Tiedättekö, mikä talvessa on parasta?

Lumi. Talvella kuuluu olla lunta.

Osanette siis arvata myös, mikä talvessa on kaikista paskinta..?

Koti Varsinais-Suomessa. Sepä hyvinkin.

Palailtiin jo viime viikolla reilun viikon kestäneeltä pohjoisen visiitiltä, miehen kun piti palailla takaisin töihinsä. Nautimme vireää matkailukautta elävän Ylläksen tarjonnasta, palveluista ja aktiviteeteista sekä tietysti Lapin kauniista, lumisesta talvesta ihan todella, todella paljon! Loman oikeastaan ainoa miinuspuoli, mikä aiheutti toisinaan pientä hampaankiristystä, oli neljän hengen pukeutuminen pakkaskelejä varten ahtaassa hotellihuoneen eteistilassa. Kun on sitä kerrastoa toisensa perään, pipoa, hanskaa, kauluria ja villasukkaa. Sekä tietysti kaksi lasta, joille pelkkä pukeutuminen sanana tuntuu ahdistavalta.

Tai sitten se, kun sieltä piti lähteä kotiin. Piiiiitkä miinus siitä. En osaa kuvailla sitä masennuksen ja ahdistuksen määrää, mikä - varsinkin meissä aikuisissa - kasvoi kilometri toisensa jälkeen ajaessamme pohjoisesta alas, kohti sateista ja pimeää lounaisrannikkoa. Miten Lapin puhtaan valkoiset, upeat ja jylhät lumimaisemat vaihtuivat hiljalleen karummiksi, kolkommiksi ja kalsean tasaiseksi peltomaisemaksi. Puut kadottivat tykkykerroksensa ja pakkashuurteensa, valkoiset hanget muuttuivat pakokaasujen saastuttamaksi harmaiksi kinoksiksi maanteiden varsille, kunnes lopulta katosivat kokonaan mustaan asfalttiin. Tai sitten en vaan enää nähnyt mitään. Oli vaan niin kertakaikkisen pimeää. Ja märkää. 

Vaikka reissuilun ja reppuelämän jälkeen on aina ihanaa palata kotiin, tällä kertaa se oli myös aika turruttavaa. Oli aivan uskomattoman ihanaa saada nauttia hetki oikeasta talvesta, ulkoilusta ja punaposkisten lasten riemusta. Lasketella, hiihtää, lumikenkäillä ja pulkkailla. Nauttia kuumasta kaakaosta laavulla, syöttää poroja tai kiitää huskyjen vetämässä reessä pitkin jänkhää. Tuntui pitkästä aikaa uskomattoman hyvältä, ettei tarvinnut yrittää väkisin keksiä tekemistä, kastella varpaita kuralammikoissa eikä lapsetkaan olleet kuralla ja hiekalla kuorrutettuja.

Että on ollut tässä sellaisia pieniä käynnistymis- ja takaisinsopeutumisvaikeuksia. Orastava miesflunssakin on meinannut kaataa petiin. Kyllä, luit oikein. Miesflunssa. Kun en oikeasti ole kipeä, vähän vaan on lämpöä. Räkäisyys yrittää sinnikkäästi puskea päälle ja tukkia sieraimet, mutta ei sitten kuitenkaan kuin hiukan nenässä tuhise. Olo on veltto ja vetämätön, eikä mikään oikein kiinnosta. Miesflunssa siis, mitä ilmeisimmin.

Onneksi eilen ja tänään on aurinko vähän pilkahdellut pilviverhon takaa eikä vettäkään sada kaatamalla. Toistensa seuraan jo pikkuisen tympääntyneet, nahistelevat sisarukset pääsivät aloittamaan omat normi arkensa koulussa ja hoidossa, omien ystäviensä parissa. Minä taas sain tämän päivän nauttia vain ja ainoastaan omasta seurastani sekä Netflixin hömppätarjonnasta. Illalla vointi on taas ollut ihan normaali, turhat pöpöt karkoitettiin koko perheen yhteisellä iltaenkillä pikku pakkaskelissä.

Että kai se elämä tästä taas kirkastuu, kun koittaa asennoitua oikein. Tasan ei ole silti näitä talven nallekarkkeja jaettu Suomen kuntien kesken. 

Ehkä lyhyempi kesä, hyttyset sun muut pohjoisempaa Suomea piinaavat ötökät kompensoivat talven puutetta edes vähäsen.

