Raotetaanpa vaihteeksi pikkuisen tätä meidän parisuhdeverhoa. Haluaisin nimittäin jakaa kanssanne minun ja mieheni yhteisen intohimon. Asian, mistä me molemmat suuresti fantasioimme ja mitä harrastamme ainakin 3-5 kertaa viikossa, varsinkin lasten ollessa poissa jaloista. Räpelöimme vehkeitämme intohimoisesti ja huolellisesti, löytääksemme varmasti parhaat ja molempia miellyttävät, ennestään tuntemattomat  kohteet. Tai miksei jo entuudestaan hyväksi toteamamme paikatkin käy, voihan niistäkin aina löytää uusia ulottuvuuksia. 

Siis matkailua tarkoitan, tai vielä tarkemmin, uusien reissujen suunnittelua. Yhteisiä seikkailuja kaukana kotoa. Selaamme Momondoa. Ja Ebookerssia, Trivagoa, Booking.comia, Skyscanneria ja mitä näitä halpalentoyhtiöitä ja hotellinvaraussivustoja nyt on. Haaveilemme matkasta, kahdestaan tai yhdessä lasten kanssa, tavoitteenamme löytää mahdollisimman edulliset lennot ja majoitus välittämättä juurikaan matkan määränpäästä. Kunhan saa matkustaa.

Olemme valloittaneet maailmaa yhdessä yllättävän paljon siihen nähden, että olemme vasta muutamia vuosia olleet molemmat työelämässä. Rahaahan tuo reissaaminen aina vaatii, eikä sitä kyllä ole meidän perheessä vielä koskaan ollut toisille jaettavaksi asti. Olemme kuitenkin yhdessä elettyjen vuosien varrella pyrkineet aina säästämään kaikki vähänkään ylimääräiset pennoset uutta matkaa varten.

Ja monesti olemme onnistuneet säästötavoitteissamme, vaikka se on tarkoittanut pitkäaikaista tarkkamarkkaisuutta ja pennin venyttämistä. 

Ennen lapsia en kuitenkaan olisi edes voinut kuvitella, että tulisin käymään samoissa kohteissa, maissa ja kaupungeissa, useampaan otteeseen. Ihmettelin aina itsekseni niitä perheitä, jotka vuodesta toiseen matkustivat samaan paikkaan - jopa samaan hotelliin - koska oma, kristallin kirkas päämääräni oli valloittaa kaikki maailman kolkat. 

Myös all inclusive oli ihan käsittämätön, lähes naurettava ajatus lapsettomalle minulle, jonka jokaisen reissun perimmäinen tavoite oli saada lomakohteesta mahdollisimman autenttinen kokemus. Maassa maan tavalla, paikallisuutta ja kulttuuria kunnioittaen. Kaikki masanbaarit ja lihapullabuffat kaukaa kiertäen.

Nyt, omien lasteni ollessa pieniä tajuan, että toisinaan jo hyväksi koettu, tuttu ja turvallinen lomakohde houkuttelee lapsiystävällisine all inclusiveineen meitä matkustamaan samaan paikkaan uudestaan ja uudestaan. Olemme käyneet Thaimaassa kahdesti, molemmilla kerroilla vietimme toisen lomaviikon Ao Nangissa. Turkkiin olemme reissanneet jopa kolme kertaa, joista kahtena majoituimme samassa all inclusive -resortissa. New Yorkissa olemme käyneet kahdesti, koska, noh.. se on New York. Bulgariassa olen käynyt kolmesti, Euroopassa pyörinyt useampaan otteeseen, enkä malta odottaa että saamme mahdollisuuden lähteä koko perheen voimin valloittamaan minulle niin rakasta Australiaa, kolmatta kertaa. 

Kuitenkin bucketlistaltani löytyy vielä lukemattomia kohteita, joissa haluan vierailla. Rion Jeesus-patsas, Taj Mahal, Eiffel-torni, Colosseum ja vaikkapa Kiinan muuri, jonne jo ajatuksissamme olimme suuntaamassa kymmenvuotisen avioelämämme kunniaksi ensi syksynä. Mutta, kuten aina, suunnitelmiin voi tulla muutoksia. Eikä läheskään kaikki haaveemme muutenkaan aina toteudu. Koska raha, terveys tai joku muu mutka matkassa. Elämä, vaikkapa.

En silti tiedä parempaa, kuin pötkötellä vierekkäin rakkaan, samanhenkisen matkakumppanini kanssa tehden tutkimusmatkoja eri maailman kolkkiin ihan vaan täällä interwebsissä. Youtube on täynnä loistavia matkavlogeja, joista saa paljon vinkkejä omiin reissusuunnitelmiin. 

Tällä hetkellä haaveilemme viettää koko kesäkuun Thaimaassa. Mitään ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta meille se reissu on juuri tällä hetkellä hyvin todellinen. Eihän sitä vielä tiedä, mitä kevät tuo tullessaan. Mulla on huhtikuussa taas maksabiopsia, minkä tulokset saattavat pitää meidät tiiviisti kotimaassa. Koska myös opiskelen vielä koko kevään tiiviisti, eikä pelkällä huolellisesti laaditulla lottorivillä vielä makseta neljän hengen lentolippuja, on matkan rahoittaminenkin vielä epävarmaa. 

