Whoaaaaaaahhh mikä viikko takana! Sellaiset reilu kolkytäviis tuntia seurantakäyntejä, ryhmässä opiskelua ja luennoilla istumista takana. Ja tässä kun tarkemmin tutkin kalenterista yliopistolla viettämiäni tunteja tajusin, että tänäänhän on jumalauta vasta torstai. Elin ihan perjantaissa! 

Huomenna on onneksi vain nelisen tuntia nukuttava sivistettävä itseään erinäisissä seminaareissa. Siihen päälle vielä muutama tunti itsenäistä työtä ennen kuin haen pienemmän päikystä. Siitä sitten päästään aloittelemaan viikonloppua, jolloin äitiä ikävöinneillä lapsillani on ihan turhan paljon aikaa imeä viimeisemmätkin mehut minusta irti. Hurraa saatana!

Opiskelun ja perhe-elämän yhteensovittaminen on tällä viikolla ollut kovin työlästä. Lastenhoidon organisointia ja aikatauluttamista, iltamyöhään "kotiläksyjen" vääntämistä, vähäisiä yöunia höystettynä ihan perus kotihommilla. Liikaa kahvia, muistikapasiteetin ylimitoittamista, perslihasten ja keskittymiskyvyn ultimaattista testaamista ja paljon kasvatustieteellistä jargonia. 

Mutta, tämmösenä yltiöpositiivisena ihmisenä, pystyn toki näkemään opiskelijaäidin elämässä myös muutamia ilonaiheitakin.

Kuten lounasravintola Macciavellin ruoka - VALMIISTA PÖYDÄSTÄ! JOKA PÄIVÄ! Valtavan hyvää ja monipuolista ruokaa, jonkun muun laittamana ja maksaakin vielä alle 3 euroa! Itse ruokailulle ei paljon aikaa jää, mutta vaikka sama! Saan nauttia ruokani lämpimänä, samalla seurustellen aikuisten ihmisten kanssa. Ilman keskeytyksiä! Aikamoista luXusta, kerta kaikkiaan.

Ja hei, tarpeen vaatiessa saan ihan rauhassa asioida vessassa. Ei vielä ole kukaan tullut keskeyttämään toimitusta. Ja ovenkin olen muuten muistanut sulkea ja lukita. Vain kerran jäi auki. Ei paha!

Ja se kahvi. Kuumana. Kiitos!

Siinäpä ne tärkeimmät. Ei just nyt tule muuta mieleen. 

Paitsi se, kun eilen käydessäni entisessä työpaikassani, Suomen suurimmassa teinihelvetissä, sain yhden merkittävän, hyväksyvän hymyn käytävän perällä seisseeltä ysiluokan pojalta. 

Just silloin muistin, miksi ylipäätään heitin hyvästit säädyllisille työajoille ja kuukausituloille ja lähdin jatkamaan opintojani.

Koska tää on just se mun juttu. 

Siksi. 

.. juosta. Ihan sama minne, kun vain saisin liikkua juosten. Tuntea tuuli kasvoillani, kuulla hiekan rapisevan lenkkitossujeni alla. Tuntea, miten kiihtyvä syke hakkaa rintakehääni ja miten hiki liimaa paidan ihoon kiinni. Voimien hiipuessa haastaa itseäni jaksamaan vielä hetken. Ihan sama, vaikka kaikki tämä tapahtuisi sadan metrin matkalla. Juoksemista se silti olisi.

.. kirmailla jalkapallon perässä valkoisten viivojen reunoittamalla nurmikentällä. Kokea vielä kerran se voitonhaluinen, taistelutahtoa uhkuva fiilis tuomarin viheltäessä pilliin pelin alkamisen merkiksi. Unohtaa kaikki muu ympäröivä maailma, antautua täysin pelin vietäväksi. Antaa kaikkensa, ja vähän vielä enemmän. Poistua kentältä muina Messittäreinä, voittajan hymy kasvoilla. Siitä unelmoin.

.. kokea sen, kun ihmiset eivät enää pyörittele epäuskoisena silmiään ja mittaile väheksyen vartaloani päästä varpaisiin, kertoessani rakkaudestani liikuntaan tai urheilullisesta taustastani. Että he pystyisivät näkemään pintaa syvemmälle ja nähdä minut juuri sellaisena Mariana, millaisena itse itseni koen. Voitontahtoisena, kilpailuhulluna tyttönä, jolle liikunta on kaikki kaikessa. 

