Oli sunnuntai-ilta.

Turun linja-autoaseman kupeessa sijaitseva, avajaisviikkoaan viettänyt ravintola Tomate, oli juuri sulkenut ovensa asiakkailta. Takana oli viikko pitkiä ja hikisiä työpäiviä, uuden opettelua ja ihan liian monta tuntia asiakaspalvelua. Olin aivan puhki, mutta vastusteluistani huolimatta työkaverit saivat minut houkuteltua lähtemään mukaansa baariin. Olimmehan me sentään nuoria ja kauniita sinkkuihmisiä, ei meidän kuuluisi homehtua kotona. Lisäksi sunnuntai oli se päivä, jolloin kaikki kylän kyypparit kokoontuivat viettämään ansaittua vapaailtaa Turun kuumimpaan menomestaan, Gigglin Marliniin. Eihän sitä voisi missata.

Hyvästä yrityksestä huolimatta en kuitenkaan ollut juhlatuulella. Pää kaipasi tuuletusta, mutta keho huusi unta. Kaljakaan ei maistunut. Jo ensimmäinen juoma humahti huiviin ja teki oloni entistä unisemmaksi. Odotin vain pääseväni kotiin nukkumaan.

"Haluisitko lähteä jatkoille? Tuolla olis yks jätkä, joka sanoi olevansa susta tosi kiinnostunut! Sen mielestä sä oot ravintolan kaunein mimmi!",  entinen työkaverini hehkutti osoittaen kahta baarin nurkassa istuvaa poikaa. Toinen niistä nyökkäsi hieman nolostuneena hymyillen, mutta käänsi miltei samantien katseensa toisaalle.

"No vittu en todellakaan lähde. Mä inhoan jatkoja, haluun vaan lähteä kotiin nukkumaan. Oon tehnyt jotain sata tuntia duunia tällä viikolla, haisenkin paskalta. Eikä toi nyt oo ees mikään kovin erikoisen näköinen tyyppi." 

"Okei. No jos muutat mielesi niin tuu sanoo, toi on oikeesti tosi hyvä tyyppi. Lähetään ihan kohta, jatkot on Itäisellä Pitkäkadulla."

Kesti hetken, ennen kuin väsyneet aivoni kykenivät sisäistämään kuulemansa sanat.

Aijjjjettä!! Mähän asun Itäisellä Pitkäkadulla!! Tää tarkoittaa vaan yhtä asiaa:

Ilmaista taksikyytiä himaan!

"Öööh, no ehkä mä voin silti lähteä teidän mukaan. Voitaisko vaikka lähtee nyt, siis vaikka heti?"

Taksi jätti meidät oman kotioveni eteen. Tuo kuitenkin tosi komeelta näyttävä tyyppi asui samassa kerrostalossa, talon toisessa siivessä, kerrosta ylempänä. Meidän asuntomme olivat identtiset, ainoastaan parvekkeen ovi oli eri puolella olohuoneen ikkunaa. Mun kodin parvekkeelta näki suoraan hänen parvekkeelleen, tosin hänen sukunimensä koristi mun ovea jo muutamaa kuukautta myöhemmin. 

Tuosta ilmaisesta taksikyydistä tulee kuluneeksi lokakuun lopulla 13 vuotta.

Huomenna me juhlitaan yhdeksättä hääpäiväämme. 

Tämä matka kuljetaan yhdessä ihan loppuun asti.

Kerronpa teille pari juttua itsestäni.

Ensinnäkin. Olen ihan helvetin kova tyttö kiroilemaan. Joka saatanan välissä pitää olla ainakin yksi perkeleen kirosana. Olen kuitenkin kasvanut kodissa, missä ei koskaan kiroiltu. Tai no, kyllä mä parit paskanmarjat muistan isän suusta kuulleeni kun oikein vittumaisia oltiin veljieni kanssa. Muistan myös hyvin elävästi sen voitonriemuisen tunteen, kun saatiin C-kasetille nauhoitettua kiusaamisesta turhautuneen pikkuveljeni "voi nyt sikapossusetätätipaska" -möläytys. Äiti ehkä erehtyi kerran sanomaan hemmetti, mutta senkin siis ihan vahingossa. 

Vaikka kova suustani olenkin, en ikinä kiroile lasteni kuullen enkä salli lastenikaan kiroilevan. Kyseistä lajia ei myöskään tule harrastettua töissä, paitsi tietty opettajienhuoneessa. Siellähän sitä tietysti kuuluukin päristä ja päästää turhat höyrynperkeleet ulos. Pari kertaa olen pyytänyt kesken tunnin oppilaita lopettamaan perseilyn, jos meno on äitynyt ihan tosi villiksi. Mutta vittua en ole suustani päästänyt, en helvetissä. 

