Aijjjettä, pitkään odotettu ja kovalla työllä ansaittu vapaapäivä!

Tänään en kyllä tee yhtään mitään. Olla möllöttelen vaan ja nautin olostani. Kunhan olen saanut lapset ulos ovesta kouluun ja päiväkotiin, aion painua suoraan sohvalle pötköttämään. Tai siis heti, kunhan saan tiskikoneen tyhjennettyä. 

Toisaalta minulla olisi nyt aikaa kääntää sohva toisin päin, joulukuusi pitää kuitenkin kohta tuoda sisälle. Ja jos kerran käännän sen, voisin samalla nopeasti sen imuroida. Nythän on loistava keli heittää sohvatyynyt takapihalle pikku pakkaseen tuulettumaan. Niin ja matot myös, kamalan pölyisiä ovat kaikki. Samalla ne voisi myös tampata. Ulkona kun valmiiksi jo ovat. 

Puhdasta, lumihangessa harjattua mattoa ei tietenkään voi tuoda takaisin sisälle, ennen kuin lattiat on pesty. Täytyy vaan imuroida ensin lattiat ja listat. Ja ai kamala miten nuo ikkunoiden väliin kuolleet ötökätkin nyt näkyvät kun sohva ei enää ole edessä niitä peittämässä. Nekin on ehdottomasti imuroitava ja pyyhittävä puhtaaksi. Ja samallahan kiipeän pyyhkimään pölyt myös kirjahyllyn päältä. Niin ja takan. Voisin siinä sivussa myös rapsutella pöydän pintaan jämähtäneet ruokatahrat pois, kun nyt kerta muutenkin täällä paikkoja aloin hinkkailemaan.

Roskien viemisestä ei tietystikään ole vaivaa. Päin vastoin, ihana päästä hetkeksi ulos nauttimaan upeasta talvisääästä! Voisin melkein tehdä samalla lumityöt, eihän tällaisella ilmalla voi sisällä kyhjöttää! Pyykit voisin myös nakata hetkeksi ulos, haisevatkin ihan tunkkaiselta. Teenkin sen heti, kunhan ensin laitan uuden koneellisen pyörimään. Ja viikkaan puhtaat pyykit kaappeihin.

Herran jestas, miten aika onkaan vierähtänyt! Koululainenkin jo saapui kaverinsa kanssa kotiin. Taidan juuri ehtiä laittamaan pojille välipalat ja tarkistaa läksyt, ennen kuin pitää rientää apteekin kautta hakemaan pikkumuija päiväkodista. Ja sieltä suoraan hakemaan myös hänelle kaveri meille leikkimään. Ihanaa kun vihdoin on lunta, niin voimme jäädä pihalle pulkkailemaan. Pitää vaan kaivaa pulkat varastosta. Vai mihinköhän ne mahdettiin keväällä säilöä..

Miten kivasti posket punottaakaan ulkoilun jälkeen! Kävi ihan kuntoilusta, kun juosten veti kahta pientä, jatkuvasti kovempaa vauhtia vaativaa tyttöä pulkassa ympäri kyliä. Onneksi lapsille on ruoka sentään valmiina, ei tarvitse kuin lämmittää uunissa. Ehdin itselleni laittaa jotain sitten myöhemmin. Ihan ensin pitää kuitenkin raivata tyttöjen levittämät askartelu- ja piirustustarvikkeet pois pöydältä, että mahtuvat syömään. Hamahelmityöt voisi tässä välissä silittää, ettei leviä pisin lattioita.

Aaaaah, meinasin ihan unohtaa, että esikoisen lätkäkamat on edelleen autossa. Ne on pakko viedä varastoon kuivumaan, etteivät ihan mätäne. Ainiin ja saatana, se opiskeluihin liittyvä ryhmätyö mitä mun olisi päivällä pitänyt tehdä, sekin on vielä ihan vaiheessa. Mutta sen aika on vasta sitten, kunhan saan lapset nukkumaan ja torpan hiljaiseksi. Ennen sitä on kuitenkin vielä siivottava lasten huoneet, tytöt taisivat saada aikamoisen ydinräjähdyksen aikaiseksi. Sitten pitää enää valmistaa iltapalat ja hoitaa suihkut, hammaspesut, rasvaukset ja tietysti lukea lapsille elintärkeä iltasatu. 

Toivottavasti ei tarvita kovin pitkäksi venähtävää taistelua, ennen kuin kuopus nukahtaa. Jos vaikka sen jälkeen ehtisin hetkeksi istahtaa puhtaalle, pölyttömälle ja tampatulle sohvallemme. 

Onhan sentään vapaapäiväni!

Kyllä se nyt vaan on niin, että mä olen lopen kyllästynyt olemaan tämmöinen kankea, rättiväsynyt, muiden perässä läähättävä punkero. Tässä viime päivinä, vanhoja postauksia läpikäydessäni olen joutunut kohtaamaan useita kauniita kuvia ja paino-ongelmointiin sekä lihavuuteen liittyviä "ei enää ikinä" -toteamia. Ja tässä sitä kuitenkin taas ollaan. 

Muina punkeroina.

Kuitenkin joka kerta ollessani ihan fiiliksissä siitä, että pääsisin vihdoin aloittamaan säännöllisen ja tavoitteellisen treenaamisen, tulee seinä jonkun sortin sairauden muodossa vastaan. Ihan joka helvetin kerta. Kaipaan säännöllistä salilla treenaamista, mutta samalla sen aloittaminen piiiiitkän tauon jälkeen pelottaa aika tavalla. 

En nimittäin ole koskaan unohtanut, miltä ensimmäiset PT-Annen vetämät treenikerrat Jutta-projektin alussa tuntui. Hävetti ihan hullusti heilua pikku painojeni kanssa, naama tuskasta punaisena, lihaksia tursuilevien, upeiden fitness-kissojen vieressä. Itselläni kun tursuili ihan kaikki muut paikat, ei lihakset. Muistan, miten vaikeaa oli katsoa itseään peilistä. Piti painaa silmät kiinni, tiukasti, ettei tarvitsisi katsoa sitä möhömahaista, punanaamaista punkeroa.

Yritän myös kuumeisesti päättää, millä salilla jatkossa treenaisin. Mulle jo kovin tutuksi tullut Gym2000 -sali on varustetasoltaan ja henkilökunnaltaan ihan huippu, mutta matka Turkuun jumppaamaan on turhan pitkä. Kun muutenkin tuota treenaamiseen jäävää aikaa on hyvin rajallisesti, tuntuu hölmöltä kuluttaa matkoihin niin paljon aikaa. Maskussa on myös oma kuntosali ryhmäliikuntoineen päivineen ja pienempiä, käyttömaksuiltaan lähes ilmaisia kuntosaleja löytyisi lähikunnista useampia. 

