Mä en saanut tänään mieheltäni ystävänpäivälahjaa.

Sen sijaan sain..

.. pitkän hellän halauksen heti herätyskellon soitua (kuten jokaisena muunakin aamuna).

.. aamukahvin tarjoiltuna sohvalle (kuten lähes jokaisena muunakin aamuna).

.. suukon poskelle, koska se tietää, etten suukota suulle aamuisin ennen hammaspesua. (Ihan ällöä!)

.. hänet hymyilemään lähettämällä ystispäiväkuvan karvaisesta selästä. 

.. viestin täynnä sydämiä (kuten kaikkina muinakin päivinä).

.. päättää nolostumatta puhelumme kertomalla, että mulla on kakkahätä. 

.. olla siis täysin oma itseni ja tulla sellaisenaan arvostetuksi ja rakastetuksi.

.. aikaa kirjoittaa tämän blogipostauksen hänen hoidellessa lasten iltatoimet ja nukkumaanmenemiset. (Ei tähän kyllä oikeesti ihan niin kauaa aikaa mennyt, surffailin salaa välillä facessakin.)

.. olla onnellinen, että hän on minun vuoden jokaisena päivänä. 

Mutta siis takaisin alkuperäiseen aiheeseen..

Mun mieheni ei ostanut mulle ystävänpäivälahjaa!?!?

Eniten ärsyttää just nyt. 

Aika. Tai sen puute.

Mistä saisi ostaa lisää tunteja vuorokauteen? Kun ei millään ehdi suoriutua kaikesta annetussa ajassa. Olisi kovin mukavaa ehtiä päivittää blogia useammin, mutta kun noita opiskeluhommiakin olisi. Treenata haluaisin ainakin kolmesti viikossa ja pulkkamäkeen olisi mukavaa ehtiä mahdollisimman usein ennen kuin tämä upea talvikeli muuttuu taas masentavaksi loskamössöksi. Haluaisin treffata ystäviäni useammin ja käydä vaikka leffassa rakkaan mieheni kanssa. Mutta kun ei vaan kerkiä. Kaikki aika menee... niin, mihin se menee?!

Lasten iltatoimet.

Olen useampaan otteeseen kehuskellut, kuinka ihania ja helppoja lapseni ovat. No niin ovat, aina iltatoimiin asti. Samalla tavoin kuin Tuhkimon taika raukeaa puolen yön aikaan, meillä se tapahtuu siinä heti klo 19.30 jälkeen. Samat saatanan taistelut jo-ka ju-ma-lan ilta. Vaikka leikkiminen ei olisi kiinnostellut koko päivänä, viimeistään siinä kohtaa kun lelut pitäisi siivota pois keksitään just ne maailman siisteimmät leikit, mitä ei sitten maltettaisi millään lopettaa. Paitsi kamalan kiukuttelun saattelemana. Varsinkin pienempi kokee siivoamisen lähinnä kidutukseksi, siltä se ainakin kuulostaa.  Suihkuun meno kestää ikuisuuden, mutta kun sinne asti päästään, ei sieltä millään maltettaisi tulla pois. Hampaiden pesusta en edes ala. 

Ihania ne silti ovat. Heti kun nukahtavat. 

Sohva.

Ihan sama miten varovasti koittaa pyllynsä sen päälle asettaa, natisee se niin että ne juuri nukahtaneet lapsetkin heräävät huoneissaan. Eikä just nyt budjetista löydy sellaista joustoa, että uuden voisi hankkia.

Koska... 

...Loimaa.

Veivät mun eurojackpotvoittoni. Eivätkä edes mene rahoja lunastamaan. Enmävittutajua!! 

Ja koska ajanpuute, en ehdi listaamaan kaikkia muita ärsyttäviä juttuja. Enkä just nyt edes muista muita. Huomiseksi olisi vielä liuta kouluhommia tekemättä ja esikoisen talviurheilupäivän varustus pakkaamatta.

Ja huomenna sataa kuulemma räntää. 

Oispa jo kevät.

Jaa mitä mulle kuuluu?

Kiitos kysymästä. Uskaltaisinpa kerrankin väittää, että hyvää. Kaikki on hyvin. Itseasiassa, paremmin kuin pieneen ikuisuuteen, tuota epämääräistä ajanmäärettä sen suuremmin tarkentamatta.