Ja se toinen asia. Olen ihan julmetun huono pysymään aloillani seuratessani urheilua. Varsinkin jännän paikan tullen koen hyyyyvin vaikeaksi pysyä paikoillani. Suu käy taukoamatta, perse ei pysy penkissä vaan spontaanisti pompsahtaa ylös heti tiukan paikan tullen. Kädet heiluu hervottomina, pää siinä välissä mukana stemmaten. 

Semmoinen helposti pelin huumaan eläytyvä penkkiurheilija olen. Ja varsinkin silloin, jos kyseessä on jonkun fanittamani tyypin tai joukkueen peli. 

No. Ajeltiin tänään lasten kanssa seuraamaan Taivassalossa pelattavaa Ahto Cuppia, ja kannustamaan siellä säbämaalitolppien välissä konttaavaa pelaavaa isiä. Tai no kyllä se siellä ihan oikeesti konttasi, se kun on naapurikunnan säbäjoukkueen, Nousiaisten Ryhdin, maalivahti. Oikein on notkean ketterä, tarkkasilmäinen ja näppäräsorminen. Ja vielä aika seks.. tyylikäs niissä mokken vermeissään. Kunhan tarpeeksi kaukaa katselee, haisevat muuten ihan saatanan pahalta! Siis ne kamat.

Eka peli sujui Ryhdiltä hienosti. Peli oli koko ajan vastustajan päässä ja maaleja syntyi tiuhaan tahtiin. Nousten maalia kohti tuli ehkä seitsemän laukausta, joista pari meni maaliin. Mutta sen kestin vielä hienosti, olivat kuitenkin johdossa jotain 100-2. Vain paristi jouduin vaivihkaa kurkistamaan taakseni, etten vahingossa huitassut käsilläni ketään. 

Finaalipeli olikin jo sitten ihan omaa luokkaansa. Peli oli tasainen, 3-0 taisivat olla jossain kohtaa häviöllä. Ihan koko peliä en ehtinyt seurata, koska lasten suun tukkeeksi tarkoitettu suklaa valui pitkin pikkumuijan housuja. Piti käydä vähän putsaamassa. Niin ja sitten se sormikin jäi sinne oven väliin..

Muttasiis takaisin peliin. Nousten pojat tasoittivat pelin vain neljä sekuntia ennen viimeisen erän päättymistä, joten peli jouduttiin ratkaisemaan rankkareilla. RANKKAREILLA!! Ihan kuin ei olisi tarpeeksi jo jännittänyt. Siellä se miesparka möllötti ihan yksinään tolppien välissä, ilman ainoatakaan jeesivää puolustajatoveria. Ihangamalaa!! Ensimmäisen vedon se torjui upeasti, mutta toisen vetäjän pallo lipui sen selän taakse. Hävisivät siis. Saatana.

Jännitysnäytelmän loputtua aloin keräilemään vieressä kiltisti isinsä peliä Netflixin tarjontaa seuranneiden lapsieni tavaroita. Olivat ne peliäkin seuranneet, mutta kiinnostus kannustamiseen lopahti nopeasti kun tajusivat, ettei se iskä kauheesti pysty vilkuttelemaan heille sinne kentän laidalle.

"Eikös isi pelannutkin hienosti?" 

"Joo." totesi esikoinen hiljaa.

"Mut arvaa mitä äiti? Jos meillä olisi sellanen kiroilupurkki kotona, niin mä olisin nyt ihan saakelin rikas."

Vittu.

Meidän perheellä on tapana istahtaa perjantai-illan päätteeksi koko porukalla telkkarin ääreen katsomaan lasten lemppariohjelmaa, Vain Elämää. Sellainen idyllinen koko perheen juttu. Möllötetään yökkäreissä, yhteisen peiton alla. Ollaan ihan lähekkäin. Rauhoitutaan hektisen viikon jälkeen viettämään aikaa yhdessä, nautitaan toistemme seurasta.

Ja toisinaan myös herkutellaan.

"Äiti, voidaanko pyöräillä kauppaan ostamaan Vain Elämää -herkkuja?" kysyi esikoinen ensimmäiseksi kotiin tultuani. Hän oli mitä ilmeisemmin suunnitellut kaiken valmiiksi. Oli varmuuden vuoksi koulusta kotiin tullessaan siivonnut huoneensakin, senkin ihana. Varmistettuani kuopukselta, että hänkin varmasti jaksaa pyöräillä kauppaan asti ja takaisin, olin täysin valmis lähtemään pienelle happihyppelylle. Ihan tarpeeksi on tuota persusta tullut viikon aikana lepuutettua luentosalien penkeillä.

