Mun muotoinen: treeni

Mun asana on parempi kuin sun asana

Miehen ollessa pois laskuista (koska töissä ja sittemmin kipeänä) ollaan lasten kanssa painettu menemään kolmistaan koko viikko. Ollaan laskettu pulkkamäkeä, luisteltu luonnonjäillä, syöty eväitä nuotion äärellä, keinuttu puistossa ja syöty karkkia elokuvissa. Samoiltu Vanhan Rauman kapeilla kaduilla muina turisteina, käyty ihastelemassa vastasyntynyttä vasikkaa navetassa ja naurettu työn touhussa olleille Tatulle ja Patulle Seikkailupuiston teatterissa. Siivottu kotia, käyty kaupassa, kuitenkin unohtaen hetkeksi arjen rutiinit. Valmistettu yhdessä pannaria yökylään tulleelle kummipojalle ja ja paijattu puolivuotiasta kummityttöä.

Voisi siis sanoa, että ollaan lomailtu ihan koko rahan edestä, nautittu upeista ulkoilukeleistä ja etenkin toistemme seurasta.

Ja tämä äiti todella tuntee sen nahoissaan.

Tänä aamuna sain kuitenkin nauttia hetken ihan omasta ajasta. Sain alkuviikolla houkuttelevan kutsun osallistua kohta joogaopettajaksi valmistuvan tuttavani harjoitusohjaustunnille ja suostuin välittömästi. Lapsiperheen kiireisen ja hektisen elämänrytmin keskellä myös tämmöinen stressaantunut suorittajakin toivoo toisinaan löytävänsä tavan rauhoittua ja pysähtyä. Edes hetkeksi.

Jooga ja minä emme kuitenkaan ole mikään match made in heaven. Suorittaja- ja täydellisyydentavoittelija-minulle on kohtalaisen vaikeaa olla.. noh, suorittamatta ja olemaan tavoittelematta täydellisyyttä, kun kyseessä on jonkin sortin liikunnallinen laji. Minut paremmin tuntevat tietävät myös kohtalaisen voimakkaan kilpailuviettini, eikä se oikein soinnu yhteen joogan meditatiivisen ajatusmaailman kanssa. Enkä myöskään ole kovin kärsivällinen, vaan kaikki pitäisi osata heti, ainakin yhtä hyvin kuin muut kanssavenyttelijät.

Pakko sitä kuitenkin oli yrittää.

Kuvat: Pexels

Ensikosketukseni joogaohjaajaan sain 2,5 vuotta sitten TYKSin sisätautien vuodeosastolla. Valkoinen lääkärintakki oli kuitenkin nyt vaihtunut rennompiin trikooasusteisiin. Sulkiessani silmäni tunnin alussa en kuitenkaan pystynyt estämään itseäni kulkeutumasta ajatuksissani takaisin sairaalan vuoteelle, jonka vierellä lääkäri-ohjaaja puhui kuin suoraan minulle kovin tutulla, rauhallisella ja lempeällä äänellään.

"Tällä tunnilla tutustutte omaan kehoonne. Saatat haikailla jotain menneestä ajasta, mutta olet juuri siinä, missä sinun kuuluu olla nyt. Hyväksymällä sen, kaikesta tulee paljon helpompaa ja rennompaa. Itsensä ja omien asanoiden vertaaminen muihin on aivan turhaa, sillä jooga on henkilökohtainen harjoitus, ei suoritus. Hyväksy itsesi ja oman kehosi tämän hetkiset kipukohdat sekä rajoitteet. Rakenna harjoitus siltä pohjalta, mikä on juuri sinun kehollesi sopivaa tällä hetkellä."

Laskin pääni alas ja pyyhin salaa poskilleni vierähtäneet kyyneleet hihansuuhun. En tiedä miten tai miksi moinen tunneryöppy pääsi minut yllättämään, mutta niin kuitenkin tapahtui. Yritin koota itseni, keskittyä hengitykseeni ja jatkaa kankean vartaloni vääntämistä erilaisiin asanoihin, kuitenkaan puskematta niitä liian pitkälle.

"Löydä se piste, jossa kehosi rajat tulevat vastaan, peräänny siitä hieman ja hengitä, koita rentoutua."

Ja kyllä se keho niitä rajoja sitten asettikin. Alun kyyneeleet muuttuivat tunnin aikana tuskaisen puuskuttamisen ja muutamien onnistumisen kokemuksien kautta maireaan naurunremakkaan. Vaikka tiesin etenkin ylävartaloni olevan täysin jumissa, en osannut edes kuvitella, miten haastavalta pelkät yksinkertaisimmatkin venytysliikkeet voisivat tuntua. Onneksi se vieressä joogaava tyyppikään ei aina kaikessa ihan onnistunut, vaikka enhän minä tietenkään mitään vertaillut...

Tässä nyt sitten vietän iltaani googlailemalla Turun joogatarjontaa. En osaa edes eritellä, mitä kaikkea hyvää tuo aamuinen tunti toi tullessaan. En myöskään usko, että koskaan pystyisin saavuttamaan sen pisteen että lopettaisin itseni ruoskimisen ja suorittamisen, mutta uskoisin hyötyväni tuosta luonteelleni täysin vastaisesta harjoittelusta valtavasti.

Että namaste vaan ja zeniä huomenna alkavaan arkeen!

No kommenttia

, by Mun muotoinen

treeni

Salil eka, salil vika

Kädet vapisee. Oksettaa. Outo epävarmuuden tunne on vallannut koko kehoni ja se tuntuu äärimmäisen epämiellyttävältä.

Istun autossa, minulle ennestään täysin tuntemattoman kuntosalin edessä. Parkkipaikalla on turhan monta autoa. Kuvittelin, että jos menen salille jo aikaisin aamulla, saisin olla siellä ihan rauhassa. Mieluiten yksin. "Hävettää ja itkettää, vituttaa ja sattuu jo valmiiksi. Äääääh!", laitan viestin Annelle. Hän ymmärtää, sen tiedän varmaksi.

Tekisi mieleni perääntyä, lähteä takaisin kotiin piiloon peiton alle, mutta on jo ihan liian myöhäistä. Kaivan naftaliinilta lemahtavasta treenikassistani uudenkarhean kulkukortin ja astun ulos autosta. "Se on kuin pyörälläajoa. Kyllä mä selviän. Ei parin vuoden tauko tunnu missään.."

HAHHAHAH, en usko tuota itsekään!

Pääsen sisälle. Pukukoppikin löytyy helposti. Asetan ensimmäiseksi kuulokkeet korviini ja laitan musiikin hiukan turhan kovalle. En halua kuulla mitään, enkä varsinkaan nähdä ketään. Haluan vain tehdä oman treenini ja lähteä pois. Pukuhuoneen peilissä kalpeakasvoinen, meikitön tyttö mittailee minua päästä varpaisiin katsellaan. Olisi pitänyt laittaa vielä joku hiukan löysempi paita päälle, tiuskin itselleni, yrittäessäni peitellä jumppatrikoitteni vyötärönauhan yli laskeutuvaa vatsamakkaraa.

