Meidän oma tanhupallo, rempseä nelivuotias pikkumuijamme, on koko pienen ikänsä ollut huono nukkuja. Ensimmäiset kolme elinvuottaan hän heräsi joka yö viimeistään puoliltaöin ja valvoi aina useamman tunnin putkeen. Oli siis aivan täysin hereillä, pirteänä ja iloisena, valmiina uuteen päivään. Usein jopa siihen asti, kunnes aamuvirkku esikoisemme päätti herätä. 

Muutaman loistavasti nukutun yön jälkeen oli taas astetta vaikeampaa sopeutua katkonaisiin, lakanapyykin siivittämiin uniin. Minusta on muutenkin vähäunisten vuosien saattelemana tullut erittäin herkkäuninen, enkä oikein siedä mitään ääniä nukkuessani. Herään pienimpäänkin rapsahdukseen, kellon viisarien hiljaiseen tikitykseen, vieressä makaavan miehen hampaiden narskutukseen - kaikkeen. Tähän kun lisätään vielä, että koen uudelleennukahtamisen usein kovin  hankalaksi jouduttuani heräämään kesken unien, on soppa kutakuinkin valmis. 

Voidaan vaikka hieman pelkistetysti todeta, etten ole aina ihan parhaimmillani aamulla herätessäni. Antiaamuihminen. Sellainen minä olen.

Havahdun myös usein aamuyön pimeinä tunteina tarkistamaan, mitä kello on ja kauanko olisi vielä aikaa nukkua ennen herätystä. Jatkuva heräily sotkee jossain määrin sisäistä kelloani ja toisinaan hätkähdänkin hereille siinä pelonsekaisessa uskossa, että olen nukkunut pommiin. Onneksi useimmiten saan karistettua väärät uskomukset alitajunnastani ja jatkamaan unia aamuherätykseen asti.

Mieheni taas on täysin minun vastakohtani näissä unihommissa. Sillä on aivan uskomattomat unenlahjat. Tuosta nuin vaan kykenee nukahtamaan paikasta tai asennosta huolimatta (Instagramin puolella on tästä todistusaineistoa!). Ihan holtitonta toisinaan sen touhu, kesken lauseen saattaa sammua istualteen, pää edelleen jämäkässä pystyasennossa. Ei haittaa vaikka pommi korvan vieressä räjähtäisi, tai hieman todennäköisemmin, lapset huutaisivat kurkku suorana viereisessä makkarissa. Siinä se vaan nukkua tuhisee, onnellinen hymy kasvoillaan, täysin tietämättömänä lähiympäristön tapahtumista. 

Onnekas paskiainen!

Ennen kännykkäherätyksiä ja torkutuksia, silloin kun siis käytettiin vielä sellaisia oikeita herätyskelloja, heräsin aina siihen pieneen, hieman tavallista painokkaampaan viisarin raksahdukseen ennen varsinaista pirinää. Mieheni taas.. No, se ei herää. Ei vittu sitten millään. Ihan sama vaikka lapset kiljuisivat kurkut suorina vieressä tai kännykkä luukuttaisi volumet kaakossa jotain hardcoreblackmetallia vastaavaa herätysääntä. Ei herää, ei. (Paitsi pariin napakkaan kylkiin kohdistuvaan kyynerpään iskuun. Se sentään vielä yleensä toimii.)

Olen kovasti yrittänyt saada hänet ymmärtämään, että koen asian suhteessamme suurena rasitteena ja että asialle olisi mitä pikimmin tehtävä jotain. On muuten ihan suunnattoman ärsyttävää, kun saisi toisinaan nukkua pidempään, mutta hänen herätyksensä herättää kaikki muut paitsi sankarin itsensä. Sitten se lähtee töihinsä jättäen minut, väsyneen antiaamuihmisen, keskenään liian varhain heränneiden, kiukkuisten kakaroiden kanssa. Ihan helvetin reilua, ettenkö sanoisi.