.. saada takaisin kaksi vuotta sitten kadonneen puolikkaan päivittäisestä energiatasostani. Että vielä työpäivän jälkeenkin jaksaisin olla oma aktiivinen itseni, hoitaa kodin askareet ja lasten harrastukset. Olla pirteä, iloinen, hassutteleva äiti. Rakastava, miehensä huomioiva vaimo. Kaiken tämän jälkeen jaksaisin myös pitää huolta itsestäni, muistaa oma hyvinvointini. Kävisin lenkillä, salilla ja treffaisin ystäviäni. Väsymättä, kiukuttelematta, turhautumatta.

.. nauttia alkoholista ilman, että ajattelisin sen aiheuttamia mahdollisia ikäviä seurauksia maksalleni. Juoda lasin täyteläistä punaviiniä illallisella, kilistellä skumpalla juhlan kunniaksi, kumota siiderin jos toisenkin hyvien ystävien ympäröimänä, kadottaa hetkeksi kontrollin ja hihitellä pikku hiprakassa. 

.. tuntea itseni kauniiksi ja rakastaa itseäni. Katsoa peiliin ja hymyillä, olla tyytyväinen näkemääni. Huomata joskus jonkun pään kääntyvän katsomaan merkittävästi, hyväksyvästi. Tuntea itseni naiselliseksi, seksikkääksi ja kauniiksi. Ettei tarvitsisi vähätellä itseään, häpeillä ulkonäköään. Ettei ulos lähteminen aiheuttaisi stressiä pukeutumisesta. Miten ihanaa se taas olisikaan!

Kunpa voisin vielä jonain päivänä oppia elämään sairauteni kanssa. Olla tyytyväinen siihen, mitä mulla edelleen on. Unohtaa mennyt ja elää tätä hetkeä. Olla tässä, tänään, murehtimatta huomisesta. Oppia, etten enää voi elää normaalia elämää sellaisena, mitä se joskus oli. En enää ole se ihminen. Jotain muuttui, eikä sitä saa enää muutettua takaisin.

Kunpa osaisin lopettaa turhan haikailun, menneessä märehtimisen, ja ottaa selvää, mihin kaikkeen kykenen juuri tämmöisenä kuin nyt olen. Ehkä olen hieman kömpelömpi, vaatekooltani isompi. Väsymys kulkee kanssani pitäen tiukassa otteessaan, sen kanssa on vain totuttava elämään. 

Sairaus ehkä vie musta sen terävimmän kärjen, mutta kaikesta huolimatta olen minä. 

Mun pitäisi oppia uusi normaali elämä.

Helvetti sentään, miten vaikeaa se voikaan olla!

Hyvää valtakunnallista Yrittäjän päivää, hyvät ihmiset!

Minähän olen opettaja, en siis mikään yrittäjä. Tarkemmin kun asiaa pohdin, en ole oikeastaan koskaan edes haaveillut yrittäjyydestä. En ainakaan muista sen ikinä edes vakavasti käyneen mielessä tulevaisuutta suunnitellessani. Paitsi kun olen katsonut Shark Tankia ja haaveillut keksiväni jonkun  mielettömän menestyvän ihanminkävaankeksinnön, jota myymällä rikastuisin välittömästi. Ilman siis sen suurempaa yrittämistä. Tat-ta-daa vaan ja sitten mul ois massii taskut pullollaan. (Pete Parkkosta voisin kyllä hiukan yrittää, awinkawink.)

Kuten päivän teemaan kuuluu, olen tänään yrittänyt olla oikein yrittäjähenkinen. Yrittänyt olla luova ja innovatiivinen, ottaa riskejä asetetut tavoitteet saavuttaakseni.

Olen muun muassa yrittänyt:

- olla myöhästymättä ensimmäisenä koulupäivänä. Yritin myös olla luova, enkä ajanut ihan liikennesääntöjen mukaisesti. Pikkuisen vaan annoin niille uusia innovatiivisia vivahteita, kuten kunnon yrittäjän kuuluukin.

- olla nukahtamatta luennolla. Koska keskityin tähän yrittämiseen niin kokonaisvaltaisesti, meni aamuiset opiskeluun orientoivat tunnit ehkä hiiiukan ohi. 

- siirtyä Turun keskustan liepeillä sijaitsevalta yliopistolta Maskun kautta takaisin Turun keskustaan esikoisen jäkistreeneihin. Aikaa tähän siirtymään oli reilu tunti, jonka aikana piti myös yrittää ehtiä hakea kuopus päiväkodista, ruokkia molemmat, tarkistaa että läksyt on tehty, vaihtaa vaatteet ja ulostautua ilman hermoromahdusta.