Että nyt niitä päätöksiä vaan kehiin sitten, ennen kuin taas joku uusi tauti estää treenaamisen. Treenivaatekertakin pitäisi uusia. Sitten on enää päästävä yli siitä korkeaksi kasvaneesta salin kynnyksestä ja opittava niitä paljon mainostettuja malttia ja armollisuutta.

Apua saatana!

Niinhän siinä nyt kuulkaas näyttää käyneen, että arki töineen ja opiskeluineen on imaissut meidän perheen kunnolla kyytiinsä. Päivät täyttyvät päättömästä sinkoilusta paikasta toiseen. Aikatauluja aikataulujen perään ja toisinaan hiukan päällekkäinkin. Deadlineja kalenterin lehdet piukassa, kotihommat pahasti rästissä, puolet sovituista menoista unohtuneena. 

Tajusitte varmaan. Tekemistä pukkaa.

Pyrin silti aina viimeiseen asti välttämään kiirettä, koska yleistä järjestystä ja asioiden kontrolloimista rakastavana äiti-ihmisenä tykkään pitää kaikki menot tarkoin suunniteltuna. Koska en välitä myöskään olla myöhässä, pyrin pitämään aikataulut minuutin tarkkuudelle hiottuna ja ottaa huomioon kaikki mahdolliset epäonnistumisen vaarat ja muut porsaanreiät.

Lisäksi, en kerta kaikkiaan kestä kiirettä. En yhtään. Ihan palaa käpy samantien. Stressaan, panikoin ja hiukan hyperventiloin. Tiuskin miehelle ja lapsille. Potkin seiniä ja vedän pienet itkupotkuraivarit.

Koska aina kaikki ei kuitenkaan suju suunnitellusti, pääsee tuo ärsyttävä kiireenperkele toisinaan yllättämään. Ja kaikkihan sen tietää, että kiireen keskellä hosuessa hommat toimii ihan yhtä sutjakkaasti kuin VR:n junat syksyllä lehtien varistua kiskoille.

Ei vaan toimi, ei.

Vaikka kiire tunteena on jo yksistäänkin perin inhottava, paineita kasvattava stressin aiheuttaja, kulkee se valitettavan harvoin ilman seuralaista. Sillä on nähkääs kavereita. Bestiksiä. Tyyppejä, jotka vain harvoin antavat kiireen toimia yksin, koska haluavat liittyä mukaan sekoittamaan pakkaa entisestään.

Esittelen teille heistä muutaman:

VAATTEET

Kiirettä välttääksesi, olet valinnut seuraavan päivän vaatteet jo edellisenä iltana valmiiksi. Aamulla herätessäsi ne samat, hyväksi ja kaikin puolin sopiviksi todetut vaatteet, eivät jostain ihmeellisestä syystä enää ole sitä. Eivät vaan yksinkertaisesti näytä hyvältä päällä. Kun sitten hätäpäissäsi yrität löytää vaatekaapista lattialla olevista vaateröykkiöistä jonkun toisen asukokonaisuuden, tajuat, ettet yksinkertaisesti omista mitään päälle sopivaa asukokonaisuutta. Alastomuuden ollessa poissuljettu vaihtoehto joudut lopulta, tunnin kestäneen riehumisen jälkeen, tyytymään siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon.

HAMMASTAHNA

Tai siis tarkemmin, se kilometrien päähän valkoisena kuultava tahnavaluma siinä paidan rinnuksilla. Ja kyllä, juuri sen paidan rinnuksilla, minkä valitsemisessa tuhraantui puolet aamusta.

Tähän kategoriaan voisi lisätä myös paidalle läikkyneen kahvin, valkoiset dödöjäljet mustan paidan kyljessä tai ovelle suukottamaan tulleiden lasten käsistä/kasvoilta mukaan tarrautuneet aamupalan jämät.

EPÄVARMUUS

Huomatessasi kellon olevan jo yli etukäteen suunnitellun lähtöajan, tyydyt ulostautumaan tuhruisessa paidassasi. Välittömästi ulko-oven sulkemisen jälkeen epävarmuus iskee ja aiheuttaa pakkomielteistä asioiden varmistelua. Sammutinko nyt varmasti kahvinkeittimen? Vedinkö suoristusraudan töpselin irti seinästä? Ovet täytyy varmuuden vuoksi kyllä tarkistaa, ihan varmasti joku niistä jäi auki. Ja valot, eihän meillä nyt turhaan valoja päälle jätetä. 

Kaivat avaimet kassistasi pudottaen samalla puolet sen sisällöstä siihen ulko-oven eteen. Kierrät kodin kaikki huoneet pariin otteeseen hieman jo hyperventiloiden. Vielä varmuuden vuoksi vilkaisu keittiöön ja sitten menoksi. Siihen meni taas ylimääräiset viisi minuuttia.

Ja kappas saatana. Pakastimen ovi oli kuitenkin jäänyt pikkuisen raolleen.


TYHJÄ TANKKI

Starttaat auton. Matkaa määränpäähän 25km. Ajotietokone ilmoittaa, että tankissa jäljellä oleva bensamäärä riittää vielä, tat-ta-daa, 25 km matkalle. Ei aikaa pysähtyä, koska olet jo aika tavalla myöhässä. Kylmän rauhallisesti vaihdat ajotietokoneen osoittamaan keskikulutusta ja toivot sormet ristissä, ettei auto hyydy matkanvarrelle.

SE ETEEN ÄNKENYT SAATANAN  HIDASTELIJA

Se näkee sinut jo kaukaa mutkan takaa, painaa kaasun pohjaan ja viime tingassa kurvaa autosi eteen renkaat kirskuen. Ja siihen sitten se kiire unohtuikin. Ei sinulta, vaan siltä eteen kurvanneelta kuskilta. Kuudenkympin alueella köröttelee rauhassa kolmea-neljääkymppiä, jarruvalot vilkkuu alamäessä eikä varmasti tajua painaa kaasua ylämäessä. Ohitustilanteessa oikea poljin kyllä löytyy. Lattiasta, saatana. Jos kuitenkin jollain ihmeen kaupalla pääset elossa ohi, saat osaksesi aimo ryöpyn erisorttisia käsimerkkejä. Pitkien valojen välkyttely heijastuu taustapeilistä vielä useamman kilometriä ohitustilanteen jälkeen.

Kuuskymppiset rattiraivoiset papat, ihan best!


VÄÄRÄ KAISTA

Aamukasin ruuhka. Kaksi mahdollista kaistaa. Toinen liikkuu, toinen ei. Katsot autosi ikkunasta viereisellä kaistalla ohi lipuvia autoja. Itse kökötät liikkumatta traktorin, rekan ja autokoulun sammuneen auton välissä vielä seuraavienkin liikennevalojen ajan. Joka. Helevetin. Kerta.


Niin. Että kyllä on kiireellä otsaa kerrakseen. Ensinnäkin, sitä harvemmin kukaan tieten tahtoen kutsuu kylään. Ja silti se ilmaantuu ärsyttävän usein paikalle, ottaen yleensä vielä kaverinsakin mukaan.

