Aina toisinaan palaan tänne lukemaan vanhoja blogitekstejäni. Vaikka joidenkin juttujen kohdalla sellainen lievähkö myötähäpeä ehkä yrittääkin nostella päätään, olen niistäkin postauksista kiitollinen itselleni.  Tällainen julkinen omien - jopa niiden henkilökohtaisimpienkin - asioiden jakaminen jakaa toki mielipiteet aikalailla kahtia, mutta itse olen ainakin kovin onnellinen, että tyhjyyttä huutavista Kulta-aika lapsuuden -kirjoista huolimatta ainakin osa lasten kommelluksista on jäänyt talteen blogipäivityksinä.

Ihmisillä kun tuntuu olevan näin vanhemmiten tapana unohdella asioita.

Tärkeinä pidän myös niitä postauksia, joissa olen synkkinä hetkinäni vuodattanut kyyneleet sanoiksi paperille. Juuri tänään silmiini osui postaus reilun parin vuoden takaa, jossa märehdin sairauden muuttamaa elämääni sydän sirpaleina. Vaikka yhä edelleen voin vahvasti samaistua noihin tunteisiin, on helpottavaa huomata, etten enää ole ehkä ihan yhtä hukassa itseni kanssa kuin silloin. Ainakaan ihan joka päivä. Paitsi eilen, kun hampaat irvessä yritin juosta muutama kuukausi sitten uudestaan leikatulla, nivelrikkoisella ja kuluneella polvella asfalttiteitä, koska metsässä se jo ainakin jonkin matkaa onnistui. 

Ai miten se sitten sujui? No ei vittu sitten mitenkään. Parin sadan metrin päässä kävellyt mammakin jäi ohittamatta. 

Että ihan samana muikkelina täällä ollaan ja elellään yhä edelleen, vaikka melkein parin vuoden paussi kirjoittelusta tulikin tässä ohimennen vietettyä. Olen useaan otteeseen pohtinut, josko taas yrittäisi jostain varastaa aikaa blogin päivittämiselle. Ihan sitten vaikka kohta neljäkymmenvuotiaan taipaleeni kunniaksi. 

Ihmiset kun näin vanhemmiten tuppaavat unohtamaan asioita.

Ikäkriisi, bring it on!