Lapset usein kömpivät syliini sohvalle juuri ennen nukkumaanmenoa. Siinä me sitten hetki köllötellään, halitaan ja jutellaan, milloin mistäkin.

Tänään pikkumuija päätti hellimisten sijaan puristaa minua tissistä. Oikein silleen kunnolla rutisti. Kielsin tekemästä niin toiste, koska kyllä se nyt jumankauta sattuu kun nännistä vääntää. Tokaisin samalla myös, että he menettivät oikeutensa minun rintoihini heti sen jälkeen, kun kuopuksen rintaruokinta aikoinaan päättyi.

Esikoinen naurahti ja totesi olevansa onnellinen ettei ole tyttö. Hän kun ei haluaisi että joutuisi imettämään tai synnyttämään. "Sehän sattuu ihan hitsisti, eikö niin äiti?", hän kysyi, enkä tietenkään lähtenyt valehtelemaan kahdeksanvuotiaalle. 

Kerroin kuitenkin myös, että välittömästi sen jälkeen, kun lapsi syntyy, kaikki kipu unohtuu. Kerroin, miten onnellisia isin kanssa olimme kun saimme hänet rinnallemme. Miten tutulta hän heti tuntui, ja kuinka äärimmäisen paljon me häntä rakastimme heti ensisilmäyksestä. Kaikki synnytyksestä aiheutunut kipu oli sen arvoista, ja tekisin sen koska tahansa uudestaan.

Pikkumuija kuulosteli keskusteluamme korva tarkkana. 

"Isi. Sattuiko sinuakin ihan hirveästi silloin kun minä ensin synnyin sinun pippelistäsi?"

Rankkaa kuulemma oli.

Pikkumuija kipitteli pinkkeihin Ainoihin ja valtaviin korviksiin pukeutuneena ympäri olohuonetta. 

"Haluatko että lukisin sinulle?"

"Ei, en mä nyt kerkee."

"Ai, mihinkäs sinulla on niin kova kiire?"

"Häihin."

"Mun mieheni just soitti. Se pyysi mua sinne naimisiin. Mun täytyy nyt mennä sinne."

"No ihan varmasti! Missäs ne häät pidetään?"

"No siellä.. siellä häissä, tietty. Ja kato, mulla on tällanen leimakin kädessä. Aina täytyy olla leima jos on menossa naimisiin."

"Okei, sellaista en tiennytkään. Kukas se sinun miehesi sitten on?"

"Emmä kerro."

"No kertoisit nyt vaan. Kyllä äiti aina tämmöiset jutut haluaisi tietää."

"Vai niinkö haluaisit? En silti kerro. Mut nyt täytyy mennä, etten myöhästy. Mieheni soittelee taas (kaivaa laukustaan puhelinta kovin tuskastuneena). Ne katsos ovat tuollaisia. Ne miehet. Heippa!"

Just. Sellaisiahan ne. 

Kohta ne kai kolkuttelee jo ovella. Ne miehet.

Jollain ihmeen tavalla onnistun usein aina sotkemaan itseni kiusallisiin, tai ainakin kohtalaisen noloihin tilanteisiin. En nyt tarkoita niitä ihan jokapäiväisiä tilanteita, joissa lapset aiheuttavat hämmennystä kysymällä esimerkiksi kaupassa kovaan ääneen ajasta, jolloin he vielä asustelivat isin pippelissä. Tarkoitan tapauksia, joissa itse omilla teoillani nolaan itseni. 

On tilanteita, jolloin on tärkeää onnistua luomaan itsestään mahdollisimman hyvä ja mieleenpainuva ensivaikutelma. Lähtemättömän vaikutuksen tekeminen jännittävässä tilanteessa, kuten työpaikkahaastattelussa, ei kuitenkaan ole aina ihan helppoa. Ainakaan jos kyseessä on ihminen, jota et ole ennen tavannut. 

Mutta ei huolta, kyseessä ei ole täysin mahdoton tehtävä! Jutun juoni piilee yksinkertaisissa asioissa; sinun tulee vain olla huomiota herättävä, kiinnostava ja aito oma itsesi. 

Näiden yksinkertaisten, asiantuntijan laatimien ohjeiden avulla myös sinä voit onnistua luomaan ikimuistoisen vaikutelman itsestäsi jo ensitapaamisella.

Hymyile

Ole kohtelias, pyyteettömän ystävällinen ja muista hymyillä! Iloiset ihmiset jäävät helposti mieleen, toisin kuin kädet puuskassa mököttävät jörököllit. Voit vielä tehostaa hymysi mieleenpainuvuutta nauttimalla aamiaiseksi chiansiemeniä. Mikä voisikaan kiinnittää huomion paremmin, kuin hampaanvälejä koristavat, sammakonkutua erehdyttävästi muistuttavat mustat klöntit.

Ole avoin ja rehellinen

Useimmat ihmiset tyytyvät pelaamaan uusissa tilanteissa varman päälle, eivätkä uskalla paljastaa todellista minäänsä heti ensikättelyssä. Väärin meni! Jos todella haluat jäädä ihmisten mieleen, ole rehellinen, oma itsesi! Kuvitellaan vaikka tilanne, jossa olet hakemassa paikkaa yläkoulun erityisopettajana. Rehtori kysyy, oletko koskaan ollut yläkoulussa töissä. Vastaat, ettet koskaan ole kuvitellutkaan tekeväsi kyseistä duunia, säilyttääksesi edes sen pienen jäljellä olevan osan mielenterveydestäsi. Kyseinen rehellinen mielipide saattaa poikia mieluisan työpaikan jopa muutamaksi vuodeksi. Uskalla siis ottaa pieniä riskejä!