Yksinäänkin siinä olisi jo ihan tarpeeksi kestettävää.

(Tähän sopisi hyvin joku vertauskuva anopista. Jätän kuitenkin sen laittamatta.)

Tiedättekös, kun aina silloin tällöin ihminen jää märehtimään jotain juttua? Joku elämän pieni tai suurempi epäkohta, mieltä painava asia, mitä ei vaan saa hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Sen ei edes tarvitse olla mikään maata järisyttävä ongelma. Yleensä nää onkin sellaisia kärpäsestä kerrostalo -tyyppisiä dilemmoja, jotka yön pimeinä tunteina pestessäsi lapsesi läpikusemia petivaatteita Nukkumasan tehtyä oharit, kun muutenkin jo ehkä semisti vituttaa pelkkä valveilla olo, hiipivät jostain tuolta takavasemmalta mieleen ja jäävät syväänluotaavalla hartaudella jäytämään. Että sitten vielä parin tunnin kuluttua ensimmäisten auringonsäteiden tunkeutuessa sälekaihtimien raoista sisään, huomaat olevasi täysin hereillä, ajatusten kelatessa villiä rallia lopenuupuneessa pääkopassasi. 

Niin. Taas ollaan siinä pisteessä kun uusia juhlapyhiä pukkaa ovista ja ikkunoista, mutta meidän perhe on - ylläri pylläri - vailla minkäänlaisia sotasuunnitelmia. Kuten vappupostauksessanikin jo mainitsin, perheen parissa "ihan vaan lasten ehdoilla" vietetty keskikesän juhla tulisi vaatimaan turhan paljon sensurointia herkimmiltä sivustaseuraajilta, joten nyt olisi toimittava nopeasti.

Kiitos apuun rientäneen ihanan äitini, sain potea tänään flunssaani kutakuinkin rauhassa mummun joutuessa leikki- ja puuhastelukipeiden lasten sarjatulitukseen. Suurin osa päivästä kuluikin somessa roikkuen ja erilaisia juhannussuunnitelmia tehden. Muutamina vuosina olemme viettäneet jussinpäivät Kainuun seudulla sukuloiden, mutta monen sadan kilometrin ajomatka räntäsateeseen toppatakeissamme värjöttelemään ei oikein houkuttele. Toiseksi tuli selailtua Rantapallon äkkilähdöt, Momondo, Paperflies ja mitä näitä saitureiden hakukoneita nyt onkaan. Tukholman tarjontaa tutkin jo ihan tosissaan, mutta listatessani loistavia ajatuksiani whatsapin välityksellä sille miehelle, joka näköjään on paremmin perillä taloudellisesta ahding.. tilastamme, ilmoitti hän muina kirjanpitomiehinä ettei toiveeni ja tilimme saldo oikein kohtaa toisiaan. 

Aikani ihmeteltyä tyhjää ideakiintiötäni päädyin laittamaan nöyrän seuranhakupyynnön lapsiperheiden Tinderiin, feisbuukkiin. Että nyt olisi tarjolla tämmöinen nelihenkinen, lapsellinen mutta ihan hiton hauska perhe vailla leikkiseuraa juhannuksen ajaksi, jos jollekin vaan kelpaisi. Kyllähän meillä niitä ystäviä ja kavereita piisaa, mutta jostain syystä meille ei ole koskaan muodostunut sellaista suuresti haaveilemaani ystäväperheporukkaa, joiden kanssa hillua kaikki tämmöset kissanristiäisiä astetta tärkeämmät tilaisuudet. Muutamat yritykset ovat päätyneet toisen osapuolen eroon, jonka jälkeen treffien järkkäily on ollut hieman.. noh.. mutkallista. Ei meidän ole myöskään tarkoitus antaa itsestämme mitenkään antisosiaalisista kuvaa, vaikka ollaankin yleensä aikalailla maastoutuneita omine juttuinemme tänne Maskun puskiin. Ja vaikka suunnattomasti yleensä nautinkin perheen kesken oleilusta, kyllä sitä kuitenkin juhannuksena kaipaa jotain erityisempää tekemistä. 

Ja kyllähän sieltä sitten poikikin täydellisen sopiva tarjous (myös lompakolle), vaikka hetken jo pelkäsin että kommenttiketju jäisi täysin tyhjäksi. Noloahan se sellainen olisi ollut. Samainen perhe, jonka piti tänään vierailla meillä, oli vuokrannut rantamökin Urjalasta, jonne mekin siis suuntaamme perjantaina. Huippua! Luvassa on siis juuri sitä kaikkea mitä juhannukselta voin toivoa: lapsille kivaa seuraa ikäisistään leikkikavereista, niiden mukiinmenevät vanhemmat, grillailua, pelailua, saunomista ja uimista. Tai sitten kyyhötetään kaikki yhdessä pienessä mökissä perinteisiä juhannuskelejä pidellen. Sekin käy!

Enää ei tarvitse murehtia toisiensa liiallisesta seurasta turhautuneita, ympäri kämppää juoksevista, nahistelevista ja kiukuttelevista lapsista. Eikä tarvii edes sen suuremmin murehtia pakkaamista, Turkin kamat kun ovat vielä suurimmaksi osaksi purkamatta laukuissaan.

Se somen voima. On se.

- Perheen pienimmäinen on kastellut sänkynsä kolmena perättäisenä yönä. Aiheeseen läheisesti liittyvä pyykki-suihku-uudelleenpetaus-ensaaenääunta -show on kuluttanut aika lailla voimavaroja. Ja verottanut kodin petivaatevarastoja. Tällä hetkellä juuri poistumastani, vielä toistaiseksi kuivalla pedillä varustetusta lastenhuoneesta kuuluu tasainen niiskutus ja yskiminen, pientä lomaflunssaa siis pukkaa. Hurraa!

- Kouluvuoden viimeinen viikko, päivä 3/6. Vietän työssäoloaikani neljäntoista (14!!!) kesälomaa ja alakoulun päättymistä odottavan, iältään 12-13 vuotta puhdasta teiniangstia olevan, pitkälti täysin paineensietokyvyttömän oppilaan kanssa. Voisiko joku ystävällisesti muistuttaa minua, miksi pidinkään työstäni..?

- 1/4 kesälomalaista meidän huushollissa, pikkumuijan vietettyä tänään kevään viimeisen päiväkotipäivänsä. Eilen askarreltiin yhdessä koko hoitojengille upeasta työstä lasten kanssa ansaitut diplomit, joihin prinsessa tuhersi syvällä hartaudella upeat muotokuvat pääjalkaiset. En tiedä ottaisinko ihan vaan vittuiluna toisinaan saamani "no sähän nyt oot opettaja" -kommentit koskien huikeita askartelutaitojani, vai uskooko joku todella, että opettajankoulutukseen kuuluu oleellisena osana 25 opintopisteen sivuaineopinnot askartelu- ja kopiokoneenkäyttötaidoista.

