Meidän oma tanhupallo, rempseä nelivuotias pikkumuijamme, on koko pienen ikänsä ollut huono nukkuja. Ensimmäiset kolme elinvuottaan hän heräsi joka yö viimeistään puoliltaöin ja valvoi aina useamman tunnin putkeen. Oli siis aivan täysin hereillä, pirteänä ja iloisena, valmiina uuteen päivään. Usein jopa siihen asti, kunnes aamuvirkku esikoisemme päätti herätä. 

Miehen ollessa pois laskuista (koska töissä ja sittemmin kipeänä) ollaan lasten kanssa painettu menemään kolmistaan koko viikko. Ollaan laskettu pulkkamäkeä, luisteltu luonnonjäillä, syöty eväitä nuotion äärellä, keinuttu puistossa ja syöty karkkia elokuvissa. Samoiltu Vanhan Rauman kapeilla kaduilla muina turisteina, käyty ihastelemassa vastasyntynyttä vasikkaa navetassa ja naurettu työn touhussa olleille Tatulle ja Patulle Seikkailupuiston teatterissa. Siivottu kotia, käyty kaupassa, kuitenkin unohtaen hetkeksi arjen rutiinit. Valmistettu yhdessä pannaria yökylään tulleelle kummipojalle ja ja paijattu puolivuotiasta kummityttöä. 

Voisi siis sanoa, että ollaan lomailtu ihan koko rahan edestä, nautittu upeista ulkoilukeleistä ja etenkin toistemme seurasta. 

Ja tämä äiti todella tuntee sen nahoissaan.

Tänä aamuna sain kuitenkin nauttia hetken ihan omasta ajasta. Sain alkuviikolla houkuttelevan kutsun osallistua kohta joogaopettajaksi valmistuvan tuttavani harjoitusohjaustunnille ja suostuin välittömästi. Lapsiperheen kiireisen ja hektisen elämänrytmin keskellä myös tämmöinen stressaantunut suorittajakin toivoo toisinaan löytävänsä tavan rauhoittua ja pysähtyä. Edes hetkeksi.

Jooga ja minä emme kuitenkaan ole mikään match made in heaven. Suorittaja- ja täydellisyydentavoittelija-minulle on kohtalaisen vaikeaa olla.. noh, suorittamatta ja olemaan tavoittelematta täydellisyyttä, kun kyseessä on jonkin sortin liikunnallinen laji. Minut paremmin tuntevat tietävät myös kohtalaisen voimakkaan kilpailuviettini, eikä se oikein soinnu yhteen joogan meditatiivisen ajatusmaailman kanssa. Enkä myöskään ole kovin kärsivällinen, vaan kaikki pitäisi osata heti, ainakin yhtä hyvin kuin muut kanssavenyttelijät.

Pakko sitä kuitenkin oli yrittää. 

Ensikosketukseni joogaohjaajaan sain 2,5 vuotta sitten TYKSin sisätautien vuodeosastolla. Valkoinen lääkärintakki oli kuitenkin nyt vaihtunut rennompiin trikooasusteisiin. Sulkiessani silmäni tunnin alussa en kuitenkaan pystynyt estämään itseäni kulkeutumasta ajatuksissani takaisin sairaalan vuoteelle, jonka vierellä lääkäri-ohjaaja puhui kuin suoraan minulle kovin tutulla, rauhallisella ja lempeällä äänellään. 

"Tällä tunnilla tutustutte omaan kehoonne. Saatat haikailla jotain menneestä ajasta, mutta olet juuri siinä, missä sinun kuuluu olla nyt. Hyväksymällä sen, kaikesta tulee paljon helpompaa ja rennompaa. Itsensä ja omien asanoiden vertaaminen muihin on aivan turhaa, sillä jooga on henkilökohtainen harjoitus, ei suoritus. Hyväksy itsesi ja oman kehosi tämän hetkiset kipukohdat sekä rajoitteet. Rakenna harjoitus siltä pohjalta, mikä on juuri sinun kehollesi sopivaa tällä hetkellä."

Laskin pääni alas ja pyyhin salaa poskilleni vierähtäneet kyyneleet hihansuuhun. En tiedä miten tai miksi moinen tunneryöppy pääsi minut yllättämään, mutta niin kuitenkin tapahtui. Yritin koota itseni, keskittyä hengitykseeni ja jatkaa kankean vartaloni vääntämistä erilaisiin asanoihin, kuitenkaan puskematta niitä liian pitkälle. 

"Löydä se piste, jossa kehosi rajat tulevat vastaan, peräänny siitä hieman ja hengitä, koita rentoutua."

Ja kyllä se keho niitä rajoja sitten asettikin. Alun kyyneeleet muuttuivat tunnin aikana tuskaisen puuskuttamisen ja muutamien onnistumisen kokemuksien kautta maireaan naurunremakkaan. Vaikka tiesin etenkin ylävartaloni olevan täysin jumissa, en osannut edes kuvitella, miten haastavalta pelkät yksinkertaisimmatkin venytysliikkeet voisivat tuntua. Onneksi se vieressä joogaava tyyppikään ei aina kaikessa ihan onnistunut, vaikka enhän minä tietenkään mitään vertaillut...