- viihdyttää neljä vuotiaan tahdikkuudella ja kuuluvalla äänellä varustettua kuopustani ihan sairaan tylsässä hallissa, missä ei tietenkään ole mitään järkevää tekemistä, vähintään valovuodelta tuntuneen tunnin ajan. 

- venyttää hermoni äärimmilleen, sillä epäonnistuin kohtalaisen pahasti edellä mainitussa tehtävässä. Olihan se nyt vähän turhan suuri riski yrittää edes pienen hetken seurata esikoisen treenaamista.

- jatkaa hermojen hallintaa joutuessani vielä kotimatkalla asioimaan silmälasiliikkeessä kahden nälkäisen ja väsähtäneen lapsen kanssa. 

- olla kiljumatta, kun oman vuoronumeroni ilmestyessä valotaululle kuulin pienen tytön vienon äänen ilmoittavan ihan hirveästä kakkahädästä. 

- ottaa itsestäni edes jossain määrin ihmismäisen ja laiskahkon oikean silmäni peittävän selfien uusissa, esikoisen mielestä ei minulle ollenkaan sopivissa plehoissani. 

Niin.  Että taitaa olla parasta pitäytyä omassa päivätyössäni ja jättää yrittäminen niille, jotka sen parhaiten hallitsevat. 

Onnea siis vielä, yrittäjät. Olette päivänne ansainneet!

Sinne se sitten mennä hurahti. Kesäloma. Tai tarkemmin, kaikki ne lasten kanssa yhdessä vietetyt 13 viikkoa. Esikoinen aloitti koulunsa jo muutama viikko sitten, iso tokaluokkalainen on jo. Pikkumuija aloitteli perjantaina päiväkotiuransa uudessa, isompien lasten ryhmässä. Osaa ottaa itse vauhtinsa keinussa, on siitä niin pöyhkeenä. Mies puurtaa omassa tutussa työssään kodin kiintokalustuksien parissa. Omat erityisopettajan opintoni alkavat huomenna yliopistolla. 

Tästäkin kesästä siis selvittiin, hurraa! Melkeinpä voisi sanoa, että jossain määrin kivuttomasti suhahti ohi, kivasti kutkutteli mennessään. Ihaniahan nuo meidän lapset ovat, varsinkin nyt, kun osan päivästään viettävät jossain muualla kuin jalassani kiinni roikkumassa. Tai pöntön vierellä kertomassa, koska toimitukseni on kestänyt riittävän kauan. Vaatimassa ruokaa, kinuamassa leikkiseuraa tai riitoihin erotuomaria, siistijää, pyllynpyyhkijää, kuskaajaa, kaikentietävää äitiä. 

Päivääkään en silti pois vaihtaisi. 

Onneksi on pikku apureita helpottamassa arkea.

Arjen alettua kalenteri täyttyy kovaa tahtia omista opinnoista, lasten harrastuksista ja miehen menoista. Välillä tuntuu, että hengästyn pelkästä ajatuksesta, miten saan organisoitua kaiken ja myös pidettyä kaikki langat käsissäni tulevana syksynä. Päivien venyessä iltaan asti yliopistolla, kuka hakee pikkumuijan päiväkodista? Kenen luokse esikoinen voisi mennä, ettei tarvitsisi olla montaa tuntia yksin kotona? Kuka auttaa läksyissä? Kuka kuskaa treeneihin? Ehdinkö itse tehdä töitä opiskelujen ohessa? Siihen päälle vielä omat tehtävät, harjoittelujaksot, tentit.. Ainiin ja yksi omakotitalo erinäisine kotiaskareineen. Nukkuakin voisi välillä.

Hektisyydestään huolimatta odotan innolla tätä hieman tutusta ja totutusta poikkeavaa, opiskelijaäidin arkea. Kaikki nämä kotinurkilla vietetyt viikot ovat saaneet mut haikailemaan oman ajan perään. Että saan tehdä asioita välillä ihan rauhassa. Olla muina aikuisina vertaisteni joukossa. Lapset saavat ikäistään leikkiseuraa ja joku muu katsoo heidän peräänsä päivällä, kun minä sivistän itseäni yliopistolla. Iltaisin ehdin nauttia lasten seurasta vielä hyvän hetken, ennen kun on taas nukkumaanmenon aika. Ja riittäähän niitä yhteisiä vapaapäiviäkin.

Että ihan olet tervetullut, uudenlainen arki.

Kunpa et kuitenkaan ihan heti ensikättelyssä löisi märällä rätillä vasten kasvoja, esimerkiksi vaikka ylikuormittamalla hyyyvin rajallisen muistikapasiteettini. Käväsi vaan tänään mielessä sellainenkin mahdollisuus, tehtyäni u-käännöksen vain parisen kilsaa päiväkodin ohi ajettuani.