- Spinnerit, sormihyrrät, millä nimellä sitten haluatkaan niitä kutsua. En yleensä tykkää tuoda töitä kotiin, mutta tuo mies, joka nähtävästi halusi kerryttää itselleen Vuoden iskä -pointseja, oli sitten ihan Kiinasta asti niitä meille tilannut lasten iloksi. Kaksin kappalein. Eihän niissä vekottimissa mitään vikaa periaatteessa ole, mutta tuskinpa makkaratehtaalla päivät töitä paiskivan lihamestarin illallispöydässä on HK:n Blöötä tarjolla. Jos ymmärrätte tämän loistavan vertauskuvan..

- "Yhen tyypin" lomamatkan aiheuttama pikku vatsapömpötys, jota virheellisesti kuvasta katsottuna tulkitsin raskausmahaksi. Tietysti soitin ja kysyin asiasta asiaan osalliselta henkilöltä, vaikka minua kyllä varoiteltiin kyseisen toiminnan olevan vielä hieman riskialtista. En tosin vieläkään ole täysin vakuuttunut saamastani vastauksesta, joten jatkan epäilyjäni täällä ihan salaa hissukseni.. Pientä matkaturvotusta, my ass!!

- Esikoisen passi ei ole vieläkään saapunut postiin noudettavaksi. Lomalle lähdemme sunnuntaina. Jos lähdemme. 

- Äskettäin tekemieni kuulohavaintojen mukaan se mies, jonka luulin tuossa muutaman metrin päässä katsovan Catniss Everdeeniä telkkarista, nukkuu istualtaan sohvalla. 

Taidanpa mennä seuraksi. Miten voikaan väsyttää näin jumalattomasti!

Viime torstaina hain lapseni päiväkodista, kuten tavallisesti, työpäiväni päätteeksi. Sillä samalla sekunnilla, kun sain iloisesti minua vastaanjuosseen pikkumuijan syliini, muistin sen. Metsäretki. Se oli tänään. Eväät, se lapsille tärkein juttu, jäi sitten tekemättä. Taas. Kun ei tosiaan ollut ensimmäinen kerta. Järkyttävää syyllisyyttä syvällä sydämessä tuntien soperran epätoivoiset selitykset miehen työmatkasta ja siitä aiheutuneesta hässäkästä päivän kuulumisia kertomaan tulleelle hoitajalle. Kuopukseni hymyilee silti tyytyväisenä, sillä hän oli nähnyt metsässä oravan, mikä muistutti ihan yhtä tyttöä hänen ryhmässään. 

Lauantaina lasten katsellessa aamun piirrettyjä somettelin sohvalla tyytyväisesti köllien. Olin edellisenä iltana sopinut Raumalla asuvan ystäväni kanssa, että veisimme lapsemme tivoli Seiterään aurinkoista päivää viettämään. Tietysti olin jo ehtinyt mainita myös lapsille asiasta, jotka arvatenkin riemastuivat asiasta kovin. Siinä sitten muina huippumutseina lueskelin FB-päivityksiä, kunnes katseeni kiinnittyi toisen ystäväni postaamaan kuvaan 6 vuotta täyttävän kummityttöni kauniisti koristelluista muffinsseista. Tai ei siihen kuvaan niinkään, vaan pikemminkin pikku präntillä painettuun kuvatekstiin, jossa mainittiin sanat kummityttöni, syntymäpäiviä, juhlitaan ja tänään. Voinyjjjosaatana.

Olin vahingossa poistanut jo kuukausi sitten saamani viestin, joka sisälsi kutsun ja synttäreiden ajankohdan. Kalenteri oli töissä. Olin aivan totaalisesti unohtanut koko paardit. Siinä sitten soittelemaan nolona ystävälleni, ettei päästäkään tivoliin. Kamalinta oli kuitenkin kohdata omat lapseni, jotka silmät innosta tuikkien odottivat pääsevänsä kieppumaan laitteissa ja sottamaan kasvonsa tahmeaan hattaraan. Molemmat toki ymmärsivät tilanteen, että äiti taas unohti jotain, mutta kovin pettyneitä toki olivat. Näin lievästi ilmaistuna.

"Ai onks niiden taloon rakennettu jotain uusia hienoja vuoristoratoja vai?" tyytyi esikoinen naama nyrpeänä tylyttämään minua, vaikka kovasti siinä morkkistuskissa möyriessäni yritin vakuutella, miten mukavaa meillä tulisi synttäreilläkin olemaan. Ja olihan meillä, ihan huippu kivaa olikin!

Tänään esikoiseni opettaja soitteli minulle lapseni kännykän sulkeuduttua liittymänvaihdon takia. Siinä sitten samalla kysäisin, miten koulussa on lähiaikoina sujunut. "No eipä tässä sen ihmeempiä. Tänään oli kiva päivä kun olimme siellä ui -mas - sa....." EI JUMALAUTA MÄÄ UNOHDIN SENKIN IHAN KOKONAAN!!! Nyt mun rakas pieni muruni, joka vielä lauantaina muistutti maanantain uintipäivästä ja uikkareista, on joutunut lainaamaan jotkut liian pienet, vähintäänkin puolet persuksesta paljastavat bakteeripesäkespeedot sieltä hallilta ja kaikki on nauraneet sille ja mä olen maailman paskin mutsi ikinä eikä se ikinä anna tätä anteeksi mulle ja ja.. 

"Kyllä hänellä uikkarit oli mukanaan." 

HÄH?!? Siis nytkö en vaan muista pakanneeni hänelle uikkareita kassiin aamulla?

Ei, lapseni oli itse muistanut unohtuneet simmarit aamulla nähtyään luokkakaverinsa, jonka kanssa kulkee samaa matkaa kouluun. Fiksuna poikana oli soittanut isälleen, joka oli ehtinyt toimittaa uimavermeet ajoissa koululle. 

Että tässä iltapuhteena nyt sitten mietiskelen, lueteltuani vasta murto-osan kuluneen viikon unohdussaldosta, että onko tämä totaalinen lahopäisyys, jatkuva asioiden unohtelu tai mielessä pitämisen vaikeus sekä muut, usein esiintyvät aivotoiminnan häiriöt nyt joku selkeä merkki alkavasta keski-iän kriisistä tai jopa dementiasta? Syökö lähenevän kesäloman aiheuttama työstressi ja univaje viimeisetkin toimivat aivosoluni vai mitävittua? 

Ihan kiva, jos olisi vain jotain nopeasti ohimenevää pientä häikkää. "Vuoden huonomuistisin ja siitä syystä usein se paskin mutsi" -palkinto on varmaan jo toimitusosoitteensa löytänyt. 