Älä mieti liikaa

Pieni jännitys on toki aina hyvästä, mutta jos mietit etukäteen liikaa sanomisiasi tai käytöstäsi, saatat helposti vetää itsesi ihan lukkoon. Olemalla rento, oma itsesi, luot hyvät lähtökodat mieleenpainuvan ensivaikutelman luomiseksi. Toki pieni suodatus voi olla aina paikallaan, mutta satunnaiset suusta ulostautuvat sammakot eivät aina ole pahitteeksi. Päin vastoin, pari vahingossa ääneen sanottua kirosanaa tai itsensä kutsuminen Batmaniksi saattaa muuttaa keskusteluilmapiirin paljon avoimemmaksi. 

Kiinnitä huomiota pukeutumiseen

Olemalla tavallinen, normista poikkeamaton ja tyylitön peruspukeutuja, et tule jäämään ihmisten mieleen. Jos haluat luoda lähtemättömän ensivaikutelman, säväytä pukeutumalla vähän räväkkäämmin ja erotu rohkeasti joukosta! Voisin vaikka vannoa, ettei kotiovella pimpottava nuohooja takuulla unohda oven avannutta, pelkkään pörröiseen Batman-aamutakkiin pukeutunutta kotirouvaa. 

Poistu paikalta tyylikkäästi

Jos haluat jäädä tapaamasi ihmisen mieleen, muista panostaa myös paikalta poistumiseen. Voit  keksiä jotain näppärää sanottavaa tai murjaista vaikka hauskan, tilanteeseen sopivan vitsin. Palkkakeskustelujen jälkeen poistuessasi esimiehesi työhuoneesta, huikkaa kuuluvalla äänellä "Muista laittaa rahaa tilille, isi!". Sen lisäksi, että esimiehesi varmasti muistaa tapaamisenne, tulevat rahat jatkossa tilille aina ihan ajallaan. Win-win, sanoisin.

Så där, olkaapa hyvät. Helppoa kuin mikä ja ohjeita noudattamalla todistetusti myös erittäin tehokasta. Olet vain oma itsesi ja kaikki muu tapahtuu kuin itsestään.

Et yksinkertaisesti voi epäonnistua.

Juhlapyhien vietto ei kuulu meidän perheen vahvuuksiin. Se on tullut todistetuksi jo monen monta kertaa. On kyseessä sitten vappu, pääsiäinen tai juhannus, jossain kohtaa mennään aina pahasti metsään. 

Yleensä epäonnistuminen johtuu siitä, että olemme suunnitelleet viettävämme päivän lasten ehdoilla. Että ei toisin sanoen tehdä mitään suunnitelmia, ollaan vaan ihan kotosalla perheen kesken ja nautitaan toistemme seurasta.

Virhe.

Helppohan tässä olisi alkaa syytellä lapsia, mutta kyllä se niiden vika yleensä onkin. Meillä aikuisilla kun ei olisi pienintäkään ongelmaa lököillä kalsareissa ja villasukissa, ilman turhaa häsellystä.

Mutta ei onnistu, ei ainakaan tässä huushollissa. Koska olin päättänyt, etten aio viettää Suomi 100 -itsenäisyyspäivää kotona hakaten päätäni seinään lasten nahistelua kuunnellen, olin suunnitellut päivän kulun huolella. Aamulla lähtisimme koko perhe yhdessä hieman tavallista pidemmälle lenkille. Nauttisimme raikkaasta ulkoilmasta, yhdessäolosta ja satavuotiaan Suomen kauniista luonnosta. Valmistaisimme yhdessä ruokaa ja lähtisimme Turkuun jatkamaan iltaamme. Vanhalla Suurtorilla oli lapsille suunnattua ohjelmaa, josta jatkaisimme suoraan ihmettelemään Turun linnan Luminous-valospektaakkelia. 

Rauhallista yhdessäoloa, hyvää ruokaa ja sopivasti tekemistä, jotta vältyttäisiin tylsistymisen aiheuttamalta turhautumiselta. Kerrassaan nerokas suunnitelma. Tällä kertaa mikään ei voisi mennä vikaan.

Paitsi..

⇢Ennen lenkille lähtöä kävin heittämässä poikamme lätkäkamppeet talomme tekniseen tilaan kuivumaan. Huomasin, että tilassa sijaitsevan lämminvesivaraajan alla olevasta putkesta tiputti vettä. Määräsin mieheni oitis soittamaan putkimieskaverilleen, että mikähän vittu se tämä tämmöinen vuoto nyt on.

⇢Lenkillä päätimme poiketa metsäreitille, mikä päättyi vuolaana virtaavan ojan katkaistessa tien. Tuollainen metrin leveä savinen monttuhan nyt on helppo ylittää, tuumasimme, ja heivasimme lapset vuoron perään pyörineen ojan yli. Kuopuksella mukana ollut, maailman tärkein Kalle-nukke kuitenkin otti ja tippui hyiseen veteen. Nelivuotiaamme veret seisauttava huuto sai urhean isin  syöksymään vatsalleen saviseen maastoon, pelastaakseen virtauksen mukana ajelehtineen nuken. Kalle saatiin kyllä pelastettua, mutta syvästi järkyttyneen tyttäremme tokeneminen vei ainakin seuraavat kolme pitkää kilometriä. 

