"Arvaas mitä me tänään kuultiin?", kyseli päiväkodin ohjaaja leveä virne huulillaan hakiessani tyttöä hoidosta.

Nämä ovat niitä turhan tutuiksi vuosien varrella käyneitä tilanteita, joissa sykkeet ja poskille nouseva puna kohoavat välittömästi kuin yhteisestä sopimuksesta. Sanat takertuvat kurkkuun, pää painuu alas ja sitten sitä vaan jää hämillään odottamaan mitä tuleman pitää.

"Olitte kuulemma leiponeet (marraskuussa) synttärikakun ilman pikku neidin apua? Ja kuulemma kaikki laskiaispullatkin ovat syöty jonkun muun kuin tyttärenne toimesta?"

Syvä, helpottunut huokaus. Ei mitään tämän ihmeempää sentään tällä kertaa. 

"Juu, pikkumuija on kova auttamaan äitiään keittiöpuuhissa, oikein taitavakin on. Ja sen kakun muuten leipoi iskä, en minä. Sama tyyppi jota voi syyttää niistä laskiaispullista..."

Tuttu hoitaja pyöritteli naureskellen päätään ja vaihdoimme päivän kuulumiset. Koska olin ajoissa liikenteessä, istuivat muut ryhmän lapset omilla paikoillaan odottelemassa välipalaa. Tyttäreni ei kuitenkaan ollut vielä päässyt kakkuasiasta yli.

"Äiti, miks mä en saanut leipoa sitä synttärikakkua? Mä olisin halunnut auttaa!"

"No, siitä nyt on jo kulta aikaa. Leivotaan yhdessä sitten joku toinen kerta."

"Mä haluan leipoa suklaakakkua tänään. Mä lupasin kaikille, että leivon niille kakkua."

Toistakymmentä pientä silmä- ja korvaparia seurasi tiiviisti käymäämme keskustelua. Muutama nyökytteli päätään kuin varmistaakseen, että näin heille on luvattu. 

"Ai lupasitko siis kaikille päiväkotikavereille, että leivot heille kakkua?"

"Joo-o, lupasin! Suklaakakkua! Kaikille! Kiltti äiti, jooko?"

Ei siinä auttanut muu kuin kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Lasten kanssa leipominen on asia, joka on vaatinut minulta uskomattoman paljon harjoitusta. Ottaessani aikoinani esikoista ensimmäisiä kertoja  ruoanlaittoon mukaan, en kerta kaikkiaan voinut sietää sitä sotkua minkä pöllyävät jauhot, kaatuneet maitopurkit ja joka paikkaan ehtivät tahmaiset kädet leipoessa aiheuttivat. Yhteisestä, mukavasta hetkestä keittiössä muodostui nopeasti tilanne, jossa lapsi seurasi sivussa kärsimättömän ja stressaantuneen äitinsä kiukuttelua.

Lasten mukanaolon ainoa miinuspuoli on, etten enää saa yksinoikeutta nuolla taikinan jämiä kulhoista ja vispilöistä. Ehkä pystyn elämään sen asian kanssa.

Tiedätkö, miten sovitetaan yhteen yksi kuumepotilas, parikymmentätuhatta huonosti nukuttua yötä, omat läsnäolovelvotteiset opiskelut, miehen työreissu Seinäjoelle, käytännössä kaikkeen kyllästynyt nelivuotias, salitreenit ja bloggaaminen?

Ei mitenkään. Tai ainakaan itse en osannut tehtävää ratkaista kuluneen viikonlopun aikana.

Vaikka tällä setillä olisi helposti voinut kuvitella viikonlopusta tulevan ihan täysi fiasko, sainkin todeta, että rakkaat lapseni todella osaavat toisinaan yllättää äitinsä. Positiivisella tavalla.

Eikä tämä ole edes sarkasmia.

Lauantaina, miehen ollessa siis reissussa ja oletettuani yhden kuumeettoman päivän jälkeen esikoisen jo tervehtyneen, lupasin viedä lapseni keilaamaan. Ajettuamme keilahallin pihaan ei kuitenkaan jäänyt kenellekään epäselväksi, ettemme mahtuisi kyseiseen laitokseen heittämään ensimmäistäkään palloa. Piha oli täynnä autoja ja hallin ikkunoista näkyi valtava määrä ihmisiä. Jotkut kisat siellä tietysti oli. Vastoin ennakko-oletuksiani, monta päivää neljän seinän sisällä lusineet lapseni ottivat asian kuitenkin ihan iisisti. Eivät itseasiassa olleet oikein moksiskaan, vaikka tietysti asia heitä harmitti. "Tullaanhan sitten joku toinen kerta tänne?" kysyivät. Ja sitten asia oli käsitelty.

Koska kello oli jo lounasaika, päätin hemmotella lapsia viemällä heidät lempipaikkaansa, IKEAan syömään. Matkalla sain kuitenkin vielä loistavamman idean, josta lapset takuulla ilahtuisivat. En edes muista, kiitos Netflixin ja Viaplayn, milloin olisimme viimeksi käyneet vuokraamassa leffan ihan sellaisesta niitä vuokraavasta liikkeestä. Pyörimme Filmtownissa aikamme tutkien hyllyiltä löytyvää elokuvatarjontaa. Esikoinen nappasi käteensä Autot 3.:n ja pikkumuija löysi suosikkinsa Tatun ja Patun. Huomatessani, että joutuisin maksamaan kahdesta leffasta yhteensä kokonaisen kympin, aloin katua koko juttua, pihi opiskelija kun olen. Ehdotin varovasti, että jättäisimme levyt "vielä hetkeksi" hyllyyn ja poistuimme vähin äänin liikkeestä. 

Lapseni eivät sanoneet sanallakaan vastaan.



Kurvasimme kirjaston pihaan. Kirjastoissakin on yleensä aika kattavat elokuvavalikoimat ja niitä saa lainata sieltä ihan ilmaiseksi. Aika moni muukin oli valitettavasti hoksannut saman asian, eikä tällä kertaa leffalaarista löytynyt juuri mitään katsomisen arvoista. Olin varma, että lapset vaatisivat minua palaamaan suorilta käsin Filmtowniin noutamaan sinne jääneet levyt, mutta ei. Sen sijaan jäimme pitkäksi aikaa lueskelemaan kirjoja ja tekemään palapelejä. Etsittiin luurailevaa Vallua ja nauraa räkätimme Tatun ja Patun pölhöilyille. Kotiin luettavaksi valittiin iso pino Kapteeni Kalsareita.

Söimme myöhäisen lounaan huonekalujätin täpötäydessä ravintolassa. Istuimme pitkään ja juttelimme mukavia. Mietimme, toisiko isi Seinäjoen reissultaan tuliaisia (Ei!), suunnittelimme kesälomareissua ja pohdimme pikkumuijan kolmen vuoden päästä alkavaa koulu-uraa. Lapset kävivät käsi kädessä noutamassa jälkkärijäätelönsä, kiersivät koko alakerran mukisematta ja jonottivat rauhassa kassajonossa. Eivät marisseet edes siitä, ettei tällä kerralla alakerran bistrossa ollut pullatarjoilua.