Vedän syvään henkeä ja avaan ensimmäistä kertaa oven salille. Eihän tuo mikään kovin kummoinen ole, mietin ensin katsellessani ympärille. Hyppään kuntopyörän päälle ja saan sen nopeasti toimimaan haluamallani vastuksella. Siinä polkiessani minulla oli hyvin aikaa tutkailla uutta ympäristöä, laitteita ja muita treenaajia. Kukaan ei edes vilkaise minuun.

Reilun puolentoistatunnin räpiköinnin jälkeen olen valmis lähtemään kotiin. Ilmeisesti tällä kertaa ei tarvitse odottaa paria päivää ennen lihaskipua, totean, kun yritän saada voimattomat, veltot hauikseni toimimaan yhteistyössä kanssani.

Joku tyttö huikkaa heipat pukukopista poistuessaan. Nähdään taas, se sanoi.

Niin varmasti nähdäänkin, totean ja hymyilen pikkuisen.

Istun autossa, yritettyäni ensin useampaan otteeseen avata oven kotiavaimella. Istun hetken ihan hiljaa, kaivan puhelimen taskusta ja kirjoitan uuden viestin Annelle:

"Nonni. En kuollut. Paras ja paskin treeni ikinä. Oli kivaa, ihanaa ja ihan perseestä. Painot ihan minimissä, jäätävä tuska saada nollapainojakaan liikkeelle. Silti tavallaan nautin ihan suunnattomasti joka sekunnista."

Että kyllä se tästä. Pikku hiljaa, sitä kuuluisaa malttia opetellen.

On täältä pohjalta ennenkin noustu.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

epävarmuusalueella

Punkerointia

Kyllä se nyt vaan on niin, että mä olen lopen kyllästynyt olemaan tämmöinen kankea, rättiväsynyt, muiden perässä läähättävä punkero. Tässä viime päivinä, vanhoja postauksia läpikäydessäni olen joutunut kohtaamaan useita kauniita kuvia ja paino-ongelmointiin sekä lihavuuteen liittyviä "ei enää ikinä" -toteamia. Ja tässä sitä kuitenkin taas ollaan.

Muina punkeroina.

Kuitenkin joka kerta ollessani ihan fiiliksissä siitä, että pääsisin vihdoin aloittamaan säännöllisen ja tavoitteellisen treenaamisen, tulee seinä jonkun sortin sairauden muodossa vastaan. Ihan joka helvetin kerta. Kaipaan säännöllistä salilla treenaamista, mutta samalla sen aloittaminen piiiiitkän tauon jälkeen pelottaa aika tavalla.

En nimittäin ole koskaan unohtanut, miltä ensimmäiset PT-Annen vetämät treenikerrat Jutta-projektin alussa tuntui. Hävetti ihan hullusti heilua pikku painojeni kanssa, naama tuskasta punaisena, lihaksia tursuilevien, upeiden fitness-kissojen vieressä. Itselläni kun tursuili ihan kaikki muut paikat, ei lihakset. Muistan, miten vaikeaa oli katsoa itseään peilistä. Piti painaa silmät kiinni, tiukasti, ettei tarvitsisi katsoa sitä möhömahaista, punanaamaista punkeroa.

Nyt joudun taas aloittamaan kaiken ihan alusta. Nollasta. Tuijottaa sitä samaa punaisenkirjavaa pärstää peilistä ja heilutella niitä helvetin höyhenpainoja. Ainoa ero kolmen vuoden takaiseen on se, että tiedän nyt vähän enemmän treenaamisesta, vaikka alussa liikeradat saattaa olla vähän hakusessa. Onneksi se sama, "ihana" natsi-Anne, on edelleen tukemassa mun rimpuilua ja potkimassa persiille vauhtia.

Yritän myös kuumeisesti päättää, millä salilla jatkossa treenaisin. Mulle jo kovin tutuksi tullut Gym2000 -sali on varustetasoltaan ja henkilökunnaltaan ihan huippu, mutta matka Turkuun jumppaamaan on turhan pitkä. Kun muutenkin tuota treenaamiseen jäävää aikaa on hyvin rajallisesti, tuntuu hölmöltä kuluttaa matkoihin niin paljon aikaa. Maskussa on myös oma kuntosali ryhmäliikuntoineen päivineen ja pienempiä, käyttömaksuiltaan lähes ilmaisia kuntosaleja löytyisi lähikunnista useampia.

Että nyt niitä päätöksiä vaan kehiin sitten, ennen kuin taas joku uusi tauti estää treenaamisen. Treenivaatekertakin pitäisi uusia. Sitten on enää päästävä yli siitä korkeaksi kasvaneesta salin kynnyksestä ja opittava niitä paljon mainostettuja malttia ja armollisuutta.

Apua saatana!

No kommenttia

, by Mun muotoinen

stressi

Kello aamukahden stressi

Tiedättekös, kun aina silloin tällöin ihminen jää märehtimään jotain juttua? Joku elämän pieni tai suurempi epäkohta, mieltä painava asia, mitä ei vaan saa hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Sen ei edes tarvitse olla mikään maata järisyttävä ongelma. Yleensä nää onkin sellaisia kärpäsestä kerrostalo -tyyppisiä dilemmoja, jotka yön pimeinä tunteina ~~pestessäsi lapsesi läpikusemia petivaatteita~~ Nukkumasan tehtyä oharit, kun muutenkin jo ehkä semisti vituttaa pelkkä valveilla olo, hiipivät jostain tuolta takavasemmalta mieleen ja jäävät syväänluotaavalla hartaudella jäytämään. Että sitten vielä parin tunnin kuluttua ensimmäisten auringonsäteiden tunkeutuessa sälekaihtimien raoista sisään, huomaat olevasi täysin hereillä, ajatusten kelatessa villiä rallia lopenuupuneessa pääkopassasi.

Ärsyttävää. Hyyyyvin ärsyttävää.

Näitä tämmösiä unenkarkottajia nyt riittää ihan joka lähtöön. Milloin mieltä vaivaa raha-asiat (aina), ne kaikki unohdetut asiat ja varsinkin kaikki "pitäis tehdä" -asiat.. Milloin mitäkin. Yöllä nämä päiväsaikaan hyvin vähäpätöiseltä tuntuvat jutut saavat kuitenkin aivan käsittämättömät mittasuhteet. Mieli laukkaa villinä kuin Dothrakien hevoset (hahaa, Game of Thrones iski jälleen), ahdistava paineentunne puristaa rintakehää kasaan. Ylikierrokset lisääntyvät, mieli ruokkii itseään uskomattomilla juonenkäänteillä. Uni kaikkoaa saavuttamattomiin.

Otetaas yksi esimerkki. Sellainen asia mikä on jo pitkään hallinnut stressilistani kärkisijoja. Aina toisinaan saan sen unohtumaan hetkeksi, kunnes se sitten taas palaa rytinällä alitajuntaani. Vatvon, vatvon ja vatvon samoja juttuja yhä uudelleen ja uudelleen. Tunnen kateutta, ärsyynnyn, kiukustun. Ja häpeän.