⇢Turkuun lähteminen olisi ollut hurjan paljon mukavampaa, jos sitä ei olisi edeltänyt hirvittävä riitely esikoisen talvipukeutumisesta. Talvitakki kun saa näyttämään paksulta, toppahousut nyt on aivan perseestä ja kaulahuivi täysin turha. Istua mökötti melkein koko ajomatkan sanomatta sanaakaan kuin mikäkin esiteini. Kävellessämme kohti suurtoria, hän kuitenkin liimautui kiinni minuun. Katsoi varovaisesti silmiin ja totesi, että hänellä on vähän kylmä.

⇢Odotin kovasti näkeväni sinivalkoisin värein valaistun Turun linnan puistoineen. Emme kuitenkaan olleet varautuneet siihen, että kaikki muutkin turkulaiset ja lähikuntien asukkaat olivat tulossa tuota valotaideteosta ihastelemaan. Seistyämme reilun tunnin olematonta tahtia matelevassa autojonossa, jouduimme myöntämään, ettemme tulisi pääsemään autolla lähellekään linnaa. Koska emme myöskään olleet innoissamme ajatuksesta kävellyttää tai kantaa kuopustamme kovin pitkää matkaa, päätimme hieman nyreissämme suunnata suorilta kotiin. Ruokakin pitäisi vielä valmistaa.

⇢Kotimatkalla putkimies laittoi viestin, että voisi vielä tulla nopeasti meillä käymään ja tarkistamaan, mikä aamulla havaitun vuodon aiheutti. Nopea tarkistus vaihtuikin reippaasti yli tunnin aherrukseksi, koska joku venttiili taimikälie sieltä oli haljennut ja koko osa piti vaihtaa. Putkimiehen lähdettyä tajusin kellon olevan jo reilusti yli kahdeksan, ruoka oli tekemättä ja lapset väsyneitä ja nälkäisiä. Herkullinen itsenäisyyspäivän illallinen vaihtui lopulta lasten toiveesta mannapuuroksi. 

Että ei siis tarvitse olla kovinkaan nokkela tajutakseen, ettei nämä juhlapyhät todellakaan ole meidän juttu. On se sitten suunniteltuja tai ei, tai oli syy lapsissa tai ei, lopputulos on kuitenkin aina sama. Aina jotain sattuu tai tapahtuu. 

Perinne kai sekin. 

Mietin usein, mihin haluan tämän blogini kanssa kulkeutua. Mitä odotuksia ja tavoitteita minulla itselläni on? Mitä te armaat lukijat siellä toivotte? Pidänkö tämän juuri tämmöisenä, asiasta toiseen rönsyilevänä, päiväkirjatyyppisenä, mun muotoisena blogina, vai pitäisikö keksittyä johonkin ihan yksittäiseen asiaan tai teemaan?

Niinku esimerkiksi muotiin. Voisin toimia trendsetterinä, muodin luojana ja edelläkävijänä. Matkustella maailmalla, Milanossa ja Pariisissa, vierailla muotiviikoilla ja tavata kaikkia kuuluisia designereita. Pohtia muodin monimuotoisuutta, kauneutta ja naisellisuutta sekä jakaa inspiraatiota teille kaikille upeilla, uniikeilla asukokonaisuuksilla.

Villasukat: Kajaanin isomummin kutomat

Leggarit: H&M (ostettu öbaut 5 vuotta sitten)

T-paita: Adidas (Ihan aito, suoraan Alanyan basaareilta)

Neuletakki: Veromoda (parit reiät parsittu, hankitavuosi viime vuosituhannella)

Hiukset: Enää viikko kampaaja-aikaan, juurikasvu yltää korviin asti!

Meikki: Ei ole

Minustako siis muotibloggaaja? 

Ööh..... 

Ei.

Haluaisin toisinaan olla poika. Ainakin silloin, kun on kyse pukeutumiseen liittyvistä tilanteista. Juhlista ja sen semmoisista. Selviäisi huomattavasti helpommalla.

Kuten esimerkiksi näin:

- Ai, mitä vaatteita?

- No kun mä oon sellasessa esityksessä mukana. Seitsemän veljestä. Mä oon Juhani.

- Hienoa kulta, upea rooli! Sainkin jonkun viestin tänään opettajalta.

- Joo, niin siistiä. Siinä kuuluu mulla olla sellaset tosi vanhanaikaset vaatteet. Repaleiset housut ainakin.

- No niitä ei ole kovin vaikeeta sun vaatekaapista löytää.

- No ei oo. Ja sit mä voisin laittaa sen mustan Star Wars -paidan.

- Mutta eihän se ole vanhanaikaista pukeutumista. Ei silloin ollut kulta Star Wars -paitoja. Mä ajattelin lähinnä sitä sinistä flanellikauluspaitaa.. 

- Äiti hei, se Star Wars -paita on ihan tosi vanha. Ja sen voi aina kääntää väärin päin.

Ongelma ratkaistu. Ei kiukuttelua, ei turhaa rahanmenoa, ei stressiä tai kaupoissa ravaamista.

Tästä vaan tulikin mieleeni, että nämä kyseessä olevat saamarin itsenäisyysjuhlat on jo parin viikon päästä. Ja vanhempienkin ehkä oletetaan olevan paikalla.