Tätä ongelmaa ollaan puitu jo vuosia, tuloksetta. Tänä sateisena, katkonaisten yöunien jälkeisenä lokakuun aamuna se neropatti sitten päätti yllättää minut keksimällä aivan loistavan idean:

Hän oli asettanut itselleen tavallista aikaisemman, ylimääräisen herätyksen. 

Pienessä mielessään oli sellaista pohtinut, että jos vaikka hän havahtuisi asettamaansa ylimääräiseen hälytykseen sen verran, että heräisi sitten suuremmalla varmuudella nopeammin kun on oikea aika herätä. 

Osaatte varmaan arvata, ketkä siihen heräsivät ja kuka jatkoi tyytyväisenä uniaan herätyksen pauhatessa?

Että sanottaisiinko vaikka (noudattaen edelleen sitä omalle imagolleni edullista pelkistettyä kaavaa), etten tänä syksyisen ankeana maanantaiaamuna ollut järin lämmin tahi ymmärtäväinen vaimo tuolle kovin innovatiiviselle miehelleni. 

Harkitsen syvästi ulkoruokintaan siirtymistä.

"Miten me ollaankaan tänään näin aikaansaavia? Ollaan saatu vaikka kuinka monta asiaa hoidettua eikä kello ole vasta kuin 22.38!?", totesin perin hämmästyneellä äänenpainolla miehelleni eilen mikron kelloa tuijottaessani, lasten mentyä normaalisti nukkumaan siinä yhdeksän tienoilla. 

Olimme puolentoista tunnin aikana saaneet setvittyä monta jo pidemmän aikaa pitäistehdämuteimukakerkiä -listoillamme roikkunutta asiaa. Sellaisia hassuja pikku juttuja, kuten lasten hoidon järjestäminen opintojeni alettua ensi viikolla. Koulupäiväni tulevat venähtämään usein ilta kuuteen-seitsemään asti, pikkuinen pitäisi hakea päiväkodista viimeistään 16.30, esikoisen koulupäivät päättyvät viimeistään 13.30 ja miehen työpäivä päättyy klo 17. Huonommallakin matikkapäällä pitäisi tajuta, että aika helvetillinen yhtälö on meillä tuossa noin ratkottavana.

Olin muutenkin kovin tyytyväisin mielin. Koti oli siisti (kiitos Paavo ja sopivasti pölynpeittävän pimeät illat!), tiskikone tyhjennetty, pyykkikone rullasi viimeistä rundiaan ja pyykkikorit ammottivat tyhjyyttään. Kodinhoitohuoneen tasolla ei ollut pyykkejä viikattavana, kaikki puhtaat vaatteet olin vienyt omille paikoilleen. Ehdinpä myös käymään läpi lasten syys- ja talvivaatevarastot, parittamaan toisistaan eksyneet hanskat ja lapaset ja pyykkämään kevään jäljiltä kurapaskaiseksi jääneet pipot ja tumput.

Aijjjetttä, miten ylpeä itsestäni olinkaan. Tavallisesti lasten lähdettyä Nukkumatin matkaan olen niin kertakaikkisen poikki, etten enää millään jaksaisi suoriutua pienimmästäkään järjenkäyttöä vaativasta toiminnasta. 

"Me ollaan saatu nukkua. Siksi.", vastasi se mies, joka siinä vieressäni vielä availi työkonettaan myöhäisillan ratoksi. 

Niin, tosiaan. Pikkumuija vietti viimeiset kaksi yötä mummulassa, jotta me muut saisimme pienen levähdystauon ja mahdollisuuden nukkua. Olemme koko hänen kohta nelivuotisen elämänsä ajan kärsineet enemmän tai vähemmän rikkonaisista, toisinaan täysin unettomista öistä. Väliin on toki mahtunut parempiakin unijaksoja, mutta valtaosa kuluneen kesän öistä on menty 3-6 pätkissä nukutun tunnin taktiikalla. Mukaan kun ymppää vielä useampia yöllisiä pissaisten petivaatteiden pyykkäyssessioita, alkaa päästä jutun juonesta kiinni. Ja kyllä, sinä kukkahattuinen rouva siellä takarivissä. Perhepetiäkin ollaan ahkerasti harrastettu. Vieressä akselinsa ympäri pyörivä midget spinneri ja minun äärimmäisen huonot unenlahjani eivät kuitenkaan ole mikään mäts meid in hevön. 