Parin kilometrin matka paikalliselle Tokmannille sujui mukavasti. Isompi crossaili omaa tahtiaan edellä harjoitellen uhkarohkeita temppujaan, aina silloin tällöin katseellaan varmistaen että näen niistä joka ikisen. Pikkumuija herätti hilpeyttä kanssalenkkeilijöissä rallattelemalla koko matkan Peppi Pitkätossu -laulua, tai tarkemmin vain sitä kohtaa toisesta säkeistöstä, missä puhuttiin apinasta. Muuta ei kuulemma muistanut, eikä äiti tietenkään saanut laulaa mukana. 

Vaikka omat suunnitelmat illan naposteltavista oli lähinnä kasvispitoisia dippikastikkeineen, en hennonnut kieltää lapsilta namipussia nähtyäni heidän riemusta kiljuvat kasvot irtokarkkitarjous-mainosständin vieressä. Ja pitihän sitä itsellekin sitten parit namit valita, koko viikon kestäneen suklaan perään vinkumisen kunniaksi. Muina vuodenmutseina eksyi ostoskoriin vielä limupullonkin janoiselle pojalle. 

Nakkasin namit ja esikoisen huulille jo ehtineen limpparipullon reppuun. Tyytyväisenä, vaimopisteiden kiilto silmissä otin vielä kuvankin saaliistamme ja lähetin sen miehelle töihin. 

Jonkin matkaa talsittuamme aloin ihmetellä reppua selässään kantaneen esikoiseni märkää takamusta. Tai tarkemmin, alaselkää. Sitä kohtaa selän ja persuksen välissä, missä reppu ja harmaat collarihousut kohtaavat. 

Aamulla satoi kyllä aika rankasti,  rikkinäinen satula on varmaan jonkin verran vettä imaissut, tuumin ensin. Mutta silloinhan tummentuma olisi ollut enemmänkin haarojen välissä, ei alaselässä.

Onkohan sillä noin kova hiki..?

VOI NYJJOSAATANA, SE LIMSAPULLO!!

Että siinä meni sitten ne namit. Nätisti limaisina lilluivat repun pohjalla paperipussimössön seurana. 

Että palataan nyt sitten vaan takaisin siihen alkuperäiseen suunnitelmaan niistä dippikasviksista. Paitsi että meillä ei ole dippiä. Eikä oikein mitään kasviksiakaan, kun en niitä sitten muistanut kaupasta kotiin kiikuttaa.

Semmosta. Menee se ensi viikkokin sitten vinkuessa.

Whoaaaaaaahhh mikä viikko takana! Sellaiset reilu kolkytäviis tuntia seurantakäyntejä, ryhmässä opiskelua ja luennoilla istumista takana. Ja tässä kun tarkemmin tutkin kalenterista yliopistolla viettämiäni tunteja tajusin, että tänäänhän on jumalauta vasta torstai. Elin ihan perjantaissa! 

Huomenna on onneksi vain nelisen tuntia nukuttava sivistettävä itseään erinäisissä seminaareissa. Siihen päälle vielä muutama tunti itsenäistä työtä ennen kuin haen pienemmän päikystä. Siitä sitten päästään aloittelemaan viikonloppua, jolloin äitiä ikävöinneillä lapsillani on ihan turhan paljon aikaa imeä viimeisemmätkin mehut minusta irti. Hurraa saatana!

Opiskelun ja perhe-elämän yhteensovittaminen on tällä viikolla ollut kovin työlästä. Lastenhoidon organisointia ja aikatauluttamista, iltamyöhään "kotiläksyjen" vääntämistä, vähäisiä yöunia höystettynä ihan perus kotihommilla. Liikaa kahvia, muistikapasiteetin ylimitoittamista, perslihasten ja keskittymiskyvyn ultimaattista testaamista ja paljon kasvatustieteellistä jargonia. 

Mutta, tämmösenä yltiöpositiivisena ihmisenä, pystyn toki näkemään opiskelijaäidin elämässä myös muutamia ilonaiheitakin.

Kuten lounasravintola Macciavellin ruoka - VALMIISTA PÖYDÄSTÄ! JOKA PÄIVÄ! Valtavan hyvää ja monipuolista ruokaa, jonkun muun laittamana ja maksaakin vielä alle 3 euroa! Itse ruokailulle ei paljon aikaa jää, mutta vaikka sama! Saan nauttia ruokani lämpimänä, samalla seurustellen aikuisten ihmisten kanssa. Ilman keskeytyksiä! Aikamoista luXusta, kerta kaikkiaan.

