuntuu kovin epämiellyttävältä. Antaa siis kuvien puhua puolestaan..

Tuossa jotain pientä viitettä siitä millaisissa merkeissä mun viikonloppu sujui. Rentouttava mökkireissu muuttui hikeä ja verta vaatineeksi Bootcampiksi, vaikka oishan se pitänyt tietää.

Kiitos Anne vieraanvaraisuudesta, tämä todellakin oli irtiotto arjesta. Otetaan taas pian uudestaan! (Siis oikeesti, viekää mut hoitoon!!!)"

Niin, että milloin mennään taas, Anne ja Sanna? 

Toisinaan lapseni osaavat yllättää minut totaalisesti. Tarkoitan siis myös ihan positiivisessa mielessä. Yleensä tämä astetta harvinaisempi ilmiö tapahtuu silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa.

Kuten esimerkiksi tänään.

Lähdimme ilman sen suurempia odotuksia tai ylipäätään minkäänmoisia suunnitelmia katselemaan The Tall Ship Races - isännyyden myötä Aurajoen rantaan ankkuroituja purjelaivoja. Olin aikalailla varma, ettei reissumme venähtäisi kovinkaan pitkäksi. Tämmöiset tiivis- ja vilkastunnelmaiset yleisötapahtumat kun eivät oikein ole Maskun puskissa vapaasti viilettämään tottuneiden lapsukaistemme pala kakkua.

Jo pelkästään joen ylittävä Föri-ajelu oli meidän maalaismuksujen mieleen, vaikka eivät sentään ensimmäistä kertaa kyydissä olleetkaan. Sateen yllättäessä hyppäsimme muina merimiehinä Omanista saapuneeseen laivaan, jonka kannella miehistön jäsenet soittivat, tanssivat ja lauloivat. Nurisematta sanallakaan kastumisesta tai kylmyydestä jaksoivat pikkuiseni ihmetellä laivojen korkeita mastoja, paksuja ankkurikettinkejä ja valtavia ruoreja. Kiipesimme sateen liukastamia portaita ristiin rastiin ja kurkimme salaa ikkunoista. Ja tietysti, otimme kuvia. 

Käppäilimme metrilakujen voimalla aina Duudsoneiden toimintapisteelle asti, jossa esikoinen pääsi hyppimään bagjumppeja neljästä metristä. Samalla Suomen ilmavoimat suorittivat ylilennon suoraan ylitsemme Hawk-suihkuharjoitushävittäjillä. Oli siinä pienillä silmillä ihmettelemistä!

Paluumatkallakin riitti kaikille vielä jotain; esikoinen herkutteli markkinamuikuilla, kuopus ihaili tyylikkäitä kiviä (!!) ja minä ohikävellyttä - myöskin kovin tyylikästä - Duudsonien HP:tä. Kertaakaan ei kumpikaan valittanut viideksi tunniksi venähtäneen reissun aikana mistään, vaikka väenpaljoudessa oli paikoittain ahdasta kulkea, kaikkialle piti jonottaa ja kävelty matka oli ainakin kuopuksellemme kovin pitkä. Kumpikaan ei karannut tai tippunut jokeen kertaakaan, vain pari kertaa kuopuksen tanssipyörähdykset tömähtivät vastaantulijan varpaille. Siinä niin kävelivät kauniisti käsi kädessä ja tervehtivät kohteliaasti vastaantulleita ihmisiä. 

Minun lapseni. Ihanat, rakkaat, suloiset muruseni.

Tämä päivä kanssanne: ihan viiskauttaviis!

Tänä kesänä olen yrittänyt tavoistani poiketen keksiä meille kolmelle mahdollisimman paljon pientä kivaa yhteistä tekemistä, jotta välttyisimme liialta kodin seinien tuijottelulta, totaaliselta tylsistymiseltä ja sen aiheuttamilta turhilta riidoilta. Vaikka meillä on ihan hurjan kivaa ollutkin, mahtuu mukaan myös niitä päiviä, jolloin ei oikeesti jaksais millään. Mitään. Tiivis symbioosielämä lasten kanssa palkitsee toisinaan isolla kädellä, mutta joskus myös turhauttaa omasta ajasta haaveilevaa äiti-ihmistä. Kukkahattutädit saavat tässä kohtaa hulautella turhat hiekkakakut pois pikkuhousuistaan, koska onhan se nyt päivän selvää, kuinka harvinaisen onnekkaita opettajan lapset ovat saadessaan viettää koko kesän aina yhtä leikkimielisen äitinsä seurassa. Hah.

