Kyllä se on kuulkaa niin, että mieluummin olisin tänään mennyt töihin teinihelvettiin kuin katsellut koko päivän noita kahta kipeää, kitisevää lasta. 

Kyllä, pikkumuijan tauti teki cambäkin. Aamu alkoi tosi ankeesti lasten ollessa jo valmiiksi ärtyneitä, joten päätettiin lähteä mummulaan sairastamaan. Ihan vaan jotta saataisiin päivä kulumaan vähän mukavammin. Ja koska mua väsytti aivan mielettömästi.

En pysty ymmärtämään, mistä nuo lapsukaiset ammentaa tuon valtavan energiansa. Viisvee ei olisi halunnut hetkeäkään pysyä aloillaan, vaikka kuume hipoi 39 astetta. Ja kuopus touhuili omia juttujaan muina pikkumuijina, ihan kuin ei olis koskaan mitään tauteja nähnytkään. Ihme ikiliikkujia, kumpikin.

No se päivä meni miten meni. Kiitos mummun ja ukin siitä selvittiin ilman sen suurempia hermoromahduksia. Kun vihdoin päästiin kotiin, oli se otsaan kasvava systeemi jo aika valtavan kokoinen. Lisäksi olin aiemmin päivällä jutellut sille miehelle kun meillä asuu, että olisin halunut salille tänäänkin, mutta kun päästiin kotiin oli kello jo paljon. Ja mulla oli nälkä. Väsytti. Päässä pyöri miljoona asiaa asuntokauppoihin liittyen, lihaksissa oli jo valmiiksi orastava kipu eilisestä treenistä, pyykkivuori odotti valloittajaansa ja sitten vielä lisää niitä tekosyitä.

Kello oli yli kymmenen kun lähdin salilta. Hähää, luulit varmaan että kehun olotilaani taivaalliseksi treenin jälkeen. Ei se kuitenkaan ihan niin mennyt. Olo oli parempi kuin kotoota lähtiessä ja se systeemi otsassa oli jo miltei kokonaan poissa, selkä ja takareidet sai ihan kivasti osumaa, mutta olisin silti kyllä parempaankin pystynyt. Ei nyt siis ihan totaalisen paska reissu ollut, mut tulipahan tehtyä. 

Jos ei muuta niin sainpahan hetken omaa aikaa.  Aina ei voi olla hyvä päivä.

Kotiin tullessani ruoka odotti valmiina lautasella ja sitten se mies oli vielä valloittanut kauheen kasan pyykkiäkin. On se ihana! Ja niin on ihania ne lapsetkin.