Näillä eväillä kohti uutta viikkoa.

En ehkä kestä! Halkean kohta onnesta! Innosta soikeana, ihan pähkinöinä ja vielä iloinen kuin viiden pennin hevonen! Melkeinpä meinaa pikku tippa lorahtaa pöksyihin kaikesta tästä valtavasta innostuksesta!

Ne, jotka minua stalkkaavat tuolla Instagramin puolella tietävät jo, että vietimme viime viikon koko perheen voimin Kainuun upeissa maisemissa lomaillen. Yhteinen aikamme alkoi jo perinteeksi muodostuneella, päätä huimaavalla (ja vatsaa pahasti kierrättävällä) päivällä Powerparkissa. Ennalta sen suuremmin suunnittelemattomaan viikko-ohjelmaan kuului lisäksi paljon sukulointia ja ihania jälleentapaamisia, saunomista ja myöhäisiä ilta-uinteja Osmankajärven kirkkaissa ja virkistävissä vesissä, kiireettömiä aamuja, mummun herkullisia lihapatoja ja paljon rentoa yhdessäoloa. 

Kuulostaa ihan hyvältä, eikö niin?

Jos vastaus on kyllä, palaa muodostamaasi mielikuvaan takaisin ja kuvittele kaksi reipasta lasta, iältään vaikka jotain 8 ja jotain melkeen 4, siihen mukaan. Lisää vielä monta märkää, tummaa sadepilveä, pari ukkoskuuroa, yksi yöllinen sairaalareissu ja reilu tuhat vesisateessa ajettua kilometriä. Unohtaa ei saa myöskään turboturbiinihornethävittäjän nopeudella hyökkääviä ja periksiantamattomalla sisukkuudella varustettuja paarmoja ja yöllä korvan juuressa iniseviä hyttysiä.

Pakkaaminen

Kyyyyyllä, jälleen palaamme tähän samaan, pakolliseen mutta aina yhtä vittumaiseen toimintaan. Tällä kertaa tavoitteeksi oli asetettu, että peruuttaessa Skoda Superbin takaikkunasta näkyisi jotain muutakin, kuin ylitsepursuilevat tavaramäärät. Huolellisella, paljon aikaa vaatineella ja hermoja rutosti rassanneella valmistautumisella onnistuin kerrankin tavoitteessani! 

Ei tässä kuitenkaan sen suurempaa syytä juhlaan ole. Ihan yhtä paljon turhaa tavaraa oli mukana kuin ennenkin. Tällä kertaa ei vaan enää tarvittu paljon tilaa vieviä rattaita mukana. Lenkkareita olisin tosin tarvinnut. Petivaatekassikin jäi ulko-oven viereen, lasten pelastusliivit toiselle mökille ja takki kaappiin. Nappisuoritus, jälleen kerran!

Suomen kesä

Jos ei paksut, ainakin viidessäkymmenessä harmaan sävyssä taivasta kiertävät pilvet sylkeneet vettä niskaan, puhalsi järveltä hyytävä tuuli ainakin sata metriä sekunnissa. Toisaalta tuulessa on aina se hyvä puoli, että se karkoittaa kaikki itikat pois viattomia ihmisiä häiriköimästä, mutta vähempikin olisi riittänyt. Ukkonen maalasi taivaanrannan kauniimmaksi kuin koskaan olen nähnyt, mutta lapset eivät oikein osanneet arvostaa yöllistä jyrinää ja pauketta.

Paarmat

Auringon pilkistäessä pilviverhon takaa ärhäkkäät tappajapaarmat ilmestyivät välittömästi huudeille. En edes halua kuvitella ulkopuolisen katsojan silmin sitä näkyä, kun kaksi aikuista ihmistä juoksee kädet villisti ilmassa heiluen pitkin mökkipihaa huitoen kuin henkensä edestä noita kivuliaasti purevia öttiäisiä tiehensä. 

Kun yökuiva lapsi ei olekaan yökuiva

Sanotaanko näin, että nyrkkipyykättyäni muutamat lakanat, patjan ja sängyn alla olleen maton arvostan kummasti vedenpitäviä patjansuojuksia ja 10 kg täytöllä varustettua pesukonetta.