MITÄ MÄ LAITAN PÄÄLLENI?!

Arjen hektisyydestä ja näistä surullisen kuuluisista ruuhkavuosista huolimatta meillä pyritään päivittäin järjestämään aikaa koko perheen yhteiselle ruokailuhetkelle. Sellainen voimaannuttava hetki, jolloin me kaikki neljä pysähdytään ja rauhoitutaan hetkeksi syömään ja nauttimaan toistemme seurasta. Vaihdetaan päivän kuulumiset, käydään läpi tulevien päivien tapahtumia tai jutellaan niitä näitä. 

Lasten kanssa yhdessä valmistettu jauhelihakeitto odottelikin jo valmiina pöydässä, kun maanantain hommat viimeisenä pakettiin saanut isi vihdoin saapui kotiin. Lasten keskittyessä erottelemaan purjon palasia pois lautasiltaan, mies innostui kertomaan työasioistaan.

- Arvatkaas mitä! Isin töissä oli viime viikolla ihan valtavan kokoinen hepokatti! 

- Eikä! Ihanko totta? (Lapset olivat tässä kohtaa siirtyneet jo porkkanoihin.)

- Joo-o, oli siellä! Tai no ensin en uskonut kun työkaveri mulle siitä sanoi, mut sitten se yhtäkkiä lyllersikin siihen mallikeittiöiden luo kun juttelin siinä asiakkaan kanssa.

- Aaaa.. Miten se siihen sitten lyllersi?

- Siis miten niinku..? 

- Niin, siis olikse silleen et jalajallaajalajalavei vai miten..?

- (Hölmistynyt hymy) Äh, no eiku..

- Niin mut että ihan oikea hepokatti, onpa kyllä tosi hienoa! Kaiveliko hampaitaan?

- (Vittuuntunut hymähdys)

- Haravallako veteli?

- Niin, että yritä tässä nyt sitten keskustella sun kanssa päivän kuulumisia..

- Eiku oikeesti, jatka vaan! Kerrankin sulla on jotain mielenkiintoista kerrottavaa sun työjutuista!

- (Poistuu pöydästä)

Että kannattaa panostaa näihin perheen yhteisiin hetkiin! Kuulemma vahvistaa tunnesiteitä, lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta, antaa positiivista energiaa ja tuo onnellisuutta. 

Taisi kyllä mennä vähän eri tavalla tunteisiin tällä kerralla.

Sain tänään kolme asiaa postin välityksellä, jotka onnistuivat muodostamaan leveän hymyn kutisevalle flunssanaamalleni. 

YKSI:

Kuvaverkko toimitti kauan odotetut esikoisen koulukuvat! En vaan voi olla päivittelemättä, miten komea tokaluokkalainen jäbsykkä meillä asustelee. Ihan kyllä ehdottomasti malliainesta tuossa pojassa olisi, niin on nätti että. 

KAKSI:

Sähköpostiini ilmestyi tänään viesti SAMPO KAULASELTA!! Jooo-o, just siltä somemaailmasta tutun Jounin Kaupan kaiken maailman kilpailuja hullulla tahdilla paukuttavalta kauppias-Sampolta! En kuitenkaan voittanut mitään FB-kilpailua (ikinä en ole voittanut yhtään mitään), vaikka niitä usein tykkäilenkin ja jaan. Sen verran voin innostukseltani vihjaista, että viesti liittyi tulevaan Ylläksen reissuun. Stay tuned.

KOLME:

Kolmas kirje saapui TYKSistä. Teppo-lääkäri se sieltä kirjoitteli, että kakkani on harmaalla alueella. 

Eipä mulla muuta.

Anteeksinytvaan.

Muutaman loistavasti nukutun yön jälkeen oli taas astetta vaikeampaa sopeutua katkonaisiin, lakanapyykin siivittämiin uniin. Minusta on muutenkin vähäunisten vuosien saattelemana tullut erittäin herkkäuninen, enkä oikein siedä mitään ääniä nukkuessani. Herään pienimpäänkin rapsahdukseen, kellon viisarien hiljaiseen tikitykseen, vieressä makaavan miehen hampaiden narskutukseen - kaikkeen. Tähän kun lisätään vielä, että koen uudelleennukahtamisen usein kovin  hankalaksi jouduttuani heräämään kesken unien, on soppa kutakuinkin valmis. 

Voidaan vaikka hieman pelkistetysti todeta, etten ole aina ihan parhaimmillani aamulla herätessäni. Antiaamuihminen. Sellainen minä olen.

Havahdun myös usein aamuyön pimeinä tunteina tarkistamaan, mitä kello on ja kauanko olisi vielä aikaa nukkua ennen herätystä. Jatkuva heräily sotkee jossain määrin sisäistä kelloani ja toisinaan hätkähdänkin hereille siinä pelonsekaisessa uskossa, että olen nukkunut pommiin. Onneksi useimmiten saan karistettua väärät uskomukset alitajunnastani ja jatkamaan unia aamuherätykseen asti.