Että jos nyt tunnet tarvetta varmistaa jonkun kanssani sovitun jutun niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi. 

Olen tällä viikolla joka päivä miettinyt, mitä tai mistä blogiin kirjoittaisin. Joka päivä olen aloittanut rustaamaan jotain, mutta joka kerta se on myös jäänyt kesken. Tähän asti jokaisen postauksen kirjoittaminen on tapahtunut jossain määrin pilke silmäkulmassa. Vähintään mustalla huumorilla höystettyjä ovat tekstit olleet, jos ei muusta ole iloa sattunut irtoamaan. Ja vaikka olenkin yleensä ihan sellainen perusvitunpositiivinen ihminen, on tällä hetkellä e-rit-täin vaikeeta yrittää kaivaa mistään mitään mukavaa kerrottavaa.

Mutta tarviiko sitä nyt aina kaiken olla niin helvetin hienoa ja ihanaa? Eikö joskus voi myöntää, että tänään on ihan vitun paska päivä. Mikään ei onnistu. Kaikki ärsyttää ja tekisi mieli painua syvälle metsään purkamaan turhautumistaan. Huutaa niin kovaa kun keuhkoista irtoaa. Toisaalta, ajatus siitä että seisoisin muina maskulaisina pinkkeine saappaineni keskellä männikköä huutamassa pää punaisena puille ja puolukanvarvuille saa kyllä pienen hymyn huulille. Mutta vain pienen. Ei edes hampaat näkyneet.



Tää viikko on ollut vaikea. Vaikka paljon on kaikkea kivaakin tapahtunut, oli ihan liian kova kolaus kuulla taas oman terveydentilan huonontuneen, siitä huolimatta, että lääkkeiden määrää nostettiin jo pari viikkoa sitten. Henkistä lisästressiä on aiheuttanut myös lyhyessä ajassa tapahtunut, todella suuri muutos – omassa peilikuvassa. 

Pinnallista? Niin varmaan vois kuvitella, mutta mun taustoilla, onko se joku ihme jos reagoin siihen, että lukema vaa´assa nousee nousemistaan?!? Eikä nyt puhuta mistään kilosta tai kahdesta, vaan ihan olen joutunut lähtemään vaateostoksille, koska vanhat eivät mahdu päälle. 

Totta kai eniten ahdistaa se, että olen täysin tietämätön siitä, mitä mulle on tapahtumassa. Huomenna aamulla klo 6.50 pukeudun taas TYKSin pinkkiin ”oloasuun”. En tiedä, kauanko tällä kertaa joudun osastolla olemaan. Kuulemma pitää varautua päiviin. Tulehdus maksassa pitää saada sammumaan, eikä kortisoni ole tehonnut. 

En tiedä, kuinka vakavasti maksa on jo päässyt vaurioitumaan, mutta sen tiedän, ettei enää ihan pikku pöpöstä ole kyse. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen täysin turta, neuvoton, avuton ja hämilläni. Mun kontrollifriikki-mähoidanmähoidan-kaikkimullehetinyt –luonne ei nyt sopeudu millään tähän tilanteeseen. En tiedä mistään mitään, en voi tehdä asioille yhtään mitään, enkä tiedä mitä tulee tapahtumaan. 

Epätietoisuus, ai että kuinka vihaankaan tuota tunnetta.

Mutta. Aina tulee se mutta. Ei tässä auta valittaa, ei se kerta mitään hyödytä. Helpottaa välillä, mutta loppupeleissä se vaan aiheuttaa pahemman mielen. Olen kiitollinen siitä, että saan hoitoa sairauteeni. Erityisen kiitollinen olen siitä, että meillä on isovanhemmista ja ystävistä koostuva tukiverkko auttamassa tuota ihanaa miestä joka meillä asuu hoitamaan kodin ja lapset mun ollessa poissa pelistä. Sydän, iso iso sellainen.

Aina ei voi olla hyvä päivä.

Vielä tarttis pakata. Luettavaa, kuulokkeet, laturi, omia alushousuja ja sukkia (TYKSin sukat, hei oikeesti!!!) ja hygieniatuotteet. Siinäpä ne tärkeimmät.

Yksi kiitollisuuden aihe osastolle joutumisessa on se, että ne tarkkailee siellä monta kertaa päivässä sokeriarvoja. Viimeksi mulla oli kuulemma oikein huippu hyvät arvot, viispistejotain. Nyt ne on tän karkinmässäyskauden jälkeen varmaan sataviispistesata. Tää on samalla siis mulle sellanen sokerihimon katkaisuhoito. 

Sugarriihääb.

Yks semmonen sitten tähän väliin, kiitos.

Mä tykkään tuosta kirkkaasta ja mukavasti lämmittävästä ilmiöstä, tuosta mikä tuolla taivaalla niin kivasti möllöttää! Auringoksikin sitä on kutsuttu. Aivan käsittämätön sen aikaansaama muutos omassa olotilassa, melkeinpä väkisin alkaa nuo suupielet nousta kohti korvia sen ilmeentyessä pilvien takaa.  Useamminkin saisi näkyä, ei ole paljoa tarvinnut katsella tämän talven aikana. Vai laskettiinko kesäkuun loppu jo kesäksi, vaikka sama.

Kuten jo aiemmin olen täällä keuhkonnut, yritämme kovasti saada kotiamme kaupaksi. Tuolla reilun kilsan päässä meidän perhettä odottelee sellainen aikast ihana omakotitalo. Tänään oli ensimmäinen virallinen näyttö, ja se aiheutti tämmöiselle munkaltaiselle pienesti perfektionistiselle siivousintoilijalle sellaisen reilun hyppysellisen harmaita hiuksia. Tänkkaad se on aika trendikästä, siis se harmaa.

Miettikääpä, että teillä asuisi viisi- ja yksiveet täystuhot lapset, joiden kanssa pitäisi koko päivä viettää siinä kodissa, mikä pitäisi olla illansuussa näyttökunnossa. He eivät myöskään ole perineet äitinsä siivousintousgeenejä. Isäänsä ovat tulleet siinä suhteessa, enkä mä edelleenkään, 11 vuoden saman katon alla elämisen jälkeen, ole kovin tyytyväinen hänen perimiinsä geeneihin. Siis noin niinkun siivouksen saralla. (Anopille terveiset.)

Täällä me sitten aamusta asti tuijotettiin lasten kanssa ikkunasta (mihin ei saanut koskea, koska sormenjäljet!!) ulos odottaen, että sade hieman hellittäisi. No ei hellittänyt, saavista kaatamalla tuli koko helvetin aamupäivän. Otettiin sitten legot esiin ja alettiin rakentamaan, pikkumuija räpelsi siinä mun ja isoveljensä mukana minkä kerkesi. Ei edes kertaakaan tukehtunut, edistystä on siis tapahtunut. 