Odottamattomat vieraat

Tajuat niiden tulon vasta, kun ovat jo tulleet ovesta sisään. Olokin on aika veemäinen, etkä tunne oloasi ollenkaan seuralliseksi. Vatsa pömpöttää eikä vaatteet mahdu kunnolla päälle. Kaapista ei tietenkään löydy mitään tarjottavaa ja lähin kauppa on useamman kilometrin päässä. 

Vähän samankaltainen tilanne, kun menkat alkaa odottamatta isovanhempien mökillä, eikä mukaan pakkautunut minkäänsorttisia siteitä tahi tamppuuneja.

Tai kun olet alasti puskassa kyykkypissalla, ja kuulet auton ajavan pihaan..

Kajaanin keskussairaalan päivystys

Joku karman kaltainen kaveri vainoaa väkisinkin, jos Kajaanin keskussairaalassa lääkärin ommellessa tikkejä kuopuksen jalkapöytään meiltä kysytään, varataanko meille ensi vuotta aatellen aeka jo valamiiksi, kun ei vakioasiakkaata kehtoo laettoo oottelemmaan turhan piäten..

Aika

Se loppuu lomalla aina kesken. Paitsi silloin, kun sateisena päivänä odotat nälkäisten lasten kanssa miehesi saapuvan takaisin Sotkamon Jymyn "1,5 tuntia" kestävästä pesispelistä. Aika on suhteellinen käsite, ainakin jos kysytään siltä mieheltä, joka palasi reissultaan reilut 3 tuntia myöhemmin.

Kiitos Kajaani, Paltamo ja Sotkamo. Ette pettäneet tänäkään vuonna!

Hektinen, henkisesti stressaava viikko vaatii veronsa omasta jaksamisesta. Vaikka tunnollinen Aiwotsini ei tallentanutkaan huippulukemia kalorien kulutuksessa odotellessani tuloksia TYKSista, uskaltaisin väittää polttaneeni aimo määrän energiaa stressatessani veriarvojen päivitettyjä lukemia. Lisäksi se mies, joka suunnittelee kodin kiintokalusteita vielä koko heinäkuun ennen toista lomajaksoaan, ei ole töidensä takia juurikaan ehtinyt kyennyt tajunnut pystynyt ottaa osaa arjen askareisiin, joten kaikki valtaosa kotitöistä on kaatunut harteilleni. Puhumattakaan lapsista.

Että siinä kohtaa kun itse ripustan kotona pyykkivuoren huippua koneesta kuivumaan, samalla miettien aikaista aamuherätystä ja pojan eväitä huomista uimakoulua varten (plus ne kaikki muut takaraivossa jyskyttävät asiat), ja se mies soittaa FACETIME-PUHELUN mökin laiturilta, voin myöntää hieman närkästyneeni. 

Siinä esikoiseni pesusta huolimatta likaiseksi jääneet kalsarit kädessäni sitten tuijotin, miten onnellisen ja rentoutuneen näköiseltä mieheni kasvot näyttivät. Oikein loisti auringon säteiden heijastuessa puhelimen näytölle. Jutteli jotain joutavia meren liplatellessa tyyneenä taustalla, olutpullo kädessään, valmiina lämmittämään saunaa serkkupoikansa kanssa. 

Ai mitäkö se jutteli? No mistä helvetistä minä sen tietäisin? Minä siinä muina vuoden vaimoehdokkaina keskityin pyörittelemään silmiäni, irvistellen naamaani mahdollisimman rumasti ja huokaillen äänekkäästi joka mahdollisessa välissä. Muistutin siitä, kuinka vittumaista on aina joutua hoitamaan kaikki pyykit ja kaikki kodin muutkin askareet. Miten epäreilua oli, että toinen sai nauttia lapsettomasta illasta hyvässä seurassa, minun ollessa kotona. 

Ja jotta suoritus ei jäisi miltään osin kylmäksi, päätin vielä puhelun iloisesti toivottamalla "HV". 

Siis "Hei Vaan", sitähän se tarkoittaa.

Kannattiko? No ei. Vielä kun oltiin yhdessä sovittu asiasta. Ja me mennään huomenna perästä, heti kun esikoisen uimakoulu on saatettu kunnialla loppuun.

Taidanpa siis pakata tamppoonit mukaan. Toivon, että niille on käyttöä.

HV, PMS. 