Lapset ovat terveitä ja sillä tavoin seesteisiä kuin heidän iässään kuuluukin olla. Toisinaan ovat, yleensä eivät. Talven tulo myös tänne Varsinais-Suomen puolelle on tuonut äitiyteen uusia ulottuvuuksia, kun on taas ihan eri tavalla kiinnostellut illallakin kammeta ulos lasten kanssa. Ollaan pulkkailtu, laskettu mäkeä, hypitty lumikasoissa ja rakennettu liukurimäkiä. Ja käyhän se ihan liikunnasta, kun vetää lähes 60 kiloa jälkikasvua perässään pitkin kylän raitteja. 

Tosin kuvittelin liikoja luullessani kuopuksen jo unohtaneen mukavan pikku rallattelunsa viime kesältä. Että sori siitä, naapurit ja kylänihmiset. Tälle "ei ole sormia pyllyssä" -jutulle on ihan luonnollinen selitys.

Itsekin olen jo pidemmän tovin ollut terveenä, jopa siinä määrin, että saatan toisinaan unohtaa sairauteni ja muut pikku kolotukset. Opiskelut etenee niin kuin pitääkin ja pitävät minut sopivasti kiireisenä, varsinkin lasten nukkumaanmenon jälkeen. Koti on pystyssä ja salillakin olen ehtinyt jo käydä useamman kerran. Kiitos Annen kanssa käytyjen yhteistreenien ja kärsivällisen opastuksen, alan taas olla jyvällä siitä, mitä siellä salilla kuuluu tehdä. Liikeradat alkavat palailla kohdilleen, treeniohjelma on sopivan simppeli ja pienemmilläkin painoilla on saatu hyvä tuntuma kadonneisiin lihaksiin. Olinkin jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu nousta ylös tuolilta reisilihasten ja ojentajien huutaessa samaan aikaan armoa. Mutta tämä kipu on hyvästä, ja mä nautin ihan suunnattomasti!

Että eipä tässä sen kummempia kuulu, kiitos. Pelkkää hyvää vaan. Oon oikeesti aika onnellinen just nyt, vaikka eihän tässä nyt mitään ihmeellistä kuitenkaan ole. 

Ja tuntuu muuten ihan kivalta voida vastata niin.

Pikkumuija kipitteli pinkkeihin Ainoihin ja valtaviin korviksiin pukeutuneena ympäri olohuonetta. 

"Haluatko että lukisin sinulle?"

"Ei, en mä nyt kerkee."

"Ai, mihinkäs sinulla on niin kova kiire?"

"Häihin."

"Mun mieheni just soitti. Se pyysi mua sinne naimisiin. Mun täytyy nyt mennä sinne."

"No ihan varmasti! Missäs ne häät pidetään?"

"No siellä.. siellä häissä, tietty. Ja kato, mulla on tällanen leimakin kädessä. Aina täytyy olla leima jos on menossa naimisiin."

"Okei, sellaista en tiennytkään. Kukas se sinun miehesi sitten on?"

"Emmä kerro."

"No kertoisit nyt vaan. Kyllä äiti aina tämmöiset jutut haluaisi tietää."

"Vai niinkö haluaisit? En silti kerro. Mut nyt täytyy mennä, etten myöhästy. Mieheni soittelee taas (kaivaa laukustaan puhelinta kovin tuskastuneena). Ne katsos ovat tuollaisia. Ne miehet. Heippa!"

Just. Sellaisiahan ne. 

Kohta ne kai kolkuttelee jo ovella. Ne miehet.

Tiedätkö, miten sovitetaan yhteen yksi kuumepotilas, parikymmentätuhatta huonosti nukuttua yötä, omat läsnäolovelvotteiset opiskelut, miehen työreissu Seinäjoelle, käytännössä kaikkeen kyllästynyt nelivuotias, salitreenit ja bloggaaminen?

Ei mitenkään. Tai ainakaan itse en osannut tehtävää ratkaista kuluneen viikonlopun aikana.

Vaikka tällä setillä olisi helposti voinut kuvitella viikonlopusta tulevan ihan täysi fiasko, sainkin todeta, että rakkaat lapseni todella osaavat toisinaan yllättää äitinsä. Positiivisella tavalla.

Eikä tämä ole edes sarkasmia.

Lauantaina, miehen ollessa siis reissussa ja oletettuani yhden kuumeettoman päivän jälkeen esikoisen jo tervehtyneen, lupasin viedä lapseni keilaamaan. Ajettuamme keilahallin pihaan ei kuitenkaan jäänyt kenellekään epäselväksi, ettemme mahtuisi kyseiseen laitokseen heittämään ensimmäistäkään palloa. Piha oli täynnä autoja ja hallin ikkunoista näkyi valtava määrä ihmisiä. Jotkut kisat siellä tietysti oli. Vastoin ennakko-oletuksiani, monta päivää neljän seinän sisällä lusineet lapseni ottivat asian kuitenkin ihan iisisti. Eivät itseasiassa olleet oikein moksiskaan, vaikka tietysti asia heitä harmitti. "Tullaanhan sitten joku toinen kerta tänne?" kysyivät. Ja sitten asia oli käsitelty.

