Ensimmäiset pakkasaamut pääsivät pahasti yllättämään tämän maskulaisen. Enkä nyt tarkoita talvirenkaita, vaan asteiden pudottua nollan alle ilmeni eräs toinen, hieman suuremman luokan ongelma:

Talvitakki.

Se kun ei jumalauta millään mahtunut päälle. Vuosi sitten kortisonikuurin loputtua kuvittelin, että palautuisin nopeasti entisiin mittoihini. Vaan ei, päin vastoin! Vaikka paino on pysynyt kohtalaisen samoissa lukemissa kuin vuosi sitten, ympärysmittaa on näköjään tullut entisestään. Tai ainakin siinä määrin, ettei viime vuonna ylös sujahtanut vetoketju hievahtanutkaan ilman väkivaltaa. 

Olen kovin kitsas ostelemaan itselleni vaatteita. Kun kerran vartalon malli ja kokolappuun merkittyjen äxien määrä ennen ällää ei miellytä, olen nähnyt parhaimmaksi jättää vaatteet kokonaan ostamatta. Kaapin perällä kun odottaa monta ihanaa takkia, mihin vaaditaan vain noin kahdenkymmenen kilon pudotus.

Helppoa kuin... jonkin nasevan sananparren keksiminen aamutuimaan. Että ei vittu onnistu, ei.

Motivaatiota painonpudotukseen kyllä löytyy, mutta tahdonvoimasta huolimatta mitään ei tapahdu. Vaikka en ole orjallisesti noudattanut PT-Annen minulle laatimaa ruokavaliota, on se kuitenkin kulkenut jo pitkän aikaa ruokailujeni ohjenuorana. Syön säännöllisesti, pyrin pitämään ruokailuvälit säännöllisinä. En napostele, syön puhdasta ruokaa, vältän eineksiä sekä muistan juoda riittävästi. 

Tai näin ainakin kuvittelen toimivani.

Olen nimittäin tullut siihen lopputulokseen, että on vähän turhan helppoa huijata itseään. Jos pohdin pelkästään viime kuukautta, palautuu mieleen useampi herkutteluhetki, jokunen pieni karkkipussi, sipsikourallinen tai jokin nopea pikku suupala helpottamaan suurimpaa energiavajetta. Muutamia kertoja olen lähtenyt kotoa ilman kunnollista aamupalaa, skipannut kiireessä lounaan ja tankannut illalla itseni täyteen, koska jäätävä nälkä. Tähän settiin kun ympätään vielä suurimman aineenvaihduntaelimen, maksan toimintaongelmat, ei ole ihmekään, ettei paino lähde putoamaan.

Alkavan kuukauden kunniaksi ehdotin miehelleni, että jätettäisiin muutenkin vähällä käytöllä oleva sokeri kokonaan pois. Onhan se kuitenkin aina helpompaa yhdessä sitoutua dieettiin, kuin että se toinen mässäilisi menemään siinä vieressä. Ja suostuihan se! En yleensä diggaile näitä tämmösiä tipattomia tammikuita, herkuttomia helmikuita sun muita, mutta kun se nyt vaan sattui sopivasti olemaan uusi kuukausi aluillaan niin mikä jottei.  

Pois jätetään siis kaikki lisätty sokeri, ei pelkästään pullat, karkit ja muut herkut. Jonkin verran piilosokeria saattaa päästä seulan läpi, mutta yritän olla tarkka ravintosisältöjen suhteen. Tuttua juttuahan tämä jo on, nyt vaan täytyy vähän ryhdistäytyä ja olla lipsumatta.

Katsotaan mitä tuleman pitää, tuleeko muijassa näkymään muutoksia. Ja vaikka lopputulos olisi painon laskun suhteen yhtä tyhjän kanssa, ei sokerittomuudesta mitään haittaa varmasti ole. Maksa ainakin kiittää. 

Kuka lähtee mukaan?

..jos on mahdollista, että:

- et tykkää yksityiskohtaisista synnyntystarinoista, kakkajutuista tai koliikkikertomuksista.