Jouduin koko aamun tsemppaamaan ihan täysillä, etten olisi jatkuvasti motkottamassa lapsille kodin siisteyden ylläpitämisestä. Rätti kädessä kuljin kummankin perässä toistellen  ”älä nyt koske siihen kun äiti on just siivonnut”-tyyppisiä lauseita ihan liian monta kertaa ja ehkä aavistuksen liian kireellä ja kimakalla äänensävyllä. Vuoden äiti – pysti on jälleen löytänyt osoitteensa Raputielle.

Päästiin me (lasten) onneksi hetkeksi ulos ennen meidän minimatamin päiväuniaikaa. Suurinta hupia tuottivat pihalle muodostuneet isot lätäköt, joissa me sitten muina kurahoususankareina pompittiin. Käytiin keräämässä kedon kukkasiakin, niin ovat nättejä ja kivasti koristavat kotia. Lapset saivat purkaa päivän energialataustaan ilman jatkuvaa marmatusta sotkemisesta. Kovin olivat helpottuneen oloisia, raukkaparat.

Anoppi tuli apuun iltapäivällä, jotta sain matot tampattua ja lattiat luutattua. Pitihän ne keittiön kivilattian saumatkin kuurata ja varmistaa ettei katonrajassa ole ainoatakaan hämähäkkiä kutomassa seittejään. Myös sauna oli ehdottomasti pesun tarpeessa, samoin kaikki peilit, ovet, mitä ylipäätään voi kutsua pinnaksi.

Esikoisen fudistreenit olivat sopivasti samaan aikaan näytön kanssa, ei siis tarvinnut tehdä sen suurempia evakuointisuunnitelmia. Tulevan Messin juostessa pallon perässä minä painon sata lasissa pikkumuijan perässä. Hän kun olisi niin kovasti halunnut osallistua isoveikan treeneihin. Ihana ystäväni poikkesi myös illalla kahvilla poikansa kanssa, samoin viisveen kummisetä Kalakukkojen maasta ilahdutti meitä pitkästä aikaa vierailullaan. Siinähän sitä tekemistä yhdelle päivälle ihan riittämiin.

Jos ajattelee, että viime yö meni taas osittain pikkumuijan kanssa valvoen, voi olla ihan tyytyväinen omaan suoritukseensa. Kaikesta kiireestä ja hektisyydestä huolimatta selvisin päivästä myös ruokailujen osalta, vaikka varsinkin lounas tuli aika juostenkusten hoidettua. Olo on silti huomattavasti eilistä iltaa kevyempi, tosin nuo kesäkuun alun jälkeen tulleet 5 (!!!!) kilogrammaa mukavasti tuossa vyötäröllä (sinne ne kaikki aina varastoituu, vaikka persiiseen niitä toivoisin) löllyää. Ite aiheutettu, ei siis parane valittaa. Ja huomenna on taas uusi päivä ja aikaa tehdä asian hyväksi jotain. Silleen se menee.

Tämä blogikirjoitus on omistettu auringolle, ja sen ihanan piristävälle voimalle. Kiitos, kun teet minusta paremman, energisemmän ja helpostilähestyttävämmän ihmisen. 

Käypä siellä Paattisillakin paistamassa, jos anoppi veti herneet niistä siivousgeeneistä. 

Viimeistään nyt!

Buenas tardesta vaan allihuuppa ja terkut Turkista!

Yhdeksän päivää aurinkoisessa ja lämpimässä kohteessa kului ihan hujauksessa, tultiin kotiin tuossa jo torstaiyönä. Eipä paljoa haitannut se, että täällä oli koko ajan ollut kylmä ja kökkö keli. Lisäksi muut kanssamaskulaiset olivat lähes koko tuon meidän reissun ajan joutuneet keittämään käyttövetensä koska talousvedestä oli löydetty merkkejä ulosteperäisestä saastumisesta. Paskaa putkissa siis. Ihan niin vietävästi kismitti.

Ennen lasten syntymää meillä ei juurikaan ollut väliä, millaiseen hotelliin majoittuisimme. Keskeinen sijainti oli plussaa eikä nyt ihan mikään pahin homeloukko se saanut olla, mutta kriteeristö oli muilta osin hyvin niukka. Meille oli tärkeetä, että saatiin matkakohteesta mahdollisimman autenttinen kokemus. Ei mitään Matin tai Heikin baareja lihapullineen, lapinkultineen ja aikuisinenaisineen, vaan maassa maan tavalla.

Nyt meillä on kaksi ihanaa lasta. Yksvee ja viisvee, jos joku ei vielä tiennyt. Edelleen tykätään kovasti matkustella, mutta nyt siitä on tullut paljon lapsilähtöisempää ja -ystävällisempää. Tällä reissulla me majoituttiin parinvitunmiljoonan venäläisen kanssa suureen hotelliin/resorttiin. Tämä palveli täydellisesti lapsiperhettä isoine allasalueineen, lapsille suunnattuine ohjelmanumeroineen ja all-inclusiiveineen. Ennen lapsia suunniteltiin matka aina siten, että ehdittiin näkemään ja kokemaan mahdollisimman paljon. Nyt loman tarkoituksena oli lähinnä se, ettei tarvii pyykätä tai laittaa ruokaa yli viikkoon. 

Äiti-ihmisen unelma, ettenkö sanoisi.

Matkasta riittäisi joristavaa vaikka kuinka, mutta mä nyt haluan takertua vain yhteen sanaan. Tai oikeesti niitä on siinä kaksi. All ja inclusive. 

Lomalla en tietenkään mitään ruokavalioita noudattanut, koska rennostikin täytyy osata ottaa. Olin kuitenkin paljon pohdiskellut tuota loma-ajan syömistä ennen matkan alkamista. Tämmöiselle jonkin asteisesta ahmimishäiriöstä kärsivälle ja vasta ylipainosta eroonpäässeelle henkilölle all-inclusive ei ole se paras vaihtoehto. Sehän kun tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikki ruoka ja juoma kuuluu matkan hintaan ja se tarjoillaan lähes poikkeuksetta buffet-muodossa. Mätä niin helvetisti kuin haluat, jos sen haluaa suomentaa noinniinkun suunnilleen.

Ensimmäiset lomapäivät otin rennosti, enkä juurikaan miettinyt mitä syön. Tai no mitä mä valehtelen, mä mietin jatkuvasti mitä suuhuni laitan. Ainoa ongelma piilee siinä, että vaikka sitä ajattelenkin, niin se ei estä mua syömästä. Mulle vaan tulee morkkis ylensyömisestä tai jo pelkästään siitä, että tiedän annoksen sisältävän ihan hitokseen liikaa kaikkea eimulleniinhyväksiolevaa ruokaa. Morkkis taas aiheuttaa sen, että mun tekee mieli parantaa oloani ja se tapahtuu tietty ahtamalla naamaan lisää herkkuja, kuinkas muuten. Kerran kun jo on mennyt vituiksi niin mitä sillä sitten enää on väliä.