Koska kello oli jo lounasaika, päätin hemmotella lapsia viemällä heidät lempipaikkaansa, IKEAan syömään. Matkalla sain kuitenkin vielä loistavamman idean, josta lapset takuulla ilahtuisivat. En edes muista, kiitos Netflixin ja Viaplayn, milloin olisimme viimeksi käyneet vuokraamassa leffan ihan sellaisesta niitä vuokraavasta liikkeestä. Pyörimme Filmtownissa aikamme tutkien hyllyiltä löytyvää elokuvatarjontaa. Esikoinen nappasi käteensä Autot 3.:n ja pikkumuija löysi suosikkinsa Tatun ja Patun. Huomatessani, että joutuisin maksamaan kahdesta leffasta yhteensä kokonaisen kympin, aloin katua koko juttua, pihi opiskelija kun olen. Ehdotin varovasti, että jättäisimme levyt "vielä hetkeksi" hyllyyn ja poistuimme vähin äänin liikkeestä. 

Lapseni eivät sanoneet sanallakaan vastaan.



Kurvasimme kirjaston pihaan. Kirjastoissakin on yleensä aika kattavat elokuvavalikoimat ja niitä saa lainata sieltä ihan ilmaiseksi. Aika moni muukin oli valitettavasti hoksannut saman asian, eikä tällä kertaa leffalaarista löytynyt juuri mitään katsomisen arvoista. Olin varma, että lapset vaatisivat minua palaamaan suorilta käsin Filmtowniin noutamaan sinne jääneet levyt, mutta ei. Sen sijaan jäimme pitkäksi aikaa lueskelemaan kirjoja ja tekemään palapelejä. Etsittiin luurailevaa Vallua ja nauraa räkätimme Tatun ja Patun pölhöilyille. Kotiin luettavaksi valittiin iso pino Kapteeni Kalsareita.

Söimme myöhäisen lounaan huonekalujätin täpötäydessä ravintolassa. Istuimme pitkään ja juttelimme mukavia. Mietimme, toisiko isi Seinäjoen reissultaan tuliaisia (Ei!), suunnittelimme kesälomareissua ja pohdimme pikkumuijan kolmen vuoden päästä alkavaa koulu-uraa. Lapset kävivät käsi kädessä noutamassa jälkkärijäätelönsä, kiersivät koko alakerran mukisematta ja jonottivat rauhassa kassajonossa. Eivät marisseet edes siitä, ettei tällä kerralla alakerran bistrossa ollut pullatarjoilua.

Kotona kaikki puuhailivat hetken omia juttujaan. Minä sain juoda kahvini kuumana ja maata hetken sohvalla (!!!) lasten leikkiessä kotileikkiä. Yhdessä, sulassa sovussa. Illemmalla esikoiselle nousi kuume uudelleen, joten leiriydyimme kaikki kolme takaisin sohvanmutkaan katselemaan leffoja. Netflixistä.

Ei siinä, että päivässä olisi ollut mitään ihmeellistä tai yllättävää. Tiedän, että lapset - myös omani - osaavat halutessaan olla joustavia ja sopeutumiskykyisiä, ovat loistavaa seuraa ja muutenkin kaikin puolin ihania. Siitä tulee vain harvemmin kirjoitettua. Jotenkin niihin negatiivisiin aiheisiin on helpompi aina tarttua.

Reilu 400 pääosin kouluikäistä poikaa ja niiden äidit. Samassa tilassa, sullottuna sinivalkoiseen purkkiin yhdeksi vuorokaudeksi. Ei pakomahdollisuutta.

Jokaisen opettajan unelma. Haha.

En ole enää vuosiin ollut mikään kovin innokas risteilijä - varsikaan viinanhuuruisilla lauantai-iltalähdöillä - mutta lapseni luokkakaverin äidin ehdottaessa meitä lähtemään mukaan Äidin ja pojan yhteiselle risteilylle, en voinut kieltäytyä.

Ja hyvä, etten niin tehnyt.

Vietän erittäin paljon aikaa yhdessä lasteni kanssa. Olen arkisin useimmiten jo hyvissä ajoin kotona, eikä minulla ole viime vuosina ollut juurikaan omia menoja tai harrastuksia. Aikaa lasten kanssa vietettäväksi jää siis ihan helv.. runsaasti. 