"Miten me ollaankaan tänään näin aikaansaavia? Ollaan saatu vaikka kuinka monta asiaa hoidettua eikä kello ole vasta kuin 22.38!?", totesin perin hämmästyneellä äänenpainolla miehelleni eilen mikron kelloa tuijottaessani, lasten mentyä normaalisti nukkumaan siinä yhdeksän tienoilla. 

Olimme puolentoista tunnin aikana saaneet setvittyä monta jo pidemmän aikaa pitäistehdämuteimukakerkiä -listoillamme roikkunutta asiaa. Sellaisia hassuja pikku juttuja, kuten lasten hoidon järjestäminen opintojeni alettua ensi viikolla. Koulupäiväni tulevat venähtämään usein ilta kuuteen-seitsemään asti, pikkuinen pitäisi hakea päiväkodista viimeistään 16.30, esikoisen koulupäivät päättyvät viimeistään 13.30 ja miehen työpäivä päättyy klo 17. Huonommallakin matikkapäällä pitäisi tajuta, että aika helvetillinen yhtälö on meillä tuossa noin ratkottavana.

Olin muutenkin kovin tyytyväisin mielin. Koti oli siisti (kiitos Paavo ja sopivasti pölynpeittävän pimeät illat!), tiskikone tyhjennetty, pyykkikone rullasi viimeistä rundiaan ja pyykkikorit ammottivat tyhjyyttään. Kodinhoitohuoneen tasolla ei ollut pyykkejä viikattavana, kaikki puhtaat vaatteet olin vienyt omille paikoilleen. Ehdinpä myös käymään läpi lasten syys- ja talvivaatevarastot, parittamaan toisistaan eksyneet hanskat ja lapaset ja pyykkämään kevään jäljiltä kurapaskaiseksi jääneet pipot ja tumput.

Aijjjetttä, miten ylpeä itsestäni olinkaan. Tavallisesti lasten lähdettyä Nukkumatin matkaan olen niin kertakaikkisen poikki, etten enää millään jaksaisi suoriutua pienimmästäkään järjenkäyttöä vaativasta toiminnasta. 

"Me ollaan saatu nukkua. Siksi.", vastasi se mies, joka siinä vieressäni vielä availi työkonettaan myöhäisillan ratoksi. 

Niin, tosiaan. Pikkumuija vietti viimeiset kaksi yötä mummulassa, jotta me muut saisimme pienen levähdystauon ja mahdollisuuden nukkua. Olemme koko hänen kohta nelivuotisen elämänsä ajan kärsineet enemmän tai vähemmän rikkonaisista, toisinaan täysin unettomista öistä. Väliin on toki mahtunut parempiakin unijaksoja, mutta valtaosa kuluneen kesän öistä on menty 3-6 pätkissä nukutun tunnin taktiikalla. Mukaan kun ymppää vielä useampia yöllisiä pissaisten petivaatteiden pyykkäyssessioita, alkaa päästä jutun juonesta kiinni. Ja kyllä, sinä kukkahattuinen rouva siellä takarivissä. Perhepetiäkin ollaan ahkerasti harrastettu. Vieressä akselinsa ympäri pyörivä midget spinneri ja minun äärimmäisen huonot unenlahjani eivät kuitenkaan ole mikään mäts meid in hevön. 

Ei meidän silti tarvinnut kauaa potea huonoa omaatuntoa mummun jaksamisesta. Vieraskorea tyttäreni veteli siellä sitten unta oikein varastoon - kumpanakin yönä nukkui kellon ympäri!! Heräämättä, pissaamatta, rauhallisesti, pyörimättä. 

Mulla oli taas ihan loistava ajatus tämän postauksen loppukaneetista, mutta ehti hupsistasaatana unohtua herättyäni taas viime yönä turhan monta kertaa valvomaan kotiinpalanneen lapseni sängyn vierelle. Että en nyt keksi mitään sitten. Olo on kaikkea muuta kuin aikaansaava. Eilisen illan tehokkuus katosi kuin pieru sohvatyynyyn. 

Kai se sitten on jotain uhmansorttista tämäkin. 

Ehkä tästäkin selviämme.

Tilt.

Hetken jo luulin, että toisen lapsen syntymän jälkeen perheemme olisi täysilukuinen.

Vakiintunut nelihenkinen laumamme sai kuitenkin viime viikon lopulla uuden lisävahvistuksen.

Kauan odotetun, kovasti toivotun sellaisen. 