Mutta ei sillä niin väliä ole. Haaveilu ja pelkällä ajatuksella fiilistely on lähes yhtä mahtavaa, kuin reissuun pääseminen. Tai no ei ole, mutta kivaa silti. Että jos sulla on jotain ihan mielettömiä lomavinkkejä antaa Thaimaan lomaa ajatellen, laita ihmeessä kommenttia! 

Sillä vaikka meidän muksut ovat tottuneita reissaajia ja hyvin reippaita sekä joustavia sellaisia, on paljon mukavampaa, jos heidän kanssaan matkustettaessa onnistuisimme välttymään turhilta yllätyksiltä. 

Ettei esimerkiksi viedä niitä katsomaan kivalta kuulostavaa pallopeliä pingpong -showhun. Tai jotain..

Ps. Googleta, jos et tiedä. Menee muuten hauskuus koko loppukaneetista.

Tiedättekö, mikä talvessa on parasta?

Lumi. Talvella kuuluu olla lunta.

Osanette siis arvata myös, mikä talvessa on kaikista paskinta..?

Koti Varsinais-Suomessa. Sepä hyvinkin.

Palailtiin jo viime viikolla reilun viikon kestäneeltä pohjoisen visiitiltä, miehen kun piti palailla takaisin töihinsä. Nautimme vireää matkailukautta elävän Ylläksen tarjonnasta, palveluista ja aktiviteeteista sekä tietysti Lapin kauniista, lumisesta talvesta ihan todella, todella paljon! Loman oikeastaan ainoa miinuspuoli, mikä aiheutti toisinaan pientä hampaankiristystä, oli neljän hengen pukeutuminen pakkaskelejä varten ahtaassa hotellihuoneen eteistilassa. Kun on sitä kerrastoa toisensa perään, pipoa, hanskaa, kauluria ja villasukkaa. Sekä tietysti kaksi lasta, joille pelkkä pukeutuminen sanana tuntuu ahdistavalta.

Tai sitten se, kun sieltä piti lähteä kotiin. Piiiiitkä miinus siitä. En osaa kuvailla sitä masennuksen ja ahdistuksen määrää, mikä - varsinkin meissä aikuisissa - kasvoi kilometri toisensa jälkeen ajaessamme pohjoisesta alas, kohti sateista ja pimeää lounaisrannikkoa. Miten Lapin puhtaan valkoiset, upeat ja jylhät lumimaisemat vaihtuivat hiljalleen karummiksi, kolkommiksi ja kalsean tasaiseksi peltomaisemaksi. Puut kadottivat tykkykerroksensa ja pakkashuurteensa, valkoiset hanget muuttuivat pakokaasujen saastuttamaksi harmaiksi kinoksiksi maanteiden varsille, kunnes lopulta katosivat kokonaan mustaan asfalttiin. Tai sitten en vaan enää nähnyt mitään. Oli vaan niin kertakaikkisen pimeää. Ja märkää. 

Vaikka reissuilun ja reppuelämän jälkeen on aina ihanaa palata kotiin, tällä kertaa se oli myös aika turruttavaa. Oli aivan uskomattoman ihanaa saada nauttia hetki oikeasta talvesta, ulkoilusta ja punaposkisten lasten riemusta. Lasketella, hiihtää, lumikenkäillä ja pulkkailla. Nauttia kuumasta kaakaosta laavulla, syöttää poroja tai kiitää huskyjen vetämässä reessä pitkin jänkhää. Tuntui pitkästä aikaa uskomattoman hyvältä, ettei tarvinnut yrittää väkisin keksiä tekemistä, kastella varpaita kuralammikoissa eikä lapsetkaan olleet kuralla ja hiekalla kuorrutettuja.

Että on ollut tässä sellaisia pieniä käynnistymis- ja takaisinsopeutumisvaikeuksia. Orastava miesflunssakin on meinannut kaataa petiin. Kyllä, luit oikein. Miesflunssa. Kun en oikeasti ole kipeä, vähän vaan on lämpöä. Räkäisyys yrittää sinnikkäästi puskea päälle ja tukkia sieraimet, mutta ei sitten kuitenkaan kuin hiukan nenässä tuhise. Olo on veltto ja vetämätön, eikä mikään oikein kiinnosta. Miesflunssa siis, mitä ilmeisimmin.

Onneksi eilen ja tänään on aurinko vähän pilkahdellut pilviverhon takaa eikä vettäkään sada kaatamalla. Toistensa seuraan jo pikkuisen tympääntyneet, nahistelevat sisarukset pääsivät aloittamaan omat normi arkensa koulussa ja hoidossa, omien ystäviensä parissa. Minä taas sain tämän päivän nauttia vain ja ainoastaan omasta seurastani sekä Netflixin hömppätarjonnasta. Illalla vointi on taas ollut ihan normaali, turhat pöpöt karkoitettiin koko perheen yhteisellä iltaenkillä pikku pakkaskelissä.

Että kai se elämä tästä taas kirkastuu, kun koittaa asennoitua oikein. Tasan ei ole silti näitä talven nallekarkkeja jaettu Suomen kuntien kesken. 

