Vee-ii-tee-uu-tee-tee-aa-aa
toukokuuta 16, 2015
Tiedättekö sen tunteen kun vituttaa niin vietävästi, että sydän takoo hirveetä tahtia, rinnassa ahdistaa ja puristaa ja tekisi mieli paiskoa kaikki mahdolliset tavarat päin seiniä ja ikkunoita. Sellainen vitutus, että voisi huutaa niin kovaa kun kropasta lähtee ja samalla repiä hiukset päästä. Vituttaa niin, että tekisi mieli tehdä kaikki edellä mainittu, mutta loppupeleissä vaan itkettää.
Sellainen fiilis täällä tänään..
Lopetin tupakoinnin lopullisesti kuopuksen ilmoitettua tulostaan. Pari kertaa raskauden ja imettämisen jälkeen olen kyllä sauhutellut, mutta eipä se enää tunnu siltä miltä se joskus tuntui. Ensinnäkin a) se on ihan jäätävän kallista, b) se pilaa terveyden (no shit, Sherlock) ja c) se maistuukin nykyään ihan paskalta. Eihän entinen tupakoitsija voi koskaan sanoa ettei enää koskaan polta, mutta tällä hetkellä ei tuota syöpäläistä tee mieli yhtään.
Syy siihen miksi ylipäätään tupakoinnin otin esille on se, että ennen purin aina ketutuksen ja muun paskan fiiliksen sillä. Jos alkoi vituttaa, painuin ulos röökille. Siellä sitten pari minuuttia vietettyäni, yksin, rauhassa ja tupakkaa posket lommolla vedellen, sain kerättyä itseni jotenkin kasaan. Samalla se sienenmuotoinen systeemi tuossa otsassa ei päässyt kasvamaan ihan niin suureksi.
Kun tupakointi loppui, tuli tilalle – tadaa – suklaa. Jos alkoi kiristää, niin herkkukaapillehan sitä tulee marssittua aina suorin tein. Eikä mun mielentila helpottunut yhdestä tai kahdesta palasta. Kyllä sitä piti vetää koko levyllinen, jotta oli edes hieman helpompi hengittää. Helvetin huono olohan siitä tulee, mutta ei ainakaan enää niin paljoa ärsyttänyt. Tai oikeestaan ärsytti, mutta sen suklaansyönnin avulla pystyin jollain tapaa unohtamaan sen alkuperäisen vitutuksen aiheen.
Sen jälkeen ärsyttikin enää se, että olen niin ruma, läski ja myös todella ruma ja ihan jäätävä läski. Ja sitten siihenkin vitutukseen piti syödä vähän lisää.
Nyt tiedän paremmin. Ei se olo lopulta helpotu kummallakaan tavalla. Hetkellisesti ehkä, mutta molemmissa, sekä röökissä että suklaassa, se paha olo vaan jatkuu vaikkakin eri tavalla. Ehkä jopa pahempana. Ainoa ongelma tässä on se, että mä en vieläkään ole oppinut mitään uutta tapaa purkaa sisäistä pahaa oloa (paitsi salilla, mutta sinne mä nyt en pääse koska lapset eikä vahtia). En tuohon tavaroiden rikkomiseenkaan viitsi lähteä. Ihan tykkään kodistani ja täällä olevista jutuista. Ellen sitten käy naapurissa katsomassa mitä sieltä löytyy. Se vois olla ihan jees.
Onneksi se mies joka meillä asuu on tällä hetkellä reissussa, se raukka kun saa aina tuta mun pahimmat angstini (toisaalta se usein on kyllä itse syypää kaikkeen, tietysti).
Toivottavasti se tajuaa edes tuoda mulle jotain tuliaisia. Ja kukkia. Saatana.
0 kommenttia