Treenaaminen. Siitä mä murehdin. Tai oikeastaan treenaamattomuudeesta. Päivisin mä vielä pystyn jossain määrin järjellä käsittelemään asian. Että kun en ole vielä ollenkaan siinä kunnossa, että keho kestäisi kovaa treeniä. Ei ole järkeä vetää itseään vielä enemmän piippuun salilla, jos energiat hädin tuskin riittää normi arjen pyörittämiseen. En yksinkertaisesti kykene tällä hetkellä treenaamaan. Piste.

Yön märehdinnöissä edellä mainitut faktat ilmenevät kuitenkin seuraavassa muodossa:

- Kaikki johtuu laiskuudesta.

- Vuosivalmennus heitetty hukkaan.

- Valmentaja, rakas ystäväni, karvaasti petetty.

Kaksi vuotta sitten <3

"Miten sä nyt noin voit kuvitella, ihan pöhköä!" totesi PT-Anne pyyhkiessäni ~~räk..~~ kyyneleitä poskiltani saatuani vihdoin kakistettua ulos ajatukseni, jotka mieltä ovat jo alkutalvesta asti vaivanneet.

"Eihän kyse ole kuin työtunneista, muru, kyllä ne sua odottaa sitten kun olet taas paremmassa kunnossa. Et sä näin helpolla tule missään tapauksessa pääsemään."

Ja sitten se oli siinä. Asia kunnossa. Ystävyys tallella.

Hukkaan menivät kaikki ne hartaudella murheen alhossa piehtaroidut yöt, totesi jälkiviisas parin desin silmäpussejaan hölskytellen.

...

Mistä te stressaatte?

No kommenttia

, by Mun muotoinen

mun muotoinen

"Pientä toiminnallista"

Kirjoittelin ennen tuolla Fitfarmin fitblogin puolella, enkä ole koskaan saanut aikaiseksi liittää vanhoja tekstejäni tänne uuden blogin puolelle. Tänään armas nassukirja muistutteli taas ajoista menneistä, ja sieltä bongasin vuoden takaisen blogipostaukseni. Koska tuo kyseinen rustaus vielä vuoden jälkeenkin jollain sairaanloisella tavalla tuotti hyvänolontunteen sekä iso hymyn huulille, haluan jakaa sen muutaman saatesanan kera teille uusillekin lukijoille.

En ole treenannut aikoihin. Kaikki alkoi jo viime loka-marraskuun vaihteessa, jolloin PT-Annen kanssa treenaillessani mikään ei onnistunut. Siis tarkoitan oikeasti mikään. Pienetkin painot tuottivat tuskaa ja pelkän tangon maasta ylös saaminen aiheutti voimakasta pyörtymisen tunnetta. Onhan niitä parempiakin jaksoja ollut sen jälkeen jolloin jonkinlainen treenaaminen olisi varmasti luonnistunut, mutta kevään tapaturma-alttius, jatkuva sairastelu ja etenkin perussairauden mukanaan tuoma uupumus on kaiken tämän lapsiarjen pyörityksen keskellä vienyt voiton salitreeneistä.

Gym2000 -salille johtavan oven eteen tuntuu myös olevan kasvanut sellanen Himalajan korkuinen kynnys. Taas.

Viime vuotinen "tyttöjen ilta" Annen mökillä oli yksi parhaista ikinä ja se pompsahti menneisyydestä juuri sopivasti tähän hetkeen. Möngin silloinkin aivan pohjamudissa kuntoni kanssa, olin edelleen kortisonikuurilla ja veriarvot vasta hetkeä ennen normalisoituneet. Eipä se menoa silti haitannut, suoritin vaan juuri niin perkeleesti mitä oma kunto antoi periksi. Ja vähän yli, koska Anne. Nuo valmentajat kun ovat hieman sellaisia piiskaajansorttisia. Ei auttanut myöskään lannistua, vaikka toinen jaksoi paremmin. Treenatessa sitä kumminkin pystyy aina antamaan vaan juuri sen verran, mihin itse kykenee. Niin, ja sen vähän yli, silleen sopivasti että muistuu mieleen mitä aamiaiseksi on sinä päivänä napaansa vedellyt.

Minulle tämä postaus toimii tsempparina tuleviin koitoksiin kun lähden taas yrittämään, miltä treenaaminen piiiiitkän tauon jälkeen tuntuu. Ei varmastikaan hyvältä, mutta alku se on tuskainenkin alku. Ja jostain se on aloitettava. Nollasta, jos ei muusta.

Mun muotoinen 07/2016

"”Hei mimmit! Oottekos maisemissa 23.7. lauantaina? Ja josko onnistuis vielä ”vapaa” ilta? Kutsuisin teidät mieluusti tänne mökille. Voitas vähän rillailla, saunoa ja muuten vaan istua iltaa + höpötellä kerrankin rauhassa. Mä voisin jonkun pienen toiminnallisen viritellä tohon alle: pieni hiki pintaan ennen saunaa ja maistuu sitten ruokakin paremmin.”

Note to self: Seuraavan kerran tällaisen viestin saadessasi kieltäydy, kieltäydy hyvä nainen kutsusta!!

Olisihan mun nyt pitänyt tuo nimeltä mainitsematon (PT-Anne, a.k.a. natsi-Anne) henkilö tuntea sen verran hyvin jo, ettei se mitään hyvää hyvyyttään meitä mökilleen kutsu. ”Pieni toiminnallinen treeni”, buahhahhahaa!!! Ihan juu pieni hiki pintaan, ei mitään sen kummempaa..

Se saattaa näyttää kovin kiltiltä ja ihanalta, mutta älä anna tuon enkelimäisen hymyn hämmentää itseäsi. Diivil bits <3

”Kai me päätetään sitten tämä wiikendi sunnuntaiseen kimppatreeniin Gymillä???”

Ylläoleva viesti tuli pari päivää myöhemmin, ja taas jonkun ihme aivohärön saaneena innolla vastaamaan tähänkin kutsuun myöntävästi. Haloo saatana!! Vuosi taukoa salilta, yksi oma treeni alla ja mä ihan omasta tahdostani suostun treenaamaan Annen ja Sannan kanssa. Tää toinenkaan kun ei ole lainkaan kilpailuhenkinen, ei sitten ollenkaan. Ihan vaan kauniisti ja lempeästi kannustaa ja tukee treenikaveriaan.

Jep. Tällä hetkellä kropastani ei löydy sellaista kohtaa, mihin ei sattuisi. Tuli myös todistettua taas muutamaan otteeseen, että vuoden jumppatauko ei tee hyvää lihaksille. En pysty kirjoittamaan enää, sekin tuntuu kovin epämiellyttävältä. Antaa siis kuvien puhua puolestaan..

Pylly vasten pyllyä

Helvetin köydet, mä olin unohtanut kuinka paljon tuskaa ne tuottaakaan!