Oli hetkiä, jolloin kuvittelin tämän hetken jäävän vain haaveeksi. Järki-ihminen kun olen, tykkään perustaa mielipiteeni faktoihin ja pyrin aina tuomaan päätöksentekoon mukaan myös taloudelliset aspektit. Siksi en voinut edes kuvitella, että ilman pientä lottovoittoa tällainen ilo meille suotaisiin.

Nyt hän on kuitenkin täällä. Olemme koko perhe aivan hullaantuneita hänestä. Hän on juuri sellainen, millaiseksi olin hänet kuvitellut. Vaivaton pieni kaveri, joka ei pidä turhan suurta melua itsestään. 

Myös lapset ovat ihastuneita uuteen tulokkaaseen. Seuraavat innokkaina sen menoa, leikkivät piilosta ja välillä pomppaavat sohvalle turvaan. Lässyttävät minkä kerkiävät ja ensimmäiseksi aamulla haluavat käydä herättämässä sen omasta pesästään. Esikoinen halusi nimetä hänet Paavoksi, pienemmän mielestä Eeva olisi sopinut paremmin. Eeva-Paavokaan ei oikein sopinut, ja koska pikkumuija ehti unohtaa oman nimivalintansa, valittiin lopulta kutsumanimeksi Paavo. Pavekin käy.

Itsekin olen kovin iloinen Paavosta. Kovin on luotettavan ja älykkään oloinen kaveri. Vielä kun ehtisimme kunnolla opettaa hänet talon tavoille, tutustuttaa kaikkiin kodin nurkkiin ja neuvoa paikat jotka hänelle on sallittuja huristellessaan täällä yksin kotona ollessaan. Kerran raukka sotkeentui keittiön uusiin, lyhentämättömiin lattiaa laahustaviin verhoihin, mutta siitäkin selvittiin onneksi ilman vahinkoa. 

Alku on siis näyttänyt hurjan lupaavalta. Uskon saavani hänestä vielä todella hyödyllisen pikku apurin itselleni. 

Tervetuloa uuteen kotiin, Paavo a.k.a. Miele Scout RX1.

Tiedättekös, kun aina silloin tällöin ihminen jää märehtimään jotain juttua? Joku elämän pieni tai suurempi epäkohta, mieltä painava asia, mitä ei vaan saa hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Sen ei edes tarvitse olla mikään maata järisyttävä ongelma. Yleensä nää onkin sellaisia kärpäsestä kerrostalo -tyyppisiä dilemmoja, jotka yön pimeinä tunteina pestessäsi lapsesi läpikusemia petivaatteita Nukkumasan tehtyä oharit, kun muutenkin jo ehkä semisti vituttaa pelkkä valveilla olo, hiipivät jostain tuolta takavasemmalta mieleen ja jäävät syväänluotaavalla hartaudella jäytämään. Että sitten vielä parin tunnin kuluttua ensimmäisten auringonsäteiden tunkeutuessa sälekaihtimien raoista sisään, huomaat olevasi täysin hereillä, ajatusten kelatessa villiä rallia lopenuupuneessa pääkopassasi. 

Kaksitoista vuotta.

Nykyään tapahtunutta muistellessa päällimmäiseksi tunteeksi nousee inho tekijää kohtaan. Pelko on väistynyt jo ajat sitten, vaikka tuo säälittävä ihminen istuttuaan reilut pari vuotta tapon yrityksestä vankilassa, asuttaa rakasta Turkuamme edelleen. Pari kertaa olen hänet nähnytkin. Viimeksi muutama vuosi sitten, kun esikoiseni melkein juoksi hänen pyöränsä alle ruokakaupan edessä. Kerran kyseistä miestä etsintäkuulutettiin facebookissa, kadonneena kuulemma oli ollut oman aikansa. En jakanut ilmoitusta. Minulle olisi ollut aivan sama, vaikka mies olisi löytynyt Aurajoen pohjasta. En siitä olisi kuitenkaan iloinnut. Hän ei ole edes säälini arvoinen.

En ole katkera. En edes kovin usein enää ajattele koko asiaa. Uusia ihmisiä tavatessani saatan joskus kertoa kokemastamme, mutta enää se ei samalla tavalla hetkauta. Emme me sille mitään voineet. Olimme vaan väärässä paikassa väärään aikaan. Joku toinen ei siitä ehkä olisi selvinnyt. Me selvisimme, nousimme takaisin jaloillemme entistä vahvempina. Yhdessä. Perjantain sydäntäsärkevän surulliset tapahtumat Turussa saivat arvet hetkellisesti aukeamaan. Ne sulkeutuivat kuitenkin nopeasti yhtä napakasti kiinni kuin mitä olivatkin. 