Ei meidän silti tarvinnut kauaa potea huonoa omaatuntoa mummun jaksamisesta. Vieraskorea tyttäreni veteli siellä sitten unta oikein varastoon - kumpanakin yönä nukkui kellon ympäri!! Heräämättä, pissaamatta, rauhallisesti, pyörimättä. 

Mulla oli taas ihan loistava ajatus tämän postauksen loppukaneetista, mutta ehti hupsistasaatana unohtua herättyäni taas viime yönä turhan monta kertaa valvomaan kotiinpalanneen lapseni sängyn vierelle. Että en nyt keksi mitään sitten. Olo on kaikkea muuta kuin aikaansaava. Eilisen illan tehokkuus katosi kuin pieru sohvatyynyyn. 

Kai se sitten on jotain uhmansorttista tämäkin. 

Ehkä tästäkin selviämme.

Tilt.

- Perheen pienimmäinen on kastellut sänkynsä kolmena perättäisenä yönä. Aiheeseen läheisesti liittyvä pyykki-suihku-uudelleenpetaus-ensaaenääunta -show on kuluttanut aika lailla voimavaroja. Ja verottanut kodin petivaatevarastoja. Tällä hetkellä juuri poistumastani, vielä toistaiseksi kuivalla pedillä varustetusta lastenhuoneesta kuuluu tasainen niiskutus ja yskiminen, pientä lomaflunssaa siis pukkaa. Hurraa!

- Kouluvuoden viimeinen viikko, päivä 3/6. Vietän työssäoloaikani neljäntoista (14!!!) kesälomaa ja alakoulun päättymistä odottavan, iältään 12-13 vuotta puhdasta teiniangstia olevan, pitkälti täysin paineensietokyvyttömän oppilaan kanssa. Voisiko joku ystävällisesti muistuttaa minua, miksi pidinkään työstäni..?

- 1/4 kesälomalaista meidän huushollissa, pikkumuijan vietettyä tänään kevään viimeisen päiväkotipäivänsä. Eilen askarreltiin yhdessä koko hoitojengille upeasta työstä lasten kanssa ansaitut diplomit, joihin prinsessa tuhersi syvällä hartaudella upeat muotokuvat pääjalkaiset. En tiedä ottaisinko ihan vaan vittuiluna toisinaan saamani "no sähän nyt oot opettaja" -kommentit koskien huikeita askartelutaitojani, vai uskooko joku todella, että opettajankoulutukseen kuuluu oleellisena osana 25 opintopisteen sivuaineopinnot askartelu- ja kopiokoneenkäyttötaidoista.

- Spinnerit, sormihyrrät, millä nimellä sitten haluatkaan niitä kutsua. En yleensä tykkää tuoda töitä kotiin, mutta tuo mies, joka nähtävästi halusi kerryttää itselleen Vuoden iskä -pointseja, oli sitten ihan Kiinasta asti niitä meille tilannut lasten iloksi. Kaksin kappalein. Eihän niissä vekottimissa mitään vikaa periaatteessa ole, mutta tuskinpa makkaratehtaalla päivät töitä paiskivan lihamestarin illallispöydässä on HK:n Blöötä tarjolla. Jos ymmärrätte tämän loistavan vertauskuvan..

- "Yhen tyypin" lomamatkan aiheuttama pikku vatsapömpötys, jota virheellisesti kuvasta katsottuna tulkitsin raskausmahaksi. Tietysti soitin ja kysyin asiasta asiaan osalliselta henkilöltä, vaikka minua kyllä varoiteltiin kyseisen toiminnan olevan vielä hieman riskialtista. En tosin vieläkään ole täysin vakuuttunut saamastani vastauksesta, joten jatkan epäilyjäni täällä ihan salaa hissukseni.. Pientä matkaturvotusta, my ass!!