Kyllä sai taas tuo mies joka siellä hotellissa käytti saman huoneen avainkorttia kuulla reilun viikon aikana noin miljoona kertaa saman kysymyksen: ”Näytänkö lihavalta?” Oikeastaan kysyin sen aina rallienglanniksi ”Duu ai luuk veri fät?”, koska en lasten kuullen halua koskaan puhua lihavuudesta tai painoon/ulkonäöllisiin ongelmiin liittyvistä jutuista. Siinä suhteessa oon kyllä koulutuksessa onnistunut ettei se mies joka mua joutuu tuijottamaan lopun elämänsä kertaakaan sanonut että ”jees juu duu” vaan aina se silmiään pyöritellen vastasi sen noujuudountin. 

(Se muuten kerran erehtyi sanomaan mua rotevaksi, se oli just ennen ku ohjelmadieetti loppui. Voitte olla varmoja että se sana on poistunut hänen systeemistään lopullisesti! Oikeesti, millanen i-di-oot-ti sanoo dieetillä olevaa vaimoaan r o t e v a k s i ?? Mä vaan kysyn.)

Mua vituttaa, että kaiken sen jälkeen mitä tässä on vuoden aikana tapahtunut, en vieläkään ole oppinut syömään oikein. Kotioloissa kyllä, ravintolassakin osaan ja haluankin valkata jotain muuta kuin sen rasvaisimman annoksen. Mutta sitten kun ”saan luvan” syödä, niin sitten muuten syödään. Eikä buffet-ruokailu silloin ole se paras vaihtoehto.  

Vaikka tiedän, miten paljon mun on parempi olla kun syön oikein, silti sorrun aina ottamaan lautaselle joko liikaa ruokaa tai vaan paljon sellasta, mistä tulee huono ja höttöinen olo. Monta kertaa loman aikana ajattelin, että seuraavaksi kun mennään syömään niin en ota esim. sellasta ihanaa kiviuunissa paistettua pizzaleipää, mitä siellä melkeen joka aterialla oli tarjolla. Onnistuinko kertaakaan? No ehkä sen kerran. Söin myös joka päivä jäätelöä, koska oli kuuma ja silloin kuuluu syödä jätskiä. Ja useasti otin myös ranskalaisia. Ja sokerista limsaa koska ei ollut laittia. Ja sipsejäkin tuli naposteltua. Ja sitten ihmettelen miksi vaatteet kiristi ja joka paikka oli turvoksissa. Fiksumman sorttinen nainen.

Puolustukseni pitää kuitenkin sanoa, etten mitään ihan sairaita satseja kuitenkaan vetänyt päivittäin. Mulla on paha tapa olla aika armoton itselleni, varsinkin ruoan ja treenin suhteen, ja koska tiedän miten mun kuuluisi syödä, soimaan itseäni aika pienistäkin virhevalinnoista ja suurentelen ne päässäni paljon suuremmiksi kuin mitä ne todellisuudessa on.  

En silti kykene ymmärtämään heikkouksiani enkä sitä, miksi sorrun niin kovin helposti herkkuihin. Miksi mä pystyn noudattamaan tiukkaa dieettiä pilkulleen ja kieltäytymään silloin jopa niistä buffet-pöydän antimista, mutta dieetin ulkopuolella en tajua ollenkaan mitä sana kohtuus tarkoittaa? 

Sitäpä tässä yritetään selvittää.

Vaakalukema oli noussut loman aikana nelisen kiloa, tuosta suurin osa on varmaan nestettä ja uskoisin painon tippuvan takaisin sinne 70 pintaan viimeistään viikon päästä. Voisin siis melkeinpä teettää itselleni t-paidan tekstillä:

Ai sörvaivd ool-inklusiiv.

Aikauheesentään millainen viikko on taas kohta takana. 

Meidän asuntotarjous hyväksyttiin maanantaina ja nyt ollaan täyttä häkää yritetty saada omaa asuntoa myyntiin. Onhan meillä tässä aika tarkkaan kuukausi aikaa myydä tämä. Ja siitä kuukaudesta ollaan 9 päivää reissussa. Eeeeihän tässä mitään kiirettä ole, ei ollenkaan. Eikä mulla ole myöskään tapana koskaan stressata tämmösistä pikku jutuista, silleen rennosti vaan hyvällä fiiliksellä ja ihan kaikessa rauhassa yritetään saada hommat etenemään. 

Justjoo.

Eli toisin sanoen tämä jo ennestään tikittävä, kaikki-mulle-heti-nyt – mentaliteetilla varustettu aikapommi on kuluneen viikon aikana räjähdellyt useampaan otteeseen sekä tuolle miehelle joka täällä asuu (niinku just nyt tällä hetkellä, että se osaa olla raskas kun se seisoo ja vielä hengittääkin!!) mutta myös meidän lapsiressukoille, samalla repinyt hiukset päästä viimeistä suortuvaa myöden. Väsymys, jatkuva kiire kotona ja töissä, miljoona hoidettavaa asiaa jyskyttämässä taukoamatta takaraivossa.. Ei ole hyvä yhtälö ollenkaan. Olen jopa onnistunut saamaan itselleni parit migreenikohtaukset, vaikka ne ovat olleet kovin harvassa viisveen syntymän jälkeen.

Semmoinen kiva, kevyt viikko.

Eipä siinä, ei sen elämän kuulukaan aina olla ruusuilla tanssimista. Mutta kun eniten tässä vituttaa se, että kaiken stressin keskellä se yksi perkele alkaa myös ottaa vahvaa otetta musta. Syöminen, nimittäin. Mitä väsyneempi ja stressaantuneempi olen, sitä enemmän mun alkaa tehdä mieli syödä ohjeen ohi. Miksi? No mistä helvetistä mä sen tietäisin? En kai mä ois koskaan ollut sen kokoinen mitä olin, jos osaisin ratkaista tään tunnesyömisen ongelman. Ja se kasvattaa vielä entisestään sitä sienenmuotoista tolppaa tuohon otsan seudulle.

Tykkään hullusti siitä tunteesta, kun mulla on hommat hanskassa. Kontrollifriikkeydeksikin sitä vois kai kutsua. En pidä siitä, että joudun elämään epätietoudessa, on kyse sitten mistä tahansa. Tällä viikolla niitä juttuja, mitä en pysty itse hallitsemaan, on ilmaantunut useampi yhtä aikaa. Ja sehän tästä viikosta onkin tehnyt näin ratkiriemukkaan. Ja aijjjjjumalauta kuinka paljon olenkaan joutunut taistelemaan mielitekoja vastaan! Ja kuinka paljon se raastaa jo entisestään kovalla koetuksella olevia hermoja. Mun on tehnyt mieli ihan kaikkea, paitsi sitä mitä pitäisi. En myöskään jaksaisi yhtään valmistaa itselleni ruokia. Kun ei vaan kiinnosta, mutta periksikään en oo missään kohtaa halunut antaa. Enkä ole antanut, mutta helppoa se ei ole ollut. Kenellekään.