Minussa ei ole enää tilaa pelolle.

En vähättele. En vähättele mieheni kokemaa tuskaa, en myöskään omaani. Koimme asian yhdessä, vaikka kokemuksemme tapahtumasta ovat täysin erilaiset. Toisen maatessa TYKSin leikkaussalissa henkihieverissään elin itse henkisesti romahtaneena, epätietouden ja pelon kourissa. Tuo pelko kulki mukanani pitkän matkaa, hiljalleen muuttaen muotoaan lamaannuttavasta paniikista hermostuneisuuden kautta epävarmuuden ja hetkellisiksi turvattomuuden tunteiksi. 

Lopulta huomasin, etten yksinkertaisesti enää pelännyt. Ehkä pelästyn välillä, mutta pelko ei enää ole se kaikista valtaapitävin tunne. Pelko vahvisti minua, kovettikin osittain. Kuori ei kuitenkaan ole niin vahva etteikö sitä voisi murtaa. Mutta osaan jo itse muurata sen takaisin umpeen.

Ei ole väärin, että pelkää. On ihan normaalia olla peloissaan ja tuntea (tervettä) pelkoa, mutta se ei saa kontrolloida tai määrittää elämää. Kohdattuani omien pelkojeni ruumiillistuman ensin oikeussalissa ja sittemmin Turun toreilla ja rannoilla, tiedän saaneeni yliotteen omista möröistäni. Menneet ovat menneitä, toki muistot säilyvät läpi elämän. Olen kuitenkin onnistunut vaativassa tehtävässä muuttamalla pelon, epätoivon ja epävarmuuden tunteet vahvuuksiksini. Se vain vei vähän aikaa.

Tärkeintä on, että sain pitää suurimman voimanlähteeni rinnallani. 

Yhdessä selviämme ihan mistä vain.

Omnia vincit amor - Rakkaus voittaa kaiken.

Meninkö jossain kohtaa mainitsemaan, miten kivuttomasti tämä kesä on kahden lapsen kanssa sujunut?

HAHAHHAHAHHAHAHAHAHAH!!!!!

Talvi taitaa tosiaan olla tulossa, mulla meinaan meni kuppi tänään ihan nurin täällä majailevan uhmaikäisen kanssa. 

Ensinnäkin. Herätyskellona toimi esikoisen luokkakaveri. Hentoisesti koputti oveen juuri ennen kahdeksaa aamulla, äitinsä kun oli neuvonut olla soittamatta ovikelloa ettei kuopus heräisi. Pikkumuijan valvotettua koko yön oli useista nukuttamisyrityksistä turhautunut mies antanut periksi ja nukahtanut tuon häiriköivän mölisijän huoneen lattialle. Liekö sitten aamulla väsyneenä vaan sammuttanut herätyksen ja jatkanut uniaan. 

Hienosti ehtivät pojat silti kouluun, ajoissa ja ravittuina. Nähtäväksi kuitenkin jää, kuinka suuret traumat tämä ovelle tukka pystyssä, pikkuhousut mammakalsarit yöpuvun alta vilkkuen pelmahtanut äiti-ihminen aiheutti epäselvillä hyvän huomenen toivotuksillaan tuolle täysin viattomalle poikaraukalle.

Toiseksikin kitinä. Valvomisesta väsyneen tytön jatkuva kitinä. Niinku ihan kaikesta valittaminen. Enkä tällä kertaa tarkoita itseäni. Mikään ei käy (EI!), mikään ei kiinnosta (Ihan tylsää!), kaikki äidin valitsemat vaatteet on ihan suolesta (Haluan mekon!) ja ruoka maistuu paskalta (Yäk!). Puistossa on tylsää eikä sinne ainakaan mennä pyörällä. Eikä kävellen. Ruohonleikkuri pitää liian kovaa ääntä (Peltorit, haluan Peltorit!!) ja leikkimökin sohvalla on liikaa hiekkaa (kaatoi sen siihen ihan itse). 

Ja tässä vasta aamun ensimmäisen tunnin sisältö pähkinänkuoressa.

Myöhemmin päivällä ehdotin vastahakoiselle kiukkupussilleni metsäretkeä. Siitä se ainakin on tähän asti aina innostunut! Metsään lähteminen on meillä vielä ihan vaivaton siirtymä, luonto kun on ihan tuossa tontinreunassa kiinni. Lupaus onnistuneen keräilyretken suomasta mustikkapiiraasta sai hetkellisen hymyn ilmestymään jopa kärttyisen tänttähääränkin huulille. 