Ehkä lyhyempi kesä, hyttyset sun muut pohjoisempaa Suomea piinaavat ötökät kompensoivat talven puutetta edes vähäsen.

Aijjjettä, pitkään odotettu ja kovalla työllä ansaittu vapaapäivä!

Tänään en kyllä tee yhtään mitään. Olla möllöttelen vaan ja nautin olostani. Kunhan olen saanut lapset ulos ovesta kouluun ja päiväkotiin, aion painua suoraan sohvalle pötköttämään. Tai siis heti, kunhan saan tiskikoneen tyhjennettyä. 

Toisaalta minulla olisi nyt aikaa kääntää sohva toisin päin, joulukuusi pitää kuitenkin kohta tuoda sisälle. Ja jos kerran käännän sen, voisin samalla nopeasti sen imuroida. Nythän on loistava keli heittää sohvatyynyt takapihalle pikku pakkaseen tuulettumaan. Niin ja matot myös, kamalan pölyisiä ovat kaikki. Samalla ne voisi myös tampata. Ulkona kun valmiiksi jo ovat. 

Puhdasta, lumihangessa harjattua mattoa ei tietenkään voi tuoda takaisin sisälle, ennen kuin lattiat on pesty. Täytyy vaan imuroida ensin lattiat ja listat. Ja ai kamala miten nuo ikkunoiden väliin kuolleet ötökätkin nyt näkyvät kun sohva ei enää ole edessä niitä peittämässä. Nekin on ehdottomasti imuroitava ja pyyhittävä puhtaaksi. Ja samallahan kiipeän pyyhkimään pölyt myös kirjahyllyn päältä. Niin ja takan. Voisin siinä sivussa myös rapsutella pöydän pintaan jämähtäneet ruokatahrat pois, kun nyt kerta muutenkin täällä paikkoja aloin hinkkailemaan.

Roskien viemisestä ei tietystikään ole vaivaa. Päin vastoin, ihana päästä hetkeksi ulos nauttimaan upeasta talvisääästä! Voisin melkein tehdä samalla lumityöt, eihän tällaisella ilmalla voi sisällä kyhjöttää! Pyykit voisin myös nakata hetkeksi ulos, haisevatkin ihan tunkkaiselta. Teenkin sen heti, kunhan ensin laitan uuden koneellisen pyörimään. Ja viikkaan puhtaat pyykit kaappeihin.

Herran jestas, miten aika onkaan vierähtänyt! Koululainenkin jo saapui kaverinsa kanssa kotiin. Taidan juuri ehtiä laittamaan pojille välipalat ja tarkistaa läksyt, ennen kuin pitää rientää apteekin kautta hakemaan pikkumuija päiväkodista. Ja sieltä suoraan hakemaan myös hänelle kaveri meille leikkimään. Ihanaa kun vihdoin on lunta, niin voimme jäädä pihalle pulkkailemaan. Pitää vaan kaivaa pulkat varastosta. Vai mihinköhän ne mahdettiin keväällä säilöä..

Miten kivasti posket punottaakaan ulkoilun jälkeen! Kävi ihan kuntoilusta, kun juosten veti kahta pientä, jatkuvasti kovempaa vauhtia vaativaa tyttöä pulkassa ympäri kyliä. Onneksi lapsille on ruoka sentään valmiina, ei tarvitse kuin lämmittää uunissa. Ehdin itselleni laittaa jotain sitten myöhemmin. Ihan ensin pitää kuitenkin raivata tyttöjen levittämät askartelu- ja piirustustarvikkeet pois pöydältä, että mahtuvat syömään. Hamahelmityöt voisi tässä välissä silittää, ettei leviä pisin lattioita.

Aaaaah, meinasin ihan unohtaa, että esikoisen lätkäkamat on edelleen autossa. Ne on pakko viedä varastoon kuivumaan, etteivät ihan mätäne. Ainiin ja saatana, se opiskeluihin liittyvä ryhmätyö mitä mun olisi päivällä pitänyt tehdä, sekin on vielä ihan vaiheessa. Mutta sen aika on vasta sitten, kunhan saan lapset nukkumaan ja torpan hiljaiseksi. Ennen sitä on kuitenkin vielä siivottava lasten huoneet, tytöt taisivat saada aikamoisen ydinräjähdyksen aikaiseksi. Sitten pitää enää valmistaa iltapalat ja hoitaa suihkut, hammaspesut, rasvaukset ja tietysti lukea lapsille elintärkeä iltasatu. 

Toivottavasti ei tarvita kovin pitkäksi venähtävää taistelua, ennen kuin kuopus nukahtaa. Jos vaikka sen jälkeen ehtisin hetkeksi istahtaa puhtaalle, pölyttömälle ja tampatulle sohvallemme. 

Onhan sentään vapaapäiväni!

Juhlapyhien vietto ei kuulu meidän perheen vahvuuksiin. Se on tullut todistetuksi jo monen monta kertaa. On kyseessä sitten vappu, pääsiäinen tai juhannus, jossain kohtaa mennään aina pahasti metsään. 