Mieheni taas on täysin minun vastakohtani näissä unihommissa. Sillä on aivan uskomattomat unenlahjat. Tuosta nuin vaan kykenee nukahtamaan paikasta tai asennosta huolimatta (Instagramin puolella on tästä todistusaineistoa!). Ihan holtitonta toisinaan sen touhu, kesken lauseen saattaa sammua istualteen, pää edelleen jämäkässä pystyasennossa. Ei haittaa vaikka pommi korvan vieressä räjähtäisi, tai hieman todennäköisemmin, lapset huutaisivat kurkku suorana viereisessä makkarissa. Siinä se vaan nukkua tuhisee, onnellinen hymy kasvoillaan, täysin tietämättömänä lähiympäristön tapahtumista. 

Onnekas paskiainen!

Ennen kännykkäherätyksiä ja torkutuksia, silloin kun siis käytettiin vielä sellaisia oikeita herätyskelloja, heräsin aina siihen pieneen, hieman tavallista painokkaampaan viisarin raksahdukseen ennen varsinaista pirinää. Mieheni taas.. No, se ei herää. Ei vittu sitten millään. Ihan sama vaikka lapset kiljuisivat kurkut suorina vieressä tai kännykkä luukuttaisi volumet kaakossa jotain hardcoreblackmetallia vastaavaa herätysääntä. Ei herää, ei. (Paitsi pariin napakkaan kylkiin kohdistuvaan kyynerpään iskuun. Se sentään vielä yleensä toimii.)

Olen kovasti yrittänyt saada hänet ymmärtämään, että koen asian suhteessamme suurena rasitteena ja että asialle olisi mitä pikimmin tehtävä jotain. On muuten ihan suunnattoman ärsyttävää, kun saisi toisinaan nukkua pidempään, mutta hänen herätyksensä herättää kaikki muut paitsi sankarin itsensä. Sitten se lähtee töihinsä jättäen minut, väsyneen antiaamuihmisen, keskenään liian varhain heränneiden, kiukkuisten kakaroiden kanssa. Ihan helvetin reilua, ettenkö sanoisi.

Tätä ongelmaa ollaan puitu jo vuosia, tuloksetta. Tänä sateisena, katkonaisten yöunien jälkeisenä lokakuun aamuna se neropatti sitten päätti yllättää minut keksimällä aivan loistavan idean:

Hän oli asettanut itselleen tavallista aikaisemman, ylimääräisen herätyksen. 

Pienessä mielessään oli sellaista pohtinut, että jos vaikka hän havahtuisi asettamaansa ylimääräiseen hälytykseen sen verran, että heräisi sitten suuremmalla varmuudella nopeammin kun on oikea aika herätä. 

Osaatte varmaan arvata, ketkä siihen heräsivät ja kuka jatkoi tyytyväisenä uniaan herätyksen pauhatessa?

Että sanottaisiinko vaikka (noudattaen edelleen sitä omalle imagolleni edullista pelkistettyä kaavaa), etten tänä syksyisen ankeana maanantaiaamuna ollut järin lämmin tahi ymmärtäväinen vaimo tuolle kovin innovatiiviselle miehelleni. 

Harkitsen syvästi ulkoruokintaan siirtymistä.

Sumuinen sunnuntaiaamu. Takana hiukan liian lyhyeksi jääneet yöunet. Vetämätön, mälsä olo. Pannullinen kahviakaan ei auta.

Lapset kinastelevat ja nahistelevat keskenään, ei kuulemma ole taaskaan mitään tekemistä. Ulos ei oikein huvittaisi lähteä, siellä kun on niin märkää ja kylmää. Kutsuhuudot leikkimään kaikuu korviisi, mutta kun ei vaan jaksaisi millään kiinnostella.

Tuttua?

Ei hätää. Aina voi leikkiä piilosta!

Säännöt ovat yksinkertaiset:

 - Aikuinen ottaa mukavan asennon sohvalla, sulkee silmänsä ja laskee hitaasti kahteen.. kolm.. viiteenkymmeneen, jonka aikana lapset piiloutuvat. 

 - Mihin tahansa saa piiloutua. Ei rajoituksia. Uloskin saa mennä, kunhan muistaa pukeutua asianmukaisesti.

 - Piilossa lasten kuuluu olla ihan hiljaa ja paikallaan, ettei vaan etsijänä toimiva aikuinen löydä piilosilla olevaa lasta. Ei äänimerkkejä.

Yksinkertaista, eikö totta. 

Laskettuasi loppuun asti voit vielä hetken jatkaa rauhassa makoilua. Älä kuitenkaan unohda ihmetellä ääneen, missä lapset ehkä voisivat olla. 

ÄLÄ NUKAHDA! Ainakaan pitkäksi aikaa.

Lopulta voit alkaa etsiä lapsia paikoista, missä he eivät ole.

Toista sama setti muutaman kerran. Älä unohda kehua lasten loistavia piiloutumistaitoja!

Toimii joka kerta. 

Harvinaislaatuinen perjantai-ilta. Perheen miesten huiniessa muualla saataisiin pikkumuijan kanssa olla koko ilta ihan kahdestaan. Äiti-tytär -laatuaikaa, ihan parasta.

Päätettiin illan suussa lähteä vielä läheiseen puistoon hetkeksi leikkimään. Matkalla tytölle iski kova pissahätä, joten poikkesimme metsän reunaan puskapissille.

"Äiti hei, onneksi sulle ei tullut pissahätä.", hän totesi kyykkiessään puskan juurella. "Sinä kun et ois voinut käydä täällä ulkona pissillä."

"No miksen olisi? Kyllä aikuisetkin voi käydä puskapissillä jos ihan kamala hätä yllättäisi. Enhän mä nyt housuihinkaan voisi pissiä.", totesin naurahtaen.