- noudatat ruokavaliota, mihin ei kuulu hyvin oleellisena energianlähteenä sokeri.

- et halua nähdä paljaita tissejä.

- kavahdat onnesta kyynelehtiviä, vauvahormoneista höperöityneitä äiti-ihmisiä.

- olet raskaana ja odotat esikoislastasi! (Kuulemasi kauhutarinat supistuksista, imukupeista, unettomista öistä ja sinappilasteista naamalla saattavat muuttaa mielesi äidiksi tulemisen riemusta..)

Jos edellä mainitut kohdat eivät kuitenkaan saa sinua kavahtamaan tai kieltäytymään kohteliaasti kutsusta (tai raskaushormonit ovat mahdollisesti sumentaneet järkesi), ja rohkenet ottaa osaa vauvantuoksuiseen, rakkauden ja iloisten äitien puheensorinan täyttämään juhlaan, saatat:

- ihmetellä, miksi vatsasi pullottaa ilman raskaana olemisen mahdollisuutta.

- huomata saaneesi kallisarvoista vertaistukea ja vastauksia useisiin sinua askarruttaviin, lähinnä lapsia koskeviin kysymyksiin.

- olla rentoutuneempi kuin aikoihin, päästyäsi purkamaan miesvihaasi parisuhteessasi ilmeneviä pikku epäkohtia.

- olla yhtä hymyä, saatuasi pitää sylissäsi pienen pientä, suloisesti tuhisevaa vauvaa. 

- olla onnellinen vietettyäsi mahtavan päivän rakkaiden ystävien ja mukavien uusien tuttavuuksien seurassa.

Ja tänään olin muuten paikalla ihan ajoissa.

Rakas tyttäreni, ihanin pikkumuija ikinä, sai kunnian osallistua tänään päiväkotikaverinsa 4-vuotissynttäreille. 

Kaverisynttärit ovat tuon meidän 3,5 -vuotiaan prinsessan elämässä ihan uusi, hurjan jännittävä juttu. Niitä odotetaan ja niihin myös valmistaudutaan suurella hartaudella. Lahja täytyy tietysti hankkia, barbeja ja poneja ja sensemmoisia. Kortti valmistetaan itse, piirretään, leikataan ja liimataan. Pohditaan, mikä röyhelöpaljettimekko puetaan päälle, laitetaanko hiuksiin Anna-kampaus vai Elsa-letti. Kynsilakkaakin täytyy olla, mielellään pinkkiä ja sellaista missä on kimalletta. Vielä glitter-kengät jalkaan ja sitten muina mutruhuulina pyörähdellään keimaillen peilin edessä. Ihana, vielä kun joku kertoisi mistä lienee tuollaiset prinsessageenit saanut. 

Meillä myös pohditaan paljon etukäteen sitä, keitä tuttuja lapsia synttäreille on kutsuttu. Mitä siellä juhlissa tehdään ja minkälaista kakkua syödään. Tänään hänen korkeutensa saavuttua kruunu päässä kotiin juhlista, yritin kysellä yleensä kovin suulaalta lapseltani, millaiset kemut tällä kertaa olivat.

”Olettehan tulossa silloin Helatorstaina meille syömään?” kysyi rakas anoppini minulta tänään puhelimessa. En uskalla halua lähteä tässä anoppia kritisoimaan, koska kyllä lähipiirissä ollaan tietoisia näistä meidän dieettikuvioista, eikä omien ruokien mukaan viemistä (enää) kyseenalaisteta. Enää siksi, koska olihan siinä varsinkin isovanhemmilla aikamoinen työ hyväksyä se, ettemme esimerkiksi viime kesänä heidän mökeillään vieraillessamme ottaneet kahvin kanssa pullaa. Makkara ei myöskään ole vihannes, riisipuuro ja kaurapuuro eivät ole sama asia. Keksit, kääretorttu ja mustikkapiirakka kuuluu pullan kanssa samaan kategoriaan, eikä päätämme saanut käännytettyä vaikka sen tuhannen kertaa päivässä sitä yritti. 