Olimme takaisin kotipihallamme noin sadan metrin rämpimisen, parin varpuja kohti suuntautuneen pyllistyksen ja ehkä kymmenen kippoon kolahtaneen marjan poimimisen jälkeen. "Riittää!", hän totesi roikkuen kaulassani hysteerisesti kiljuen nähtyään pienen hämähäkin kiipustavan pitkin pinkkejä saappaanvarsiaan. 

Kun tähän riemuun vielä ympätään auki revitty tikkaushaava, ympäri olohuonetta viskotut palapelin palaset, keittiön lattialle levahtaneet kananmunat (pannaritaikinan, ei mustikkapiirakan), vänkääminen, kiukuttelu ja parit itkunsekaiset raivarit, voin vaan todeta saman kuin hän:

Riittää!! Tai no, ainakin tältä päivältä. 

Jos kasvatusjumala Sinkkoseen on uskomista, "lasten kasvatuksesta selviää hengissä, mutta ei ilman negatiivisia tunteita.".

Saanen esittää pienen vastaväitteeni virkkeen päälauseosuudelle.

Phuuuuh.

Mulla oli tänään mielessä loistava aihe uudelle blogipostaukselle. Siis ihan huippu, sellainen koko sosiaalisen median räjäyttävä juttu. Oikea somehitti. Vähintäänkin sellainen se oli. 

Idea syntyi palatessamme kotiin kuopuksemme päiväkodilta, jossa kävimme aamutuimaan muuttamassa hoitosopimuksen osa-aikaiseksi. Samalla ehdimme palautella mieleen pitkän kesätauon jälkeen hoitopaikan huudit ja nähdä paljon kaivatut kaverit. Pihaleikeillekin jäi reippaasti aikaa.

Aihe tuntui edelleen hyvältä siivoskellessani kotipihaa villiintyneistä hiekkaleluista, samalla potkien maalissa tönöttäneelle pikkumuijalle palloa. Työstin postausta mielessäni myös leikkiessämme prinsessan kotia (jouduin taas olemaan "pinssi"), samoin valmistaessamme ruokaa yhdessä. Hihittelin melkeinpä ääneen puskiessani pyöränselässä istuvaa pikkumuijaa kohti lähipuistoa. Niin mahtava se juttu oli, paras ikinä!

Iltapäivällä mulla olikin sitten monta puolivalmista lausetta valmiiksi mietittynä, senkun vain istahtaisin alas koneen ääreen ja panisin näpytellen. Sain koneen auki, venyttelin sormet vetreiksi ja...

"Äitiii, mul ei oo mitään tekemistä."

Eijjjjumalauta! Mihin ihmeeseen hyvin pohjustamani muumileikki viereisen huoneen lattialla lopahti? Kerroin juuri Haisulin kiusanneen Vilijonkkaa pyyhkimällä räkäsormet sen takkiin, ei sellaista kiusantekoa noin vaan ratkaista. Muumipeikkokin oli pyydetty jo apuun. Ja poliisi.

"Leiki vaan vielä hetki, äiti yrittää pikku ajan kirjoittaa. Leikitään taas kun olen valmis."

Eieieiei, pitikö mun mennä sanomaan tuo ääneen?! 

"No, oletko jo valmis? Ihan kohtako jo?"

"En. En vielä. Malta nyt hetki leikkiä ihan yksin. Ollaan kuitenkin leikitty ihan koko päivä yhdessä ja käyty puistossakin. Nyt äidillä on hetki omaa aikaa." Oikeesti nyt edes hetki. Pari minuuttia, saatana!

Murahdus. Ovi paiskautuu kiinni. Huikkasin vielä perään, että neiti sitten ihan itse siivoaa huoneensa, jos on aikeissa suutuspäissään paiskata taas kaikki tavarat lattialle. Viimeksi oli hienosti erotellut jopa kaikki sukkaparit irti toisistaan ja viskonut eri puolille huonetta. Äidin pieni kultanuppunen.

Murinan hiljennyttyä yritin jatkaa aloittaa kirjoittamista (vaikka olinkin jo unohtanut puolet niistä vähintään kirjallisuuspalkintoja poikivista, kerrassaan nerokkaista ajatuksistani), kun havaitsin luovuuttani sabotoivan kiusankappaleen lähestyvän työpöytääni. Kontaten. Narskuttaen isoa ruuvia hampaidensa välissä.

Tässä kohtaa viimeisetkin ajatukset somen villitsevästä postauksesta pyyhkiytyivät mielestäni. 

"Mutkun mulla on äiti sua ikävä.", toteaa uhmakas, suloinen tyttäreni surkean näköisenä, poskea silittämään ojentuneessa kädessäni tiukasti roikkuen. 