Yleensä epäonnistuminen johtuu siitä, että olemme suunnitelleet viettävämme päivän lasten ehdoilla. Että ei toisin sanoen tehdä mitään suunnitelmia, ollaan vaan ihan kotosalla perheen kesken ja nautitaan toistemme seurasta.

Virhe.

Helppohan tässä olisi alkaa syytellä lapsia, mutta kyllä se niiden vika yleensä onkin. Meillä aikuisilla kun ei olisi pienintäkään ongelmaa lököillä kalsareissa ja villasukissa, ilman turhaa häsellystä.

Mutta ei onnistu, ei ainakaan tässä huushollissa. Koska olin päättänyt, etten aio viettää Suomi 100 -itsenäisyyspäivää kotona hakaten päätäni seinään lasten nahistelua kuunnellen, olin suunnitellut päivän kulun huolella. Aamulla lähtisimme koko perhe yhdessä hieman tavallista pidemmälle lenkille. Nauttisimme raikkaasta ulkoilmasta, yhdessäolosta ja satavuotiaan Suomen kauniista luonnosta. Valmistaisimme yhdessä ruokaa ja lähtisimme Turkuun jatkamaan iltaamme. Vanhalla Suurtorilla oli lapsille suunnattua ohjelmaa, josta jatkaisimme suoraan ihmettelemään Turun linnan Luminous-valospektaakkelia. 

Rauhallista yhdessäoloa, hyvää ruokaa ja sopivasti tekemistä, jotta vältyttäisiin tylsistymisen aiheuttamalta turhautumiselta. Kerrassaan nerokas suunnitelma. Tällä kertaa mikään ei voisi mennä vikaan.

Paitsi..

⇢Ennen lenkille lähtöä kävin heittämässä poikamme lätkäkamppeet talomme tekniseen tilaan kuivumaan. Huomasin, että tilassa sijaitsevan lämminvesivaraajan alla olevasta putkesta tiputti vettä. Määräsin mieheni oitis soittamaan putkimieskaverilleen, että mikähän vittu se tämä tämmöinen vuoto nyt on.

⇢Lenkillä päätimme poiketa metsäreitille, mikä päättyi vuolaana virtaavan ojan katkaistessa tien. Tuollainen metrin leveä savinen monttuhan nyt on helppo ylittää, tuumasimme, ja heivasimme lapset vuoron perään pyörineen ojan yli. Kuopuksella mukana ollut, maailman tärkein Kalle-nukke kuitenkin otti ja tippui hyiseen veteen. Nelivuotiaamme veret seisauttava huuto sai urhean isin  syöksymään vatsalleen saviseen maastoon, pelastaakseen virtauksen mukana ajelehtineen nuken. Kalle saatiin kyllä pelastettua, mutta syvästi järkyttyneen tyttäremme tokeneminen vei ainakin seuraavat kolme pitkää kilometriä. 

⇢Turkuun lähteminen olisi ollut hurjan paljon mukavampaa, jos sitä ei olisi edeltänyt hirvittävä riitely esikoisen talvipukeutumisesta. Talvitakki kun saa näyttämään paksulta, toppahousut nyt on aivan perseestä ja kaulahuivi täysin turha. Istua mökötti melkein koko ajomatkan sanomatta sanaakaan kuin mikäkin esiteini. Kävellessämme kohti suurtoria, hän kuitenkin liimautui kiinni minuun. Katsoi varovaisesti silmiin ja totesi, että hänellä on vähän kylmä.

⇢Odotin kovasti näkeväni sinivalkoisin värein valaistun Turun linnan puistoineen. Emme kuitenkaan olleet varautuneet siihen, että kaikki muutkin turkulaiset ja lähikuntien asukkaat olivat tulossa tuota valotaideteosta ihastelemaan. Seistyämme reilun tunnin olematonta tahtia matelevassa autojonossa, jouduimme myöntämään, ettemme tulisi pääsemään autolla lähellekään linnaa. Koska emme myöskään olleet innoissamme ajatuksesta kävellyttää tai kantaa kuopustamme kovin pitkää matkaa, päätimme hieman nyreissämme suunnata suorilta kotiin. Ruokakin pitäisi vielä valmistaa.

⇢Kotimatkalla putkimies laittoi viestin, että voisi vielä tulla nopeasti meillä käymään ja tarkistamaan, mikä aamulla havaitun vuodon aiheutti. Nopea tarkistus vaihtuikin reippaasti yli tunnin aherrukseksi, koska joku venttiili taimikälie sieltä oli haljennut ja koko osa piti vaihtaa. Putkimiehen lähdettyä tajusin kellon olevan jo reilusti yli kahdeksan, ruoka oli tekemättä ja lapset väsyneitä ja nälkäisiä. Herkullinen itsenäisyyspäivän illallinen vaihtui lopulta lasten toiveesta mannapuuroksi. 

Että ei siis tarvitse olla kovinkaan nokkela tajutakseen, ettei nämä juhlapyhät todellakaan ole meidän juttu. On se sitten suunniteltuja tai ei, tai oli syy lapsissa tai ei, lopputulos on kuitenkin aina sama. Aina jotain sattuu tai tapahtuu. 

Perinne kai sekin. 