- Esikoisen passi ei ole vieläkään saapunut postiin noudettavaksi. Lomalle lähdemme sunnuntaina. Jos lähdemme. 

- Äskettäin tekemieni kuulohavaintojen mukaan se mies, jonka luulin tuossa muutaman metrin päässä katsovan Catniss Everdeeniä telkkarista, nukkuu istualtaan sohvalla. 

Taidanpa mennä seuraksi. Miten voikaan väsyttää näin jumalattomasti!

Viime torstaina hain lapseni päiväkodista, kuten tavallisesti, työpäiväni päätteeksi. Sillä samalla sekunnilla, kun sain iloisesti minua vastaanjuosseen pikkumuijan syliini, muistin sen. Metsäretki. Se oli tänään. Eväät, se lapsille tärkein juttu, jäi sitten tekemättä. Taas. Kun ei tosiaan ollut ensimmäinen kerta. Järkyttävää syyllisyyttä syvällä sydämessä tuntien soperran epätoivoiset selitykset miehen työmatkasta ja siitä aiheutuneesta hässäkästä päivän kuulumisia kertomaan tulleelle hoitajalle. Kuopukseni hymyilee silti tyytyväisenä, sillä hän oli nähnyt metsässä oravan, mikä muistutti ihan yhtä tyttöä hänen ryhmässään. 

Lauantaina lasten katsellessa aamun piirrettyjä somettelin sohvalla tyytyväisesti köllien. Olin edellisenä iltana sopinut Raumalla asuvan ystäväni kanssa, että veisimme lapsemme tivoli Seiterään aurinkoista päivää viettämään. Tietysti olin jo ehtinyt mainita myös lapsille asiasta, jotka arvatenkin riemastuivat asiasta kovin. Siinä sitten muina huippumutseina lueskelin FB-päivityksiä, kunnes katseeni kiinnittyi toisen ystäväni postaamaan kuvaan 6 vuotta täyttävän kummityttöni kauniisti koristelluista muffinsseista. Tai ei siihen kuvaan niinkään, vaan pikemminkin pikku präntillä painettuun kuvatekstiin, jossa mainittiin sanat kummityttöni, syntymäpäiviä, juhlitaan ja tänään. Voinyjjjosaatana.

Olin vahingossa poistanut jo kuukausi sitten saamani viestin, joka sisälsi kutsun ja synttäreiden ajankohdan. Kalenteri oli töissä. Olin aivan totaalisesti unohtanut koko paardit. Siinä sitten soittelemaan nolona ystävälleni, ettei päästäkään tivoliin. Kamalinta oli kuitenkin kohdata omat lapseni, jotka silmät innosta tuikkien odottivat pääsevänsä kieppumaan laitteissa ja sottamaan kasvonsa tahmeaan hattaraan. Molemmat toki ymmärsivät tilanteen, että äiti taas unohti jotain, mutta kovin pettyneitä toki olivat. Näin lievästi ilmaistuna.

"Ai onks niiden taloon rakennettu jotain uusia hienoja vuoristoratoja vai?" tyytyi esikoinen naama nyrpeänä tylyttämään minua, vaikka kovasti siinä morkkistuskissa möyriessäni yritin vakuutella, miten mukavaa meillä tulisi synttäreilläkin olemaan. Ja olihan meillä, ihan huippu kivaa olikin!

Tänään esikoiseni opettaja soitteli minulle lapseni kännykän sulkeuduttua liittymänvaihdon takia. Siinä sitten samalla kysäisin, miten koulussa on lähiaikoina sujunut. "No eipä tässä sen ihmeempiä. Tänään oli kiva päivä kun olimme siellä ui -mas - sa....." EI JUMALAUTA MÄÄ UNOHDIN SENKIN IHAN KOKONAAN!!! Nyt mun rakas pieni muruni, joka vielä lauantaina muistutti maanantain uintipäivästä ja uikkareista, on joutunut lainaamaan jotkut liian pienet, vähintäänkin puolet persuksesta paljastavat bakteeripesäkespeedot sieltä hallilta ja kaikki on nauraneet sille ja mä olen maailman paskin mutsi ikinä eikä se ikinä anna tätä anteeksi mulle ja ja.. 