"No kyllä sun kannattais tehdä mieluummin niin. Olishan se nyt ihan tylsää jos kaikki näkis sun ison mustan (?!?!?) pyllysi."

"Ööh..?"

"Tai no, tähän sä voisit kyllä pissiä.", hän jatkoi totisena osoittaen risukkoa, jonka seassa kasvoi useampi iso pystyyn mädäntynyt tatti. "Muut vois luulla sun pyllyä sieneksi."

Hän otti hellästi kädestäni kiinni ja katsoi minua silmiin kauniisti hymyillen. 

"Älä äiti murehdi. Mustat sienet on varmasti oikein hyviä."

Laatuaikaa. Kertakaikkiaan.

Niinhän siinä nyt kuulkaas näyttää käyneen, että arki töineen ja opiskeluineen on imaissut meidän perheen kunnolla kyytiinsä. Päivät täyttyvät päättömästä sinkoilusta paikasta toiseen. Aikatauluja aikataulujen perään ja toisinaan hiukan päällekkäinkin. Deadlineja kalenterin lehdet piukassa, kotihommat pahasti rästissä, puolet sovituista menoista unohtuneena. 

Tajusitte varmaan. Tekemistä pukkaa.

Pyrin silti aina viimeiseen asti välttämään kiirettä, koska yleistä järjestystä ja asioiden kontrolloimista rakastavana äiti-ihmisenä tykkään pitää kaikki menot tarkoin suunniteltuna. Koska en välitä myöskään olla myöhässä, pyrin pitämään aikataulut minuutin tarkkuudelle hiottuna ja ottaa huomioon kaikki mahdolliset epäonnistumisen vaarat ja muut porsaanreiät.

Lisäksi, en kerta kaikkiaan kestä kiirettä. En yhtään. Ihan palaa käpy samantien. Stressaan, panikoin ja hiukan hyperventiloin. Tiuskin miehelle ja lapsille. Potkin seiniä ja vedän pienet itkupotkuraivarit.

Koska aina kaikki ei kuitenkaan suju suunnitellusti, pääsee tuo ärsyttävä kiireenperkele toisinaan yllättämään. Ja kaikkihan sen tietää, että kiireen keskellä hosuessa hommat toimii ihan yhtä sutjakkaasti kuin VR:n junat syksyllä lehtien varistua kiskoille.

Ei vaan toimi, ei.

Vaikka kiire tunteena on jo yksistäänkin perin inhottava, paineita kasvattava stressin aiheuttaja, kulkee se valitettavan harvoin ilman seuralaista. Sillä on nähkääs kavereita. Bestiksiä. Tyyppejä, jotka vain harvoin antavat kiireen toimia yksin, koska haluavat liittyä mukaan sekoittamaan pakkaa entisestään.

Esittelen teille heistä muutaman:

VAATTEET

Kiirettä välttääksesi, olet valinnut seuraavan päivän vaatteet jo edellisenä iltana valmiiksi. Aamulla herätessäsi ne samat, hyväksi ja kaikin puolin sopiviksi todetut vaatteet, eivät jostain ihmeellisestä syystä enää ole sitä. Eivät vaan yksinkertaisesti näytä hyvältä päällä. Kun sitten hätäpäissäsi yrität löytää vaatekaapista lattialla olevista vaateröykkiöistä jonkun toisen asukokonaisuuden, tajuat, ettet yksinkertaisesti omista mitään päälle sopivaa asukokonaisuutta. Alastomuuden ollessa poissuljettu vaihtoehto joudut lopulta, tunnin kestäneen riehumisen jälkeen, tyytymään siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon.

HAMMASTAHNA

Tai siis tarkemmin, se kilometrien päähän valkoisena kuultava tahnavaluma siinä paidan rinnuksilla. Ja kyllä, juuri sen paidan rinnuksilla, minkä valitsemisessa tuhraantui puolet aamusta.

Tähän kategoriaan voisi lisätä myös paidalle läikkyneen kahvin, valkoiset dödöjäljet mustan paidan kyljessä tai ovelle suukottamaan tulleiden lasten käsistä/kasvoilta mukaan tarrautuneet aamupalan jämät.

EPÄVARMUUS

Huomatessasi kellon olevan jo yli etukäteen suunnitellun lähtöajan, tyydyt ulostautumaan tuhruisessa paidassasi. Välittömästi ulko-oven sulkemisen jälkeen epävarmuus iskee ja aiheuttaa pakkomielteistä asioiden varmistelua. Sammutinko nyt varmasti kahvinkeittimen? Vedinkö suoristusraudan töpselin irti seinästä? Ovet täytyy varmuuden vuoksi kyllä tarkistaa, ihan varmasti joku niistä jäi auki. Ja valot, eihän meillä nyt turhaan valoja päälle jätetä. 

Kaivat avaimet kassistasi pudottaen samalla puolet sen sisällöstä siihen ulko-oven eteen. Kierrät kodin kaikki huoneet pariin otteeseen hieman jo hyperventiloiden. Vielä varmuuden vuoksi vilkaisu keittiöön ja sitten menoksi. Siihen meni taas ylimääräiset viisi minuuttia.

Ja kappas saatana. Pakastimen ovi oli kuitenkin jäänyt pikkuisen raolleen.