Onhan ne mun kädet melkein suorina pään yläpuolella. Onon.

Ja sitten ne kädet siellä pään yläpuolella mennään yhtä aikaan kyykkyyn. Aivan, just näin.

Istumaannousuja rantavedessä.

Kauniimpana kuin koskaan. <3

Tuossa jotain pientä viitettä siitä millaisissa merkeissä mun viikonloppu sujui. Rentouttava mökkireissu muuttui hikeä ja verta vaatineeksi Bootcampiksi, vaikka oishan se pitänyt tietää.

Kiitos Anne vieraanvaraisuudesta, tämä todellakin oli irtiotto arjesta. Otetaan taas pian uudestaan! (Siis oikeesti, viekää mut hoitoon!!!)"

Niin, että milloin mennään taas, Anne ja Sanna?

No kommenttia

, by Mun muotoinen

Gym2000

Lisää ullatyyyyksiä

Jään aika harvoin sanattomaksi. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisin verbaalisesti mitenkään erityisen lahjakas, sanavalmis ja aina kartalla, vaan oikeestaan niinkö vähän päinvastoin. Välillä toivoisin, että osaisin olla edes joskus hiljaa mutkun ei. Sammakoiden livahtelu suusta on enemmänkin tapa kuin poikkeus. Ja yleensä ne sammakot on vielä jokseenkin kaksimielisiä sellaisia. Tai muuten vaan erittäin epäsovinnaisia tilanteeseen nähden.

Tänään töissä yritin sitten muina kasvatusalan ammattilaisina peittää jäätävää väsymystäni ja esittää oikein reipasta ja iloista erityisopettajaa. Koska mun sairaus on pysynyt remissiossa jo pidemmän aikaa, on kortisonia pystytty hiljalleen laskemaan jo hyvin pieniin lukemiin. Aina kun annosta lasketaan, puskee ensin vieroitusoireet päälle, kunnes elimistö taas alkaa toimimaan ilman totuttua lääkemäärää. Mulla tää ilmenee yleensä väsymyksenä. Ei mitään sellasta pientä hohhoijjaakuhiukanramasee –väsymystä, vaan ihan totaalista tilttaamista. Aivot ei toimi, ajatus ei kulje, sanat tulee takkuillen ulos suusta, olo on kömpelö ja pää tyhjä. Sopii loistavasti opetustyöhön nämä tämmöiset, vaikka en nyt menis sanomaan että se paljon poikkeis mun normaalista olotilasta.

Siinä työskennellessäni ahkerasti lojuessani työpöydällä yrittäen saada jotain järkevää aikaiseksi, sain viestin Eveltä, johon olen tutustunut Gym 2000 – salilla käydessäni.

: Tällä kertaa voin antaa jopa kirjoitusvirheet anteeksi ;)

Siisemmääkestä!! Epäuskoisena tuijotin taas kerran Ipponelaiseni näyttöä, suu auki, täysin hölmistyneenä. Mun mielestäni oli jo enemmän kuin reilua, kun salin omistaja Pete suostui muitta mutkitta jatkamaan mun jo loppunutta vuosisopimusta neljällä kuukaudella, koska en sairauden takia päässyt treenaamaan. Enkä siis ollut edes salille mitään itsestäni tai poissaoloni syistä koskaan mitään ilmoitellut, jätin vaan käymättä.

”Hei me kaikki tsempataan sinnuu et saat kunnon kohilleen ..oot rakas meille!”

Ei sanoja. Ei edes tullut mieleen mitään kaksimielistä, vaikka just hetki sitten oltiin hyvän työystäväni kanssa repeilty vedet silmissä ”käsitöille”. Enkä nyt lähde avaamaan tätä sen enempää, koska äiti. Ju nöy.

Mä olen monesti lähiaikoina miettinyt, pitäiskö vaihtaa salia, koska maskulaisena tuonne isolle kirkolle Turun keskustaan tulee jonkun verran matkaa. En kuitenkaan oo halunnut sitä tehdä, koska gymistä on tullut mulle ”toinen koti”. Sinne ne mun pudottamani 23kg jäi, hikenä ja verenä salin lattioille. Tai no melkeen verenä, ei se kaukana ollut. Ennen sairautta ehdin treenaamaan siellä vuoden, minkä aikana paikka ja laitteet tuli hyvinkin tutuiksi. Uudelle salille mennessä sitä palloilee pitkään ihan urpona ennen kuin sali alkaa tuntua omalta ja treeni kulkemaan, varsinkin kun en ole mikään kaikentaitava ja tosipro fitnessihminen. Ja mikä parasta, Gymillä on myös ihan huippu henkilökunta, jotka todella välittää asiakkaittensa hyvinvoinnista.

: Ekat haukkaritreenit gymillä :D

Vatvoin kaikkia näitä lähipäivien ullatyyyyskäänteitä mielessäni ajellessani töistä kotiin. Sit se ihan ykskaks välähti (tähän mun pään kuva ja sit semmonen hehkulamppu loistamaan sen päälle): nythän mulla, eilainkaankilpailuhenkisellä eikä missään nimessä haasteita rakastavalla ihmisellä on taas edessäni ihan loistava haaste! Ei tuu mieleen kauheesti löysäillä treenatessa kun tietää, että mun kehitystäni seurataan ja tuetaan, vaikka itse päänatsi Anne ei ois paikalla. Huippua!

Aivan mieletön, käsittämättömän arvokas tukiverkko mulla!! Mun sydän pakahtuu kiitollisuudesta, vaikka taas kerran, pelkkä kiitos tuntuu täysin mitättömältä. Kiitos silti.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

mun muotoinen

Se toinen mahdollisuus

Kuulkaas nyt. Musta on ihan hemmetin ärsyttävää, et just kun olin tehnyt oikeen töitä sen eteen että pääsen sellaseen katkeroituneeseen, itsesäälissä möyriskelevään ”elämä on paskaa ja epäreilua” – fiilikseen, niin sit tulee joku ja pilaa sen kaiken. Ihan tuosta noin vaan, parilla viestillä laittaa kaiken ihan päälaelleen ja saa mut sen lisäks vollottamaan. Siis oikeen sellasta huutoitkua, tuhansia karvaita kyyneleitä. Ihan pikkusen taisi joku noronen nenästäkin valua.

Tän päivän aikaisemman postauksen jälkeen asettauduin mukavasti sohvalle mököttämään, samalla pakotin sen miehen joka on tällä viikolla vetänyt kiukulla buranaa lihaskipuihin lukemaan mun blogini. En oikeesti ollut osannut varautua siihen, että sairastumisen ”vuosipäivä” saisi mielen näin matalaksi, eikä tällä kertaa edes PT-Annen viesti kännykässä ensin saanut sen suuremmin hymyilemään.