"Kyllä hänellä uikkarit oli mukanaan." 

HÄH?!? Siis nytkö en vaan muista pakanneeni hänelle uikkareita kassiin aamulla?

Ei, lapseni oli itse muistanut unohtuneet simmarit aamulla nähtyään luokkakaverinsa, jonka kanssa kulkee samaa matkaa kouluun. Fiksuna poikana oli soittanut isälleen, joka oli ehtinyt toimittaa uimavermeet ajoissa koululle. 

Että tässä iltapuhteena nyt sitten mietiskelen, lueteltuani vasta murto-osan kuluneen viikon unohdussaldosta, että onko tämä totaalinen lahopäisyys, jatkuva asioiden unohtelu tai mielessä pitämisen vaikeus sekä muut, usein esiintyvät aivotoiminnan häiriöt nyt joku selkeä merkki alkavasta keski-iän kriisistä tai jopa dementiasta? Syökö lähenevän kesäloman aiheuttama työstressi ja univaje viimeisetkin toimivat aivosoluni vai mitävittua? 

Ihan kiva, jos olisi vain jotain nopeasti ohimenevää pientä häikkää. "Vuoden huonomuistisin ja siitä syystä usein se paskin mutsi" -palkinto on varmaan jo toimitusosoitteensa löytänyt. 

Että jos nyt tunnet tarvetta varmistaa jonkun kanssani sovitun jutun niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi. 

Sinne ne nyt lähti. 

Mummulaan kahdeksi yöksi. Pikkumuija ja sen isoveli, ihan ilman äitiä. Vaikka oon tätä hetkeä odottanut, en millään pysty estämään noita vesipisaroita mitkä väkisin tunkee mun silmistä ulos.

Vaikka usein kaipaan omaa aikaa, on mulle ollut aina ihan mahdottoman vaikeeta antaa lapsia hoitoon. Ei se siitä ole kiinni ettenkö luottaisi muihin, mä en vaan loppupeleissä tykkää olla erossa mun lapsista. Mun on myös vaikeeta myöntää sitä, ettenkö ”pärjäisi” lasteni kanssa. Ettenkö itse pystyisi hoitamaan heitä tuli eteen ihan mitä tahansa. 

Typerää, mutta näin se vaan on. Minä itte, minäminäminä. En mä nyt kehuisi itseäni kovinkaan itsekkääksi, pikemminkin typeräksi. Ja typerä siitä syystä, koska ei yhdenkään äidin tarvii pystyä ihan kaikkeen. Ja jokainen äiti tarvitsee myös aikaa itselleen. Ei lapset voi hyvin jos äiti ei voi hyvin, niin se vaan menee.

Jos oikein muistan, olen joskus ollut pirteämpi ja aikaansaavampi kuin tässä viime kuukausien aikana. Suurin syy ja kuormittaja on täälläkin jo monesti esillä ollut väsymys. Mutta sellaista se nyt on meillä tällä hetkellä. Vaikka olen saanut loistavia neuvoja ystäviltäni, jotka myös ovat kärsineet vastaavasta unettomuudesta, en vaan ole saanut aikaiseksi tehdä asialle mitään sen ihmeempiä. Koska minäminäminä. Mun lapsi, minä hoidan. 

Typerää, mä tiedän sen.

Mutta nyt mulla on pari päivää aikaa olla minä. Heittää hetkeksi äiti-rooli sivuun ja tehdä just sitä mitä mä itse haluan tehdä. Mä voin mennä nukkumaan silloin kun haluan ja herätä vasta sitten kun siltä tuntuu. Röhnöttää sohvalla yökkärit päällä koko päivän ja katsella kaikki maailman hömppäleffat maratonina. Saan käydä ihan yksin vessassa ja suihkussa, syödä ruoan silloin kun se on vielä lämmintä ja vaikka lukea lehden samalla kun hörpin aamukahvia.