Kotona kaikki puuhailivat hetken omia juttujaan. Minä sain juoda kahvini kuumana ja maata hetken sohvalla (!!!) lasten leikkiessä kotileikkiä. Yhdessä, sulassa sovussa. Illemmalla esikoiselle nousi kuume uudelleen, joten leiriydyimme kaikki kolme takaisin sohvanmutkaan katselemaan leffoja. Netflixistä.

Ei siinä, että päivässä olisi ollut mitään ihmeellistä tai yllättävää. Tiedän, että lapset - myös omani - osaavat halutessaan olla joustavia ja sopeutumiskykyisiä, ovat loistavaa seuraa ja muutenkin kaikin puolin ihania. Siitä tulee vain harvemmin kirjoitettua. Jotenkin niihin negatiivisiin aiheisiin on helpompi aina tarttua.

Reilu 400 pääosin kouluikäistä poikaa ja niiden äidit. Samassa tilassa, sullottuna sinivalkoiseen purkkiin yhdeksi vuorokaudeksi. Ei pakomahdollisuutta.

Jokaisen opettajan unelma. Haha.

En ole enää vuosiin ollut mikään kovin innokas risteilijä - varsikaan viinanhuuruisilla lauantai-iltalähdöillä - mutta lapseni luokkakaverin äidin ehdottaessa meitä lähtemään mukaan Äidin ja pojan yhteiselle risteilylle, en voinut kieltäytyä.

Ja hyvä, etten niin tehnyt.

Vietän erittäin paljon aikaa yhdessä lasteni kanssa. Olen arkisin useimmiten jo hyvissä ajoin kotona, eikä minulla ole viime vuosina ollut juurikaan omia menoja tai harrastuksia. Aikaa lasten kanssa vietettäväksi jää siis ihan helv.. runsaasti. 

Kahdenkeskinen aika kahdeksanvuotiaan esikoispoikani kanssa ei kuitenkaan ole ollut enää lähiaikoina itsestäänselvyys. Koulun, kavereiden ja harrastusten kahmaistessa valtaosan pojan elämästä ei aikaa - tai kiinnostusta - äidin kanssa vietetylle ajalle enää ole. Tai silloin kun aikaa olisi, vie arkisten askareiden lisäksi pikkusisko vähintään puolet äidin huomiosta. Lisäksi neljä vuotta nuorempi sisko rajoittaa myös yhdessä tekemisen laatua, sillä reippaudestaan huolimatta ei nuorempi kykene millään pysymään isomman perässä. Ja valitettavan usein se menee niin, että yhteinen tekeminen mitoitetaan sen nuoremman tasoa vastaavaksi, ei siis isomman toiveiden mukaisesti.

En myöskään muista, milloin viimeksi olisimme tehneet poikani kanssa jotain ihan kahdestaan. Siis oikein ajan kanssa, muutamaa tunnin tai kahden pyrähdystä lukuunottamatta. Sellaista kivaa, josta me kummatkin pitäisimme. Aikaa, jolloin ehtisin keskittyä häneen ja vain häneen. Tehdä asioita, joita emme pikkusiskon mukana roikkuessa pysty tekemään. Aikaa, jolloin minulla olisi aikaa kuunnella ja olla läsnä, menettää hermot moneen otteeseen ja taas kohta nauraa hohottaa hölmöille sutkautuksille. Helliä ja hemmotella, pitää lähellä, äidin ja pojan laatuaikaa.

Nyt siihen oli mahdollisuus ja siihen me myös tartuimme. Äidin ja pojan yhteinen risteily oli järjestetty yhteistyössä Poikien äidit -facebook-ryhmän kanssa. Matkan aikana sai halutessaan osallistua pojille ja äideille suunniteltuun toimintaan ja kilpailuihin sekä tavata Tubecon-voittajat, veljekset Roni Backin ja Miklun. Vaikka tubettajat eivät suosiostaan huolimatta olleet meidän maalaispojalle ennestään tuttuja, oli hän tapaamisesta erittäin innoissaan. Nimmaritkin tarttui mukaan meet & greet -tapaamiselta. Osallistuimme myös kuvasuunnistuskilpailuun, ja vaikka arpaonni ei suosinutkaan meitä voitonjaossa, oli yhdessä puuhaaminen ja suukkoselfieiden ottaminen ainakin toiselle osapuolelle kultaakin kalliimpaa. 

Ihan kahdestaan emme toki aikaa paljoa viettäneet, sillä kaveruksilla riitti paljon enemmän energiaa juoksennella laivan kapeita käytäviä ja loputtomia portaita kuin meillä äideillä. Vaikka toisaalta tuntui hurjalta päästää pojat hetkeksi keskenään tutkimaan laivaa, oli silti aika mahtavaa huomata, kuinka iso ja omatoiminen meidän pienestä pojastamme on jo kasvanut. Oikea miehenalku. 

Valvomisesta ja reippaasta reissumeiningistä huolimatta eilen illalla kotiin palasi onnellinen poika ja sen vähintään yhtä onnellinen äiti. Kahdenkeskinen, tai ainakin tiiviisti yhdessä vietetty vuorokausi oli tärkeä paitsi minulle, myös lapselleni. Vaikka vuorokauteen toki mahtui erimielisyyksiäkin, sujui suurin osa matkasta ilman turhia motkotuksia. Minulle, kontrollia ehkä liiaksikin rakastavalle äidille, teki hyvää uskaltautua antamaan pikkuiselleen vähän siimaa. Huomata, että vilkkaudestaan huolimatta voin jo monessa asiassa luottaa lapseeni. Tajuta, että nuoresta iästään huolimatta hän ymmärtää jo aika paljon tästä maailmasta. 

Tuntuu ihan hassulta, mutta tuon yhden risteilyn aikana opin paljon uutta kahdeksanvuotiaastani. Miten ylpeä saankaan hänestä olla! Ja kiitollinen, että vielä saan kaapata hänet syliini ja ottaa vaikka sata hassua selfietä ilman sen suurempaa vastarintaa.

Nukkumaan mennessään se kutsui vielä huoneeseensa, antoi suukon, toivotti hyvät yöt ja kuiskasi:

"Äiti, mulla oli ihan mielettömän kivaa sun kanssa!"

Niin minullakin, kulta. Otetaan pian uusiksi.

Aijjjettä, pitkään odotettu ja kovalla työllä ansaittu vapaapäivä!

Tänään en kyllä tee yhtään mitään. Olla möllöttelen vaan ja nautin olostani. Kunhan olen saanut lapset ulos ovesta kouluun ja päiväkotiin, aion painua suoraan sohvalle pötköttämään. Tai siis heti, kunhan saan tiskikoneen tyhjennettyä. 