En ehkä kestä! Halkean kohta onnesta! Innosta soikeana, ihan pähkinöinä ja vielä iloinen kuin viiden pennin hevonen! Melkeinpä meinaa pikku tippa lorahtaa pöksyihin kaikesta tästä valtavasta innostuksesta!

.. päivittää blogiani useammin kuluneiden muutaman viikon aikana.

.. pitää paremmin kiinni rutiineista, päivien rytmistä ja muista totutuista tavoistamme.

.. mennä aikaisemmin nukkumaan, etteivät aamutoimet olisi usein venähtäneet luvattoman pitkiksi.

.. katsoa useammin peiliin ennen kuin poistuin kotiovesta.

.. viettää vähemmän aikaa sohvalla pötkötellen ja käyttää ajan hyödyllisemmin.

.. seurata aikaani muutenkin kuin facebookin välityksellä. 

.. käydä useammin lenkillä.

.. olla keksimättä turhia tekosyitä ruokavaliosta lipsumiselle.

.. katsoa vähemmän kuin  kuusi kautta Game of Thronesia sekä toivoa siinä näyttelevien ihmisten julmia, tuskaisia kuolemia.

.. haaveilla pari kertaa vähemmän töihinpaluusta, kun lapset ovat käyneet hermoille.

.. olla vittuilematta sille miehelle, joka jo tänään joutui palaamaan töihin kesäloman päätyttyä.

Olisin voinut, mutta en tehnyt niin. Miksi? 

Koska me ollaan lomailtu! Nautittu täysin rinnoin loman suomasta vapaudesta olla tekemättä mitään sellaista, mitä ei huvita tehdä. Vietetty enemmän tai vähemmän suunniteltua perheaikaa kokonaiset 2,5 kuukautta.  

Äsken iltauinnilta palattuamme poistelin turhia kuvia puhelimeni kuvakirjastosta. Palasin aina kesäkuun ensimmäisiin päiviin ja Turkin loman lämpimiin tunnelmiin. Miten mahtava loma meillä siellä olikaan! Kuvat palauttivat mieleeni myös huippuhauskan päivän Särkänniemessä ja juhannuksen vuokramökillä Urjalassa (josta nyt kun tarkemmin oikein asiaa pohdin olemme edelleen velkaa, pahoittelut siitä..). 

Ehdimme viettää useamman viikonlopun mökillä, esikoinen sai ensimmäistä kertaa kaverinkin mukaan. Myös pikkumuijalla oli ihan ikioma kaveri päiväkodista meillä kotona leikkimässä. Yhdessä kävimme puistoissa, mummulassa, Muumimaailmassa, Powerparkissa ja lähiseudun maatiloilla ihastelemassa eläimiä. Pakkasimme uikkarit kassiin ja hilpasimme hetken mielijohteesta uimaan. Ehdin tavata useita ystäviä ja vaihtaa kuulumisia kahvikupin äärellä. 

Siivosin, laitoin ruokaa, olin varsinainen kodin hengetär. Selvittelin lasten erimielisyyksiä, otin vastaan "äiti on tyhmä" -haukkuja. Enimmäkseen olin kuitenkin kiva ja ihana, sain märkiä suukkoja ja rakastavia haleja. Pelattiin, seikkailtiin ja touhuttiin minkä kerittiin. Välillä hengähdettiin ja ihan vaan nautittiin. 

Mahtuipa kesään myös muutama ilta, jolloin sain nauttia vain aikuisesta seurasta. Tyttöjen ilta Pinkjärvellä, saaristoristeily ihanien työkavereiden kanssa ja nauruntäyteinen treffi-ilta oman kullan kanssa Naantalin Emma-teatterissa. 

Ja putkahtipa tässä pari päivää sitten elämäämme vielä yksi suloinen, täydellinen ja kauan odotettu pieni prinsessa, jota saamme kunnian kutsua kummitytöksemme.

Että ei se nyt niin paska kesä sitten ollutkaan! Oikeastaan se oli kokonaisuudessaan aika mahtava, yksi parhaista. Miten se muka jo nyt on ohi..? Mies palasi jo tänä aamuna töihinsä. Esikoinen aloittaa huomenna koulun tokaluokkalaisena, harrastuksetkin alkavat kesätauon jälkeen jo ensi viikolla.

Me kuopuksen kanssa pyörimme vielä hetken kodin nurkissa, mulla kun alkaa opinnot vasta syyskuun alussa. 

Olo on unettomista öistä huolimatta levännyt, akut on ladattu, kontaktimuovit odottavat lipaston laatikossa.

Arki. Olen valmis.

Ne, jotka minua stalkkaavat tuolla Instagramin puolella tietävät jo, että vietimme viime viikon koko perheen voimin Kainuun upeissa maisemissa lomaillen. Yhteinen aikamme alkoi jo perinteeksi muodostuneella, päätä huimaavalla (ja vatsaa pahasti kierrättävällä) päivällä Powerparkissa. Ennalta sen suuremmin suunnittelemattomaan viikko-ohjelmaan kuului lisäksi paljon sukulointia ja ihania jälleentapaamisia, saunomista ja myöhäisiä ilta-uinteja Osmankajärven kirkkaissa ja virkistävissä vesissä, kiireettömiä aamuja, mummun herkullisia lihapatoja ja paljon rentoa yhdessäoloa. 