Kuulumisia tuo kyseli, niin kuin ystävät yleensä tekevät. Annella on vaan sellanen ärsyttävä piirre, että se lukee mua kuin avointa kirjaa. Jopa silloin, kun ei olla nähty tai kuultu toisistamme viikkoihin. Enkä edes osaa valehdella sille. Tänään se kuitenkin kyseli kauheen tarkasti kaikkea, tulevista labroista ja kilppariarvoista. Kyseenalaisti senkin, että onko mulla oikeesti lääkärin lupa treenaamiselle. Kun kerroin, että mun Teppo-lääkäri on antanut kaikkeen muuhun luvan paitsi vuorikiipeilyyn, tapahtui jotain mitä en ikimaailmassa olisi osannut odottaa:

: Ullatyyyyys!!

Tipahdin aivan täysin. Tai no nyt kyllä huijaan, mähän röhnötin siinä olkkarin sohvalla jo valmiiksi, en mä siitä sentään pudonnut. Ehkä hiukan pyörryin tai ainakin lamaannuin täysin. Ainoa mitä saatoin tehdä, oli antaa luuri luettavaksi sille miehelle joka vaan toivoi mun olevan hiljaa että sais katsoa rauhassa formuloita. Hämmenyksen, ilon ja onnen kyyneleet vyöryivät vuolaina mun poskille. Sain hädin tuskin vastattua viestiin, koska en tiennyt mitä vastata. Kiitos kun tuntui niin todella laimeelta tässä kohtaa.

En tiedä, mitä hyvää olen elämässäni tehnyt että olen saanut elämääni jotain noin rakasta ja arvokasta kuin Anne ja se mies joka heidän taloaan asuttaa. Nuo kaksi kultakimpaletta mahdollisti sen, että mulla on nyt paljon paremmat saumat saavuttaa takaisin mulle maailman tärkeimmän asian, minkä vuosi sitten menetin. Mun terveyteni. Kiitos kuuluu myös Fitfarmille ja Bullille, joka oli näyttänyt idealle vihreää valoa. Saan myös vuoden aikana käydä Fitfarmin PT-valmennuksissa olevien muiden tyyppien lailla joka toinen kuukausi Tampereella järjestettävillä PT-päivillä!!

: Kuva vuoden takaa PT-päiviltä.

Ei, en siis ala samalla tavoin dieetille kuin superdieettien aikana (Anne käski mun sanoa noin, enkä uskalla pistää vastaan, koska se tulee muutenkin piiskaamaan mut seuraavan vuoden aikana useasti melkein hengiltä. ”Melkein”, koska toisinaan kuolemakin ois helpompaa kuin Annen käsittely salilla..), vaan nyt optimoidaan kaikki kohilleen niin, että mun puolikas maksani pysyy mukana. Lisäksi lähtökohdat on täysin erilaiset tälle valmennukselle. Terveys edellä siis mennään kuten ennenkin, mut ei se tarkoita sitä että mä tulisin helpolla taaskaan pääsemään. Vaikeinta tulee olemaan se, että valmennuksen tavoitteeksi Anne asetti sen, että oppisin rakastamaan itseäni joka ikinen päivä ja olemaan itselleni armollinen. Que?

Kyyneleet vierii jälleen poskille, mutta ne on puhtaasti onnen sellaisia. Tai ei välttisti ihan puhtaasti, osa saattaa olla jälkihikikarpaloita hetki sitten päättyneeltä bodypump-tunnilta. Tää päivä on ollut todellinen tunteiden vuoristorata; syvältä itsesäälin uumenista äkillinen nousu ihan huippufiiliksiin. Oon täysin valmis vastaanottamaan kaiken, mitä tuleva valmennusvuosi tuo tullessaan. Annekin on kuulemma, vaikka vähän vielä mietityttää että onko se oikeesti miettinyt tään jutun ihan loppuun asti..

No kommenttia

, by Mun muotoinen

terveys

Pari juttua elämäntapamuutoksesta

Pari semmoista pikku juttua tuli mieleen tässä, mitkä kannattaa ottaa huomioon pyrkiessään muuttamaan elämäänsä terveempään suuntaan.

1. Liiku/käy salilla säännöllisesti.

Liikunta piristää, auttaa laihtumaan ja pysymään muutenkin kunnossa. Liikkuminen on tärkeää myös siksi, että jos salikäynnit parin kuukauden ajalta voi laskea yhden käden sormilla, käy seuraavasti:

Olet ihan totaalisen paskana koska huomaat, ettet kykene millään vetämään treeniä samoilla painoilla kuin treenatessasi säännöllisesti. Pistää muuten vituttamaan. Oikeen vaan rankasti.
Olet paskana myös treenin jälkeen, tällä kertaa fyysisesti. Joka paikkaan sattuu niimmaanhelvetisti, etkä pysty liikkumaan. Paitsi että sun on pakko liikkua, ja joka askeleella tuntuu siltä kuin joku iskis puukolla reiteen. Istumaanmeno on ihan saatanasta, puhumattakaan siitä kun pitäis nousta ylös. Vessassa ei tarvii siis käydä.
Pahasti pääsee läskistymään.

2. Ole rehellinen itsellesi.

Peili on pahempi natsi kuin Aatu aikoinaan. Se valehtelee silloin, kun laihdut ja luulet silti olevasi isompi kuin dieetille alkaessasi. Se on niin pirun ovela veijari, että pystyy myös kummasti kadottamaan ne vyötärölle takaisin palanneet makkarat. Niin on tyttö nättinä ja näyttävinään hyvältä peiliin katsoessaan ja sitten –tadaa – et ykskaks enää mahdukaan vaatteisiisi. Mihinkään niistä. Ja ei, ei ole kutistuneet vaatteet pesussa vaikka kuinka niin toivoisit.
Karkki li-hot-taa! Vaikka joisi jokaisen namin jälkeen kunnon kulauksen laittilimpparia, ei ne kalorit vähene siitä mihinkään.
Vaaka ei ole rikki jos se näyttää suurempaa lukemaa kuin mitä toivoit/pelkäsit sen näyttävän.

Semmosta. Niin on siistiä lähteä lauantaina Tampereelle PT-päiville, missä Fitfarmin peeteet piiskaa paskat ulos sinusta. (Yritin olla nokkela ja suomentaa ”tö cräp aut of juu”.)

Lenkille siis jospa tästä, kun ei kukaan ole tainnut vielä tehdä valittamisesta mitään ainakaan kovin kummoisesti kuluttavaa liikuntamuotoa.

Ei ainakaan sada, jos jotain positiivista.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

arki

Muina maskulaisina

Ensimmäinen osa lomasta on nyt lusittu. Se mies joka meillä asuu, palasi tänä aamuna töihin. Mulla toki loma töistä jatkuu vielä pitkään, mutta eihän se samalta tunnu kun ei ole toista aikuista täällä jakamassa tätä ihanaa, leppoisaa ja tunnelmallista lapsiperheen arkea.

En tietenkään valita, vaan tykkään siitä että saan viettää aikaa lasteni kanssa, mutta kyllähän te äiti- ja isi-ihmiset tiedätte, mitä tarkoitan. Toisinaan olisi helpompaa olla töissä nuorten kanssa kun täällä kahden pienen, äidistään vielä kovin riippuvaisen lapsen taistelutantereella.