Toisaalta minulla olisi nyt aikaa kääntää sohva toisin päin, joulukuusi pitää kuitenkin kohta tuoda sisälle. Ja jos kerran käännän sen, voisin samalla nopeasti sen imuroida. Nythän on loistava keli heittää sohvatyynyt takapihalle pikku pakkaseen tuulettumaan. Niin ja matot myös, kamalan pölyisiä ovat kaikki. Samalla ne voisi myös tampata. Ulkona kun valmiiksi jo ovat. 

Puhdasta, lumihangessa harjattua mattoa ei tietenkään voi tuoda takaisin sisälle, ennen kuin lattiat on pesty. Täytyy vaan imuroida ensin lattiat ja listat. Ja ai kamala miten nuo ikkunoiden väliin kuolleet ötökätkin nyt näkyvät kun sohva ei enää ole edessä niitä peittämässä. Nekin on ehdottomasti imuroitava ja pyyhittävä puhtaaksi. Ja samallahan kiipeän pyyhkimään pölyt myös kirjahyllyn päältä. Niin ja takan. Voisin siinä sivussa myös rapsutella pöydän pintaan jämähtäneet ruokatahrat pois, kun nyt kerta muutenkin täällä paikkoja aloin hinkkailemaan.

Roskien viemisestä ei tietystikään ole vaivaa. Päin vastoin, ihana päästä hetkeksi ulos nauttimaan upeasta talvisääästä! Voisin melkein tehdä samalla lumityöt, eihän tällaisella ilmalla voi sisällä kyhjöttää! Pyykit voisin myös nakata hetkeksi ulos, haisevatkin ihan tunkkaiselta. Teenkin sen heti, kunhan ensin laitan uuden koneellisen pyörimään. Ja viikkaan puhtaat pyykit kaappeihin.

Herran jestas, miten aika onkaan vierähtänyt! Koululainenkin jo saapui kaverinsa kanssa kotiin. Taidan juuri ehtiä laittamaan pojille välipalat ja tarkistaa läksyt, ennen kuin pitää rientää apteekin kautta hakemaan pikkumuija päiväkodista. Ja sieltä suoraan hakemaan myös hänelle kaveri meille leikkimään. Ihanaa kun vihdoin on lunta, niin voimme jäädä pihalle pulkkailemaan. Pitää vaan kaivaa pulkat varastosta. Vai mihinköhän ne mahdettiin keväällä säilöä..

Miten kivasti posket punottaakaan ulkoilun jälkeen! Kävi ihan kuntoilusta, kun juosten veti kahta pientä, jatkuvasti kovempaa vauhtia vaativaa tyttöä pulkassa ympäri kyliä. Onneksi lapsille on ruoka sentään valmiina, ei tarvitse kuin lämmittää uunissa. Ehdin itselleni laittaa jotain sitten myöhemmin. Ihan ensin pitää kuitenkin raivata tyttöjen levittämät askartelu- ja piirustustarvikkeet pois pöydältä, että mahtuvat syömään. Hamahelmityöt voisi tässä välissä silittää, ettei leviä pisin lattioita.

Aaaaah, meinasin ihan unohtaa, että esikoisen lätkäkamat on edelleen autossa. Ne on pakko viedä varastoon kuivumaan, etteivät ihan mätäne. Ainiin ja saatana, se opiskeluihin liittyvä ryhmätyö mitä mun olisi päivällä pitänyt tehdä, sekin on vielä ihan vaiheessa. Mutta sen aika on vasta sitten, kunhan saan lapset nukkumaan ja torpan hiljaiseksi. Ennen sitä on kuitenkin vielä siivottava lasten huoneet, tytöt taisivat saada aikamoisen ydinräjähdyksen aikaiseksi. Sitten pitää enää valmistaa iltapalat ja hoitaa suihkut, hammaspesut, rasvaukset ja tietysti lukea lapsille elintärkeä iltasatu. 

Toivottavasti ei tarvita kovin pitkäksi venähtävää taistelua, ennen kuin kuopus nukahtaa. Jos vaikka sen jälkeen ehtisin hetkeksi istahtaa puhtaalle, pölyttömälle ja tampatulle sohvallemme. 

Onhan sentään vapaapäiväni!

Havahduin tänään ajattelemasta, että kuopukseni alkaa olla saman ikäinen, kuin isoveljensä hänen syntyessään. Ettei minulla ole enää pieniä lapsia hoidettavana, eikä sellaisia enää myöskään tähän talouteen ole tulossa. Onhan tuo pieni prinsessa vielä joissain asioissa täysin kädestä pidettävä, niin kuin nelivuotiaan kuuluukin olla. Yllätyn silti päivittäin tajutessani, miten paljon hän jo osaa ja hallitsee ihan itse. Esikoisesta puhumattakaan.

Vaikka lapsia ei kuuluisikaan vertailla toisiinsa, sorrun kyseiseen toimintaan useasti. Neuvolakortista tulee aina tarkistettua, mitkä toisen strategiset mitat ovat olleet saman ikäisenä. Milloin tai missä iässä lapset ovat mitäkin oppineet - minkä ikäisenä sanoivat ensimmäiset sanansa, milloin ottivat ensiaskeleensa. Milloin oppivat käymään potalla, pukemaan itse tai piirtämään muitakin kuin pääjalkaisia. Totta kai otan huomioon sen, että ovat yksilöitä ja oppivat asioita eri tahdissa. Kunhan silti vertailen.

Ensimmäisenä otetaan käsittelyyn ajatuksemme lapsille sopivasta musiikista, ennen esikoista ja nyt. 

Ennen:

Esikoisen ollessa neljävuotias, meillä kuunneltiin lastenlauluja. Siis vain ja ainoastaan lastenlauluja. Olin jo ennen esikoisen syntymää haalinut meille vinon pinon lastenlaululevyjä, joita kaikissa marketeissa myytiin kahdella eurolla. Sieltä löytyi kaikki perinteiset Piippolan vaarit ja Jänöjussin mäenlaskut ja vaarilla on saaret, unohtamatta popsi popsi porkkanaa tai Rölli-lauluja. Kun niitä minunkin lapsuudessani aina kuunneltiin! Opettajaihmisenä halusin myös tukea lapseni kielellistä kehitystä mieluummin lastenlaulujen lorumaisilla lyriikoilla, kuin vaikka Sannin "mitähän vittua" -biisin sanoituksilla.

Autossa kulki aina mukana myös lapsen omat levyt, koska radiossahan kiroillaan päiväsaikaankin niin helvetisti. Esikoisen lemppareita olivat ehdottomasti Ti-Ti -nalle ja Fröbelin palikat, mutta kovasti tykkäsi myös perinteikkäämmästä laulannasta. Hevisaurukset tulivat jossain kohtaa mukaan ja niistä tykätään kovasti edelleen. Voisinpa melkein kehaista osaavani kaikkien biisien sanat kutakuinkin ulkoa. Keikoillakin on käyty.