Ihan paska siitä postauksesta olisi joka tapauksessa tullut, tuumasin hiljaa mielessäni ja asetin "pinssin" kruunun takaisin päälaelleni.

Kohta ne kuitenkin jo kasvaa isoiksi.

.. päivittää blogiani useammin kuluneiden muutaman viikon aikana.

.. pitää paremmin kiinni rutiineista, päivien rytmistä ja muista totutuista tavoistamme.

.. mennä aikaisemmin nukkumaan, etteivät aamutoimet olisi usein venähtäneet luvattoman pitkiksi.

.. katsoa useammin peiliin ennen kuin poistuin kotiovesta.

.. viettää vähemmän aikaa sohvalla pötkötellen ja käyttää ajan hyödyllisemmin.

.. seurata aikaani muutenkin kuin facebookin välityksellä. 

.. käydä useammin lenkillä.

.. olla keksimättä turhia tekosyitä ruokavaliosta lipsumiselle.

.. katsoa vähemmän kuin  kuusi kautta Game of Thronesia sekä toivoa siinä näyttelevien ihmisten julmia, tuskaisia kuolemia.

.. haaveilla pari kertaa vähemmän töihinpaluusta, kun lapset ovat käyneet hermoille.

.. olla vittuilematta sille miehelle, joka jo tänään joutui palaamaan töihin kesäloman päätyttyä.

Olisin voinut, mutta en tehnyt niin. Miksi? 

Koska me ollaan lomailtu! Nautittu täysin rinnoin loman suomasta vapaudesta olla tekemättä mitään sellaista, mitä ei huvita tehdä. Vietetty enemmän tai vähemmän suunniteltua perheaikaa kokonaiset 2,5 kuukautta.  

Äsken iltauinnilta palattuamme poistelin turhia kuvia puhelimeni kuvakirjastosta. Palasin aina kesäkuun ensimmäisiin päiviin ja Turkin loman lämpimiin tunnelmiin. Miten mahtava loma meillä siellä olikaan! Kuvat palauttivat mieleeni myös huippuhauskan päivän Särkänniemessä ja juhannuksen vuokramökillä Urjalassa (josta nyt kun tarkemmin oikein asiaa pohdin olemme edelleen velkaa, pahoittelut siitä..). 

Ehdimme viettää useamman viikonlopun mökillä, esikoinen sai ensimmäistä kertaa kaverinkin mukaan. Myös pikkumuijalla oli ihan ikioma kaveri päiväkodista meillä kotona leikkimässä. Yhdessä kävimme puistoissa, mummulassa, Muumimaailmassa, Powerparkissa ja lähiseudun maatiloilla ihastelemassa eläimiä. Pakkasimme uikkarit kassiin ja hilpasimme hetken mielijohteesta uimaan. Ehdin tavata useita ystäviä ja vaihtaa kuulumisia kahvikupin äärellä. 

Siivosin, laitoin ruokaa, olin varsinainen kodin hengetär. Selvittelin lasten erimielisyyksiä, otin vastaan "äiti on tyhmä" -haukkuja. Enimmäkseen olin kuitenkin kiva ja ihana, sain märkiä suukkoja ja rakastavia haleja. Pelattiin, seikkailtiin ja touhuttiin minkä kerittiin. Välillä hengähdettiin ja ihan vaan nautittiin. 

Mahtuipa kesään myös muutama ilta, jolloin sain nauttia vain aikuisesta seurasta. Tyttöjen ilta Pinkjärvellä, saaristoristeily ihanien työkavereiden kanssa ja nauruntäyteinen treffi-ilta oman kullan kanssa Naantalin Emma-teatterissa. 

Ja putkahtipa tässä pari päivää sitten elämäämme vielä yksi suloinen, täydellinen ja kauan odotettu pieni prinsessa, jota saamme kunnian kutsua kummitytöksemme.

Että ei se nyt niin paska kesä sitten ollutkaan! Oikeastaan se oli kokonaisuudessaan aika mahtava, yksi parhaista. Miten se muka jo nyt on ohi..? Mies palasi jo tänä aamuna töihinsä. Esikoinen aloittaa huomenna koulun tokaluokkalaisena, harrastuksetkin alkavat kesätauon jälkeen jo ensi viikolla.

Me kuopuksen kanssa pyörimme vielä hetken kodin nurkissa, mulla kun alkaa opinnot vasta syyskuun alussa. 

Olo on unettomista öistä huolimatta levännyt, akut on ladattu, kontaktimuovit odottavat lipaston laatikossa.

Arki. Olen valmis.