Kaikella rakkaudella, kuinkas muuten.

Arkeen palaaminen oli heti aamusta yhtä juhlaa. Pikkumuijaa taisi yöllä taas vatsa vaivata, valvotti meitä kolmeen asti. Tuo mies, joka kovasti yrittää myydä tätä meidän kotia, meni sitten lopulta nukkumaan neidin sängyn viereen lattialle. Itse ehdin pyöriä sängyssä muutaman tunnin, kunnes yksi helvetin kärpänen päätti, että on aika nousta ylös. Kärpänen. Se viheliäinen, pörisevä otus ei jättänyt mua huitomisesta ja raaoista taponyrityksistäni huolimatta rauhaan, vaan pommitti jatkuvilla täsmäiskuhyökkäyksillä mm. korviin, silmiin ja nenään. Yritä siinä sitten nukkua, saatana.

Olin illalla laittanut kellon herättämään, että sitten aamulla hyvin levänneenä ja reippaana tyttönä voisin lähteä aamulenkille. Muutaman todella tuskaisen ja hyvin epäonnistuneen sängystänousemisyrityksen sekä useamman torkuttamisen jälkeen päätin, ettei lenkillelähtö nyt kuitenkaan ole pakollista. Satoikin ihan kaatamalla. Tai ainakin hippasen ripsi vettä. Ränneistä taisi pari pientä tippaa tipauttaa.

Keitin pannullisen kahvia ja mökötin, ärsytti. Kun tuo mies joka siellä Mini-Justiinan huoneen lattialla nukkui vihdoin kömpi ylös, piti nalkuttaminen jostain turhasta asiasta aloittaa välittömästi. Tietenkin se on sen syy, etten sinne lenkille jaksanut mennä. Niin se vaan menee.

Ei siinä kauaa kestänyt, kunnes se mies joka jollain ihmeen keinolla on oppinut viimeisen 11 vuoden aikana toimimaan mun kanssa myös oikein välillä (sillon kun se ei jätä tuomatta tuliaisia tai väitä mua rotevaksi) sai kuin saikin mut lähtemään ulos ovesta. Hyvinhän sitä aikaa siinä vielä kuitenkin oli.

Vähän hupparia niskaan, lenkkarit jalkaan, kuulokkeet korville ja ulos. Aika simppeliä, sujuu myös vähäisillä yöunilla.

Liekö syynä juuri se pienimuotoinen väsymys, etten sitten tosiaan siihen peiliin muistanut kurkistaa ennen ulostautumista. Tuli vaan siinä puolessa välissä lenkkiä mieleen (eli aika tarkalleen siinä kohtaa missä vastaani käveli viitisen kappaletta työmiehiä), että en välttämättä ole ulkonäöllisesti sieltä ihan edustavimmasta päästä.

Ai mitenkö niin? No päättelepä ihan itekseen.

: #fitnesspäiväkirjat #hottihotimpihottis

Aivan niin. Ihan muina maskulaisinahan minä siinä mulkoilen. Mutta onko sillä nyt niin suurta merkitystä millasissa Lidlin haaremimallisissa kotihousuissa sitä ulos lähtee, eiköhän se lenkki siinä ollut kuitenkin se koko homman pointti.

Ja mitä siihen perkeleen kärpäseen tulee, se on nyt pölypussissa surisemassa.

Rest in piis, juu sanavapits.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

juttajutut

Vuosipäivä

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun Jutta ja puolen vuoden superdieetit virallisesti omalta kohdaltani alkoi. Taisin muistaakseni ottaa yhden päivän varaslähdön. Tahkon alkupunnituspäivä oli jo 29.5.2014, eikä sen ensimmäisen vaa´alle nousun jälkeen enää hirveesti tehnyt mieli suklaata. Hävetti vaan ihan helvetisti, ja samalla myös jännitti, mitä ohjelman parissa vietetyt 6 kuukautta tulisivat pitämään sisällään.

Annen tapaaminen on ollut yksi mun elämäni parhaista hetkistä. Siinä se istui muina blondeina Gym2000 –salin punaisilla sohvilla. Eipä siinä kauaa mennyt kun se jo heilutti ruoskaansa salin puolella, mun yrittäessä heilua tyhmän näköisenä jotkut säälittävän pienet painot käsissäni. Naama punaisena, ilme tuskaisena, hien kastellessa höllyvän vartaloni päästä varpaisiin.

Ja mua hävetti. Minä, maailman suurimmalla kilpailuvietillä varustettu ihminen. En vaan kerta kaikkiaan onnistunut salilla siinä missä muut. Olisihan mun nyt perkele pitänyt saada samat painot hauiskääntöihin tai mun lemppareihin, vipareihin, kuin se jäätävällä lihasmassalla varustettu fitness-kissa siinä mun vieressä.

Mutta ei. Kilon painoilla yritin saada edes kolme toistoa aikaiseksi ilman että pyörtyisin, saatana. Ja peiliin en kyllä katsoisi. En, vaikka Anne miten yritti pakottaa. ”Tee siitä sun paras ystävä” tai ”Kyllä sä vielä opit sitä sun peilikuvaas rakastamaan”, se väitti. Useasti. Ja mä painoin silmät kiinni, tiukasti, ettei mun vaan tarvii kattoa sitä möhömahaista, punanaamaista ällötystä.

: Kolme sekuntia ennen kuin pyörryin.

: Ilme kertoo enemmän kuin..

Se tunne, miltä tuntuu katsoa itseään peilistä ja vihata näkemäänsä, ei varmaan ikinä pääse unohtumaan. Se aina silloin tällöin vieläkin meillä vierailee, se sama läskihirvitys, mutta onneksi se käy enää vain kääntymässä ja katoaa viimeistään seuraavana päivänä. En vieläkään ole oppinut rakastamaan itseäni, mutta jos vertaa vuoden takaisiin fiiliksiin, niin kyllä meillä nykyään jo ihan mukavasti menee. Siis mulla ja mun peilikuvalla.

Se on vähän sama kuin tuo mies joka meillä asuu. Välillä sen naama ärsyttää enemmän kuin jonain toisena päivänä. Välillä sitä rakastaa enemmän ja välillä toivoisi että sen voisi vaihtaa johonkin nuorempaan. Viiiitsivitsi! En mä antaisi tuon miehen asua kenenkään muun luona. Enkä vaihtaisi itseänikään keneenkään muuhun. Osaan jo olla ihan tyytyväinen itseeni. On myös päiviä, jolloin näytän mielestäni ihan nätiltä. Eikä salillakaan tarvitse enää huhkia silmät kiinni.

Välillä taidan jopa hymyillä sille. Minulle siellä peilissä. Ja se hymyilee takaisin, iloisen veikeesti, ja se näyttää ihan onnelliselta.

: Onhan tuossa vielä työnsarkaa mutta kyllä se muutoskin on kohtalaisen selkee..