Nyt:

Kakkosen synnytys lähti käyntiin viikkoa ennen laskettua aikaa, koska syntymäpäivää edeltävänä iltana oltiin esikoisen kanssa lainattu kirjastosta Fröbelin palikoiden laululeikki-DVD ja satakiloisen ruhoni kanssa sitten konkattiin koko konkkaronkka olohuoneen lattialla pomppien. Perinteisemmät luritukset olivat jo alkaneet neljän vuoden luukuttamisen jälkeen maistumaan puulta. Esikoisen huoneesta kuului vuoroin Hevisaurukset ja Robin, jota seurasivat myös Antti Tuisku, Elastinen ja Cheek. Niitä me sitten kuopuksenkin kanssa jammailtiin. Autossa kuunneltiin levyjen lisäksi myös radiota, koska kyllähän ne nyt vittu kuitenkin kaikki perkeleen kirosanat jostain oppivat. 

Yksi molempien lastemme ehdoton ohjemasuosikki on ollut Vain Elämää jo muutaman kauden ajan. Vaikka ensin hieman hirvitti, kun kolmevuotias lauleskelee huoneessaan nukeilleen Nikke Ankaran  "no vittu miksei" tai uusimman kauden jälkeen Toni Virtasen "soita mulkku viidakkorumpua", mutta ymmärrän myös, ettei lapseni ymmärrä laulun sanoista vielä juuri hölkäsen pöläystä. Sen kun laulaa vaan. 

Siinä missä nelivuotias poikani kuunteli lastenlauluja, on juuri neljä vuotta täyttäneellä kuopuksellamme hieman toisensorttinen musiikkimaku.

Pikkumuijan tämän hetkinen Spotify -soittolista TOP 5:

1. Hulluuden highway / Haloo Helsinki!

2. Sata salamaa / Virve "Vicky" Rosti 

3. Dementia / Jari Sillanpää (Vain elämää -kausi 7)

4. Sinun vuorosi loistaa / Juha Tapio 

5. Tequila / Vesala

Mutta kyllä se niistä Fröbeleistä ja TiTi-nalleistakin kovasti tykkää. Kielenkehitys vastaa ikätasoa, eikä hän (kuten esikoisemmekaan vanhempiensa kuullen) kiroile, tai edes ymmärrä mitä kirosanat ovat. Joskus saattaa sanoa kakka tai pissa, vaikka päiväkodissa on opetettu ettei vessasanoja saa huudella. Paitsi silloin jos on hätä. Kakkahätä.

Että ei kuitenkaan taidettu täysin turmella kuopuksemme lapsuutta, vaikka alkuperäisistä kasvatusperiaatteistamme poikkesimmekin.

Mitä teillä lapset kuuntelee?

Esikoisen kanssa elämään oppiminen on ollut toisinaan aikamoista rimpuilua. Hän on kuitenkin meille se esikoinen, ensimmäinen lapsemme. Kaikki kasvunpyrähdykset, uhmat ja vaiheet, kaikki ne ollaan esikoisen kohdalla koettu ensimmäistä kertaa.

Toisinaan olemme onnistuneet välttymään suuremmilta kriiseiltä. Toisinaan taas ollaan kivuttu vauhdilla perse edellä puuhun.

Toisinaan tuntuu, että hän on ihan vauva vielä. Pieni hauras lapsi, joka kaipaa vanhempiaan kaikessa tekemisessään. Kyselen ja varmistelen jatkuvasti, onko hänellä kaikki hyvin. Rutistan, halaan ja suukottelen, vaikka toinen rypistelee hädissään pakoon. Hiippailen iltaisin hiljaa hänen huoneeseen tarkistamaan, että peitto varmasti peittää pienet varpaat. Silitän poskea, ja kuiskaan rakastavani. Äidin pieni, maailman tärkein.

Toisinaan taas ollaan ja ihmetellään sydän syrjällään pojan painellessa pyörällään pitkin kyliä. Hyvä jos malttaa kotona käydä syömässä, kun on niin kivat leikit naapuruston ikätovereiden kanssa meneillään. Oman kodin turvasta leviämään lähtenyt reviiri laajenee hitaasti mutta varmasti, samalla kiristäen ikävästi äidin tiukkaan jumittunutta napanuoraa. 

Toisinaan tekisi mieli kiskoa vastaan. Repiä takaisin tuohon vierelle, syliin turvaan. 

Toisinaan taas olen onnellinen siitä, miten vastuuntuntoinen ja reipas kahdeksanvuotias meillä asuukaan.

Että aika hukassa ollaan, toisinaan. 

Onneksi lapsemme on kuitenkin jo sen verran tietoinen omasta ison pojan olemuksestaan ja osaamisensa tasosta, että kykenee jättämään myös meille, epätiedossa rimpuileville vanhemmille, hienovaraisia vinkkejä itsenäistymisestään.

Tässä muutama vinkki tulkintayrityksineen tältä päivältä: 

Esikoinen ymmärtää myös jättämänsä vihjeen perusteella ulkovaatteiden päälle. Aamulla valmiiksi  ulko-oven eteen viikatuista, sään mukaan valituista vaatteista on sentään takki kelvannut. Ja pipo. Ulkohousut on otettu mukaan, vaikka vahva veikkaus on, että ne löytyy reppuun sullottuina. 

Tämä vinkki ei kovin paljon jätä tulkinnan varaan. Give me some space, you mother fu.. 

Että ei kai tässä tarvitse kasvatusopuksiin tai Sinkkosiin sen enempää turvautua. Ehkä tämä tästä vielä suttaantuu, kunhan jatkossakin muistamme seurata lapsemme päivittäisiä vihjeitä itsenäistymisestä ja antaa mahdollisuuden myös toteuttaa itseään.

Emme kuitenkaan jätä häntä heitteille, vaan annamme tilaa, ohjaamme oikeaan suuntaan ja olemme turvana. Rakastamme niin paljon että sattuu, kuuntelemme ja ymmärrämme. Menetetään hermomme ja kasaamme ne takaisin kokoon. Pyydetään anteeksi ja otetaan virheistämme opiksi.

Muuten saatamme löytää itsemme taas sieltä puun latvasta, perskannikat täynnä oksia.

Tyhjä koti. Lapset ovat mummulassa syyslomaevakossa. Turhan tunnollinen mieheni ilmoitti perjantain kunniaksi viettävänsä hieman yliaikaa töissä.

Istun ihan yksin sohvalla, vilttiin kääriytyneenä. Päivän työt on omalta osaltani saatu pakettiin. Syksyn ensimmäinen tentti onnistuneesti takana ja ehdin myös hetken juhlistaa ystävieni rakkautta mukavassa seurassa. Huokaisen syvään ja jään ihmettelemään ympärilläni vallitsevaa hiljaisuutta. Ilmastointi hurisee tasaisesti, läppärin näppäimet napsuilevat hiljaa sormieni painalluksista. Pihkaiset puut räiskyvät takassa. Keittiöstä kantautuu kiehuvan teeveden kohina. Jostain kauempaa kantautuu roska-auton vaimea, rymisevä ääni.

