Kun vaan täytyy pystyä
toukokuuta 21, 2015
Tänään se sitten taas iski, vaikka yllättävän pitkään loistikin poissaolollaan. Oon tässä viime aikoina ihmetellyt itseäni, koska olen ollut poikkeuksellisen rentoutunut, onnellinen ja tyytyväinen itseeni ja elämääni, noinniinkun pääpiirteittäin. Ainahan sitä valittamisen aihetta löytyy (koska esim. se mies joka asuu meillä), mutta ainakaan kokonaiseen kuukauteen en ole käynyt päänsisäistä kisaa itseni kanssa, tavoitellen jotain mahdotonta, aina vain parempaa ja tietysti täydellistä.
Ja se on pitkä aika se.
- Hyvä olla <3
En koe olevani mikään ”puhdas” perfektionisti, mutta tietyissä asioissa vaadin itseltäni aivan liikaa, ehkä jopa sitä täydellisyyttä. Tämä piirre minussa kukoisti koko superdieetin ajan, taisi se ohjelmassakin tulla jossain määrin esille. En ollut periaatteessa koskaan tyytyväinen omaan suoritukseeni, vaikka treenit sujui hyvin. Noudatin pilkulleen ruokavaliota ja painokin putosi siihen tahtiin kuin se oli järkevää. Järkevää siis siinä mielessä, että se tapahtunut muutos olisi pysyvää eikä vaan sellainen hetken hurmio/lukema vaa`assa.
Tuo pieni wannabe-perfektionisti näyttää naamansa myös puhuttaessa kodin siisteydestä, omasta jaksamisesta tai työstäni ja siitä miten se kuuluu hoitaa. Se ei siis liity pelkästään liikkumiseen ja painonhallintaan. Se on osa mun jokapäiväistä elämää, mutta tiedostaen pyrin pääsemään siitä eroon, koska sillä on välillä hyvinkin tuohoisat vaikutukset.
- Meillä on aina tosi siistiä, tavarat on järjestyksessä ja silleen.
Olen hyvin kilpailuhenkinen ihminen, tykkään mulle asetetuista haasteista ja voittaminen on ihan helvetin kivaa. Mutta, mun ei ole pakko olla parempi kuin muut, vaan mun on pakko olla parempi kuin mitä MÄ olen. Motivoidun kyllä siitä, että tavoittelen toiminnallani parempaa suoritusta kuin muilla, mutta en siksi, että haluaisin onnistua paremmin kuin muut. Mun on vaan itseni takia pystyttävä kaikkeen mihin muutkin pystyy ja oltava yhtä hyvä tai mielellään vielä parempi, muuten ruoskin itseni henkisesti hengiltä.
Käytännön esimerkkejä:
- Tyyppi X (ohjelmassa mukana ollut Kiki) onnistuu tekemään yli 40 vatsalihasliikettä minuutissa. Mun on pystyttävä samaan tai mieluummin parempaan. Ei siksi, että voisin lällätellä sille tyypille (Kikille) sen epäonnistumisesta ja hehkuttaa omaa paremmuuttani, vaan siksi, että mun vaan on yksinkertaisesti onnistuttava tai en ole omasta mielestäni riittävän hyvä. Koska se toinenkin (Kiki) pystyi siihen.
- Lenkillä mut ohittaa ulkoilija X sähköpyörätuolillaan. Mun on kiristettävä tahtia, koska olen mielestäni hidas, jos mut pitää ohittaa. Vaikkakin sähkärillä. Joka tapauksessa se ohitti mut, huristelijankerpele.
- Äiti-ihminen X onnistuu pitämään kotinsa siistinä ja puhtaana, laittamaan lapsille ruoat ja pesemään pyykit, viettämään aikaa lasten kanssa ja muuta sen semmosta äitihommaa duunailemaan siinä kaiken ohella. Koska joku muukin kykenee noin uskomattomaan suoritukseen, on mun pakko pystyttävä samaan. Koska se ei ole mahdotonta, jos joku muukin siinä onnistuu. Ja jos se ei ole mahdotonta, siihen on pyrittävä. Ja jos siihen pyrkii, on vaan yksinkertaisesti onnistuttava. Vaikka ois viikon aikana nukkut yhteensä 15 tuntia.
- Salilla sata vuotta treenannut mimmi näyttää aivan hemmetin hyvältä, käyttää hauistreeneissä tuhannen kilon puntteja, sillä erottuu jokainen lihas kauniisti selässä eikä se ole nähnyt eläessään roikkuvaa vatsanahkaa tai löllyäviä alleja. Jep, ihan just sellanen pitäis myös mun olla. Ja koska en sitä ole, soimaan itseäni. Olen pettynyt itseeni, koska mun vatsanahka roikkuu edelleen, vaikka oonkin käynyt salilla jo ikuisuuden melkeestippä vuoden. Kyllähän sen nyt siinä ajassa kuuluu palautua, saatana. Ja pitäsihän ne lihaksetkin jo näkyä kunnolla, eikä syöminenkään sais olla enää ongelma ja mavetangossa pitäisi sadan kilon levypainojen lisäksi roikkua Bullin kokoiset äijät molemmissa päissä ja silti se tanko vaan nousee kerta toisensa jälkeen, yhdellä sormella nostettuna, vittu.
Että semmoista se mun elämä on. Jatkuvaa suorittamista. Itsensä ylittämistä ja voittamista, aina ja ihan kaikessa. Eikä koskaan voi olla oikeestaan tyytyväinen mihinkään. Houkuttelevaa, eikö. Mutta niin kuin sanoin, tiedostan tämän(kin) epäkohdan itsessäni, joten aina silloin tällöin pystyn pyrkimään siitä eroon. Sen eteen joutuu näkemään paljon työtä, en läheskään aina onnistu siinä eikä se todellakaan ole aina helppoa (varsinkin koska en pidä juurikaan siitä epäonnistumisesta), mutta se on yrittämisen arvoista.
Jaa miksi se tuli tänään takaisin hetkellisen katoamisen jälkeen? No koska ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun mun puoli vuotta superdieetillä alkoi. Ja koska mun täytyy näyttää upealta tuona vuosipäivänä. Ja koska siihen upeuteen kuuluu näkyvät lihakset, timmi vatsa palikoineen, pyöreä pylly, roikkumattomat allit, oikeestaan sellanen hyvin Jillian Michaelsin näköinen sen peilikuvan pitäis olla, mieluusti naamastakin. Että kuuluuhan sen nyt jumalauta onnistua.
- Tahkolla toukokuussa 2014.
- Tossa tunti sitten otettu..
Viikko tässä ois vielä aikaa, eiköhän se tuossa ajassa.
0 kommenttia