Tänään on yksi niistä todella harvoista päivistä, jolloin mun työ kelpaisi aika monelle muullekin. Facebookin etusivu täyttyy opettajakollegojen lomapäivityksistä, joita avoimesti kadehtien kommetoidaan. Minun päivitystäni tuskin kukaan kadehtii, vaikka jonkun sortin lomaksi kai määräaikaisen työn päättymistä ja siitä johtuvaa työttömyyttäkin voi kutsua. Ainoa ero on siinä, että vakituisen työn omaaville opettajille maksetaan kesäkeskeytyksen ajalta palkkaa. Minun palkkani maksaa OAJ:n työttömyyskassa, kunhan pahimmat ruuhkat saadaan heinäkuun lopulla purettua. 

Tarkoitus ei ole kuitenkaan olla tänään sen suuremmin naama norsunperseellä. Kahden suvivirren taktiikalla suoritettu päivä on täyttynyt taas monista mielettömän upeista hetkistä.

Ihana, ei ainakaan toistaiseksi kovin kouluorientoitunut esikoiseni, sai tänään ensimmäiset kouluarviointirastinsa, ja hänet siirretään tokaluokalle osaat hyvin -painotteisella todistuksella. Olen hänestä äärimmäisen ylpeä, vaikka yhtään "osaat kiitettävästi" -lokeroa ei opettaja ollut ruksannutkaan. Suutarin lapset ja silleen. 

Lämpimiä tunteita saivat tänään osakseen myös alakoulu-uransa päättäneet kutoseni. Niin olivat komeina ja sievinä vastaanottamassa päättötodistustaan. Minuakin muistettiin, vaikka sainkin opettaa tuota räiskyvää rytmiryhmää vain tammikuusta asti. Silleen semisti alkoi hymyilyttää avattuani minulle ojennetun kirjekuoren, ja nähtyäni, mitä se sisältää. Aika osuvalla tavalla minut lahjoivat, vaikka tällä kertaa Tean terapiat taisikin viitata ihan muunsorttisiin hyvinvointipalveluihin. Päätösjuhlan mieleenpainuvin hetki oli kuitenkin ihan ehdottomasti se, kun yhden oppilaani äiti ilmestyi luokkaani - nanananananananananana - Batman -logokuosiseen mekkoon sonnustautuneena! 

Eniten ehkä kuitenkin kosketti entisen oppilaani snäppäämä kuva peruskoulun päättötodistuksesta. Vielä jouluna kevääksi povaamieni täysin mahdollisten nelosten ja luokallejäämisvaaran tilalla olin näkevinäni, sen kymmenen sekunnin aikana kun viesti näkyi kännykän näytölläni, useamman kutosen, olisko voinut vilahtaa jopa seiskakin. Ja että ylipäätään tuon ikäinen nuori laittaa viestin entiselle opettajalleen, koska on itsekin suorituksestaan ylpeä. Aika liikkistä, silleen ihanan jonnemaisella tavalla. Iso sydän tähän.

Loma on siis tässä huushollissa alkanut. Huomenna (koska tänäänhän olisi aivan liian aikaista) pakkaamme simmarit ja aurinkovoiteet matkalaukkuun ja suuntaamme kohti aurinkoa ja lämpöä. Ansaittu koko perheen lököloma all inclusiveineen odottaa meitä Turkin Okurcalarissa. Luvassa 10 päivän verran altailla polskimista, rannalla lasten kanssa puuhastelua, rentoa yhdessäoloa ja kiireettömyyttä. Toivottavasti myös untakin, mutta se taitaa olla ehkä hieman liikaa pyydetty. 

Tässä kohtaa en aio vielä valittaa uupuvasta rantakunnosta, vaikka ajatus höllyvän pehmeästä, vitivalkoisesta ruhostani rantatuolilla makaamassa muiden turistien joukossa saakin oloni hieman vaivaantuneeksi. Jospa se siitä sitten, muistanette ehkä sen sanonnan ruskettuneesta läskistä jamitensennytmeni.

Että buenastardesta vaan ja ansaittua sekä mahdollisimman rentouttavaa lomaa kesäkeskeytystä kaikille kansankynttilöille. Teette ihan mielettömän arvokasta työtä. 

Skål.

TADAA!! 

Että ihan sitten onnistui yllättämään sieltä Pariisista asti. Niin tuohduksissa olin vielä eilen siitä Eiffel-neitsyyden menettämisestä, että melkein unohdin, ettei se mies joka myös tunnetaan käsitteellä lasteni isä, ole kotona äitienpäivänä ensimmäistä kertaa koko lapsellisen historiamme aikana. 