Saattaapi olla, että tähän tyrkyttämiseen vaikutti se fakta, että edellisinä vuosina emme kyllä tuon meillä asuvan miehen kanssa tainneet ikinä kieltäytyä niistä kahvipullista. Tai mistään muustakaan. Mökillähän kuuluu syödä. Aina. Ja jatkuvasti. Hyvä jos edellinen ateria ehtii vatsaan asti kun jo ollaan seuraavaa satsia kattamassa pöytään. Silleen niin.

Juhlapyhinä on vähän sama homma. Silloinkin kuuluu syödä. Jos et eilen huomannut tarkkailla, kipitäpä nyt katsomaan feisbuukkiin sun kavereiden äitienpäivän viettoon liittyviä päivityksiä. Voit pistää vaikka pientä tukkimiehen kirjanpitoa pystyyn, moniko kertoi statuksessaan olleensa syömässä. Tai kertoi massun olevan täynnä herkkuruokaa. Tai laittoi kuvan jostain ihanasta kakusta tai aamiaisesta tarjottimella. En tiedä olenko ainoa jonka kaverit on mässäilleet eilen, mutta väittäisin että tuskin. Helppoahan täällä on huudella, kun tältä herkkuperseeltä oli kaikki kielletty. Dieetillä kun juhlapyhät eivät tee mitään poikkeusta.

Jos oikeen aletaan miettiä asiaa, niin tuossahan oli justiin pääsiäinen. Lammasta kermaperunoilla, mämmiä kermalla ja suklaamunia. Kohta on juhannus, ja sillonhan kuuluu grillata. Makkaraa, herkkusieniä aurajuustolla ja pekoniin käärittynä, perunoita voilla höystettynä, majoneesipitoisia salaatteja ja juomaksi kaljaa ja siideriä. Koska juhannus. Äitienpäivä, isänpäivä, itsenäisyyspäivä, uusi vuosi, synttärit, nimpparit, puhumattakaan joulusta. Ja vappukin meinas unohtua munkkeineen. Kyllä, kaikki vähänkään juhlaan viittaavat päivät pyörii pientä piiriä syömisen ympärillä. Ihan jopa voitaisiin nimetä nuo päivät vaikka silloin syötävien ruokien mukaan, ja edelleen kaikki tietäisi mistä juhlasta on kyse. ”Mitäs te teette kinkkuna?” ”Voitteko tulla kylään nakkijaperunasalaattina?” Nojoo, ehkä hiukan dorkaa mut did juu get tö point?

Kaikille tämä ei tuota ongelmaa, eikä sen kai pitäisi sellaiseksi edes muodostua. Yhdessä syöminen on ihanaa! Tykkään kutsua vieraita kylään ja touhuta tarjoilujen kanssa. Lasten synttäreille on kivaa leipoa lasten toivomia herkkuja. Ja mikäs siinä jos muutaman kerran kuukaudessa on päivä jolloin panostetaan ja syödään jotain vähän erityisempää, tai vaikkapa vetäisi joskus ne herkkuöveritkin. Sattuuhan sitä.

Mun kaltaiselle ainaöveritvetävälle ahmijalle noi juhlat ei ole koskaan ollut kivoja. Tai no helvetti, onhan sitä nyt ”nauttinut” sillä hetkellä kun sitä ruokaa on saanut mättää naamaansa kaksin käsin jalkoja apuna käyttäen, mutta olo seuraavana päivänä on kyllä sitten jo ollut jotain ihan muuta kuin nautinnollista. Hiilarisokerirasvaylensyöntikrapula. Ihan kamala! Ja sitä kun vielä pitää olla niin tyhmä, että luulee sen lähtevän sillä millä se on tullutkin. No vittu syömällä. Ei muuten lähde. Vaan se olotila vaan pahenee, ja sitten ehkä vielä pitää kokeilla helpottaisko jos makeen sijasta söisikin jotain suolaista. 