TYHJÄ TANKKI

Starttaat auton. Matkaa määränpäähän 25km. Ajotietokone ilmoittaa, että tankissa jäljellä oleva bensamäärä riittää vielä, tat-ta-daa, 25 km matkalle. Ei aikaa pysähtyä, koska olet jo aika tavalla myöhässä. Kylmän rauhallisesti vaihdat ajotietokoneen osoittamaan keskikulutusta ja toivot sormet ristissä, ettei auto hyydy matkanvarrelle.

SE ETEEN ÄNKENYT SAATANAN  HIDASTELIJA

Se näkee sinut jo kaukaa mutkan takaa, painaa kaasun pohjaan ja viime tingassa kurvaa autosi eteen renkaat kirskuen. Ja siihen sitten se kiire unohtuikin. Ei sinulta, vaan siltä eteen kurvanneelta kuskilta. Kuudenkympin alueella köröttelee rauhassa kolmea-neljääkymppiä, jarruvalot vilkkuu alamäessä eikä varmasti tajua painaa kaasua ylämäessä. Ohitustilanteessa oikea poljin kyllä löytyy. Lattiasta, saatana. Jos kuitenkin jollain ihmeen kaupalla pääset elossa ohi, saat osaksesi aimo ryöpyn erisorttisia käsimerkkejä. Pitkien valojen välkyttely heijastuu taustapeilistä vielä useamman kilometriä ohitustilanteen jälkeen.

Kuuskymppiset rattiraivoiset papat, ihan best!


VÄÄRÄ KAISTA

Aamukasin ruuhka. Kaksi mahdollista kaistaa. Toinen liikkuu, toinen ei. Katsot autosi ikkunasta viereisellä kaistalla ohi lipuvia autoja. Itse kökötät liikkumatta traktorin, rekan ja autokoulun sammuneen auton välissä vielä seuraavienkin liikennevalojen ajan. Joka. Helevetin. Kerta.


Niin. Että kyllä on kiireellä otsaa kerrakseen. Ensinnäkin, sitä harvemmin kukaan tieten tahtoen kutsuu kylään. Ja silti se ilmaantuu ärsyttävän usein paikalle, ottaen yleensä vielä kaverinsakin mukaan.

Yksinäänkin siinä olisi jo ihan tarpeeksi kestettävää.

(Tähän sopisi hyvin joku vertauskuva anopista. Jätän kuitenkin sen laittamatta.)

Kerronpa teille pari juttua itsestäni.

Ensinnäkin. Olen ihan helvetin kova tyttö kiroilemaan. Joka saatanan välissä pitää olla ainakin yksi perkeleen kirosana. Olen kuitenkin kasvanut kodissa, missä ei koskaan kiroiltu. Tai no, kyllä mä parit paskanmarjat muistan isän suusta kuulleeni kun oikein vittumaisia oltiin veljieni kanssa. Muistan myös hyvin elävästi sen voitonriemuisen tunteen, kun saatiin C-kasetille nauhoitettua kiusaamisesta turhautuneen pikkuveljeni "voi nyt sikapossusetätätipaska" -möläytys. Äiti ehkä erehtyi kerran sanomaan hemmetti, mutta senkin siis ihan vahingossa. 

Vaikka kova suustani olenkin, en ikinä kiroile lasteni kuullen enkä salli lastenikaan kiroilevan. Kyseistä lajia ei myöskään tule harrastettua töissä, paitsi tietty opettajienhuoneessa. Siellähän sitä tietysti kuuluukin päristä ja päästää turhat höyrynperkeleet ulos. Pari kertaa olen pyytänyt kesken tunnin oppilaita lopettamaan perseilyn, jos meno on äitynyt ihan tosi villiksi. Mutta vittua en ole suustani päästänyt, en helvetissä. 

Ja se toinen asia. Olen ihan julmetun huono pysymään aloillani seuratessani urheilua. Varsinkin jännän paikan tullen koen hyyyyvin vaikeaksi pysyä paikoillani. Suu käy taukoamatta, perse ei pysy penkissä vaan spontaanisti pompsahtaa ylös heti tiukan paikan tullen. Kädet heiluu hervottomina, pää siinä välissä mukana stemmaten. 

Semmoinen helposti pelin huumaan eläytyvä penkkiurheilija olen. Ja varsinkin silloin, jos kyseessä on jonkun fanittamani tyypin tai joukkueen peli. 

No. Ajeltiin tänään lasten kanssa seuraamaan Taivassalossa pelattavaa Ahto Cuppia, ja kannustamaan siellä säbämaalitolppien välissä konttaavaa pelaavaa isiä. Tai no kyllä se siellä ihan oikeesti konttasi, se kun on naapurikunnan säbäjoukkueen, Nousiaisten Ryhdin, maalivahti. Oikein on notkean ketterä, tarkkasilmäinen ja näppäräsorminen. Ja vielä aika seks.. tyylikäs niissä mokken vermeissään. Kunhan tarpeeksi kaukaa katselee, haisevat muuten ihan saatanan pahalta! Siis ne kamat.

Eka peli sujui Ryhdiltä hienosti. Peli oli koko ajan vastustajan päässä ja maaleja syntyi tiuhaan tahtiin. Nousten maalia kohti tuli ehkä seitsemän laukausta, joista pari meni maaliin. Mutta sen kestin vielä hienosti, olivat kuitenkin johdossa jotain 100-2. Vain paristi jouduin vaivihkaa kurkistamaan taakseni, etten vahingossa huitassut käsilläni ketään. 