Kahdenkeskinen aika kahdeksanvuotiaan esikoispoikani kanssa ei kuitenkaan ole ollut enää lähiaikoina itsestäänselvyys. Koulun, kavereiden ja harrastusten kahmaistessa valtaosan pojan elämästä ei aikaa - tai kiinnostusta - äidin kanssa vietetylle ajalle enää ole. Tai silloin kun aikaa olisi, vie arkisten askareiden lisäksi pikkusisko vähintään puolet äidin huomiosta. Lisäksi neljä vuotta nuorempi sisko rajoittaa myös yhdessä tekemisen laatua, sillä reippaudestaan huolimatta ei nuorempi kykene millään pysymään isomman perässä. Ja valitettavan usein se menee niin, että yhteinen tekeminen mitoitetaan sen nuoremman tasoa vastaavaksi, ei siis isomman toiveiden mukaisesti.

En myöskään muista, milloin viimeksi olisimme tehneet poikani kanssa jotain ihan kahdestaan. Siis oikein ajan kanssa, muutamaa tunnin tai kahden pyrähdystä lukuunottamatta. Sellaista kivaa, josta me kummatkin pitäisimme. Aikaa, jolloin ehtisin keskittyä häneen ja vain häneen. Tehdä asioita, joita emme pikkusiskon mukana roikkuessa pysty tekemään. Aikaa, jolloin minulla olisi aikaa kuunnella ja olla läsnä, menettää hermot moneen otteeseen ja taas kohta nauraa hohottaa hölmöille sutkautuksille. Helliä ja hemmotella, pitää lähellä, äidin ja pojan laatuaikaa.

Nyt siihen oli mahdollisuus ja siihen me myös tartuimme. Äidin ja pojan yhteinen risteily oli järjestetty yhteistyössä Poikien äidit -facebook-ryhmän kanssa. Matkan aikana sai halutessaan osallistua pojille ja äideille suunniteltuun toimintaan ja kilpailuihin sekä tavata Tubecon-voittajat, veljekset Roni Backin ja Miklun. Vaikka tubettajat eivät suosiostaan huolimatta olleet meidän maalaispojalle ennestään tuttuja, oli hän tapaamisesta erittäin innoissaan. Nimmaritkin tarttui mukaan meet & greet -tapaamiselta. Osallistuimme myös kuvasuunnistuskilpailuun, ja vaikka arpaonni ei suosinutkaan meitä voitonjaossa, oli yhdessä puuhaaminen ja suukkoselfieiden ottaminen ainakin toiselle osapuolelle kultaakin kalliimpaa. 

Ihan kahdestaan emme toki aikaa paljoa viettäneet, sillä kaveruksilla riitti paljon enemmän energiaa juoksennella laivan kapeita käytäviä ja loputtomia portaita kuin meillä äideillä. Vaikka toisaalta tuntui hurjalta päästää pojat hetkeksi keskenään tutkimaan laivaa, oli silti aika mahtavaa huomata, kuinka iso ja omatoiminen meidän pienestä pojastamme on jo kasvanut. Oikea miehenalku. 

Valvomisesta ja reippaasta reissumeiningistä huolimatta eilen illalla kotiin palasi onnellinen poika ja sen vähintään yhtä onnellinen äiti. Kahdenkeskinen, tai ainakin tiiviisti yhdessä vietetty vuorokausi oli tärkeä paitsi minulle, myös lapselleni. Vaikka vuorokauteen toki mahtui erimielisyyksiäkin, sujui suurin osa matkasta ilman turhia motkotuksia. Minulle, kontrollia ehkä liiaksikin rakastavalle äidille, teki hyvää uskaltautua antamaan pikkuiselleen vähän siimaa. Huomata, että vilkkaudestaan huolimatta voin jo monessa asiassa luottaa lapseeni. Tajuta, että nuoresta iästään huolimatta hän ymmärtää jo aika paljon tästä maailmasta. 

Tuntuu ihan hassulta, mutta tuon yhden risteilyn aikana opin paljon uutta kahdeksanvuotiaastani. Miten ylpeä saankaan hänestä olla! Ja kiitollinen, että vielä saan kaapata hänet syliini ja ottaa vaikka sata hassua selfietä ilman sen suurempaa vastarintaa.

Nukkumaan mennessään se kutsui vielä huoneeseensa, antoi suukon, toivotti hyvät yöt ja kuiskasi:

"Äiti, mulla oli ihan mielettömän kivaa sun kanssa!"

Niin minullakin, kulta. Otetaan pian uusiksi.

Kädet vapisee. Oksettaa. Outo epävarmuuden tunne on vallannut koko kehoni ja se tuntuu äärimmäisen epämiellyttävältä.