Muuten on ihan hiljaista. 

Kukaan ei juuri nyt halua minulta yhtään mitään. 

Suljen hetkeksi silmäni ja yritän nauttia paljon kaipaamastani omasta ajasta, tästä harvinaisesta hetkestä ihan yksin. Olo on rentoutunut mutta silti tuntuu oudolta, jotenkin tyhjältä. Illan hämärtyessä koti alkaa tuntua vielä tyhjemmältä, jopa hiukan pelottavalta. Huomaan jo odottavani, että ulko-ovi kävisi ja kuulisin taas elämän palaavan kotimme seinien sisälle. 

Kiitos, oma aika! Olit kaivattu, ihana ja äärimmäisen tarpeellinen.

Nyt riittää kuitenkin jo. 

... tältä erää.

Herään yöllä hentoon kosketukseesi. Seisot hieman pelokkaana siinä vierelläni, otat varovasti kiinni kädestäni. Pyydät hiljaa lupaa tulla syliini, koska sinua pelottaa nukkua yksin pimeässä. Tulet ihan kiinni minuun, sipaiset hellästi hiukset poskeltani ja suukotat nenänpäätäni.

"Nyt on hyvä, äiti!", toteat jatkaen uniasi.

Silitän pientä päätäsi ihaillen suloisia, täydellisiä kasvojasi. Kuuntelen tuhisevaa hengitystäsi ja nuuskuttelen lumoavaa tuoksuasi. En ole koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista, kuin sinä.

Ihailen positiivista ja periksiantamatonta luonnettasi. Vaikka nukutkin yösi vielä huonosti, jaksat silti lähes poikkeuksetta olla hyväntuulinen ja iloinen. Saat höpsöllä ja hassuttelevalla luonteellasi, mielettömällä huumorintajullasi ja oivilla sutkautuksillasi hymyn ihmisten huulille huononakin päivänä.

Arvostan kiltteyttäsi ja tapaasi ottaa aina kaikki huomioon, mutta osaat hienosti pitää myös pintasi. Et koskaan epäröi näyttää aitoja tunteitasi tai osoittaa hyvin vahvaa tahtoasi. Suhtaudut kaikkeen innokkaasti ja uteliaasti ja olet aina valmis kokeilemaan jotain uutta, vaikka joskus vähän pelottaisi. Osaat toisinaan olla myös erittäin uhmakas, mutta et ikinä unohda pyytää anteeksi, jos huomaat pahoittaneesi jonkun mielen kiukuttelullasi.

Toisinaan on jopa vaikeaa suuttua sinulle, koska olet niin kertakaikkisen suloinen.

Nautin suunnattomasti läheisyydenkaipuustasi. Saatat keskeyttää leikkisi tullaksesi hetkeksi syliin tai hakeaksesi turvaa kosketuksestani. Olet empaattinen, osaat lohduttaa ja pitää toisista huolta. Ollessani väsynyt tai kiukkuinen, kiedot pehmeät pienet kätesi tiukasti kaulani ympärille, hierot nenääsi omaani vasten ja kerrot monta kertaa rakastavasi.

Rakas pieni prinsessani, täydellinen pikkumuijani.

Peittelen sinut ja vedän varovasti vielä vähän lähemmäs itseäni. Suukotan ja kuiskaan hiljaa rakastavani. 

Sillä sinä olet minun ikioma tyttöni.

Nyt ja ikuisesti.

-Äiti-

Sumuinen sunnuntaiaamu. Takana hiukan liian lyhyeksi jääneet yöunet. Vetämätön, mälsä olo. Pannullinen kahviakaan ei auta.

Lapset kinastelevat ja nahistelevat keskenään, ei kuulemma ole taaskaan mitään tekemistä. Ulos ei oikein huvittaisi lähteä, siellä kun on niin märkää ja kylmää. Kutsuhuudot leikkimään kaikuu korviisi, mutta kun ei vaan jaksaisi millään kiinnostella.

Tuttua?

Ei hätää. Aina voi leikkiä piilosta!

Säännöt ovat yksinkertaiset:

 - Aikuinen ottaa mukavan asennon sohvalla, sulkee silmänsä ja laskee hitaasti kahteen.. kolm.. viiteenkymmeneen, jonka aikana lapset piiloutuvat. 

 - Mihin tahansa saa piiloutua. Ei rajoituksia. Uloskin saa mennä, kunhan muistaa pukeutua asianmukaisesti.

 - Piilossa lasten kuuluu olla ihan hiljaa ja paikallaan, ettei vaan etsijänä toimiva aikuinen löydä piilosilla olevaa lasta. Ei äänimerkkejä.

Yksinkertaista, eikö totta. 

Laskettuasi loppuun asti voit vielä hetken jatkaa rauhassa makoilua. Älä kuitenkaan unohda ihmetellä ääneen, missä lapset ehkä voisivat olla. 

ÄLÄ NUKAHDA! Ainakaan pitkäksi aikaa.

Lopulta voit alkaa etsiä lapsia paikoista, missä he eivät ole.

Toista sama setti muutaman kerran. Älä unohda kehua lasten loistavia piiloutumistaitoja!

Toimii joka kerta. 

Se oli sellainen kaunis, kirpsakan raikas syyskuun aamu. Kirkkaat aamuauringon säteet sokaisivat silmämme ajellessamme kohti TYKSin U-sairalaa. Hiljaisina, jännittyneinä kumpikin. Tiesimme, että tämä matka tulisi mullistamaan maailmamme. Emme enää olisi vain me kaksi, juuri ensimmäistä hääpäiväänsä viettänyt pariskunta. Meistä oli muodostumassa ihan oikea perhe.

Raskausviikkoja oli takana jo 41+5, enkä enää antaisi kulua päivääkään, että saisin sinut syliini. Tämän kerroin myös sairaalan henkilökunnalle, huomatessani heidän empivät ilmeensä ehdottaessani synnytyksen käynnistämistä. Minulla ei ollut kipuja, ei tietoakaan supistuksista. Vielä edeltävänä iltana olin käynyt pitkällä lenkillä. Siitä huolimatta olin päättänyt, etten enää poistuisi sairaalasta kantaen lasta sisälläni.

Ne jotka minua vähänkään paremmin tuntevat, tietävät sanomattakin, että sain tahtoni läpi. Minä kun osaan tarvittaessa olla hyvinkin vakuuttava.

En tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan kun kalvot viimein puhkaistiin. Odotin vain niin hirvittävän paljon näkeväni sinut. Olin ehtinyt käydä äärettömiä kertoja ajatuksissani läpi sen hetken, kun kuulisin ensimmäistä kertaa äänesi. Kun saisin sinut rinnalleni ja näkisin lumoavan kauniit kasvosi. Tuntisin sydämesi sykkeen vasten omaa rintaani, lämpösi ihollani. En osannut pelätä, tätä hetkeä olin odottanut jo niin pitkään. 