Tässä nyt sitten vietän iltaani googlailemalla Turun joogatarjontaa. En osaa edes eritellä, mitä kaikkea hyvää tuo aamuinen tunti toi tullessaan. En myöskään usko, että koskaan pystyisin saavuttamaan sen pisteen että lopettaisin itseni ruoskimisen ja suorittamisen, mutta uskoisin hyötyväni tuosta luonteelleni täysin vastaisesta harjoittelusta valtavasti. 

Että namaste vaan ja zeniä huomenna alkavaan arkeen! 

Ennen lasten syntymää mietin usein, millainen äiti minusta tulee. Osaanko ylipäätään olla äiti, äidit kun tunnetusti tekevät ja osaavat oikeastaan ihan kaikkea. Mitä ikinä keksitkin kysyä, äidit osaavat aina vastata, eikä oman lapsuuteni aikoihin ollut edes mahdollisuutta tarkistaa asioita guuglesta. Miten ihmeessä ne sen tekevät?

Aina kaikki hoitui, tavalla tai toisella, tai sellainen kuva minulle on jäänyt ainakin omasta äidistäni. Siis silloin kun olin pieni. Tänään se meinasi hakea kirjaston numeron muina vintagemummoina puhelinluettelosta. Niin että se juna meni jo.

Itseäni vähättelevistä ennakko-oletuksistani huolimatta olen mielestäni selviytynyt kahdeksasta äiti -vuodestani ihan hyvin. Lapseni ovat terveitä, ravittuja ja muutenkin kaikinpuolin hyviä, osaavia ja taitavia pikku tyyppejä. Olen useasti yllättynyt itsekin siitä, minkälaisiin suorituksiin olen äitinä kyennyt, kuinka paljon äitiys on minua koulinut ja kouluttanut.

Mutta en edelleenkään koe olevani yhtään sen viisaampi, taitavampi tai muulla tavoin ihmisenä parempi, kuin ennen lasteni syntymää. Kaikkivoipa, kaikin puolin upea ja tärkeitä elämänviisauksia suustaan sarjatulena suoltava supermutsi. Sellainen, millaisena äitejä pidin ennen kuin itse sellaiseksi muutuin.

Pari päivää sitten istuttiin kaksistaan kuopuksen kanssa välipalapöydässä. Lapsi näkerteli evästään tyytyväisenä, ja tapansa mukaan puhua pälpätti kaiken maailman tärkeistä asioista. Lähinnä prinsessoista ja kaikista niistä ylisöpöistä eläimistä, joita hän haluaa meille asumaan.

"Äiti, mikä on hauki?"

Katsoin häntä hieman ihmetellen, koska en yhtään käsittänyt mihin kysymys liittyi. Vastasin kuitenkin, että hauki on kala.

"Voiko se olla tämän mittainen?" hän jatkoi, venyttäen käsiään mahdollisimman etäälle toisistaan.

"Kyyyllä, kyllä se voi olla noin iso."

Tyttäreni katsoi minua hetken pää kallellaan, suu vienosti hymyssä. Hänen ilmeessä oli jotain tavallisesta poikkeavaa. Ihailua, ehkäpä. 

"Äiti, miten sä voit olla noin viisas. Sinähän tiedät ihan kaiken! 

Että se niistä elämänviisauksista. Näköjään vähempikin riittää, mini-ihmisen mittapuulla kun maailman menoa tarkastelee.

Minä riitän, juuri tämmöisenä kuin nyt olen. Myös ilman Googlen hakupalvelua.

Mä en saanut tänään mieheltäni ystävänpäivälahjaa.

Sen sijaan sain..

.. pitkän hellän halauksen heti herätyskellon soitua (kuten jokaisena muunakin aamuna).

.. aamukahvin tarjoiltuna sohvalle (kuten lähes jokaisena muunakin aamuna).

.. suukon poskelle, koska se tietää, etten suukota suulle aamuisin ennen hammaspesua. (Ihan ällöä!)

.. hänet hymyilemään lähettämällä ystispäiväkuvan karvaisesta selästä. 

.. viestin täynnä sydämiä (kuten kaikkina muinakin päivinä).

.. päättää nolostumatta puhelumme kertomalla, että mulla on kakkahätä. 

.. olla siis täysin oma itseni ja tulla sellaisenaan arvostetuksi ja rakastetuksi.

.. aikaa kirjoittaa tämän blogipostauksen hänen hoidellessa lasten iltatoimet ja nukkumaanmenemiset. (Ei tähän kyllä oikeesti ihan niin kauaa aikaa mennyt, surffailin salaa välillä facessakin.)

.. olla onnellinen, että hän on minun vuoden jokaisena päivänä. 

Mutta siis takaisin alkuperäiseen aiheeseen..

Mun mieheni ei ostanut mulle ystävänpäivälahjaa!?!?

Eniten ärsyttää just nyt. 

Aika. Tai sen puute.

