Miehen ollessa pois laskuista (koska töissä ja sittemmin kipeänä) ollaan lasten kanssa painettu menemään kolmistaan koko viikko. Ollaan laskettu pulkkamäkeä, luisteltu luonnonjäillä, syöty eväitä nuotion äärellä, keinuttu puistossa ja syöty karkkia elokuvissa. Samoiltu Vanhan Rauman kapeilla kaduilla muina turisteina, käyty ihastelemassa vastasyntynyttä vasikkaa navetassa ja naurettu työn touhussa olleille Tatulle ja Patulle Seikkailupuiston teatterissa. Siivottu kotia, käyty kaupassa, kuitenkin unohtaen hetkeksi arjen rutiinit. Valmistettu yhdessä pannaria yökylään tulleelle kummipojalle ja ja paijattu puolivuotiasta kummityttöä.
Voisi siis sanoa, että ollaan lomailtu ihan koko rahan edestä, nautittu upeista ulkoilukeleistä ja etenkin toistemme seurasta.
Ja tämä äiti todella tuntee sen nahoissaan.
Tänä aamuna sain kuitenkin nauttia hetken ihan omasta ajasta. Sain alkuviikolla houkuttelevan kutsun osallistua kohta joogaopettajaksi valmistuvan tuttavani harjoitusohjaustunnille ja suostuin välittömästi. Lapsiperheen kiireisen ja hektisen elämänrytmin keskellä myös tämmöinen stressaantunut suorittajakin toivoo toisinaan löytävänsä tavan rauhoittua ja pysähtyä. Edes hetkeksi.
Jooga ja minä emme kuitenkaan ole mikään match made in heaven. Suorittaja- ja täydellisyydentavoittelija-minulle on kohtalaisen vaikeaa olla.. noh, suorittamatta ja olemaan tavoittelematta täydellisyyttä, kun kyseessä on jonkin sortin liikunnallinen laji. Minut paremmin tuntevat tietävät myös kohtalaisen voimakkaan kilpailuviettini, eikä se oikein soinnu yhteen joogan meditatiivisen ajatusmaailman kanssa. Enkä myöskään ole kovin kärsivällinen, vaan kaikki pitäisi osata heti, ainakin yhtä hyvin kuin muut kanssavenyttelijät.
Pakko sitä kuitenkin oli yrittää.
 |
| Kuvat: Pexels |
Ensikosketukseni joogaohjaajaan sain 2,5 vuotta sitten TYKSin sisätautien vuodeosastolla. Valkoinen lääkärintakki oli kuitenkin nyt vaihtunut rennompiin trikooasusteisiin. Sulkiessani silmäni tunnin alussa en kuitenkaan pystynyt estämään itseäni kulkeutumasta ajatuksissani takaisin sairaalan vuoteelle, jonka vierellä lääkäri-ohjaaja puhui kuin suoraan minulle kovin tutulla, rauhallisella ja lempeällä äänellään.
"Tällä tunnilla tutustutte omaan kehoonne. Saatat haikailla jotain menneestä ajasta, mutta olet juuri siinä, missä sinun kuuluu olla nyt. Hyväksymällä sen, kaikesta tulee paljon helpompaa ja rennompaa. Itsensä ja omien asanoiden vertaaminen muihin on aivan turhaa, sillä jooga on henkilökohtainen harjoitus, ei suoritus. Hyväksy itsesi ja oman kehosi tämän hetkiset kipukohdat sekä rajoitteet. Rakenna harjoitus siltä pohjalta, mikä on juuri sinun kehollesi sopivaa tällä hetkellä."
Laskin pääni alas ja pyyhin salaa poskilleni vierähtäneet kyyneleet hihansuuhun. En tiedä miten tai miksi moinen tunneryöppy pääsi minut yllättämään, mutta niin kuitenkin tapahtui. Yritin koota itseni, keskittyä hengitykseeni ja jatkaa kankean vartaloni vääntämistä erilaisiin asanoihin, kuitenkaan puskematta niitä liian pitkälle.
"Löydä se piste, jossa kehosi rajat tulevat vastaan, peräänny siitä hieman ja hengitä, koita rentoutua."
Ja kyllä se keho niitä rajoja sitten asettikin. Alun kyyneeleet muuttuivat tunnin aikana tuskaisen puuskuttamisen ja muutamien onnistumisen kokemuksien kautta maireaan naurunremakkaan. Vaikka tiesin etenkin ylävartaloni olevan täysin jumissa, en osannut edes kuvitella, miten haastavalta pelkät yksinkertaisimmatkin venytysliikkeet voisivat tuntua. Onneksi se vieressä joogaava tyyppikään ei aina kaikessa ihan onnistunut, vaikka enhän minä tietenkään mitään vertaillut...
Tässä nyt sitten vietän iltaani googlailemalla Turun joogatarjontaa. En osaa edes eritellä, mitä kaikkea hyvää tuo aamuinen tunti toi tullessaan. En myöskään usko, että koskaan pystyisin saavuttamaan sen pisteen että lopettaisin itseni ruoskimisen ja suorittamisen, mutta uskoisin hyötyväni tuosta luonteelleni täysin vastaisesta harjoittelusta valtavasti.
Että namaste vaan ja zeniä huomenna alkavaan arkeen!