Kaksitoista tuskaista tuntia myöhemmin sinä synnyit. 

Tunsimme sinut heti, ihan kuin olisit aina ollut siinä meidän välissämme. Et edes itkenyt. Ihmeissäsi tutkailit meitä suurilla silmilläsi, tunnustelit ihoani pienillä ruttuisilla, pehmeillä sormillasi. Emme mekään osanneet tehdä muuta kuin vain katsoa sinua. Kyyneleet vierivät poskillamme, rakkaus ja onnellisuus täytti sydämemme. 

Sinä olit vihdoin siinä. Rakas esikoisemme, niin paljon toivottu ja odotettu. Niin kaunis, niin täydellinen. 

Sinä kauniina syyskuisena päivänä kun saimme sinut, maailmasta tuli parempi paikka. 

Onnea, rakas lapsemme, komea kahdeksanvuotiaamme! 

Sinusta ikuisesti kiitollinen.

Meidän perheellä on tapana istahtaa perjantai-illan päätteeksi koko porukalla telkkarin ääreen katsomaan lasten lemppariohjelmaa, Vain Elämää. Sellainen idyllinen koko perheen juttu. Möllötetään yökkäreissä, yhteisen peiton alla. Ollaan ihan lähekkäin. Rauhoitutaan hektisen viikon jälkeen viettämään aikaa yhdessä, nautitaan toistemme seurasta.

Ja toisinaan myös herkutellaan.

"Äiti, voidaanko pyöräillä kauppaan ostamaan Vain Elämää -herkkuja?" kysyi esikoinen ensimmäiseksi kotiin tultuani. Hän oli mitä ilmeisemmin suunnitellut kaiken valmiiksi. Oli varmuuden vuoksi koulusta kotiin tullessaan siivonnut huoneensakin, senkin ihana. Varmistettuani kuopukselta, että hänkin varmasti jaksaa pyöräillä kauppaan asti ja takaisin, olin täysin valmis lähtemään pienelle happihyppelylle. Ihan tarpeeksi on tuota persusta tullut viikon aikana lepuutettua luentosalien penkeillä.

Parin kilometrin matka paikalliselle Tokmannille sujui mukavasti. Isompi crossaili omaa tahtiaan edellä harjoitellen uhkarohkeita temppujaan, aina silloin tällöin katseellaan varmistaen että näen niistä joka ikisen. Pikkumuija herätti hilpeyttä kanssalenkkeilijöissä rallattelemalla koko matkan Peppi Pitkätossu -laulua, tai tarkemmin vain sitä kohtaa toisesta säkeistöstä, missä puhuttiin apinasta. Muuta ei kuulemma muistanut, eikä äiti tietenkään saanut laulaa mukana. 

Vaikka omat suunnitelmat illan naposteltavista oli lähinnä kasvispitoisia dippikastikkeineen, en hennonnut kieltää lapsilta namipussia nähtyäni heidän riemusta kiljuvat kasvot irtokarkkitarjous-mainosständin vieressä. Ja pitihän sitä itsellekin sitten parit namit valita, koko viikon kestäneen suklaan perään vinkumisen kunniaksi. Muina vuodenmutseina eksyi ostoskoriin vielä limupullonkin janoiselle pojalle. 

Nakkasin namit ja esikoisen huulille jo ehtineen limpparipullon reppuun. Tyytyväisenä, vaimopisteiden kiilto silmissä otin vielä kuvankin saaliistamme ja lähetin sen miehelle töihin. 

Jonkin matkaa talsittuamme aloin ihmetellä reppua selässään kantaneen esikoiseni märkää takamusta. Tai tarkemmin, alaselkää. Sitä kohtaa selän ja persuksen välissä, missä reppu ja harmaat collarihousut kohtaavat. 

Aamulla satoi kyllä aika rankasti,  rikkinäinen satula on varmaan jonkin verran vettä imaissut, tuumin ensin. Mutta silloinhan tummentuma olisi ollut enemmänkin haarojen välissä, ei alaselässä.

Onkohan sillä noin kova hiki..?

VOI NYJJOSAATANA, SE LIMSAPULLO!!

Että siinä meni sitten ne namit. Nätisti limaisina lilluivat repun pohjalla paperipussimössön seurana. 

Että palataan nyt sitten vaan takaisin siihen alkuperäiseen suunnitelmaan niistä dippikasviksista. Paitsi että meillä ei ole dippiä. Eikä oikein mitään kasviksiakaan, kun en niitä sitten muistanut kaupasta kotiin kiikuttaa.

Semmosta. Menee se ensi viikkokin sitten vinkuessa.

"Miten me ollaankaan tänään näin aikaansaavia? Ollaan saatu vaikka kuinka monta asiaa hoidettua eikä kello ole vasta kuin 22.38!?", totesin perin hämmästyneellä äänenpainolla miehelleni eilen mikron kelloa tuijottaessani, lasten mentyä normaalisti nukkumaan siinä yhdeksän tienoilla. 

Olimme puolentoista tunnin aikana saaneet setvittyä monta jo pidemmän aikaa pitäistehdämuteimukakerkiä -listoillamme roikkunutta asiaa. Sellaisia hassuja pikku juttuja, kuten lasten hoidon järjestäminen opintojeni alettua ensi viikolla. Koulupäiväni tulevat venähtämään usein ilta kuuteen-seitsemään asti, pikkuinen pitäisi hakea päiväkodista viimeistään 16.30, esikoisen koulupäivät päättyvät viimeistään 13.30 ja miehen työpäivä päättyy klo 17. Huonommallakin matikkapäällä pitäisi tajuta, että aika helvetillinen yhtälö on meillä tuossa noin ratkottavana.

Olin muutenkin kovin tyytyväisin mielin. Koti oli siisti (kiitos Paavo ja sopivasti pölynpeittävän pimeät illat!), tiskikone tyhjennetty, pyykkikone rullasi viimeistä rundiaan ja pyykkikorit ammottivat tyhjyyttään. Kodinhoitohuoneen tasolla ei ollut pyykkejä viikattavana, kaikki puhtaat vaatteet olin vienyt omille paikoilleen. Ehdinpä myös käymään läpi lasten syys- ja talvivaatevarastot, parittamaan toisistaan eksyneet hanskat ja lapaset ja pyykkämään kevään jäljiltä kurapaskaiseksi jääneet pipot ja tumput.

Aijjjetttä, miten ylpeä itsestäni olinkaan. Tavallisesti lasten lähdettyä Nukkumatin matkaan olen niin kertakaikkisen poikki, etten enää millään jaksaisi suoriutua pienimmästäkään järjenkäyttöä vaativasta toiminnasta. 

"Me ollaan saatu nukkua. Siksi.", vastasi se mies, joka siinä vieressäni vielä availi työkonettaan myöhäisillan ratoksi. 