Ja mikä parasta, se mies joka meillä asuu voi viedä mut vaikka treffeille illalla. Ilman lapsia, ihan vaan me kaksistaan. Just marraskuussahan me viimeksi oltiin treffeillä.

Sitä ennen tarvii kyllä varmaan siivota, ainakin imuroida ja pölyt pyyhkiä. Tiskikone pitää tietty tyhjentää ja lasten sängyistä vois vaihtaa lakanat. Ja pitäisiköhän sitä muuttoa alkaa hiljalleen valmistella nyt kun lapset ei roiku jaloissa, aloittaa vaikka niiden vaatekaapeista ja leluista. Ja salille mun on ehdottomasti päästävä, sinne voisin melkeen lähteä nyt heti niin illalla ois sitten aikuisten kahdenkeskistä aikaa. Toisaalta, ne treffit vois olla sellaiset että mentäis Bauhaussiin, Starkille ja Laattapisteeseen. Ikeassakin on ravintola.

Mun on ikävä mun lapsia jo nyt.

Tuntuu tylsältä jatkuvasti valittaa omaa väsymystään, joten en ihan kamalan usein sitä ole tehnyt. Rakas pikkumuijamme antoi odotuttaa itseään kolmen keskenmenon, kahden polvileikkauksen sekä yhden Marevan-kuurin (veritulpasta johtuva verenohennuslääkitys) ajan, joten tuntui siltä, ettemme yksinkertaisesti saa valittaa siitä, jos lapsemme meitä välillä valvotuttaa. Tai siis mitään välillä. Aina. Jopa useita kymmeniä kertoja yössä, tai sitten se valvoo puolesta yöstä aamuun asti ja nukahtaa juuri ennen kuin meidän aamuvirkku viisvee herää.

Tuo mini-Justiinan unettomuus alkoi jo viime kesänä, ei siis ole kyse mistään ihan hetken hurmoksesta. Huonosti jos lainkaan nukutut yöt, tiukka dieetti, kova treeni, lapset tarpeineen ja yleensäkin meidän perhe-elämän pyörittäminen vaati jo viime vuoden puolella verojaan. Puolivälipunnituksen tienoilla elo-syyskuun vaihteessa olin jo väsähtänyt, vaikka en itse sellaista kauhean mielelläni myöntänyt. Ei kuulu mun tapoihin, sillä mähän jaksan aina. En voi sietää ajatusta, että mua pidettäisiin laiskana, koska sitä mä en ole.

PT-Anne tiukkana tätinä puuttui jo tuolloin peliin, tai oikeastaan vihelsi sen pelin kokonaan poikki. Treenistä ei ole mitään hyötyä väsyneenä, sellasta se väitti silloin, eikä sen mielipide ole vieläkään mihinkään muuttunut. Se puhuu aina jostain kolmijalasta: ruoka, lepo ja uni. Ja sit se kysyy mitä tapahtuu jos yksi jalka puuttuu. ”Kaks jalkaa kannattelee koska oon niin taitava” ei kuulemma ollut oikea vastaus tähän arvoitukseen. 

Välillä ihan käy sääliksi sitä kun joutuu mua valmentamaan, ei ole helppoa tietä se nainen itselleen valinnut.

Treenit sujui dieetin alussa ihan ok, mutta parina viime viikkona aloin huomaamaan, ettei mussa tapahdu minkäänlaista kehitystä. Oikeestaan tulokset vaan laski, vaikka ihan tosissani jokaisen treenin vedin. Ei vaan jaksanut, ei sitten millään.

”No mistä se sitten sulle kertois?” No siitä, etten mä yritä tarpeeksi! Sitä se mulle kertoo, kiitos vaan kysymästä. Mun on mahdotonta hyväksyä/myöntää se, että olen väsynyt tai varsinkin se, että se väsymys vaikuttaa mun suoriutumiseen. Mun vaan pitää pystyä kaikkeen, ei ole vaihtoehtoja.

No tänään se sitten lykkäs tämmösen Lihastohtori Juha Hulmin blogista bongatun Timo Kettusen tekstin  meille valmennettavilleen luettavaksi.