Mistä saisi ostaa lisää tunteja vuorokauteen? Kun ei millään ehdi suoriutua kaikesta annetussa ajassa. Olisi kovin mukavaa ehtiä päivittää blogia useammin, mutta kun noita opiskeluhommiakin olisi. Treenata haluaisin ainakin kolmesti viikossa ja pulkkamäkeen olisi mukavaa ehtiä mahdollisimman usein ennen kuin tämä upea talvikeli muuttuu taas masentavaksi loskamössöksi. Haluaisin treffata ystäviäni useammin ja käydä vaikka leffassa rakkaan mieheni kanssa. Mutta kun ei vaan kerkiä. Kaikki aika menee... niin, mihin se menee?!

Lasten iltatoimet.

Olen useampaan otteeseen kehuskellut, kuinka ihania ja helppoja lapseni ovat. No niin ovat, aina iltatoimiin asti. Samalla tavoin kuin Tuhkimon taika raukeaa puolen yön aikaan, meillä se tapahtuu siinä heti klo 19.30 jälkeen. Samat saatanan taistelut jo-ka ju-ma-lan ilta. Vaikka leikkiminen ei olisi kiinnostellut koko päivänä, viimeistään siinä kohtaa kun lelut pitäisi siivota pois keksitään just ne maailman siisteimmät leikit, mitä ei sitten maltettaisi millään lopettaa. Paitsi kamalan kiukuttelun saattelemana. Varsinkin pienempi kokee siivoamisen lähinnä kidutukseksi, siltä se ainakin kuulostaa.  Suihkuun meno kestää ikuisuuden, mutta kun sinne asti päästään, ei sieltä millään maltettaisi tulla pois. Hampaiden pesusta en edes ala. 

Ihania ne silti ovat. Heti kun nukahtavat. 

Sohva.

Ihan sama miten varovasti koittaa pyllynsä sen päälle asettaa, natisee se niin että ne juuri nukahtaneet lapsetkin heräävät huoneissaan. Eikä just nyt budjetista löydy sellaista joustoa, että uuden voisi hankkia.

Koska... 

...Loimaa.

Veivät mun eurojackpotvoittoni. Eivätkä edes mene rahoja lunastamaan. Enmävittutajua!! 

Ja koska ajanpuute, en ehdi listaamaan kaikkia muita ärsyttäviä juttuja. Enkä just nyt edes muista muita. Huomiseksi olisi vielä liuta kouluhommia tekemättä ja esikoisen talviurheilupäivän varustus pakkaamatta.

Ja huomenna sataa kuulemma räntää. 

Oispa jo kevät.

Jaa mitä mulle kuuluu?

Kiitos kysymästä. Uskaltaisinpa kerrankin väittää, että hyvää. Kaikki on hyvin. Itseasiassa, paremmin kuin pieneen ikuisuuteen, tuota epämääräistä ajanmäärettä sen suuremmin tarkentamatta.

Lapset ovat terveitä ja sillä tavoin seesteisiä kuin heidän iässään kuuluukin olla. Toisinaan ovat, yleensä eivät. Talven tulo myös tänne Varsinais-Suomen puolelle on tuonut äitiyteen uusia ulottuvuuksia, kun on taas ihan eri tavalla kiinnostellut illallakin kammeta ulos lasten kanssa. Ollaan pulkkailtu, laskettu mäkeä, hypitty lumikasoissa ja rakennettu liukurimäkiä. Ja käyhän se ihan liikunnasta, kun vetää lähes 60 kiloa jälkikasvua perässään pitkin kylän raitteja. 

Tosin kuvittelin liikoja luullessani kuopuksen jo unohtaneen mukavan pikku rallattelunsa viime kesältä. Että sori siitä, naapurit ja kylänihmiset. Tälle "ei ole sormia pyllyssä" -jutulle on ihan luonnollinen selitys.

Itsekin olen jo pidemmän tovin ollut terveenä, jopa siinä määrin, että saatan toisinaan unohtaa sairauteni ja muut pikku kolotukset. Opiskelut etenee niin kuin pitääkin ja pitävät minut sopivasti kiireisenä, varsinkin lasten nukkumaanmenon jälkeen. Koti on pystyssä ja salillakin olen ehtinyt jo käydä useamman kerran. Kiitos Annen kanssa käytyjen yhteistreenien ja kärsivällisen opastuksen, alan taas olla jyvällä siitä, mitä siellä salilla kuuluu tehdä. Liikeradat alkavat palailla kohdilleen, treeniohjelma on sopivan simppeli ja pienemmilläkin painoilla on saatu hyvä tuntuma kadonneisiin lihaksiin. Olinkin jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu nousta ylös tuolilta reisilihasten ja ojentajien huutaessa samaan aikaan armoa. Mutta tämä kipu on hyvästä, ja mä nautin ihan suunnattomasti!

Että eipä tässä sen kummempia kuulu, kiitos. Pelkkää hyvää vaan. Oon oikeesti aika onnellinen just nyt, vaikka eihän tässä nyt mitään ihmeellistä kuitenkaan ole. 

Ja tuntuu muuten ihan kivalta voida vastata niin.