Niin, tosiaan. Pikkumuija vietti viimeiset kaksi yötä mummulassa, jotta me muut saisimme pienen levähdystauon ja mahdollisuuden nukkua. Olemme koko hänen kohta nelivuotisen elämänsä ajan kärsineet enemmän tai vähemmän rikkonaisista, toisinaan täysin unettomista öistä. Väliin on toki mahtunut parempiakin unijaksoja, mutta valtaosa kuluneen kesän öistä on menty 3-6 pätkissä nukutun tunnin taktiikalla. Mukaan kun ymppää vielä useampia yöllisiä pissaisten petivaatteiden pyykkäyssessioita, alkaa päästä jutun juonesta kiinni. Ja kyllä, sinä kukkahattuinen rouva siellä takarivissä. Perhepetiäkin ollaan ahkerasti harrastettu. Vieressä akselinsa ympäri pyörivä midget spinneri ja minun äärimmäisen huonot unenlahjani eivät kuitenkaan ole mikään mäts meid in hevön. 

Ei meidän silti tarvinnut kauaa potea huonoa omaatuntoa mummun jaksamisesta. Vieraskorea tyttäreni veteli siellä sitten unta oikein varastoon - kumpanakin yönä nukkui kellon ympäri!! Heräämättä, pissaamatta, rauhallisesti, pyörimättä. 

Mulla oli taas ihan loistava ajatus tämän postauksen loppukaneetista, mutta ehti hupsistasaatana unohtua herättyäni taas viime yönä turhan monta kertaa valvomaan kotiinpalanneen lapseni sängyn vierelle. Että en nyt keksi mitään sitten. Olo on kaikkea muuta kuin aikaansaava. Eilisen illan tehokkuus katosi kuin pieru sohvatyynyyn. 

Kai se sitten on jotain uhmansorttista tämäkin. 

Ehkä tästäkin selviämme.

Tilt.

Meninkö jossain kohtaa mainitsemaan, miten kivuttomasti tämä kesä on kahden lapsen kanssa sujunut?

HAHAHHAHAHHAHAHAHAHAH!!!!!

Talvi taitaa tosiaan olla tulossa, mulla meinaan meni kuppi tänään ihan nurin täällä majailevan uhmaikäisen kanssa. 

Ensinnäkin. Herätyskellona toimi esikoisen luokkakaveri. Hentoisesti koputti oveen juuri ennen kahdeksaa aamulla, äitinsä kun oli neuvonut olla soittamatta ovikelloa ettei kuopus heräisi. Pikkumuijan valvotettua koko yön oli useista nukuttamisyrityksistä turhautunut mies antanut periksi ja nukahtanut tuon häiriköivän mölisijän huoneen lattialle. Liekö sitten aamulla väsyneenä vaan sammuttanut herätyksen ja jatkanut uniaan. 

Hienosti ehtivät pojat silti kouluun, ajoissa ja ravittuina. Nähtäväksi kuitenkin jää, kuinka suuret traumat tämä ovelle tukka pystyssä, pikkuhousut mammakalsarit yöpuvun alta vilkkuen pelmahtanut äiti-ihminen aiheutti epäselvillä hyvän huomenen toivotuksillaan tuolle täysin viattomalle poikaraukalle.

Toiseksikin kitinä. Valvomisesta väsyneen tytön jatkuva kitinä. Niinku ihan kaikesta valittaminen. Enkä tällä kertaa tarkoita itseäni. Mikään ei käy (EI!), mikään ei kiinnosta (Ihan tylsää!), kaikki äidin valitsemat vaatteet on ihan suolesta (Haluan mekon!) ja ruoka maistuu paskalta (Yäk!). Puistossa on tylsää eikä sinne ainakaan mennä pyörällä. Eikä kävellen. Ruohonleikkuri pitää liian kovaa ääntä (Peltorit, haluan Peltorit!!) ja leikkimökin sohvalla on liikaa hiekkaa (kaatoi sen siihen ihan itse). 

Ja tässä vasta aamun ensimmäisen tunnin sisältö pähkinänkuoressa.

Myöhemmin päivällä ehdotin vastahakoiselle kiukkupussilleni metsäretkeä. Siitä se ainakin on tähän asti aina innostunut! Metsään lähteminen on meillä vielä ihan vaivaton siirtymä, luonto kun on ihan tuossa tontinreunassa kiinni. Lupaus onnistuneen keräilyretken suomasta mustikkapiiraasta sai hetkellisen hymyn ilmestymään jopa kärttyisen tänttähääränkin huulille. 

Olimme takaisin kotipihallamme noin sadan metrin rämpimisen, parin varpuja kohti suuntautuneen pyllistyksen ja ehkä kymmenen kippoon kolahtaneen marjan poimimisen jälkeen. "Riittää!", hän totesi roikkuen kaulassani hysteerisesti kiljuen nähtyään pienen hämähäkin kiipustavan pitkin pinkkejä saappaanvarsiaan. 

Kun tähän riemuun vielä ympätään auki revitty tikkaushaava, ympäri olohuonetta viskotut palapelin palaset, keittiön lattialle levahtaneet kananmunat (pannaritaikinan, ei mustikkapiirakan), vänkääminen, kiukuttelu ja parit itkunsekaiset raivarit, voin vaan todeta saman kuin hän:

Riittää!! Tai no, ainakin tältä päivältä. 

Jos kasvatusjumala Sinkkoseen on uskomista, "lasten kasvatuksesta selviää hengissä, mutta ei ilman negatiivisia tunteita.".

Saanen esittää pienen vastaväitteeni virkkeen päälauseosuudelle.

Phuuuuh.

Mulla oli tänään mielessä loistava aihe uudelle blogipostaukselle. Siis ihan huippu, sellainen koko sosiaalisen median räjäyttävä juttu. Oikea somehitti. Vähintäänkin sellainen se oli. 

Idea syntyi palatessamme kotiin kuopuksemme päiväkodilta, jossa kävimme aamutuimaan muuttamassa hoitosopimuksen osa-aikaiseksi. Samalla ehdimme palautella mieleen pitkän kesätauon jälkeen hoitopaikan huudit ja nähdä paljon kaivatut kaverit. Pihaleikeillekin jäi reippaasti aikaa.

Aihe tuntui edelleen hyvältä siivoskellessani kotipihaa villiintyneistä hiekkaleluista, samalla potkien maalissa tönöttäneelle pikkumuijalle palloa. Työstin postausta mielessäni myös leikkiessämme prinsessan kotia (jouduin taas olemaan "pinssi"), samoin valmistaessamme ruokaa yhdessä. Hihittelin melkeinpä ääneen puskiessani pyöränselässä istuvaa pikkumuijaa kohti lähipuistoa. Niin mahtava se juttu oli, paras ikinä!