Niin. Että sekin vielä! 

Ja sitten se menee ja näin uskomattoman ihanalla tavalla lyö vaimonsa täysin ällikällä, vaikka kuvittelinkin osaavani lukea miestäni kuin vessan lattialla lojuvaa avointa Aku Ankkaa. Olen aikalailla sanaton. Enkä ollenkaan sen takia, että jotain mykkäkoulua enää pitäisin. En vaan todellakaan osannut edes haaveilla mistään tämänkaltaisesta äitienpäiväyllätyksestä. Odotukset kun olivat lähinnä siinä turistirysäeurokaupasta ostetussa minitornissa. Tai jossain I love Paris -mukissa. 

Niin että onhan se mies, jolla näemmä olikin nämä "tuliais"hommat hallussa, aika kuuskauttaviis ihana ja vielä sellainen sopivasti romanttinenkin. Ehkä silti kaikista eniten, näin tämmösenä urheiluihmisenä, haluan ylistää tuon rakkaan puolisoni ihan uskomattoman hyvää pelisilmää!

Touché, niin kuin ne siellä Ranskanmaalla tämän saman asian lausuisivat.

Tehtävä "kiukkuisen vaimon lepyttäminen" - CHECK ✓

Buenas tardesta vaan allihuuppa ja terkut Turkista!

Yhdeksän päivää aurinkoisessa ja lämpimässä kohteessa kului ihan hujauksessa, tultiin kotiin tuossa jo torstaiyönä. Eipä paljoa haitannut se, että täällä oli koko ajan ollut kylmä ja kökkö keli. Lisäksi muut kanssamaskulaiset olivat lähes koko tuon meidän reissun ajan joutuneet keittämään käyttövetensä koska talousvedestä oli löydetty merkkejä ulosteperäisestä saastumisesta. Paskaa putkissa siis. Ihan niin vietävästi kismitti.

Ennen lasten syntymää meillä ei juurikaan ollut väliä, millaiseen hotelliin majoittuisimme. Keskeinen sijainti oli plussaa eikä nyt ihan mikään pahin homeloukko se saanut olla, mutta kriteeristö oli muilta osin hyvin niukka. Meille oli tärkeetä, että saatiin matkakohteesta mahdollisimman autenttinen kokemus. Ei mitään Matin tai Heikin baareja lihapullineen, lapinkultineen ja aikuisinenaisineen, vaan maassa maan tavalla.

Nyt meillä on kaksi ihanaa lasta. Yksvee ja viisvee, jos joku ei vielä tiennyt. Edelleen tykätään kovasti matkustella, mutta nyt siitä on tullut paljon lapsilähtöisempää ja -ystävällisempää. Tällä reissulla me majoituttiin parinvitunmiljoonan venäläisen kanssa suureen hotelliin/resorttiin. Tämä palveli täydellisesti lapsiperhettä isoine allasalueineen, lapsille suunnattuine ohjelmanumeroineen ja all-inclusiiveineen. Ennen lapsia suunniteltiin matka aina siten, että ehdittiin näkemään ja kokemaan mahdollisimman paljon. Nyt loman tarkoituksena oli lähinnä se, ettei tarvii pyykätä tai laittaa ruokaa yli viikkoon. 

Äiti-ihmisen unelma, ettenkö sanoisi.

Matkasta riittäisi joristavaa vaikka kuinka, mutta mä nyt haluan takertua vain yhteen sanaan. Tai oikeesti niitä on siinä kaksi. All ja inclusive. 

Lomalla en tietenkään mitään ruokavalioita noudattanut, koska rennostikin täytyy osata ottaa. Olin kuitenkin paljon pohdiskellut tuota loma-ajan syömistä ennen matkan alkamista. Tämmöiselle jonkin asteisesta ahmimishäiriöstä kärsivälle ja vasta ylipainosta eroonpäässeelle henkilölle all-inclusive ei ole se paras vaihtoehto. Sehän kun tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikki ruoka ja juoma kuuluu matkan hintaan ja se tarjoillaan lähes poikkeuksetta buffet-muodossa. Mätä niin helvetisti kuin haluat, jos sen haluaa suomentaa noinniinkun suunnilleen.