Myöskään Anne ei selvinnyt tästä viikosta ilman, että joutui kuuntelemaan mun valitusta. Vaikka näihin juttuihin, tämmöiseen tunnesyömiseen, mun on itse pakko löytää ratkaisut, on aina helpottavaa kun voi jakaa sen oman paskan fiiliksen toiselle. Ja se jaksaa kuunnella, vaikka sitä shittiä on tässä kuluneen vuoden aikana tullut vuodatettua aikalailla. En voi sanoin kuvailla, miten suuresti sitä arvostan.

Välillä tuntuu siltä, etten ikinä opi suhtautumaan ruokaan oikein, edes silleen normaalisti. Se on oikeesti tosi pelottava tunne. Tuunko mä aina himoitsemaan ruokaa sillon, kun joku asia ei mee niin kuin mä haluan? Onko mun aina palkittava itseni ruoalla, jos kaikki menee niin kuin mä haluan? Onko ylipäätään mahdollista, että opin reagoimaan mun tunteisiin muulla tavoin kuin syömällä? Ehkä, ainakin mä haluan uskoa niin. Ei ne asiat kuitenkaan ihan hetkessä voi muuttua, jos niiden kanssa on paininut jo useita, useita vuosia.

Ja toisaalta, oonhan mä tullut jo aika pitkän matkaa kohti parempaa sieltä, mistä vuosi sitten lähdettiin. Onhan sekin jo jotain.

Tuntuu tylsältä jatkuvasti valittaa omaa väsymystään, joten en ihan kamalan usein sitä ole tehnyt. Rakas pikkumuijamme antoi odotuttaa itseään kolmen keskenmenon, kahden polvileikkauksen sekä yhden Marevan-kuurin (veritulpasta johtuva verenohennuslääkitys) ajan, joten tuntui siltä, ettemme yksinkertaisesti saa valittaa siitä, jos lapsemme meitä välillä valvotuttaa. Tai siis mitään välillä. Aina. Jopa useita kymmeniä kertoja yössä, tai sitten se valvoo puolesta yöstä aamuun asti ja nukahtaa juuri ennen kuin meidän aamuvirkku viisvee herää.

Tuo mini-Justiinan unettomuus alkoi jo viime kesänä, ei siis ole kyse mistään ihan hetken hurmoksesta. Huonosti jos lainkaan nukutut yöt, tiukka dieetti, kova treeni, lapset tarpeineen ja yleensäkin meidän perhe-elämän pyörittäminen vaati jo viime vuoden puolella verojaan. Puolivälipunnituksen tienoilla elo-syyskuun vaihteessa olin jo väsähtänyt, vaikka en itse sellaista kauhean mielelläni myöntänyt. Ei kuulu mun tapoihin, sillä mähän jaksan aina. En voi sietää ajatusta, että mua pidettäisiin laiskana, koska sitä mä en ole.

PT-Anne tiukkana tätinä puuttui jo tuolloin peliin, tai oikeastaan vihelsi sen pelin kokonaan poikki. Treenistä ei ole mitään hyötyä väsyneenä, sellasta se väitti silloin, eikä sen mielipide ole vieläkään mihinkään muuttunut. Se puhuu aina jostain kolmijalasta: ruoka, lepo ja uni. Ja sit se kysyy mitä tapahtuu jos yksi jalka puuttuu. ”Kaks jalkaa kannattelee koska oon niin taitava” ei kuulemma ollut oikea vastaus tähän arvoitukseen. 

Välillä ihan käy sääliksi sitä kun joutuu mua valmentamaan, ei ole helppoa tietä se nainen itselleen valinnut.

Treenit sujui dieetin alussa ihan ok, mutta parina viime viikkona aloin huomaamaan, ettei mussa tapahdu minkäänlaista kehitystä. Oikeestaan tulokset vaan laski, vaikka ihan tosissani jokaisen treenin vedin. Ei vaan jaksanut, ei sitten millään.

”No mistä se sitten sulle kertois?” No siitä, etten mä yritä tarpeeksi! Sitä se mulle kertoo, kiitos vaan kysymästä. Mun on mahdotonta hyväksyä/myöntää se, että olen väsynyt tai varsinkin se, että se väsymys vaikuttaa mun suoriutumiseen. Mun vaan pitää pystyä kaikkeen, ei ole vaihtoehtoja.

No tänään se sitten lykkäs tämmösen Lihastohtori Juha Hulmin blogista bongatun Timo Kettusen tekstin  meille valmennettavilleen luettavaksi.

”…Suurin osa meistä pärjää noin 7-9 tunnin yöunilla, joskin unen laatu on tärkeämpää kuin pituus. Kova harjoittelu lisää kuitenkin unen tarvetta, ja kovan jalkapäivän jälkeen kroppa saattaa tarvita jopa tunnin pidemmät yöunet palautuakseen. Vain muutama prosentti maailman ihmisistä pärjää alle kuuden tunnin yöunilla, joten jos sinua väsyttää päivällä (etkä ole sairas) niin nukut yksinkertaisesti liian vähän.

Paitsi jos olet Batman.”

Ehkä sitten olen Batman. Tai sitten mun ei oikeesti tarvii jaksaa ihan kaikkea. Mä voin myöntää olevani väsynyt, varsinkin siinä kohtaa kun unta on viikkoon mahtunut kokonaiset 15-20h, normaalisti nukun 3-6 tuntia yössä, pätkissä. Viimeistään siinä kohtaa pitäisi hälytyskellojen soida, kun istun autossa aamu kasilta, teinihelvetin työpaikkani parkkipaikalla, enkä ole ihan varma missä olen tai miten sinne olin päässyt. Taisinpa jopa hetken pohtia, olinko tulossa vai menossa murkkuja kaitsemaan.

Univaje, viimeiset työviikot ennen kesälomaa, meneillään olevat asuntokaupat, laina- ja vakuutusneuvottelut, lapset harrastuksineen, arjen askareet, viikon päässä siintävä Turkin loma, dieetti ja treeni, unohtamatta sitä miestä joka meillä asuu. Se ei ainakaan pysty unohtamaan että se asuu mun kanssa, kaameeta on tainnut sen elämä tään aika ajoin räjähtelevän ydinpommin kanssa olla viimeiset 11 vuotta viime aikoina.

Jotta taakkaa saadaan hiukan purettua, kielsi Anne mua menemästä salille. Kun siitä ei ole mitään hyötyä, päinvastoin. Vaikka tuollainen aikuisen ihmisen kieltäminen nyt on oikeesti aika perseestä, kyllä mä sitä silti tottelen. Ehdin kyllä myöhemminkin treenata. 

Nyt mä annan mun kehoni levätä ja toivon, että tuo meidän taaperokin tekee niin.