Ja hei, tarpeen vaatiessa saan ihan rauhassa asioida vessassa. Ei vielä ole kukaan tullut keskeyttämään toimitusta. Ja ovenkin olen muuten muistanut sulkea ja lukita. Vain kerran jäi auki. Ei paha!

Ja se kahvi. Kuumana. Kiitos!

Siinäpä ne tärkeimmät. Ei just nyt tule muuta mieleen. 

Paitsi se, kun eilen käydessäni entisessä työpaikassani, Suomen suurimmassa teinihelvetissä, sain yhden merkittävän, hyväksyvän hymyn käytävän perällä seisseeltä ysiluokan pojalta. 

Just silloin muistin, miksi ylipäätään heitin hyvästit säädyllisille työajoille ja kuukausituloille ja lähdin jatkamaan opintojani.

Koska tää on just se mun juttu. 

Siksi. 

.. juosta. Ihan sama minne, kun vain saisin liikkua juosten. Tuntea tuuli kasvoillani, kuulla hiekan rapisevan lenkkitossujeni alla. Tuntea, miten kiihtyvä syke hakkaa rintakehääni ja miten hiki liimaa paidan ihoon kiinni. Voimien hiipuessa haastaa itseäni jaksamaan vielä hetken. Ihan sama, vaikka kaikki tämä tapahtuisi sadan metrin matkalla. Juoksemista se silti olisi.

.. kirmailla jalkapallon perässä valkoisten viivojen reunoittamalla nurmikentällä. Kokea vielä kerran se voitonhaluinen, taistelutahtoa uhkuva fiilis tuomarin viheltäessä pilliin pelin alkamisen merkiksi. Unohtaa kaikki muu ympäröivä maailma, antautua täysin pelin vietäväksi. Antaa kaikkensa, ja vähän vielä enemmän. Poistua kentältä muina Messittäreinä, voittajan hymy kasvoilla. Siitä unelmoin.

.. kokea sen, kun ihmiset eivät enää pyörittele epäuskoisena silmiään ja mittaile väheksyen vartaloani päästä varpaisiin, kertoessani rakkaudestani liikuntaan tai urheilullisesta taustastani. Että he pystyisivät näkemään pintaa syvemmälle ja nähdä minut juuri sellaisena Mariana, millaisena itse itseni koen. Voitontahtoisena, kilpailuhulluna tyttönä, jolle liikunta on kaikki kaikessa. 

.. saada takaisin kaksi vuotta sitten kadonneen puolikkaan päivittäisestä energiatasostani. Että vielä työpäivän jälkeenkin jaksaisin olla oma aktiivinen itseni, hoitaa kodin askareet ja lasten harrastukset. Olla pirteä, iloinen, hassutteleva äiti. Rakastava, miehensä huomioiva vaimo. Kaiken tämän jälkeen jaksaisin myös pitää huolta itsestäni, muistaa oma hyvinvointini. Kävisin lenkillä, salilla ja treffaisin ystäviäni. Väsymättä, kiukuttelematta, turhautumatta.

.. nauttia alkoholista ilman, että ajattelisin sen aiheuttamia mahdollisia ikäviä seurauksia maksalleni. Juoda lasin täyteläistä punaviiniä illallisella, kilistellä skumpalla juhlan kunniaksi, kumota siiderin jos toisenkin hyvien ystävien ympäröimänä, kadottaa hetkeksi kontrollin ja hihitellä pikku hiprakassa. 

.. tuntea itseni kauniiksi ja rakastaa itseäni. Katsoa peiliin ja hymyillä, olla tyytyväinen näkemääni. Huomata joskus jonkun pään kääntyvän katsomaan merkittävästi, hyväksyvästi. Tuntea itseni naiselliseksi, seksikkääksi ja kauniiksi. Ettei tarvitsisi vähätellä itseään, häpeillä ulkonäköään. Ettei ulos lähteminen aiheuttaisi stressiä pukeutumisesta. Miten ihanaa se taas olisikaan!

Kunpa voisin vielä jonain päivänä oppia elämään sairauteni kanssa. Olla tyytyväinen siihen, mitä mulla edelleen on. Unohtaa mennyt ja elää tätä hetkeä. Olla tässä, tänään, murehtimatta huomisesta. Oppia, etten enää voi elää normaalia elämää sellaisena, mitä se joskus oli. En enää ole se ihminen. Jotain muuttui, eikä sitä saa enää muutettua takaisin.