Kuulostaa ihan hyvältä, eikö niin?

Jos vastaus on kyllä, palaa muodostamaasi mielikuvaan takaisin ja kuvittele kaksi reipasta lasta, iältään vaikka jotain 8 ja jotain melkeen 4, siihen mukaan. Lisää vielä monta märkää, tummaa sadepilveä, pari ukkoskuuroa, yksi yöllinen sairaalareissu ja reilu tuhat vesisateessa ajettua kilometriä. Unohtaa ei saa myöskään turboturbiinihornethävittäjän nopeudella hyökkääviä ja periksiantamattomalla sisukkuudella varustettuja paarmoja ja yöllä korvan juuressa iniseviä hyttysiä.

Pakkaaminen

Kyyyyyllä, jälleen palaamme tähän samaan, pakolliseen mutta aina yhtä vittumaiseen toimintaan. Tällä kertaa tavoitteeksi oli asetettu, että peruuttaessa Skoda Superbin takaikkunasta näkyisi jotain muutakin, kuin ylitsepursuilevat tavaramäärät. Huolellisella, paljon aikaa vaatineella ja hermoja rutosti rassanneella valmistautumisella onnistuin kerrankin tavoitteessani! 

Ei tässä kuitenkaan sen suurempaa syytä juhlaan ole. Ihan yhtä paljon turhaa tavaraa oli mukana kuin ennenkin. Tällä kertaa ei vaan enää tarvittu paljon tilaa vieviä rattaita mukana. Lenkkareita olisin tosin tarvinnut. Petivaatekassikin jäi ulko-oven viereen, lasten pelastusliivit toiselle mökille ja takki kaappiin. Nappisuoritus, jälleen kerran!

Suomen kesä

Jos ei paksut, ainakin viidessäkymmenessä harmaan sävyssä taivasta kiertävät pilvet sylkeneet vettä niskaan, puhalsi järveltä hyytävä tuuli ainakin sata metriä sekunnissa. Toisaalta tuulessa on aina se hyvä puoli, että se karkoittaa kaikki itikat pois viattomia ihmisiä häiriköimästä, mutta vähempikin olisi riittänyt. Ukkonen maalasi taivaanrannan kauniimmaksi kuin koskaan olen nähnyt, mutta lapset eivät oikein osanneet arvostaa yöllistä jyrinää ja pauketta.

Paarmat

Auringon pilkistäessä pilviverhon takaa ärhäkkäät tappajapaarmat ilmestyivät välittömästi huudeille. En edes halua kuvitella ulkopuolisen katsojan silmin sitä näkyä, kun kaksi aikuista ihmistä juoksee kädet villisti ilmassa heiluen pitkin mökkipihaa huitoen kuin henkensä edestä noita kivuliaasti purevia öttiäisiä tiehensä. 

Kun yökuiva lapsi ei olekaan yökuiva

Sanotaanko näin, että nyrkkipyykättyäni muutamat lakanat, patjan ja sängyn alla olleen maton arvostan kummasti vedenpitäviä patjansuojuksia ja 10 kg täytöllä varustettua pesukonetta.

Odottamattomat vieraat

Tajuat niiden tulon vasta, kun ovat jo tulleet ovesta sisään. Olokin on aika veemäinen, etkä tunne oloasi ollenkaan seuralliseksi. Vatsa pömpöttää eikä vaatteet mahdu kunnolla päälle. Kaapista ei tietenkään löydy mitään tarjottavaa ja lähin kauppa on useamman kilometrin päässä. 

Vähän samankaltainen tilanne, kun menkat alkaa odottamatta isovanhempien mökillä, eikä mukaan pakkautunut minkäänsorttisia siteitä tahi tamppuuneja.

Tai kun olet alasti puskassa kyykkypissalla, ja kuulet auton ajavan pihaan..

Kajaanin keskussairaalan päivystys

Joku karman kaltainen kaveri vainoaa väkisinkin, jos Kajaanin keskussairaalassa lääkärin ommellessa tikkejä kuopuksen jalkapöytään meiltä kysytään, varataanko meille ensi vuotta aatellen aeka jo valamiiksi, kun ei vakioasiakkaata kehtoo laettoo oottelemmaan turhan piäten..

Aika

Se loppuu lomalla aina kesken. Paitsi silloin, kun sateisena päivänä odotat nälkäisten lasten kanssa miehesi saapuvan takaisin Sotkamon Jymyn "1,5 tuntia" kestävästä pesispelistä. Aika on suhteellinen käsite, ainakin jos kysytään siltä mieheltä, joka palasi reissultaan reilut 3 tuntia myöhemmin.

Kiitos Kajaani, Paltamo ja Sotkamo. Ette pettäneet tänäkään vuonna!