Ja sitä minä olen. Onnellinen, ihan hemmetin isolla Oolla. Niin äärimmäisen kiitollinen siitä puhelusta, mikä melkein meinasi koitua mun kohtaloksi. Mutta en mä kuollutkaan, vaan sen jälkeen elämä lähtikin vauhdikkaaseen nousuun, ja tuo matka jatkuu edelleen. Välillä vähän saatan kompastella, eikä kaikki aina tunnu ihan kivalta, mutta vihdoin olen oppinut sen että kaaduin mä kuinka pahasti tahansa, vaikka ihan rähmälleen menisin naama edellä mutaan, niin mulla on kaikki tarvittavat taidot päästä sieltä takaisin ylös.

Tyhmäähän se ois siellä paskassa möyriä.

Kiitos <3 Kyllä te tiiätte!

Ps. Blogissa seuraavaksi noin Turkin matkan mittainen hiljaisuus. Mä lähden nauttimaan auringosta, lämmöstä ja ennen kaikkea mun perheestä. Katotaan jos vaikka tonne feisbuukin puolelle eksyis jotain kuvia matkan varrelta. Stay tuned!

No kommenttia

, by Mun muotoinen

arki

Vähän väsähtänyt Batman

Tuntuu tylsältä jatkuvasti valittaa omaa väsymystään, joten en ihan kamalan usein sitä ole tehnyt. Rakas pikkumuijamme antoi odotuttaa itseään kolmen keskenmenon, kahden polvileikkauksen sekä yhden Marevan-kuurin (veritulpasta johtuva verenohennuslääkitys) ajan, joten tuntui siltä, ettemme yksinkertaisesti saa valittaa siitä, jos lapsemme meitä välillä valvotuttaa. Tai siis mitään välillä. Aina. Jopa useita kymmeniä kertoja yössä, tai sitten se valvoo puolesta yöstä aamuun asti ja nukahtaa juuri ennen kuin meidän aamuvirkku viisvee herää.

Tuo mini-Justiinan unettomuus alkoi jo viime kesänä, ei siis ole kyse mistään ihan hetken hurmoksesta. Huonosti jos lainkaan nukutut yöt, tiukka dieetti, kova treeni, lapset tarpeineen ja yleensäkin meidän perhe-elämän pyörittäminen vaati jo viime vuoden puolella verojaan. Puolivälipunnituksen tienoilla elo-syyskuun vaihteessa olin jo väsähtänyt, vaikka en itse sellaista kauhean mielelläni myöntänyt. Ei kuulu mun tapoihin, sillä mähän jaksan aina. En voi sietää ajatusta, että mua pidettäisiin laiskana, koska sitä mä en ole.

PT-Anne tiukkana tätinä puuttui jo tuolloin peliin, tai oikeastaan vihelsi sen pelin kokonaan poikki. Treenistä ei ole mitään hyötyä väsyneenä, sellasta se väitti silloin, eikä sen mielipide ole vieläkään mihinkään muuttunut. Se puhuu aina jostain kolmijalasta: ruoka, lepo ja uni. Ja sit se kysyy mitä tapahtuu jos yksi jalka puuttuu. ”Kaks jalkaa kannattelee koska oon niin taitava” ei kuulemma ollut oikea vastaus tähän arvoitukseen.

Välillä ihan käy sääliksi sitä kun joutuu mua valmentamaan, ei ole helppoa tietä se nainen itselleen valinnut.

: Jos ei kiinnitä huomiota pelkästään sen tekemiin kirjoitusvirheisiin niin sillä on myös ihan fiksuja juttuja sanottavana. Aina.

Treenit sujui dieetin alussa ihan ok, mutta parina viime viikkona aloin huomaamaan, ettei mussa tapahdu minkäänlaista kehitystä. Oikeestaan tulokset vaan laski, vaikka ihan tosissani jokaisen treenin vedin. Ei vaan jaksanut, ei sitten millään.

”No mistä se sitten sulle kertois?” No siitä, etten mä yritä tarpeeksi! Sitä se mulle kertoo, kiitos vaan kysymästä. Mun on mahdotonta hyväksyä/myöntää se, että olen väsynyt tai varsinkin se, että se väsymys vaikuttaa mun suoriutumiseen. Mun vaan pitää pystyä kaikkeen, ei ole vaihtoehtoja.

: Jes, määm.

No tänään se sitten lykkäs tämmösen Lihastohtori Juha Hulmin blogista bongatun Timo Kettusen tekstin meille valmennettavilleen luettavaksi.

”…Suurin osa meistä pärjää noin 7-9 tunnin yöunilla, joskin unen laatu on tärkeämpää kuin pituus. Kova harjoittelu lisää kuitenkin unen tarvetta, ja kovan jalkapäivän jälkeen kroppa saattaa tarvita jopa tunnin pidemmät yöunet palautuakseen. Vain muutama prosentti maailman ihmisistä pärjää alle kuuden tunnin yöunilla, joten jos sinua väsyttää päivällä (etkä ole sairas) niin nukut yksinkertaisesti liian vähän.

Paitsi jos olet Batman.”

: Mitä mä sanoin, mä olen Batman!

: Jotakuinkin... Ainakaan laiskaksi mua ei voi sanoa.

Ehkä sitten olen Batman. Tai sitten mun ei oikeesti tarvii jaksaa ihan kaikkea. Mä voin myöntää olevani väsynyt, varsinkin siinä kohtaa kun unta on viikkoon mahtunut kokonaiset 15-20h, normaalisti nukun 3-6 tuntia yössä, pätkissä. Viimeistään siinä kohtaa pitäisi hälytyskellojen soida, kun istun autossa aamu kasilta, teinihelvetin työpaikkani parkkipaikalla, enkä ole ihan varma missä olen tai miten sinne olin päässyt. Taisinpa jopa hetken pohtia, olinko tulossa vai menossa murkkuja kaitsemaan.

Univaje, viimeiset työviikot ennen kesälomaa, meneillään olevat asuntokaupat, laina- ja vakuutusneuvottelut, lapset harrastuksineen, arjen askareet, viikon päässä siintävä Turkin loma, dieetti ja treeni, unohtamatta sitä miestä joka meillä asuu. Se ei ainakaan pysty unohtamaan että se asuu mun kanssa, kaameeta on tainnut sen elämä tään aika ajoin räjähtelevän ydinpommin kanssa olla viimeiset 11 vuotta viime aikoina.

Jotta taakkaa saadaan hiukan purettua, kielsi Anne mua menemästä salille. Kun siitä ei ole mitään hyötyä, päinvastoin. Vaikka tuollainen aikuisen ihmisen kieltäminen nyt on oikeesti aika perseestä, kyllä mä sitä silti tottelen. Ehdin kyllä myöhemminkin treenata.

Nyt mä annan mun kehoni levätä ja toivon, että tuo meidän taaperokin tekee niin.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

dieetti

Kun vaan täytyy pystyä

Tänään se sitten taas iski, vaikka yllättävän pitkään loistikin poissaolollaan. Oon tässä viime aikoina ihmetellyt itseäni, koska olen ollut poikkeuksellisen rentoutunut, onnellinen ja tyytyväinen itseeni ja elämääni, noinniinkun pääpiirteittäin. Ainahan sitä valittamisen aihetta löytyy (koska esim. se mies joka asuu meillä), mutta ainakaan kokonaiseen kuukauteen en ole käynyt päänsisäistä kisaa itseni kanssa, tavoitellen jotain mahdotonta, aina vain parempaa ja tietysti täydellistä.