Vedän syvään henkeä ja avaan ensimmäistä kertaa oven salille. Eihän tuo mikään kovin kummoinen ole, mietin ensin katsellessani ympärille. Hyppään kuntopyörän päälle ja saan sen nopeasti toimimaan haluamallani vastuksella. Siinä polkiessani minulla oli hyvin aikaa tutkailla uutta ympäristöä, laitteita ja muita treenaajia. Kukaan ei edes vilkaise minuun.

Reilun puolentoistatunnin räpiköinnin jälkeen olen valmis lähtemään kotiin. Ilmeisesti tällä kertaa ei tarvitse odottaa paria päivää ennen lihaskipua, totean, kun yritän saada voimattomat, veltot hauikseni toimimaan yhteistyössä kanssani. 

Joku tyttö huikkaa heipat pukukopista poistuessaan. Nähdään taas, se sanoi. 

Niin varmasti nähdäänkin, totean ja hymyilen pikkuisen.

Istun autossa, yritettyäni ensin useampaan otteeseen avata oven kotiavaimella. Istun hetken ihan hiljaa, kaivan puhelimen taskusta ja kirjoitan uuden viestin Annelle:

"Nonni. En kuollut. Paras ja paskin treeni ikinä. Oli kivaa, ihanaa ja ihan perseestä. Painot ihan minimissä, jäätävä tuska saada nollapainojakaan liikkeelle. Silti tavallaan nautin ihan suunnattomasti joka sekunnista."

Että kyllä se tästä. Pikku hiljaa, sitä kuuluisaa malttia opetellen.

On täältä pohjalta ennenkin noustu.

Hehkutin viime viikolla haaveistamme lähteä seikkailemaan Thaimaahan kesäkuuksi. Olemme sen jälkeen pyöritelleet ajatusta ahkerasti puolelta toiselle, tutkineet lentojen ja majoitusten hintoja, miettineet mahdollisuuden realistisuutta nyky(raha)tilanteeseen nähden ja todenneet, ettei ajatus ole täysin mahdoton.

Kaiken muun haaveilun, matkakohteiden valinnanvaikeuden ja kymmenien matkavlogien läpikahlaamisen ohella palauttelin myös edeltävien reissujemme muistoja mieleeni vanhojen lomakuvien avulla. 

Kuvat palauttivat mieleeni mukavien reissumuistojen lisäksi myös muiston hyvävartaloisesta itsestäni. Melkein teki pahaa katsoa jälkimmäisen matkamme (12/2014) kuvia, jolloin olin juuri muutamaa päivää ennen palannut Superdieetin loppukuvauksista Tahkolta. En muistanutkaan kuinka hoikka olin. Makkaroiden sijaan vatsaani koristi orastava sikspäkki. Ensimmäistä kertaa elämässäni en juurikaan häpeillyt esiintyä bikineissä. Vaatteet istuivat kauniisti päälläni, eivät kiristäneet kuuman ja kostean ilmaston turvottaessa kehoa. Siltä reissulta löysin myös paikallisista kojuista itselleni muutaman kesähepeneen, vaikka paikallisen kokoluokituksen mukaan vastasin edelleen lähes jättiläistä. 

En kuitenkaan tuolloin osannut arvostaa vartaloani. Ne, jotka ovat elämässään suurempia määriä painoa pudottaneet lyhyessä ajassa ymmärtävät, ettei pää oikein tahdo pysyä muutoksen tahdissa mukana. Se tulee aina hieman jälkijunassa. Vaikka tänään katson kuvia kaihoisasti ihaillen, olin kuvaushetkellä vielä hyvin epävarma itsestäni. Peilistä katsoi edelleen hieman pullukka tyttö, joka pelkäsi kuollakseen menettävänsä kovalla työllä saavutetut tulokset, jos lomalla poikkeaa turhan paljon totutusta ruokavaliosta.

Kuvia selaillessani ymmärsin nyt, miten paljon tuolloin otin kuvia itsestäni tai pyysin mieheni niitä minusta ottamaan. Ja vain sen takia, etten ollenkaan tajunnut, miten oikeasti hyvältä näytin 23 kiloa keventyneessä, kaksi lasta kantaneessa vartalossani.

Tänään ei kuvia tarvitse ottaa tajutakseen, että kaukana ollaan noista mitoista. Vaikka aikuisena, aivot omistavana ihmisenä ymmärrän, että terveys menee aina ulkonäköasioiden edelle, en häpeä myöntää häpeileväni itseäni. En ole sinut vartaloni kanssa, enkä pidä ollenkaan siitä, mitä peilissä näen. En halua olla tällainen. En. 