Kunpa osaisin lopettaa turhan haikailun, menneessä märehtimisen, ja ottaa selvää, mihin kaikkeen kykenen juuri tämmöisenä kuin nyt olen. Ehkä olen hieman kömpelömpi, vaatekooltani isompi. Väsymys kulkee kanssani pitäen tiukassa otteessaan, sen kanssa on vain totuttava elämään. 

Sairaus ehkä vie musta sen terävimmän kärjen, mutta kaikesta huolimatta olen minä. 

Mun pitäisi oppia uusi normaali elämä.

Helvetti sentään, miten vaikeaa se voikaan olla!

Hyvää valtakunnallista Yrittäjän päivää, hyvät ihmiset!

Minähän olen opettaja, en siis mikään yrittäjä. Tarkemmin kun asiaa pohdin, en ole oikeastaan koskaan edes haaveillut yrittäjyydestä. En ainakaan muista sen ikinä edes vakavasti käyneen mielessä tulevaisuutta suunnitellessani. Paitsi kun olen katsonut Shark Tankia ja haaveillut keksiväni jonkun  mielettömän menestyvän ihanminkävaankeksinnön, jota myymällä rikastuisin välittömästi. Ilman siis sen suurempaa yrittämistä. Tat-ta-daa vaan ja sitten mul ois massii taskut pullollaan. (Pete Parkkosta voisin kyllä hiukan yrittää, awinkawink.)

Kuten päivän teemaan kuuluu, olen tänään yrittänyt olla oikein yrittäjähenkinen. Yrittänyt olla luova ja innovatiivinen, ottaa riskejä asetetut tavoitteet saavuttaakseni.

Olen muun muassa yrittänyt:

- olla myöhästymättä ensimmäisenä koulupäivänä. Yritin myös olla luova, enkä ajanut ihan liikennesääntöjen mukaisesti. Pikkuisen vaan annoin niille uusia innovatiivisia vivahteita, kuten kunnon yrittäjän kuuluukin.

- olla nukahtamatta luennolla. Koska keskityin tähän yrittämiseen niin kokonaisvaltaisesti, meni aamuiset opiskeluun orientoivat tunnit ehkä hiiiukan ohi. 

- siirtyä Turun keskustan liepeillä sijaitsevalta yliopistolta Maskun kautta takaisin Turun keskustaan esikoisen jäkistreeneihin. Aikaa tähän siirtymään oli reilu tunti, jonka aikana piti myös yrittää ehtiä hakea kuopus päiväkodista, ruokkia molemmat, tarkistaa että läksyt on tehty, vaihtaa vaatteet ja ulostautua ilman hermoromahdusta.

- viihdyttää neljä vuotiaan tahdikkuudella ja kuuluvalla äänellä varustettua kuopustani ihan sairaan tylsässä hallissa, missä ei tietenkään ole mitään järkevää tekemistä, vähintään valovuodelta tuntuneen tunnin ajan. 

- venyttää hermoni äärimmilleen, sillä epäonnistuin kohtalaisen pahasti edellä mainitussa tehtävässä. Olihan se nyt vähän turhan suuri riski yrittää edes pienen hetken seurata esikoisen treenaamista.

- jatkaa hermojen hallintaa joutuessani vielä kotimatkalla asioimaan silmälasiliikkeessä kahden nälkäisen ja väsähtäneen lapsen kanssa. 

- olla kiljumatta, kun oman vuoronumeroni ilmestyessä valotaululle kuulin pienen tytön vienon äänen ilmoittavan ihan hirveästä kakkahädästä. 

- ottaa itsestäni edes jossain määrin ihmismäisen ja laiskahkon oikean silmäni peittävän selfien uusissa, esikoisen mielestä ei minulle ollenkaan sopivissa plehoissani. 

Niin.  Että taitaa olla parasta pitäytyä omassa päivätyössäni ja jättää yrittäminen niille, jotka sen parhaiten hallitsevat. 

Onnea siis vielä, yrittäjät. Olette päivänne ansainneet!

Sinne se sitten mennä hurahti. Kesäloma. Tai tarkemmin, kaikki ne lasten kanssa yhdessä vietetyt 13 viikkoa. Esikoinen aloitti koulunsa jo muutama viikko sitten, iso tokaluokkalainen on jo. Pikkumuija aloitteli perjantaina päiväkotiuransa uudessa, isompien lasten ryhmässä. Osaa ottaa itse vauhtinsa keinussa, on siitä niin pöyhkeenä. Mies puurtaa omassa tutussa työssään kodin kiintokalustuksien parissa. Omat erityisopettajan opintoni alkavat huomenna yliopistolla. 