Täksi päiväksi oli taas sovittu mukavaa, lapsille mieluista ohjelmaa. Vietettyämme hurjan hauskan aamupäivän serkkupoikien kanssa Kuralan kylämäessä seikkaillen, lampaita paijailen ja aarteita etsien, vein lapset vielä ihan oikeaan ravintolaan syömään. Raision Ikeaan. 

Kuinka monesti olenkaan kiittänyt tuosta luojan lahjasta koko lapsiperhekunnalle, unohtamatta väsähtäneitä ja ruoanlaittoon toisinaan kyllästyviä äitejä! Helppoa, nopeaa, hyvää ja vielä edullista! Sopi jopa ansiosidonnaisia edelleen odottavalle kukkarolleni. Odotellessani vuoroani ruokajonossa leikkivät lapset sulassa sovussa ravintolan pienessä leikkipaikassa, riemusta kiljahdellen. Itse valitsemansa lihapulla-annoksen reippaasti syöneet lapset saivat vielä jäätelönkin kaupanpäällisiksi. Eikä muuten näkynyt Sumarin Hannaa missään. Kumma juttu.

Kirsikkana kakun päällä oli kuitenkin 3-7 -vuotiaille lapsille suunnattu, valvottu leikkihuone Småland. Tai ihan vaan Små, niinku me muina entisinä ikealaisina siitä jutellaan. Saan siis dumpattua jätettyä molemmat lapseni mukavien leikkitätien ja -setien hellään huomaan vielä syyskuun loppuun asti, jolloin esikoiseni täyttää kahdeksan. 

Eli mitä se noinniinkun äitikielessä tarkoittaa? Kokonaista tuntia omaa aikaa!!! 

Tunti kului nopeasti haahuillessani alakerran valtavilla osastoilla verhokankaita hypistellen, oman työhuoneeni kalustusta ja sisustamista suunnitellen ja mattojen hintoja vertaillen. Poistuin lopulta kassojen läpi ilman ainoatakaan ostosta, monta sisustusideaa rikkaampana, hölmö hymy huulilla ja mieli virkeänä. 

Tunti. Niin lyhyt mutta merkityksellinen aika. 

Katsoin punaposkisia, iloisesti hymyileviä lapsiani, kun he tohkeissaan kertoivat mitä kaikkea olivat tunnin aikana ehtineet tekemään. Hymyilin itsekin. 

Kiitos Ikea ja Småland. Näemme taas!

Vietimme mahtavan viikonlopun mökillä rakkaan nuoruudenystäväni ja hänen perheensä kanssa. Vierailun aikana ehdimme muistella mukavia tarinoita menneiltä vuosikymmeniltä ja päivittää (ja päivitellä) yhteisten ystävien kuulumisia. Kaikesta siitä valtavasta myötähäpeän määrästä huolimatta oli tavallaan aika ihanaa palauttaa mieliin useita jo muistista tipahtaneita toilailuja. 

Paloin halusta jatkaa tätä hyvin alkuun päässyttä teiniaikojen muistelua, joten kävin kotimatkalla kaappaamassa mukaani mummulan vintin uumenista muutaman runsain teipein sinetöidyn top secret -laatikon, joihin olin kotoamuuton yhteydessä tallettanut kaikki todella tärkeät tavarani. Sellaiset, joihin vanhemmillani tai veljilläni ei olisi ikinä mitään asiaa kajota. 

Olen joskus ennenkin aikuisiällä tonkinut kyseisten laatikoiden sisältöä, joten muistin suurinpiirtein mitä ne pitivät sisällään. Kuvia, kirjeitä, päiväkirjoja, päiväkirjoja, päiväkirjoja.. Niitä pieniä takataskuun mahtuvia Teinari- ja Spurtti-kalentereita, joihin mahtui kirjoittamaan juuri ne päivän tärkeimmät kohokohdat. Rohkaisin itseni avaamaan nuo teiniangstia uhkuvat, täyteen rustatut päivyrini ja sukelsin suin päin syvälle nuoruusmuistoihin. 

Eijjjjjjjumalauta!!! Kyllä oli sellaista maailmantuskaa raapustettu noiden kalenterien lehdille, että ihan puna nousee poskille. Ystäviin ja kouluun liittyvistä tapahtumista ja jalkapallojoukkueen saavutuksista löytyi muutamia mainintoja, koemerkintöjä ja kännisekoiluja oli siellä täällä, mutta pääosin kaikki sivut täyttyivät alati vaihtuvista poikien nimistä. Ja sydämistä. Ehjistä ja särkyneistä.