”…Suurin osa meistä pärjää noin 7-9 tunnin yöunilla, joskin unen laatu on tärkeämpää kuin pituus. Kova harjoittelu lisää kuitenkin unen tarvetta, ja kovan jalkapäivän jälkeen kroppa saattaa tarvita jopa tunnin pidemmät yöunet palautuakseen. Vain muutama prosentti maailman ihmisistä pärjää alle kuuden tunnin yöunilla, joten jos sinua väsyttää päivällä (etkä ole sairas) niin nukut yksinkertaisesti liian vähän.

Paitsi jos olet Batman.”

Ehkä sitten olen Batman. Tai sitten mun ei oikeesti tarvii jaksaa ihan kaikkea. Mä voin myöntää olevani väsynyt, varsinkin siinä kohtaa kun unta on viikkoon mahtunut kokonaiset 15-20h, normaalisti nukun 3-6 tuntia yössä, pätkissä. Viimeistään siinä kohtaa pitäisi hälytyskellojen soida, kun istun autossa aamu kasilta, teinihelvetin työpaikkani parkkipaikalla, enkä ole ihan varma missä olen tai miten sinne olin päässyt. Taisinpa jopa hetken pohtia, olinko tulossa vai menossa murkkuja kaitsemaan.

Univaje, viimeiset työviikot ennen kesälomaa, meneillään olevat asuntokaupat, laina- ja vakuutusneuvottelut, lapset harrastuksineen, arjen askareet, viikon päässä siintävä Turkin loma, dieetti ja treeni, unohtamatta sitä miestä joka meillä asuu. Se ei ainakaan pysty unohtamaan että se asuu mun kanssa, kaameeta on tainnut sen elämä tään aika ajoin räjähtelevän ydinpommin kanssa olla viimeiset 11 vuotta viime aikoina.

Jotta taakkaa saadaan hiukan purettua, kielsi Anne mua menemästä salille. Kun siitä ei ole mitään hyötyä, päinvastoin. Vaikka tuollainen aikuisen ihmisen kieltäminen nyt on oikeesti aika perseestä, kyllä mä sitä silti tottelen. Ehdin kyllä myöhemminkin treenata. 

Nyt mä annan mun kehoni levätä ja toivon, että tuo meidän taaperokin tekee niin.

Tiedättekö sen tunteen kun vituttaa niin vietävästi, että sydän takoo hirveetä tahtia, rinnassa ahdistaa ja puristaa ja tekisi mieli paiskoa kaikki mahdolliset tavarat päin seiniä ja ikkunoita. Sellainen vitutus, että voisi huutaa niin kovaa kun kropasta lähtee ja samalla repiä hiukset päästä. Vituttaa niin, että tekisi mieli tehdä kaikki edellä mainittu, mutta loppupeleissä vaan itkettää.

Sellainen fiilis täällä tänään..

Lopetin tupakoinnin lopullisesti kuopuksen ilmoitettua tulostaan. Pari kertaa raskauden ja imettämisen jälkeen olen kyllä sauhutellut, mutta eipä se enää tunnu siltä miltä se joskus tuntui. Ensinnäkin a) se on ihan jäätävän kallista, b) se pilaa terveyden (no shit, Sherlock) ja c) se maistuukin nykyään ihan paskalta. Eihän entinen tupakoitsija voi koskaan sanoa ettei enää koskaan polta, mutta tällä hetkellä ei tuota syöpäläistä tee mieli yhtään. 

Syy siihen miksi ylipäätään tupakoinnin otin esille on se, että ennen purin aina ketutuksen ja muun paskan fiiliksen sillä. Jos alkoi vituttaa, painuin ulos röökille. Siellä sitten pari minuuttia vietettyäni, yksin, rauhassa ja tupakkaa posket lommolla vedellen, sain kerättyä itseni jotenkin kasaan. Samalla se sienenmuotoinen systeemi tuossa otsassa ei päässyt kasvamaan ihan niin suureksi.