Tästäkin kesästä siis selvittiin, hurraa! Melkeinpä voisi sanoa, että jossain määrin kivuttomasti suhahti ohi, kivasti kutkutteli mennessään. Ihaniahan nuo meidän lapset ovat, varsinkin nyt, kun osan päivästään viettävät jossain muualla kuin jalassani kiinni roikkumassa. Tai pöntön vierellä kertomassa, koska toimitukseni on kestänyt riittävän kauan. Vaatimassa ruokaa, kinuamassa leikkiseuraa tai riitoihin erotuomaria, siistijää, pyllynpyyhkijää, kuskaajaa, kaikentietävää äitiä. 

Päivääkään en silti pois vaihtaisi. 

Onneksi on pikku apureita helpottamassa arkea.

Arjen alettua kalenteri täyttyy kovaa tahtia omista opinnoista, lasten harrastuksista ja miehen menoista. Välillä tuntuu, että hengästyn pelkästä ajatuksesta, miten saan organisoitua kaiken ja myös pidettyä kaikki langat käsissäni tulevana syksynä. Päivien venyessä iltaan asti yliopistolla, kuka hakee pikkumuijan päiväkodista? Kenen luokse esikoinen voisi mennä, ettei tarvitsisi olla montaa tuntia yksin kotona? Kuka auttaa läksyissä? Kuka kuskaa treeneihin? Ehdinkö itse tehdä töitä opiskelujen ohessa? Siihen päälle vielä omat tehtävät, harjoittelujaksot, tentit.. Ainiin ja yksi omakotitalo erinäisine kotiaskareineen. Nukkuakin voisi välillä.

Hektisyydestään huolimatta odotan innolla tätä hieman tutusta ja totutusta poikkeavaa, opiskelijaäidin arkea. Kaikki nämä kotinurkilla vietetyt viikot ovat saaneet mut haikailemaan oman ajan perään. Että saan tehdä asioita välillä ihan rauhassa. Olla muina aikuisina vertaisteni joukossa. Lapset saavat ikäistään leikkiseuraa ja joku muu katsoo heidän peräänsä päivällä, kun minä sivistän itseäni yliopistolla. Iltaisin ehdin nauttia lasten seurasta vielä hyvän hetken, ennen kun on taas nukkumaanmenon aika. Ja riittäähän niitä yhteisiä vapaapäiviäkin.

Että ihan olet tervetullut, uudenlainen arki.

Kunpa et kuitenkaan ihan heti ensikättelyssä löisi märällä rätillä vasten kasvoja, esimerkiksi vaikka ylikuormittamalla hyyyvin rajallisen muistikapasiteettini. Käväsi vaan tänään mielessä sellainenkin mahdollisuus, tehtyäni u-käännöksen vain parisen kilsaa päiväkodin ohi ajettuani.

"Miten me ollaankaan tänään näin aikaansaavia? Ollaan saatu vaikka kuinka monta asiaa hoidettua eikä kello ole vasta kuin 22.38!?", totesin perin hämmästyneellä äänenpainolla miehelleni eilen mikron kelloa tuijottaessani, lasten mentyä normaalisti nukkumaan siinä yhdeksän tienoilla. 

Olimme puolentoista tunnin aikana saaneet setvittyä monta jo pidemmän aikaa pitäistehdämuteimukakerkiä -listoillamme roikkunutta asiaa. Sellaisia hassuja pikku juttuja, kuten lasten hoidon järjestäminen opintojeni alettua ensi viikolla. Koulupäiväni tulevat venähtämään usein ilta kuuteen-seitsemään asti, pikkuinen pitäisi hakea päiväkodista viimeistään 16.30, esikoisen koulupäivät päättyvät viimeistään 13.30 ja miehen työpäivä päättyy klo 17. Huonommallakin matikkapäällä pitäisi tajuta, että aika helvetillinen yhtälö on meillä tuossa noin ratkottavana.

Olin muutenkin kovin tyytyväisin mielin. Koti oli siisti (kiitos Paavo ja sopivasti pölynpeittävän pimeät illat!), tiskikone tyhjennetty, pyykkikone rullasi viimeistä rundiaan ja pyykkikorit ammottivat tyhjyyttään. Kodinhoitohuoneen tasolla ei ollut pyykkejä viikattavana, kaikki puhtaat vaatteet olin vienyt omille paikoilleen. Ehdinpä myös käymään läpi lasten syys- ja talvivaatevarastot, parittamaan toisistaan eksyneet hanskat ja lapaset ja pyykkämään kevään jäljiltä kurapaskaiseksi jääneet pipot ja tumput.