Mutta en myöskään voi sille mitään, ettei kehoni ole edelleenkään kanssani samaa mieltä. Ei toimi gluteeniton, laktoositon eikä sokeriton ruokavalio. Ei myöskään ruokavalio, jonka avulla ohjelman aikana kilot pudotin. Toki liikuntaa on tullut harrastettua huomattavasti vähemmän, enkä ole yhtä pilkuntarkasti jaksanut ruokavaliota noudattaa. Voimavarani eivät yksinkertaisesti ole siihen riittäneet, maksasairauden mukana kulkevan väsymyksen, äitiyden ja opiskelun ohella. 

Eniten kaipaisin sitä, että yritykseni palkittaisiin edes pienellä toivonkipinällä. Että vaakalukema liikkuisi edes muutaman kilon alaspäin, antaen motivaatiota jatkaa eteenpäin. Että liikkuminen polvivammaisena tulisi painon laskun myötä taas helpommaksi. Ettei vaan aina vituttaisi kun kaikki sattuu. Ja hävettäisi, kun on vaan niin rapakunnossa. Taas. 

Ei auta. Ei vaikka miten valittaisi. Valitan silti tämän postauksen verran, koska sisällä vellovan paskan märehtiminen, asioiden  ja omien ajatusten jäsentäminen tekstiksi ja niiden julkaiseminen helpottaa. Enkä millään usko, että olisin ainoa, joka painii kehopositiivisuuden, itseinhon ja muodonmuutoshaaveiden välillä.

Kaikesta huolimatta, kävin tänään ostamassa itselleni uudet, suuremman koon jumppapöksyt, vanhat kun alkoivat olla aika virttyneet enkä satunnaisesta viuhahtelutaipumuksestani huolimatta ajatellut salilla persettäni esitellä. Huomenna käyn naapurikunnassa lunastamassa itselleni kuntosalikortin vuodeksi. Yllä olevassa kuvassa kauniina poseeraava dieettikilpasiskoni Maijan ja myös superdieettiin osallistuneen Minnan kanssa ollaan haastettu itsemme karkki- ja suklaalakkoon 116 päiväksi, josta jo kerroinkin tuolla Mun muotoisen facebook -sivuilla. Että yritystä kuitenkin on.

Haaveenani on, että saisin sen verran jalkoihin voimaa (ja lihaksia polvea tukemaan) tässä muutaman kuukauden aikana, että kehtaisin voisin vielä kevään aikana osallistua Turussa(kin) järjestettävälle Training for Warriors -treenien peruskurssille.  Ja kesäkuussa olisi ihan kiva, jos voisi taas edes vähän vähemmän häpeillen laittaa uikkarit ylleen.

Miten sulla sujuu? Joko on kesäkunto hallussa?

Aina silloin tällöin minut valtaa sellainen kummallinen tunnetila. Sellainen, jossa kuvittelen perheemme nelivuotiaan onnistuneen jollain kierolla tavalla kietoa rakkaan isinsä pikkusormensa ympärille. Tai no, jos ei nyt kuitenkaan ihan täysin onnistunut vielä toistaiseksi ole, ei se ainakaan yrityksen puutteesta kiinni ole.

Raotetaanpa vaihteeksi pikkuisen tätä meidän parisuhdeverhoa. Haluaisin nimittäin jakaa kanssanne minun ja mieheni yhteisen intohimon. Asian, mistä me molemmat suuresti fantasioimme ja mitä harrastamme ainakin 3-5 kertaa viikossa, varsinkin lasten ollessa poissa jaloista. Räpelöimme vehkeitämme intohimoisesti ja huolellisesti, löytääksemme varmasti parhaat ja molempia miellyttävät, ennestään tuntemattomat  kohteet. Tai miksei jo entuudestaan hyväksi toteamamme paikatkin käy, voihan niistäkin aina löytää uusia ulottuvuuksia. 

Siis matkailua tarkoitan, tai vielä tarkemmin, uusien reissujen suunnittelua. Yhteisiä seikkailuja kaukana kotoa. Selaamme Momondoa. Ja Ebookerssia, Trivagoa, Booking.comia, Skyscanneria ja mitä näitä halpalentoyhtiöitä ja hotellinvaraussivustoja nyt on. Haaveilemme matkasta, kahdestaan tai yhdessä lasten kanssa, tavoitteenamme löytää mahdollisimman edulliset lennot ja majoitus välittämättä juurikaan matkan määränpäästä. Kunhan saa matkustaa.