Ja se on pitkä aika se.

: Hyvä olla <3

En koe olevani mikään ”puhdas” perfektionisti, mutta tietyissä asioissa vaadin itseltäni aivan liikaa, ehkä jopa sitä täydellisyyttä. Tämä piirre minussa kukoisti koko superdieetin ajan, taisi se ohjelmassakin tulla jossain määrin esille. En ollut periaatteessa koskaan tyytyväinen omaan suoritukseeni, vaikka treenit sujui hyvin. Noudatin pilkulleen ruokavaliota ja painokin putosi siihen tahtiin kuin se oli järkevää. Järkevää siis siinä mielessä, että se tapahtunut muutos olisi pysyvää eikä vaan sellainen hetken hurmio/lukema vaa`assa.

Tuo pieni wannabe-perfektionisti näyttää naamansa myös puhuttaessa kodin siisteydestä, omasta jaksamisesta tai työstäni ja siitä miten se kuuluu hoitaa. Se ei siis liity pelkästään liikkumiseen ja painonhallintaan. Se on osa mun jokapäiväistä elämää, mutta tiedostaen pyrin pääsemään siitä eroon, koska sillä on välillä hyvinkin tuohoisat vaikutukset.

: Meillä on aina tosi siistiä, tavarat on järjestyksessä ja silleen.

Olen hyvin kilpailuhenkinen ihminen, tykkään mulle asetetuista haasteista ja voittaminen on ihan helvetin kivaa. Mutta, mun ei ole pakko olla parempi kuin muut, vaan mun on pakko olla parempi kuin mitä MÄ olen. Motivoidun kyllä siitä, että tavoittelen toiminnallani parempaa suoritusta kuin muilla, mutta en siksi, että haluaisin onnistua paremmin kuin muut. Mun on vaan itseni takia pystyttävä kaikkeen mihin muutkin pystyy ja oltava yhtä hyvä tai mielellään vielä parempi, muuten ruoskin itseni henkisesti hengiltä.

Käytännön esimerkkejä:

Tyyppi X (ohjelmassa mukana ollut Kiki) onnistuu tekemään yli 40 vatsalihasliikettä minuutissa. Mun on pystyttävä samaan tai mieluummin parempaan. Ei siksi, että voisin lällätellä sille tyypille (Kikille) sen epäonnistumisesta ja hehkuttaa omaa paremmuuttani, vaan siksi, että mun vaan on yksinkertaisesti onnistuttava tai en ole omasta mielestäni riittävän hyvä. Koska se toinenkin (Kiki) pystyi siihen.

Lenkillä mut ohittaa ulkoilija X sähköpyörätuolillaan. Mun on kiristettävä tahtia, koska olen mielestäni hidas, jos mut pitää ohittaa. Vaikkakin sähkärillä. Joka tapauksessa se ohitti mut, huristelijankerpele.

Äiti-ihminen X onnistuu pitämään kotinsa siistinä ja puhtaana, laittamaan lapsille ruoat ja pesemään pyykit, viettämään aikaa lasten kanssa ja muuta sen semmosta äitihommaa duunailemaan siinä kaiken ohella. Koska joku muukin kykenee noin uskomattomaan suoritukseen, on mun pakko pystyttävä samaan. Koska se ei ole mahdotonta, jos joku muukin siinä onnistuu. Ja jos se ei ole mahdotonta, siihen on pyrittävä. Ja jos siihen pyrkii, on vaan yksinkertaisesti onnistuttava. Vaikka ois viikon aikana nukkut yhteensä 15 tuntia.

Salilla sata vuotta treenannut mimmi näyttää aivan hemmetin hyvältä, käyttää hauistreeneissä tuhannen kilon puntteja, sillä erottuu jokainen lihas kauniisti selässä eikä se ole nähnyt eläessään roikkuvaa vatsanahkaa tai löllyäviä alleja. Jep, ihan just sellanen pitäis myös mun olla. Ja koska en sitä ole, soimaan itseäni. Olen pettynyt itseeni, koska mun vatsanahka roikkuu edelleen, vaikka oonkin käynyt salilla jo ikuisuuden melkeestippä vuoden. Kyllähän sen nyt siinä ajassa kuuluu palautua, saatana. Ja pitäsihän ne lihaksetkin jo näkyä kunnolla, eikä syöminenkään sais olla enää ongelma ja mavetangossa pitäisi sadan kilon levypainojen lisäksi roikkua Bullin kokoiset äijät molemmissa päissä ja silti se tanko vaan nousee kerta toisensa jälkeen, yhdellä sormella nostettuna, vittu.

Että semmoista se mun elämä on. Jatkuvaa suorittamista. Itsensä ylittämistä ja voittamista, aina ja ihan kaikessa. Eikä koskaan voi olla oikeestaan tyytyväinen mihinkään. Houkuttelevaa, eikö. Mutta niin kuin sanoin, tiedostan tämän(kin) epäkohdan itsessäni, joten aina silloin tällöin pystyn pyrkimään siitä eroon. Sen eteen joutuu näkemään paljon työtä, en läheskään aina onnistu siinä eikä se todellakaan ole aina helppoa (varsinkin koska en pidä juurikaan siitä epäonnistumisesta), mutta se on yrittämisen arvoista.

Jaa miksi se tuli tänään takaisin hetkellisen katoamisen jälkeen? No koska ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun mun puoli vuotta superdieetillä alkoi. Ja koska mun täytyy näyttää upealta tuona vuosipäivänä. Ja koska siihen upeuteen kuuluu näkyvät lihakset, timmi vatsa palikoineen, pyöreä pylly, roikkumattomat allit, oikeestaan sellanen hyvin Jillian Michaelsin näköinen sen peilikuvan pitäis olla, mieluusti naamastakin. Että kuuluuhan sen nyt jumalauta onnistua.

: Tahkolla toukokuussa 2014.

: Tossa tunti sitten otettu..

Viikko tässä ois vielä aikaa, eiköhän se tuossa ajassa.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

Pages

Mun asana on parempi kuin sun asana

Salil eka, salil vika

Punkerointia

Kello aamukahden stressi

"Pientä toiminnallista"

Lisää ullatyyyyksiä

Se toinen mahdollisuus

Pari juttua elämäntapamuutoksesta

Muina maskulaisina

Vuosipäivä

Vähän väsähtänyt Batman

Kun vaan täytyy pystyä

Labels

MARIA

Mun muodot Facebookissa

vanhat jutut

Instagram

Blogiarkisto

Popular Posts

Pages

Labels

MARIA

Mun muodot Facebookissa

vanhat jutut

Instagram

Blogiarkisto

Popular Posts

Subscribe