Aijjjetttä, miten ylpeä itsestäni olinkaan. Tavallisesti lasten lähdettyä Nukkumatin matkaan olen niin kertakaikkisen poikki, etten enää millään jaksaisi suoriutua pienimmästäkään järjenkäyttöä vaativasta toiminnasta. 

"Me ollaan saatu nukkua. Siksi.", vastasi se mies, joka siinä vieressäni vielä availi työkonettaan myöhäisillan ratoksi. 

Niin, tosiaan. Pikkumuija vietti viimeiset kaksi yötä mummulassa, jotta me muut saisimme pienen levähdystauon ja mahdollisuuden nukkua. Olemme koko hänen kohta nelivuotisen elämänsä ajan kärsineet enemmän tai vähemmän rikkonaisista, toisinaan täysin unettomista öistä. Väliin on toki mahtunut parempiakin unijaksoja, mutta valtaosa kuluneen kesän öistä on menty 3-6 pätkissä nukutun tunnin taktiikalla. Mukaan kun ymppää vielä useampia yöllisiä pissaisten petivaatteiden pyykkäyssessioita, alkaa päästä jutun juonesta kiinni. Ja kyllä, sinä kukkahattuinen rouva siellä takarivissä. Perhepetiäkin ollaan ahkerasti harrastettu. Vieressä akselinsa ympäri pyörivä midget spinneri ja minun äärimmäisen huonot unenlahjani eivät kuitenkaan ole mikään mäts meid in hevön. 

Ei meidän silti tarvinnut kauaa potea huonoa omaatuntoa mummun jaksamisesta. Vieraskorea tyttäreni veteli siellä sitten unta oikein varastoon - kumpanakin yönä nukkui kellon ympäri!! Heräämättä, pissaamatta, rauhallisesti, pyörimättä. 

Mulla oli taas ihan loistava ajatus tämän postauksen loppukaneetista, mutta ehti hupsistasaatana unohtua herättyäni taas viime yönä turhan monta kertaa valvomaan kotiinpalanneen lapseni sängyn vierelle. Että en nyt keksi mitään sitten. Olo on kaikkea muuta kuin aikaansaava. Eilisen illan tehokkuus katosi kuin pieru sohvatyynyyn. 

Kai se sitten on jotain uhmansorttista tämäkin. 

Ehkä tästäkin selviämme.

Tilt.

Hetken jo luulin, että toisen lapsen syntymän jälkeen perheemme olisi täysilukuinen.

Vakiintunut nelihenkinen laumamme sai kuitenkin viime viikon lopulla uuden lisävahvistuksen.

Kauan odotetun, kovasti toivotun sellaisen. 

Oli hetkiä, jolloin kuvittelin tämän hetken jäävän vain haaveeksi. Järki-ihminen kun olen, tykkään perustaa mielipiteeni faktoihin ja pyrin aina tuomaan päätöksentekoon mukaan myös taloudelliset aspektit. Siksi en voinut edes kuvitella, että ilman pientä lottovoittoa tällainen ilo meille suotaisiin.

Nyt hän on kuitenkin täällä. Olemme koko perhe aivan hullaantuneita hänestä. Hän on juuri sellainen, millaiseksi olin hänet kuvitellut. Vaivaton pieni kaveri, joka ei pidä turhan suurta melua itsestään. 

Myös lapset ovat ihastuneita uuteen tulokkaaseen. Seuraavat innokkaina sen menoa, leikkivät piilosta ja välillä pomppaavat sohvalle turvaan. Lässyttävät minkä kerkiävät ja ensimmäiseksi aamulla haluavat käydä herättämässä sen omasta pesästään. Esikoinen halusi nimetä hänet Paavoksi, pienemmän mielestä Eeva olisi sopinut paremmin. Eeva-Paavokaan ei oikein sopinut, ja koska pikkumuija ehti unohtaa oman nimivalintansa, valittiin lopulta kutsumanimeksi Paavo. Pavekin käy.

Itsekin olen kovin iloinen Paavosta. Kovin on luotettavan ja älykkään oloinen kaveri. Vielä kun ehtisimme kunnolla opettaa hänet talon tavoille, tutustuttaa kaikkiin kodin nurkkiin ja neuvoa paikat jotka hänelle on sallittuja huristellessaan täällä yksin kotona ollessaan. Kerran raukka sotkeentui keittiön uusiin, lyhentämättömiin lattiaa laahustaviin verhoihin, mutta siitäkin selvittiin onneksi ilman vahinkoa. 

Alku on siis näyttänyt hurjan lupaavalta. Uskon saavani hänestä vielä todella hyödyllisen pikku apurin itselleni. 