Olemme valloittaneet maailmaa yhdessä yllättävän paljon siihen nähden, että olemme vasta muutamia vuosia olleet molemmat työelämässä. Rahaahan tuo reissaaminen aina vaatii, eikä sitä kyllä ole meidän perheessä vielä koskaan ollut toisille jaettavaksi asti. Olemme kuitenkin yhdessä elettyjen vuosien varrella pyrkineet aina säästämään kaikki vähänkään ylimääräiset pennoset uutta matkaa varten.

Ja monesti olemme onnistuneet säästötavoitteissamme, vaikka se on tarkoittanut pitkäaikaista tarkkamarkkaisuutta ja pennin venyttämistä. 

Ennen lapsia en kuitenkaan olisi edes voinut kuvitella, että tulisin käymään samoissa kohteissa, maissa ja kaupungeissa, useampaan otteeseen. Ihmettelin aina itsekseni niitä perheitä, jotka vuodesta toiseen matkustivat samaan paikkaan - jopa samaan hotelliin - koska oma, kristallin kirkas päämääräni oli valloittaa kaikki maailman kolkat. 

Myös all inclusive oli ihan käsittämätön, lähes naurettava ajatus lapsettomalle minulle, jonka jokaisen reissun perimmäinen tavoite oli saada lomakohteesta mahdollisimman autenttinen kokemus. Maassa maan tavalla, paikallisuutta ja kulttuuria kunnioittaen. Kaikki masanbaarit ja lihapullabuffat kaukaa kiertäen.

Nyt, omien lasteni ollessa pieniä tajuan, että toisinaan jo hyväksi koettu, tuttu ja turvallinen lomakohde houkuttelee lapsiystävällisine all inclusiveineen meitä matkustamaan samaan paikkaan uudestaan ja uudestaan. Olemme käyneet Thaimaassa kahdesti, molemmilla kerroilla vietimme toisen lomaviikon Ao Nangissa. Turkkiin olemme reissanneet jopa kolme kertaa, joista kahtena majoituimme samassa all inclusive -resortissa. New Yorkissa olemme käyneet kahdesti, koska, noh.. se on New York. Bulgariassa olen käynyt kolmesti, Euroopassa pyörinyt useampaan otteeseen, enkä malta odottaa että saamme mahdollisuuden lähteä koko perheen voimin valloittamaan minulle niin rakasta Australiaa, kolmatta kertaa. 

Kuitenkin bucketlistaltani löytyy vielä lukemattomia kohteita, joissa haluan vierailla. Rion Jeesus-patsas, Taj Mahal, Eiffel-torni, Colosseum ja vaikkapa Kiinan muuri, jonne jo ajatuksissamme olimme suuntaamassa kymmenvuotisen avioelämämme kunniaksi ensi syksynä. Mutta, kuten aina, suunnitelmiin voi tulla muutoksia. Eikä läheskään kaikki haaveemme muutenkaan aina toteudu. Koska raha, terveys tai joku muu mutka matkassa. Elämä, vaikkapa.

En silti tiedä parempaa, kuin pötkötellä vierekkäin rakkaan, samanhenkisen matkakumppanini kanssa tehden tutkimusmatkoja eri maailman kolkkiin ihan vaan täällä interwebsissä. Youtube on täynnä loistavia matkavlogeja, joista saa paljon vinkkejä omiin reissusuunnitelmiin. 

Tällä hetkellä haaveilemme viettää koko kesäkuun Thaimaassa. Mitään ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta meille se reissu on juuri tällä hetkellä hyvin todellinen. Eihän sitä vielä tiedä, mitä kevät tuo tullessaan. Mulla on huhtikuussa taas maksabiopsia, minkä tulokset saattavat pitää meidät tiiviisti kotimaassa. Koska myös opiskelen vielä koko kevään tiiviisti, eikä pelkällä huolellisesti laaditulla lottorivillä vielä makseta neljän hengen lentolippuja, on matkan rahoittaminenkin vielä epävarmaa. 

Mutta ei sillä niin väliä ole. Haaveilu ja pelkällä ajatuksella fiilistely on lähes yhtä mahtavaa, kuin reissuun pääseminen. Tai no ei ole, mutta kivaa silti. Että jos sulla on jotain ihan mielettömiä lomavinkkejä antaa Thaimaan lomaa ajatellen, laita ihmeessä kommenttia! 

Sillä vaikka meidän muksut ovat tottuneita reissaajia ja hyvin reippaita sekä joustavia sellaisia, on paljon mukavampaa, jos heidän kanssaan matkustettaessa onnistuisimme välttymään turhilta yllätyksiltä. 

