Muutaman loistavasti nukutun yön jälkeen oli taas astetta vaikeampaa sopeutua katkonaisiin, lakanapyykin siivittämiin uniin. Minusta on muutenkin vähäunisten vuosien saattelemana tullut erittäin herkkäuninen, enkä oikein siedä mitään ääniä nukkuessani. Herään pienimpäänkin rapsahdukseen, kellon viisarien hiljaiseen tikitykseen, vieressä makaavan miehen hampaiden narskutukseen - kaikkeen. Tähän kun lisätään vielä, että koen uudelleennukahtamisen usein kovin hankalaksi jouduttuani heräämään kesken unien, on soppa kutakuinkin valmis.
Voidaan vaikka hieman pelkistetysti todeta, etten ole aina ihan parhaimmillani aamulla herätessäni. Antiaamuihminen. Sellainen minä olen.
Havahdun myös usein aamuyön pimeinä tunteina tarkistamaan, mitä kello on ja kauanko olisi vielä aikaa nukkua ennen herätystä. Jatkuva heräily sotkee jossain määrin sisäistä kelloani ja toisinaan hätkähdänkin hereille siinä pelonsekaisessa uskossa, että olen nukkunut pommiin. Onneksi useimmiten saan karistettua väärät uskomukset alitajunnastani ja jatkamaan unia aamuherätykseen asti.
Mieheni taas on täysin minun vastakohtani näissä unihommissa. Sillä on aivan uskomattomat unenlahjat. Tuosta nuin vaan kykenee nukahtamaan paikasta tai asennosta huolimatta (Instagramin puolella on tästä todistusaineistoa!). Ihan holtitonta toisinaan sen touhu, kesken lauseen saattaa sammua istualteen, pää edelleen jämäkässä pystyasennossa. Ei haittaa vaikka pommi korvan vieressä räjähtäisi, tai hieman todennäköisemmin, lapset huutaisivat kurkku suorana viereisessä makkarissa. Siinä se vaan nukkua tuhisee, onnellinen hymy kasvoillaan, täysin tietämättömänä lähiympäristön tapahtumista.
Onnekas paskiainen!
Ennen kännykkäherätyksiä ja torkutuksia, silloin kun siis käytettiin vielä sellaisia oikeita herätyskelloja, heräsin aina siihen pieneen, hieman tavallista painokkaampaan viisarin raksahdukseen ennen varsinaista pirinää. Mieheni taas.. No, se ei herää. Ei vittu sitten millään. Ihan sama vaikka lapset kiljuisivat kurkut suorina vieressä tai kännykkä luukuttaisi volumet kaakossa jotain hardcoreblackmetallia vastaavaa herätysääntä. Ei herää, ei. (Paitsi pariin napakkaan kylkiin kohdistuvaan kyynerpään iskuun. Se sentään vielä yleensä toimii.)
Olen kovasti yrittänyt saada hänet ymmärtämään, että koen asian suhteessamme suurena rasitteena ja että asialle olisi mitä pikimmin tehtävä jotain. On muuten ihan suunnattoman ärsyttävää, kun saisi toisinaan nukkua pidempään, mutta hänen herätyksensä herättää kaikki muut paitsi sankarin itsensä. Sitten se lähtee töihinsä jättäen minut, väsyneen antiaamuihmisen, keskenään liian varhain heränneiden, kiukkuisten kakaroiden kanssa. Ihan helvetin reilua, ettenkö sanoisi.
Tätä ongelmaa ollaan puitu jo vuosia, tuloksetta. Tänä sateisena, katkonaisten yöunien jälkeisenä lokakuun aamuna se neropatti sitten päätti yllättää minut keksimällä aivan loistavan idean:
Hän oli asettanut itselleen tavallista aikaisemman, ylimääräisen herätyksen.
Pienessä mielessään oli sellaista pohtinut, että jos vaikka hän havahtuisi asettamaansa ylimääräiseen hälytykseen sen verran, että heräisi sitten suuremmalla varmuudella nopeammin kun on oikea aika herätä.
Osaatte varmaan arvata, ketkä siihen heräsivät ja kuka jatkoi tyytyväisenä uniaan herätyksen pauhatessa?
Että sanottaisiinko vaikka (noudattaen edelleen sitä omalle imagolleni edullista pelkistettyä kaavaa), etten tänä syksyisen ankeana maanantaiaamuna ollut järin lämmin tahi ymmärtäväinen vaimo tuolle kovin innovatiiviselle miehelleni.
Harkitsen syvästi ulkoruokintaan siirtymistä.