Kun tupakointi loppui, tuli tilalle – tadaa – suklaa. Jos alkoi kiristää, niin herkkukaapillehan sitä tulee marssittua aina suorin tein. Eikä mun mielentila helpottunut yhdestä tai kahdesta palasta. Kyllä sitä piti vetää koko levyllinen, jotta oli edes hieman helpompi hengittää. Helvetin huono olohan siitä tulee, mutta ei ainakaan enää niin paljoa ärsyttänyt. Tai oikeestaan ärsytti, mutta sen suklaansyönnin avulla pystyin jollain tapaa unohtamaan sen alkuperäisen vitutuksen aiheen. 

Sen jälkeen ärsyttikin enää se, että olen niin ruma, läski ja myös todella ruma ja ihan jäätävä läski. Ja sitten siihenkin vitutukseen piti syödä vähän lisää.

Nyt tiedän paremmin. Ei se olo lopulta helpotu kummallakaan tavalla. Hetkellisesti ehkä, mutta molemmissa, sekä röökissä että suklaassa, se paha olo vaan jatkuu vaikkakin eri tavalla. Ehkä jopa pahempana. Ainoa ongelma tässä on se, että mä en vieläkään ole oppinut mitään uutta tapaa purkaa sisäistä pahaa oloa (paitsi salilla, mutta sinne mä nyt en pääse koska lapset eikä vahtia). En tuohon tavaroiden rikkomiseenkaan viitsi lähteä. Ihan tykkään kodistani ja täällä olevista jutuista. Ellen sitten käy naapurissa katsomassa mitä sieltä löytyy. Se vois olla ihan jees.

Onneksi se mies joka meillä asuu on tällä hetkellä reissussa, se raukka kun saa aina tuta mun pahimmat angstini (toisaalta se usein on kyllä itse syypää kaikkeen, tietysti). 

Toivottavasti se tajuaa edes tuoda mulle jotain tuliaisia. Ja kukkia. Saatana.

Helatorstaipäivää!

Tämä ylimääräinen vapaapäivä tuli enemmän kuin tarpeeseen. Viime viikon poissaolot teinihelvetistä lasten sairastelun takia aiheutti sen, että tällä viikolla on menty enemmän kuin tukka putkella ja tehty ylipitkiä päiviä koittaen päästä ajantasalle arvioinneissa ja muissa paperitöissä. Töistä lähden tukka jo valmiiksi putkella hakemaan lapset kahdesta eri päiväkodista, kahdet ”emmäähaluavielälähteäkotiin”- tai ”missäsääootolluäitinäinkauan” – kiukuttelut (tässä kohtaa se tukka on jo pystyssä), sitten kotiin kiireellä tekemään ruokaa lapsille ja itselle + sille miehelle joka edelleen asuu täällä (ihme kyllä, varsinkin jos mun ääni kuulostaa sen korvaan samalta miltä se kuulostaa mun päässä).

Ilta kuluu viisveen harrastusten, yhdessä ulkoilun tai asunnonostoon liittyvien asioiden selvittelyn parissa. Lasten mentyä nukkumaan (tukka on lähtenyt päästä jo kauan ennen tätä) on pitänyt vielä jatkaa töitä, käydä salilla tai päivittää blogia. Nukkumaan ei voi millään mennä ennen puolta yötä, usein on venähtänyt pitkälti sen yli. Pikkumuija herättelee edelleen öisin. Usein. Aamulla kello soi 05-6.15, ja taas sama rumba alkaa alusta. 

Kyllä, väsyttää aivanniinhelvetinpaljon.

Väsymyksestä kertoo ainakin seuraavat asiat:

Jos vaikka siis menisi tästä vaikkapa nukkumaan. Huomenna on taas työpäivä, vaikka elinkin koko päivän luullen sen olleen lauantai. Helatorstailauantai. Ensin kuitenkin pitää laittaa pyykit kuivumaan. Huomisen eväätkin pitäisi laittaa valmiiksi, kahvi ladata ja syödä iltapala. Feisbuukista pitää lukea viimeiset juorut ja mun pikkuveli on mua edellä vaikka kuinka monta kenttää Candy Crash Soda Sagassa.

Ei ole aina helppoa omistaa mun päätä.