Ei kannata kokeilla, ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä voin vakuuttaa, ettei se syömällä helpotu. Mutta silti, tämän kaiken viisauden jakamisenkin jälkeen, en vaan jumalauta opi sitä itse.

Siksi mä aina vähän nykyään jännitänkin noita juhlapäiviä. Kun se ruoka liittyy niihin jokaiseen niin oleellisesti. Ja mulla valitettavasti se syöminen/herkuttelu/mättäminen jää kovin  helposti päälle. Siksi en pystynyt pitäytymään dieetin loppumisen jälkeen vaan yhdessä herkkupäivässä, vaan se venyi melkein aina kahteen. Koska en osaa lopettaa. 

Mun pitää kuitenkin tässä kohtaa myöntää, että olen silti ainakin ihan pikkiriikkisen ylpeä itsestäni. Vaikka olenkin epäonnistunut noudattamaan annettuja ohjeita silleen miten niitä pitäis noudattaa, niin kertaakaan tuo herkuttelujakso ei ole joulukuun ja dieetin loppumisen jälkeen venynyt tuota paria päivää pidemmäksi. 

Kyllä sekin vaatii jo vähän jotain. Itsekuria. Se on se sana.

Mites on sun itsekurin laita?

peeässs. Kommentti tänne tai feisbuukkiin ois kiva. Jos haluat. Pakko ei oo.

Kun on viikon maannut himassa sairaana, on aika mahtavaa herätä aamulla ja huomata, että se elämä taitaa voittaa sittenkin! Olen ehkä maailman surkein lepääjä. Paras olemaan lepäämättä, silleen kun sen sanoo niin kuulostaa huimasti paremmalta. Toki välillä, kahden pienen mutta sitäkin energisemmän lapsen äitinä, huomaa haaveilevansa hetken levosta, mutta tässä kohtaa laitan painon sanalle HETKEN. Ei aamusta iltaan, eikä ainakaan maanataista torstaihin. En ole ollut noin kipeenä ikuisuuksiin, mutta joku raja sentään tolla makaamisellakin. Persehän siinä puutuu.

Aamupuuron jälkeen lähdettiinkin sitten koko poppoo käppäilemään läheisellä koululla vuosittain järjestettävään vappuriehaan. Siellä painettiin menemään koko aamupäivä.  Oli RC-autoja, pihaleikkejä, temppurataa ja tietty hattaraa, munkkia ja makkaraa. Paitsi ei mulle. Mä sain kahvia. Mah-ta-vaa!

Sain mä sentään pyyhkiä sokerit lasten naamasta. En nuolemalla.

Kyllähän sen huomasi ettei tuo kunto ihan kohillaan vielä ollut, joten koitin ottaa iisisti ja vaan silleen pikkusen fiilistellä tätä mahtavaa, terveempää olotilaa. Pikkusen vaan.

Kyllähän siinä trampoliinin kasaamisen sivussa tuli vähän pihahommiakin tehtyä, haravointia ja sen semmoista. Kun sitten oltiin tultu sisälle ja syöty, lösähdettiin koko perhe sohvalle katselemaan MM-kiekkoa. Tai siis vain Mika katsoi. Lapset piti huolen siitä, että äiti on oikeesti jo tervehtynyt.




Terveen paperit saatuani piti sitten vielä kokeilla hieman toisenlaista vappujumppaa fitfarmilaisittain. Mun ihku valkku-Anne on tässä keväällä käynyt useampana viikonloppuna Spartan Sport Centerillä toiminnallisen harjoittelun PT-koulutuksessa, ja postailee aina kivoja kuvia niiden harjoituksista sieltä Instaan. 

No, kun yhtään en ole yllytyshullu eikä mun ainakaan ikinä tarvii pystyä tekemään sitä mitä muutkin tekee niin se nyt sitten meni tähän näin:

Että sellanen kevyt repäisy tälleen vapunpäivän kunniaksi. 

Mites sun päivä sujui?