Ettei esimerkiksi viedä niitä katsomaan kivalta kuulostavaa pallopeliä pingpong -showhun. Tai jotain..

Ps. Googleta, jos et tiedä. Menee muuten hauskuus koko loppukaneetista.

Tiedättekö, mikä talvessa on parasta?

Lumi. Talvella kuuluu olla lunta.

Osanette siis arvata myös, mikä talvessa on kaikista paskinta..?

Koti Varsinais-Suomessa. Sepä hyvinkin.

Palailtiin jo viime viikolla reilun viikon kestäneeltä pohjoisen visiitiltä, miehen kun piti palailla takaisin töihinsä. Nautimme vireää matkailukautta elävän Ylläksen tarjonnasta, palveluista ja aktiviteeteista sekä tietysti Lapin kauniista, lumisesta talvesta ihan todella, todella paljon! Loman oikeastaan ainoa miinuspuoli, mikä aiheutti toisinaan pientä hampaankiristystä, oli neljän hengen pukeutuminen pakkaskelejä varten ahtaassa hotellihuoneen eteistilassa. Kun on sitä kerrastoa toisensa perään, pipoa, hanskaa, kauluria ja villasukkaa. Sekä tietysti kaksi lasta, joille pelkkä pukeutuminen sanana tuntuu ahdistavalta.

Tai sitten se, kun sieltä piti lähteä kotiin. Piiiiitkä miinus siitä. En osaa kuvailla sitä masennuksen ja ahdistuksen määrää, mikä - varsinkin meissä aikuisissa - kasvoi kilometri toisensa jälkeen ajaessamme pohjoisesta alas, kohti sateista ja pimeää lounaisrannikkoa. Miten Lapin puhtaan valkoiset, upeat ja jylhät lumimaisemat vaihtuivat hiljalleen karummiksi, kolkommiksi ja kalsean tasaiseksi peltomaisemaksi. Puut kadottivat tykkykerroksensa ja pakkashuurteensa, valkoiset hanget muuttuivat pakokaasujen saastuttamaksi harmaiksi kinoksiksi maanteiden varsille, kunnes lopulta katosivat kokonaan mustaan asfalttiin. Tai sitten en vaan enää nähnyt mitään. Oli vaan niin kertakaikkisen pimeää. Ja märkää. 

Vaikka reissuilun ja reppuelämän jälkeen on aina ihanaa palata kotiin, tällä kertaa se oli myös aika turruttavaa. Oli aivan uskomattoman ihanaa saada nauttia hetki oikeasta talvesta, ulkoilusta ja punaposkisten lasten riemusta. Lasketella, hiihtää, lumikenkäillä ja pulkkailla. Nauttia kuumasta kaakaosta laavulla, syöttää poroja tai kiitää huskyjen vetämässä reessä pitkin jänkhää. Tuntui pitkästä aikaa uskomattoman hyvältä, ettei tarvinnut yrittää väkisin keksiä tekemistä, kastella varpaita kuralammikoissa eikä lapsetkaan olleet kuralla ja hiekalla kuorrutettuja.

Että on ollut tässä sellaisia pieniä käynnistymis- ja takaisinsopeutumisvaikeuksia. Orastava miesflunssakin on meinannut kaataa petiin. Kyllä, luit oikein. Miesflunssa. Kun en oikeasti ole kipeä, vähän vaan on lämpöä. Räkäisyys yrittää sinnikkäästi puskea päälle ja tukkia sieraimet, mutta ei sitten kuitenkaan kuin hiukan nenässä tuhise. Olo on veltto ja vetämätön, eikä mikään oikein kiinnosta. Miesflunssa siis, mitä ilmeisimmin.

Onneksi eilen ja tänään on aurinko vähän pilkahdellut pilviverhon takaa eikä vettäkään sada kaatamalla. Toistensa seuraan jo pikkuisen tympääntyneet, nahistelevat sisarukset pääsivät aloittamaan omat normi arkensa koulussa ja hoidossa, omien ystäviensä parissa. Minä taas sain tämän päivän nauttia vain ja ainoastaan omasta seurastani sekä Netflixin hömppätarjonnasta. Illalla vointi on taas ollut ihan normaali, turhat pöpöt karkoitettiin koko perheen yhteisellä iltaenkillä pikku pakkaskelissä.

Että kai se elämä tästä taas kirkastuu, kun koittaa asennoitua oikein. Tasan ei ole silti näitä talven nallekarkkeja jaettu Suomen kuntien kesken. 

Ehkä lyhyempi kesä, hyttyset sun muut pohjoisempaa Suomea piinaavat ötökät kompensoivat talven puutetta edes vähäsen.