Niin. Ettäkun on täällä kotona häröillyt sieltä kesäkuun alusta asti, niin semmosia emmääkestä -tilanteita tulee aina silloin tällöin kohdattua. Sellaisia usein toistuvia ja ehkä juuri siksi niin kovin muka-inhottaviksi muodostuneita asioita. Nykyisin näitä hetkiä ilmaantuu eteeni enemmän kuin kesäkuussa, koska

1. ASIOIDEN JATKUVA TOISTAMINEN

En kestä. En jumalauta en sitten millään. Kun olen sen tuhannennen kerran pyytänyt kauniisti, ettei leluja viskottaisi ihan joka huoneen kaikkiin nurkkiin, siivottaisiin edes osa leluista uutta leikkiä aloittaessa tai että kädet pestäisiin kun ollaan pyyhitty persreiän ympärystää. Että koitettaisiin leikkiä nätisti yhdessä eikä aina, AINA rakennettaisi majaa kun kerrankin olen ehtinyt pedata pedit. Kuunneltaisiin edes osittain jos jotain pyydän, ettei sitten tarvitsisi olla kertaamassa sanomaansa muutaman hetken perästä. Ja sitten kun se mies joka meillä hoitaa töissä käymisen soittaa raskaan työpäivän jälkeen, ja kysyy, mitä hänen pitikään kaupasta tuoda.. Emmääkestä!

2. ÄITI-SANAN JATKUVA HOKEMINEN

Mua risoo kun joku on i-han ko-ko a-jan haluamassa minulta jotain. Aamusta iltaan, taukoamatta. Alkaa ennen kuin saan silmät kunnolla auki ja viimeiset äiti-huudot kajahtaa ilmoille keskellä yötä, meillä kun tuo kuopus ei edelleenkään osaa nukkua. Meillä ei myöskään kukaan koskaan ikinä halua mitään ilman, että aloittaa tahtomisensa huutamalla äitiä. Äitiä huudetaan myös ilmoitusluonteisten asioiden yhteydessä, kuten "Äitiiiiii, meen nyt pissalle!" tai "Äitiiii, mulla ei ole mitään tekemistä." Ja osaatteko arvata millainen paskamyrsky siitä syntyy, jos en jostain syystä sillä nanosekunnin murto-osalla pysty vastaamaan tai kuittaamaan asiaa kuulluksi..? 

3. PYYKIT

..ja samaan kategoriaan liitän myös tiskit. Päivittäin saisi olla pesemässä läjäpäin paskaisia..

Anteeksi, tuli pieni ajatuskatkos. Esikoinen lampsi juuri kotiin Tallinnan reissultaan ja toi tuliaisiksi - no mitäpä vittu muutakaan kuin kassillisen pyykkiä. 

4. PAKKAAMINEN

Edelliseen pykälään samalla viitaten, olemme reissanneet kohtalaisen paljon kuluneiden kuukausien aikana. Toistan tässä hieman itseäni, mutta onhan se pakkaaminen nyt vaan niin jumalattoman raskasta puuhaa. Perheloma Turkissa, juhannus mökillä Urjalassa, omalla mökillä ollaan oltu harva se viikonloppu. On käyty Särkänniemessä, Muumimaailmassa, Raumalla mummulassa tai ihan vaan piipahdettu keskustassa. Aina saa olla pakkaamassa. Pitää muistaa eväät, varavaatteet, jotain lämpimämpää ja sateenkestävää. Pelkästään rannalle pakkaaminen vaatii kilometrin pituisen muistilistan. On uikkaria, pyyhettä, rasvoja jokaiselle hipiälle, kellukkeet, uimalasit ja pelitjavehkeet. Ja ne eväät, aina ne eväät. 

Viikonloppuna pitäisi lähteä viikoksi Kainuun seudulle sukuloimaan. Onneksi matkalaukku on vielä osittain purkamatta kesän ensimmäisen reissun tiimoilta.

 Emmää.

5. ASIOIDEN JATKUVA TOISTAMINEN

Aaa, sanoinko tämän jo kertaalleen? Seura tekee kaltaisekseen, ja muita helvetin osuvia sanontoja.

Voisihan tässä pidempääkin listaa laatia, mutta jääköön tähän. Pitää mennä pesemään pyykkiä ja pakkaamaan, koska huomenna lasten kanssa Itämeren aallot ja Hevisaurus.

Ps. Niin ja sitten vielä se olematon oma aika.. 

Toisinaan lapseni osaavat yllättää minut totaalisesti. Tarkoitan siis myös ihan positiivisessa mielessä. Yleensä tämä astetta harvinaisempi ilmiö tapahtuu silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa.

Kuten esimerkiksi tänään.

Lähdimme ilman sen suurempia odotuksia tai ylipäätään minkäänmoisia suunnitelmia katselemaan The Tall Ship Races - isännyyden myötä Aurajoen rantaan ankkuroituja purjelaivoja. Olin aikalailla varma, ettei reissumme venähtäisi kovinkaan pitkäksi. Tämmöiset tiivis- ja vilkastunnelmaiset yleisötapahtumat kun eivät oikein ole Maskun puskissa vapaasti viilettämään tottuneiden lapsukaistemme pala kakkua.

