”Eikö sun tee mieli tavallista ruokaa kun sä syöt vaan… öö.. tota dieettisapuskaa?” Monesti olen miettinyt kuullessani saman kysymyksen uudelleen ja uudelleen, että mitäköhän ihmiset sitten kuvittelevat mun syövän? Mitä on normaali ruoka jos ei se, mitä mun ruokavaliooni kuuluu? Tuossa jo aiemmassa postauksessa avasin hieman meidän jääkaapin ovia. Sieltä ei käytännössä puutu muuta kuin ruokakerma, voi ja muut turhat rasvat. Lihat ostetaan ilman marinadia,...
Aikauheesentään millainen viikko on taas kohta takana. Meidän asuntotarjous hyväksyttiin maanantaina ja nyt ollaan täyttä häkää yritetty saada omaa asuntoa myyntiin. Onhan meillä tässä aika tarkkaan kuukausi aikaa myydä tämä. Ja siitä kuukaudesta ollaan 9 päivää reissussa. Eeeeihän tässä mitään kiirettä ole, ei ollenkaan. Eikä mulla ole myöskään tapana koskaan stressata tämmösistä pikku jutuista, silleen rennosti vaan hyvällä fiiliksellä ja ihan kaikessa rauhassa yritetään saada...
Tuntuu tylsältä jatkuvasti valittaa omaa väsymystään, joten en ihan kamalan usein sitä ole tehnyt. Rakas pikkumuijamme antoi odotuttaa itseään kolmen keskenmenon, kahden polvileikkauksen sekä yhden Marevan-kuurin (veritulpasta johtuva verenohennuslääkitys) ajan, joten tuntui siltä, ettemme yksinkertaisesti saa valittaa siitä, jos lapsemme meitä välillä valvotuttaa. Tai siis mitään välillä. Aina. Jopa useita kymmeniä kertoja yössä, tai sitten se valvoo puolesta yöstä aamuun asti ja nukahtaa juuri ennen kuin...
Me halutaan koti. Sellainen koti, missä meidän on hyvä olla. Sellainen, mihin tullessaan voi tuntea olevansa kotona, olla juuri sellainen kuin haluaa olla. Kotoisa koti. Sen ei tarvitse olla kaikkien trendien mukainen kansikuvakoti, vaan juuri semmoinen meidän näköinen. Sopivassa suhteessa IKEAa ja.. no, lisää IKEAa. Sohva taitaa olla Sotkasta. Mutta vaikka tätä huushollia ei ole täytetty kauniilla ja kalleilla design-kalusteilla, on meillä silti...
Lapset lähti perjantaina mummun mukana Raumalle. Kotia pitäisi alkaa hiljalleen laittamaan myyntikuntoon, eikä se lasten pyöriessä jaloissa ole homma sieltä iiseimmästä päästä. Me oltaisiin jo kovasti muuttamassa uuteen kotiin, mutta ne talon nykyiset asukkaat eivät tajua omaa parastaan ja myydä sitä meille tarjoamallamme hinnalla. Ihan kummallisia ovat, kertakaikkiaan. Joka tapauksessa täällä meidän nykyisessä kodissakin riittää puuhaa, ja parin kuukauden valvomisen jälkeen olisi taas kiva...
Tänään se sitten taas iski, vaikka yllättävän pitkään loistikin poissaolollaan. Oon tässä viime aikoina ihmetellyt itseäni, koska olen ollut poikkeuksellisen rentoutunut, onnellinen ja tyytyväinen itseeni ja elämääni, noinniinkun pääpiirteittäin. Ainahan sitä valittamisen aihetta löytyy (koska esim. se mies joka asuu meillä), mutta ainakaan kokonaiseen kuukauteen en ole käynyt päänsisäistä kisaa itseni kanssa, tavoitellen jotain mahdotonta, aina vain parempaa ja tietysti täydellistä. Ja se on pitkä...