Ensimmäiset lomapäivät otin rennosti, enkä juurikaan miettinyt mitä syön. Tai no mitä mä valehtelen, mä mietin jatkuvasti mitä suuhuni laitan. Ainoa ongelma piilee siinä, että vaikka sitä ajattelenkin, niin se ei estä mua syömästä. Mulle vaan tulee morkkis ylensyömisestä tai jo pelkästään siitä, että tiedän annoksen sisältävän ihan hitokseen liikaa kaikkea eimulleniinhyväksiolevaa ruokaa. Morkkis taas aiheuttaa sen, että mun tekee mieli parantaa oloani ja se tapahtuu tietty ahtamalla naamaan lisää herkkuja, kuinkas muuten. Kerran kun jo on mennyt vituiksi niin mitä sillä sitten enää on väliä.

Kyllä sai taas tuo mies joka siellä hotellissa käytti saman huoneen avainkorttia kuulla reilun viikon aikana noin miljoona kertaa saman kysymyksen: ”Näytänkö lihavalta?” Oikeastaan kysyin sen aina rallienglanniksi ”Duu ai luuk veri fät?”, koska en lasten kuullen halua koskaan puhua lihavuudesta tai painoon/ulkonäöllisiin ongelmiin liittyvistä jutuista. Siinä suhteessa oon kyllä koulutuksessa onnistunut ettei se mies joka mua joutuu tuijottamaan lopun elämänsä kertaakaan sanonut että ”jees juu duu” vaan aina se silmiään pyöritellen vastasi sen noujuudountin. 

(Se muuten kerran erehtyi sanomaan mua rotevaksi, se oli just ennen ku ohjelmadieetti loppui. Voitte olla varmoja että se sana on poistunut hänen systeemistään lopullisesti! Oikeesti, millanen i-di-oot-ti sanoo dieetillä olevaa vaimoaan r o t e v a k s i ?? Mä vaan kysyn.)

Mua vituttaa, että kaiken sen jälkeen mitä tässä on vuoden aikana tapahtunut, en vieläkään ole oppinut syömään oikein. Kotioloissa kyllä, ravintolassakin osaan ja haluankin valkata jotain muuta kuin sen rasvaisimman annoksen. Mutta sitten kun ”saan luvan” syödä, niin sitten muuten syödään. Eikä buffet-ruokailu silloin ole se paras vaihtoehto.  

Vaikka tiedän, miten paljon mun on parempi olla kun syön oikein, silti sorrun aina ottamaan lautaselle joko liikaa ruokaa tai vaan paljon sellasta, mistä tulee huono ja höttöinen olo. Monta kertaa loman aikana ajattelin, että seuraavaksi kun mennään syömään niin en ota esim. sellasta ihanaa kiviuunissa paistettua pizzaleipää, mitä siellä melkeen joka aterialla oli tarjolla. Onnistuinko kertaakaan? No ehkä sen kerran. Söin myös joka päivä jäätelöä, koska oli kuuma ja silloin kuuluu syödä jätskiä. Ja useasti otin myös ranskalaisia. Ja sokerista limsaa koska ei ollut laittia. Ja sipsejäkin tuli naposteltua. Ja sitten ihmettelen miksi vaatteet kiristi ja joka paikka oli turvoksissa. Fiksumman sorttinen nainen.

Puolustukseni pitää kuitenkin sanoa, etten mitään ihan sairaita satseja kuitenkaan vetänyt päivittäin. Mulla on paha tapa olla aika armoton itselleni, varsinkin ruoan ja treenin suhteen, ja koska tiedän miten mun kuuluisi syödä, soimaan itseäni aika pienistäkin virhevalinnoista ja suurentelen ne päässäni paljon suuremmiksi kuin mitä ne todellisuudessa on.  

En silti kykene ymmärtämään heikkouksiani enkä sitä, miksi sorrun niin kovin helposti herkkuihin. Miksi mä pystyn noudattamaan tiukkaa dieettiä pilkulleen ja kieltäytymään silloin jopa niistä buffet-pöydän antimista, mutta dieetin ulkopuolella en tajua ollenkaan mitä sana kohtuus tarkoittaa? 

Sitäpä tässä yritetään selvittää.

Vaakalukema oli noussut loman aikana nelisen kiloa, tuosta suurin osa on varmaan nestettä ja uskoisin painon tippuvan takaisin sinne 70 pintaan viimeistään viikon päästä. Voisin siis melkeinpä teettää itselleni t-paidan tekstillä:

Ai sörvaivd ool-inklusiiv.