Jo pelkästään joen ylittävä Föri-ajelu oli meidän maalaismuksujen mieleen, vaikka eivät sentään ensimmäistä kertaa kyydissä olleetkaan. Sateen yllättäessä hyppäsimme muina merimiehinä Omanista saapuneeseen laivaan, jonka kannella miehistön jäsenet soittivat, tanssivat ja lauloivat. Nurisematta sanallakaan kastumisesta tai kylmyydestä jaksoivat pikkuiseni ihmetellä laivojen korkeita mastoja, paksuja ankkurikettinkejä ja valtavia ruoreja. Kiipesimme sateen liukastamia portaita ristiin rastiin ja kurkimme salaa ikkunoista. Ja tietysti, otimme kuvia. 

Käppäilimme metrilakujen voimalla aina Duudsoneiden toimintapisteelle asti, jossa esikoinen pääsi hyppimään bagjumppeja neljästä metristä. Samalla Suomen ilmavoimat suorittivat ylilennon suoraan ylitsemme Hawk-suihkuharjoitushävittäjillä. Oli siinä pienillä silmillä ihmettelemistä!

Paluumatkallakin riitti kaikille vielä jotain; esikoinen herkutteli markkinamuikuilla, kuopus ihaili tyylikkäitä kiviä (!!) ja minä ohikävellyttä - myöskin kovin tyylikästä - Duudsonien HP:tä. Kertaakaan ei kumpikaan valittanut viideksi tunniksi venähtäneen reissun aikana mistään, vaikka väenpaljoudessa oli paikoittain ahdasta kulkea, kaikkialle piti jonottaa ja kävelty matka oli ainakin kuopuksellemme kovin pitkä. Kumpikaan ei karannut tai tippunut jokeen kertaakaan, vain pari kertaa kuopuksen tanssipyörähdykset tömähtivät vastaantulijan varpaille. Siinä niin kävelivät kauniisti käsi kädessä ja tervehtivät kohteliaasti vastaantulleita ihmisiä. 

Minun lapseni. Ihanat, rakkaat, suloiset muruseni.

Tämä päivä kanssanne: ihan viiskauttaviis!

Tänä kesänä olen yrittänyt tavoistani poiketen keksiä meille kolmelle mahdollisimman paljon pientä kivaa yhteistä tekemistä, jotta välttyisimme liialta kodin seinien tuijottelulta, totaaliselta tylsistymiseltä ja sen aiheuttamilta turhilta riidoilta. Vaikka meillä on ihan hurjan kivaa ollutkin, mahtuu mukaan myös niitä päiviä, jolloin ei oikeesti jaksais millään. Mitään. Tiivis symbioosielämä lasten kanssa palkitsee toisinaan isolla kädellä, mutta joskus myös turhauttaa omasta ajasta haaveilevaa äiti-ihmistä. Kukkahattutädit saavat tässä kohtaa hulautella turhat hiekkakakut pois pikkuhousuistaan, koska onhan se nyt päivän selvää, kuinka harvinaisen onnekkaita opettajan lapset ovat saadessaan viettää koko kesän aina yhtä leikkimielisen äitinsä seurassa. Hah.

Täksi päiväksi oli taas sovittu mukavaa, lapsille mieluista ohjelmaa. Vietettyämme hurjan hauskan aamupäivän serkkupoikien kanssa Kuralan kylämäessä seikkaillen, lampaita paijailen ja aarteita etsien, vein lapset vielä ihan oikeaan ravintolaan syömään. Raision Ikeaan. 

Kuinka monesti olenkaan kiittänyt tuosta luojan lahjasta koko lapsiperhekunnalle, unohtamatta väsähtäneitä ja ruoanlaittoon toisinaan kyllästyviä äitejä! Helppoa, nopeaa, hyvää ja vielä edullista! Sopi jopa ansiosidonnaisia edelleen odottavalle kukkarolleni. Odotellessani vuoroani ruokajonossa leikkivät lapset sulassa sovussa ravintolan pienessä leikkipaikassa, riemusta kiljahdellen. Itse valitsemansa lihapulla-annoksen reippaasti syöneet lapset saivat vielä jäätelönkin kaupanpäällisiksi. Eikä muuten näkynyt Sumarin Hannaa missään. Kumma juttu.

Kirsikkana kakun päällä oli kuitenkin 3-7 -vuotiaille lapsille suunnattu, valvottu leikkihuone Småland. Tai ihan vaan Små, niinku me muina entisinä ikealaisina siitä jutellaan. Saan siis dumpattua jätettyä molemmat lapseni mukavien leikkitätien ja -setien hellään huomaan vielä syyskuun loppuun asti, jolloin esikoiseni täyttää kahdeksan. 

Eli mitä se noinniinkun äitikielessä tarkoittaa? Kokonaista tuntia omaa aikaa!!! 

Tunti kului nopeasti haahuillessani alakerran valtavilla osastoilla verhokankaita hypistellen, oman työhuoneeni kalustusta ja sisustamista suunnitellen ja mattojen hintoja vertaillen. Poistuin lopulta kassojen läpi ilman ainoatakaan ostosta, monta sisustusideaa rikkaampana, hölmö hymy huulilla ja mieli virkeänä. 

Tunti. Niin lyhyt mutta merkityksellinen aika. 

Katsoin punaposkisia, iloisesti hymyileviä lapsiani, kun he tohkeissaan kertoivat mitä kaikkea olivat tunnin aikana ehtineet tekemään. Hymyilin itsekin. 

Kiitos Ikea ja Småland. Näemme taas!