Tervetuloa uuteen kotiin, Paavo a.k.a. Miele Scout RX1.

Tiedättekös, kun aina silloin tällöin ihminen jää märehtimään jotain juttua? Joku elämän pieni tai suurempi epäkohta, mieltä painava asia, mitä ei vaan saa hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Sen ei edes tarvitse olla mikään maata järisyttävä ongelma. Yleensä nää onkin sellaisia kärpäsestä kerrostalo -tyyppisiä dilemmoja, jotka yön pimeinä tunteina pestessäsi lapsesi läpikusemia petivaatteita Nukkumasan tehtyä oharit, kun muutenkin jo ehkä semisti vituttaa pelkkä valveilla olo, hiipivät jostain tuolta takavasemmalta mieleen ja jäävät syväänluotaavalla hartaudella jäytämään. Että sitten vielä parin tunnin kuluttua ensimmäisten auringonsäteiden tunkeutuessa sälekaihtimien raoista sisään, huomaat olevasi täysin hereillä, ajatusten kelatessa villiä rallia lopenuupuneessa pääkopassasi. 

Kaksitoista vuotta.

Nykyään tapahtunutta muistellessa päällimmäiseksi tunteeksi nousee inho tekijää kohtaan. Pelko on väistynyt jo ajat sitten, vaikka tuo säälittävä ihminen istuttuaan reilut pari vuotta tapon yrityksestä vankilassa, asuttaa rakasta Turkuamme edelleen. Pari kertaa olen hänet nähnytkin. Viimeksi muutama vuosi sitten, kun esikoiseni melkein juoksi hänen pyöränsä alle ruokakaupan edessä. Kerran kyseistä miestä etsintäkuulutettiin facebookissa, kadonneena kuulemma oli ollut oman aikansa. En jakanut ilmoitusta. Minulle olisi ollut aivan sama, vaikka mies olisi löytynyt Aurajoen pohjasta. En siitä olisi kuitenkaan iloinnut. Hän ei ole edes säälini arvoinen.

En ole katkera. En edes kovin usein enää ajattele koko asiaa. Uusia ihmisiä tavatessani saatan joskus kertoa kokemastamme, mutta enää se ei samalla tavalla hetkauta. Emme me sille mitään voineet. Olimme vaan väärässä paikassa väärään aikaan. Joku toinen ei siitä ehkä olisi selvinnyt. Me selvisimme, nousimme takaisin jaloillemme entistä vahvempina. Yhdessä. Perjantain sydäntäsärkevän surulliset tapahtumat Turussa saivat arvet hetkellisesti aukeamaan. Ne sulkeutuivat kuitenkin nopeasti yhtä napakasti kiinni kuin mitä olivatkin. 

Minussa ei ole enää tilaa pelolle.

En vähättele. En vähättele mieheni kokemaa tuskaa, en myöskään omaani. Koimme asian yhdessä, vaikka kokemuksemme tapahtumasta ovat täysin erilaiset. Toisen maatessa TYKSin leikkaussalissa henkihieverissään elin itse henkisesti romahtaneena, epätietouden ja pelon kourissa. Tuo pelko kulki mukanani pitkän matkaa, hiljalleen muuttaen muotoaan lamaannuttavasta paniikista hermostuneisuuden kautta epävarmuuden ja hetkellisiksi turvattomuuden tunteiksi. 

Lopulta huomasin, etten yksinkertaisesti enää pelännyt. Ehkä pelästyn välillä, mutta pelko ei enää ole se kaikista valtaapitävin tunne. Pelko vahvisti minua, kovettikin osittain. Kuori ei kuitenkaan ole niin vahva etteikö sitä voisi murtaa. Mutta osaan jo itse muurata sen takaisin umpeen.

Ei ole väärin, että pelkää. On ihan normaalia olla peloissaan ja tuntea (tervettä) pelkoa, mutta se ei saa kontrolloida tai määrittää elämää. Kohdattuani omien pelkojeni ruumiillistuman ensin oikeussalissa ja sittemmin Turun toreilla ja rannoilla, tiedän saaneeni yliotteen omista möröistäni. Menneet ovat menneitä, toki muistot säilyvät läpi elämän. Olen kuitenkin onnistunut vaativassa tehtävässä muuttamalla pelon, epätoivon ja epävarmuuden tunteet vahvuuksiksini. Se vain vei vähän aikaa.

Tärkeintä on, että sain pitää suurimman voimanlähteeni rinnallani. 

Yhdessä selviämme ihan mistä vain.

Omnia vincit amor - Rakkaus voittaa kaiken.