Iltapäivällä mulla olikin sitten monta puolivalmista lausetta valmiiksi mietittynä, senkun vain istahtaisin alas koneen ääreen ja panisin näpytellen. Sain koneen auki, venyttelin sormet vetreiksi ja...

"Äitiii, mul ei oo mitään tekemistä."

Eijjjjumalauta! Mihin ihmeeseen hyvin pohjustamani muumileikki viereisen huoneen lattialla lopahti? Kerroin juuri Haisulin kiusanneen Vilijonkkaa pyyhkimällä räkäsormet sen takkiin, ei sellaista kiusantekoa noin vaan ratkaista. Muumipeikkokin oli pyydetty jo apuun. Ja poliisi.

"Leiki vaan vielä hetki, äiti yrittää pikku ajan kirjoittaa. Leikitään taas kun olen valmis."

Eieieiei, pitikö mun mennä sanomaan tuo ääneen?! 

"No, oletko jo valmis? Ihan kohtako jo?"

"En. En vielä. Malta nyt hetki leikkiä ihan yksin. Ollaan kuitenkin leikitty ihan koko päivä yhdessä ja käyty puistossakin. Nyt äidillä on hetki omaa aikaa." Oikeesti nyt edes hetki. Pari minuuttia, saatana!

Murahdus. Ovi paiskautuu kiinni. Huikkasin vielä perään, että neiti sitten ihan itse siivoaa huoneensa, jos on aikeissa suutuspäissään paiskata taas kaikki tavarat lattialle. Viimeksi oli hienosti erotellut jopa kaikki sukkaparit irti toisistaan ja viskonut eri puolille huonetta. Äidin pieni kultanuppunen.

Murinan hiljennyttyä yritin jatkaa aloittaa kirjoittamista (vaikka olinkin jo unohtanut puolet niistä vähintään kirjallisuuspalkintoja poikivista, kerrassaan nerokkaista ajatuksistani), kun havaitsin luovuuttani sabotoivan kiusankappaleen lähestyvän työpöytääni. Kontaten. Narskuttaen isoa ruuvia hampaidensa välissä.

Tässä kohtaa viimeisetkin ajatukset somen villitsevästä postauksesta pyyhkiytyivät mielestäni. 

"Mutkun mulla on äiti sua ikävä.", toteaa uhmakas, suloinen tyttäreni surkean näköisenä, poskea silittämään ojentuneessa kädessäni tiukasti roikkuen. 

Ihan paska siitä postauksesta olisi joka tapauksessa tullut, tuumasin hiljaa mielessäni ja asetin "pinssin" kruunun takaisin päälaelleni.

Kohta ne kuitenkin jo kasvaa isoiksi.

Niin. Ettäkun on täällä kotona häröillyt sieltä kesäkuun alusta asti, niin semmosia emmääkestä -tilanteita tulee aina silloin tällöin kohdattua. Sellaisia usein toistuvia ja ehkä juuri siksi niin kovin muka-inhottaviksi muodostuneita asioita. Nykyisin näitä hetkiä ilmaantuu eteeni enemmän kuin kesäkuussa, koska

1. ASIOIDEN JATKUVA TOISTAMINEN

En kestä. En jumalauta en sitten millään. Kun olen sen tuhannennen kerran pyytänyt kauniisti, ettei leluja viskottaisi ihan joka huoneen kaikkiin nurkkiin, siivottaisiin edes osa leluista uutta leikkiä aloittaessa tai että kädet pestäisiin kun ollaan pyyhitty persreiän ympärystää. Että koitettaisiin leikkiä nätisti yhdessä eikä aina, AINA rakennettaisi majaa kun kerrankin olen ehtinyt pedata pedit. Kuunneltaisiin edes osittain jos jotain pyydän, ettei sitten tarvitsisi olla kertaamassa sanomaansa muutaman hetken perästä. Ja sitten kun se mies joka meillä hoitaa töissä käymisen soittaa raskaan työpäivän jälkeen, ja kysyy, mitä hänen pitikään kaupasta tuoda.. Emmääkestä!

2. ÄITI-SANAN JATKUVA HOKEMINEN

Mua risoo kun joku on i-han ko-ko a-jan haluamassa minulta jotain. Aamusta iltaan, taukoamatta. Alkaa ennen kuin saan silmät kunnolla auki ja viimeiset äiti-huudot kajahtaa ilmoille keskellä yötä, meillä kun tuo kuopus ei edelleenkään osaa nukkua. Meillä ei myöskään kukaan koskaan ikinä halua mitään ilman, että aloittaa tahtomisensa huutamalla äitiä. Äitiä huudetaan myös ilmoitusluonteisten asioiden yhteydessä, kuten "Äitiiiiii, meen nyt pissalle!" tai "Äitiiii, mulla ei ole mitään tekemistä." Ja osaatteko arvata millainen paskamyrsky siitä syntyy, jos en jostain syystä sillä nanosekunnin murto-osalla pysty vastaamaan tai kuittaamaan asiaa kuulluksi..? 

3. PYYKIT

..ja samaan kategoriaan liitän myös tiskit. Päivittäin saisi olla pesemässä läjäpäin paskaisia..

Anteeksi, tuli pieni ajatuskatkos. Esikoinen lampsi juuri kotiin Tallinnan reissultaan ja toi tuliaisiksi - no mitäpä vittu muutakaan kuin kassillisen pyykkiä. 

4. PAKKAAMINEN

Edelliseen pykälään samalla viitaten, olemme reissanneet kohtalaisen paljon kuluneiden kuukausien aikana. Toistan tässä hieman itseäni, mutta onhan se pakkaaminen nyt vaan niin jumalattoman raskasta puuhaa. Perheloma Turkissa, juhannus mökillä Urjalassa, omalla mökillä ollaan oltu harva se viikonloppu. On käyty Särkänniemessä, Muumimaailmassa, Raumalla mummulassa tai ihan vaan piipahdettu keskustassa. Aina saa olla pakkaamassa. Pitää muistaa eväät, varavaatteet, jotain lämpimämpää ja sateenkestävää. Pelkästään rannalle pakkaaminen vaatii kilometrin pituisen muistilistan. On uikkaria, pyyhettä, rasvoja jokaiselle hipiälle, kellukkeet, uimalasit ja pelitjavehkeet. Ja ne eväät, aina ne eväät. 

Viikonloppuna pitäisi lähteä viikoksi Kainuun seudulle sukuloimaan. Onneksi matkalaukku on vielä osittain purkamatta kesän ensimmäisen reissun tiimoilta.

 Emmää.

5. ASIOIDEN JATKUVA TOISTAMINEN

Aaa, sanoinko tämän jo kertaalleen? Seura tekee kaltaisekseen, ja muita helvetin osuvia sanontoja.

Voisihan tässä pidempääkin listaa laatia, mutta jääköön tähän. Pitää mennä pesemään pyykkiä ja pakkaamaan, koska huomenna lasten kanssa Itämeren aallot ja Hevisaurus.

Ps. Niin ja sitten vielä se olematon oma aika..