Dieettiä (tai pikemminkin ruokavalion noudattamista ilman herkkupäiviä) on nyt jatkunut reilut 3 viikkoa. Painoa on tippunut kilo tai kaksi, olo on hyvä ja kevyt, vaatteet ei enää kauheesti kiristä eikä mielitekojakaan ole liiemmin ollut. Paitsi Maraboun Japp-suklaa! Tai sitten se uusi lakritsinmakuinen Kismet. Tarviiko niiden keksiä dieetin aikana joka päivä jotain helevatan uutuussuklaita?! Äääääh!!! Nojoo, ei liity tähän juttuun. Kunhan kävi mielessä. Taas....
.. ILMAN TULIAISIA!!! Mitään se ei sitten tuonut vaimolleen! Ei y h t ä ä n mitään. Mä luulin että se huijasi mutta ei, ihan tosissaan se oli. Siis se mies joka meillä toistaiseksi asuu. Hukkaan on valunut kaikki se valtava koulutuksen määrä, mitä tässä kohta 11 (yhdessäfakintoista!!!) vuodessa olen yrittänyt sen suhteen harjoittaa. Useampaan otteeseen olen ihan rautalangastakin vääntänyt näitä juttuja. Ja minä sentään olen opettaja! Yhtä tyhjää...
Tiedättekö sen tunteen kun vituttaa niin vietävästi, että sydän takoo hirveetä tahtia, rinnassa ahdistaa ja puristaa ja tekisi mieli paiskoa kaikki mahdolliset tavarat päin seiniä ja ikkunoita. Sellainen vitutus, että voisi huutaa niin kovaa kun kropasta lähtee ja samalla repiä hiukset päästä. Vituttaa niin, että tekisi mieli tehdä kaikki edellä mainittu, mutta loppupeleissä vaan itkettää. Sellainen fiilis täällä tänään.. Lopetin tupakoinnin lopullisesti kuopuksen...
Helatorstaipäivää! Tämä ylimääräinen vapaapäivä tuli enemmän kuin tarpeeseen. Viime viikon poissaolot teinihelvetistä lasten sairastelun takia aiheutti sen, että tällä viikolla on menty enemmän kuin tukka putkella ja tehty ylipitkiä päiviä koittaen päästä ajantasalle arvioinneissa ja muissa paperitöissä. Töistä lähden tukka jo valmiiksi putkella hakemaan lapset kahdesta eri päiväkodista, kahdet ”emmäähaluavielälähteäkotiin”- tai ”missäsääootolluäitinäinkauan” – kiukuttelut (tässä kohtaa se tukka on jo pystyssä), sitten kotiin...
”Olettehan tulossa silloin Helatorstaina meille syömään?” kysyi rakas anoppini minulta tänään puhelimessa. En uskalla halua lähteä tässä anoppia kritisoimaan, koska kyllä lähipiirissä ollaan tietoisia näistä meidän dieettikuvioista, eikä omien ruokien mukaan viemistä (enää) kyseenalaisteta. Enää siksi, koska olihan siinä varsinkin isovanhemmilla aikamoinen työ hyväksyä se, ettemme esimerkiksi viime kesänä heidän mökeillään vieraillessamme ottaneet kahvin kanssa pullaa. Makkara ei myöskään ole vihannes, riisipuuro ja kaurapuuro eivät ole...
On tässä ollut silleen semisti hermot kireellä pari päivää. Molemmat lapset sairastaa, ja siitä tietysti on aina äidillä iso huoli. Yöllä meidän residenssissä kaikuu kumea yskä kertaa kaksi, pikkumuija herää vähintään 5 kertaa ja kun hän sitten aamuyöstä rauhoittuu unille, saa 160cm leveä sänkymme viisivuotiaan, rapiat 120cm pitkän kuokkavieraan. Pituudella on tässä kohtaa hyvinkin merkittävä asema. Jos suorittaa sellaisen laskutoimituksen, että vähentää siitä...