Mokkerivuoden muistoista löytyi suuri rakkauteni ja kiihkeän ensisuudelmani kohde, jonka jättäessä minut koulun discoissa olin - asiaankuuluvalla hartaudella - aivan rikki. Löysinpä myös kauneimman saamani rakkauskirjeen, jolla hän yritti saada minut kahden vuoden tauon jälkeen takaisin, jotta voisi viikkoa myöhemmin todeta minun olleen virhe. Kaksi sivunkääntöä myöhemmin oli menossa mukana jo Mika, johon olin thöytälli in lööv. Onneksi olin merkinnyt kalenteriin myös päivän, jolloin en enää hänestä tykännyt. Siihen taisi mennä vähän reilu viikko.

Luettuani myös 8- ja 9-luokan hyyyyyvin pitkälti kaikki draaman kaaren osat sisältävät kuvailut pojista, joita I will love always and forever, en voi muuta kuin todeta, että kiirettä on tällä tytöllä noilla rakkauden kentillä pitänyt. Ihastukset ovat vaihtuneet ihan lennossa, hyvä kun edellisestä on erottu seuraavan ollessa jo kierroksessa. Läheskään kaikkien kanssa en tietenkään ole seurustellut, tykkäillyt vain salaa ja haaveillut enemmästä. Tunkenut lappuja taskuun välitunnilla, koittanut varovasti moikata koulun käytävällä. Hihkunut innosta jos poika on vastannut hymyyni edes jollain tavalla. Kuunnellut Bon Jovin Always`ia ja vuodattanut karvaita kyyneleitä kun olen jäänyt ilman vastarakkautta.

Iloa, surua, rakkautta, raastavia sydänsuruja ja ihan hitokseen poppareita vaativaa draamaa. Onnea, pettymyksiä, haasteita, valheita ja epävarmuutta. Unohtamatta niitä kokeilunhaluisen ja itseään etsivän, huomionkipeän nuoren uskomattoman typeriä ja noloja tempauksia, joita nyt korvat punaisina ja suurta myötähäpeän tuskaa tuntien muistelen.

Että seuraavan kerran kuullessani kanssa-aikuisten kertovan röyhkeille ja huonon kasvatuksen omaaville nykynuorille kliseisiä tarinoita entisajan hyvinkäyttäytyvistä nuorista, pitänee hieman korjata asiaa ainakin omalta osaltani. Ehkä seuraavalla kerralla rimpuilevan ja kipuilevan teinin ottaessa aivoon ymmärrän häntä pikkuisen paremmin.

Lisättäköön myös testamenttiini, että kuoltuani joka ikinen muinaisajan jonnena kirjoittamani päiväkirjan sivu tahi muu painokelvoton dokumentointi tulee tuhota kenenkään lukematta.
Ja vielä sen lisäksi, ottaisin mielelläni jo nyt vastaan ohjeita, miten helvetissä tulen selviämään oman tyttäreni tulevista teinivuosista.

Apua..?!

..herätä aamulla ja löytää lapset kauniisti vierekkäin sohvalta, sulassa sovussa, katsomassa saman peiton alle käpertyneenä pädiltä lastenohjelmia.

..huomata, että esikoinen on omin pikku kätösin valmistanut aamupalan itselleen ja pikkusiskolleen. Ihan oli itse paahtanut ruisleivät ja juustosiivutkin höylännyt päälle. Kenenkään sitä pyytämättä.

..pitkäksi venähtäneet treffit rakkaan pikkuserkun kanssa, jonka viimeksi olen tavannut reilu 15 vuotta sitten. Viikon sisään jo toinen tärkeän ihmisen jälleennäkeminen vuosien radiohiljaisuuden jälkeen.

..todeta, ettei kummankaan kohdalla ystävyys ole kaikonnut vuosien saatossa mihinkään. Juttuja vaan jatkettiin siitä, mihin viimeksi lopetettiin. Päivitettävänä oli kutakuinkin koko aikuisikä, mutta mikäs sen mukavampaa kuin vaihtaa kuulumisia kahvikupin äärellä, lastemme leikkiessä keskenään.

..syliin nukahtanut, kivoista leikeistä väsähtänyt, suloisesti tuhiseva pieni prinsessa.

..lasten iloiset kiljahdukset ja onnesta hehkuvat kasvot piristävällä iltauinnilla.

..hiljentynyt koti, oman kullan kainalo ja muutama jakso Game of Thronesia.

..Joffreyn irtihakattu pää koristamassa kepin vart..

Eiköhän tämä ollut tässä..

Onnea on pienet hetket, jotka yhteenkoottuna muodostivat täydellisen ihanan päivän!

Iso sydän.