Finaalipeli olikin jo sitten ihan omaa luokkaansa. Peli oli tasainen, 3-0 taisivat olla jossain kohtaa häviöllä. Ihan koko peliä en ehtinyt seurata, koska lasten suun tukkeeksi tarkoitettu suklaa valui pitkin pikkumuijan housuja. Piti käydä vähän putsaamassa. Niin ja sitten se sormikin jäi sinne oven väliin..

Muttasiis takaisin peliin. Nousten pojat tasoittivat pelin vain neljä sekuntia ennen viimeisen erän päättymistä, joten peli jouduttiin ratkaisemaan rankkareilla. RANKKAREILLA!! Ihan kuin ei olisi tarpeeksi jo jännittänyt. Siellä se miesparka möllötti ihan yksinään tolppien välissä, ilman ainoatakaan jeesivää puolustajatoveria. Ihangamalaa!! Ensimmäisen vedon se torjui upeasti, mutta toisen vetäjän pallo lipui sen selän taakse. Hävisivät siis. Saatana.

Jännitysnäytelmän loputtua aloin keräilemään vieressä kiltisti isinsä peliä Netflixin tarjontaa seuranneiden lapsieni tavaroita. Olivat ne peliäkin seuranneet, mutta kiinnostus kannustamiseen lopahti nopeasti kun tajusivat, ettei se iskä kauheesti pysty vilkuttelemaan heille sinne kentän laidalle.

"Eikös isi pelannutkin hienosti?" 

"Joo." totesi esikoinen hiljaa.

"Mut arvaa mitä äiti? Jos meillä olisi sellanen kiroilupurkki kotona, niin mä olisin nyt ihan saakelin rikas."

Vittu.

Hyvää valtakunnallista Yrittäjän päivää, hyvät ihmiset!

Minähän olen opettaja, en siis mikään yrittäjä. Tarkemmin kun asiaa pohdin, en ole oikeastaan koskaan edes haaveillut yrittäjyydestä. En ainakaan muista sen ikinä edes vakavasti käyneen mielessä tulevaisuutta suunnitellessani. Paitsi kun olen katsonut Shark Tankia ja haaveillut keksiväni jonkun  mielettömän menestyvän ihanminkävaankeksinnön, jota myymällä rikastuisin välittömästi. Ilman siis sen suurempaa yrittämistä. Tat-ta-daa vaan ja sitten mul ois massii taskut pullollaan. (Pete Parkkosta voisin kyllä hiukan yrittää, awinkawink.)

Kuten päivän teemaan kuuluu, olen tänään yrittänyt olla oikein yrittäjähenkinen. Yrittänyt olla luova ja innovatiivinen, ottaa riskejä asetetut tavoitteet saavuttaakseni.

Olen muun muassa yrittänyt:

- olla myöhästymättä ensimmäisenä koulupäivänä. Yritin myös olla luova, enkä ajanut ihan liikennesääntöjen mukaisesti. Pikkuisen vaan annoin niille uusia innovatiivisia vivahteita, kuten kunnon yrittäjän kuuluukin.

- olla nukahtamatta luennolla. Koska keskityin tähän yrittämiseen niin kokonaisvaltaisesti, meni aamuiset opiskeluun orientoivat tunnit ehkä hiiiukan ohi. 

- siirtyä Turun keskustan liepeillä sijaitsevalta yliopistolta Maskun kautta takaisin Turun keskustaan esikoisen jäkistreeneihin. Aikaa tähän siirtymään oli reilu tunti, jonka aikana piti myös yrittää ehtiä hakea kuopus päiväkodista, ruokkia molemmat, tarkistaa että läksyt on tehty, vaihtaa vaatteet ja ulostautua ilman hermoromahdusta.

- viihdyttää neljä vuotiaan tahdikkuudella ja kuuluvalla äänellä varustettua kuopustani ihan sairaan tylsässä hallissa, missä ei tietenkään ole mitään järkevää tekemistä, vähintään valovuodelta tuntuneen tunnin ajan. 

- venyttää hermoni äärimmilleen, sillä epäonnistuin kohtalaisen pahasti edellä mainitussa tehtävässä. Olihan se nyt vähän turhan suuri riski yrittää edes pienen hetken seurata esikoisen treenaamista.

- jatkaa hermojen hallintaa joutuessani vielä kotimatkalla asioimaan silmälasiliikkeessä kahden nälkäisen ja väsähtäneen lapsen kanssa. 

- olla kiljumatta, kun oman vuoronumeroni ilmestyessä valotaululle kuulin pienen tytön vienon äänen ilmoittavan ihan hirveästä kakkahädästä. 

- ottaa itsestäni edes jossain määrin ihmismäisen ja laiskahkon oikean silmäni peittävän selfien uusissa, esikoisen mielestä ei minulle ollenkaan sopivissa plehoissani. 

Niin.  Että taitaa olla parasta pitäytyä omassa päivätyössäni ja jättää yrittäminen niille, jotka sen parhaiten hallitsevat. 

Onnea siis vielä, yrittäjät. Olette päivänne ansainneet!

Ne, jotka minua stalkkaavat tuolla Instagramin puolella tietävät jo, että vietimme viime viikon koko perheen voimin Kainuun upeissa maisemissa lomaillen. Yhteinen aikamme alkoi jo perinteeksi muodostuneella, päätä huimaavalla (ja vatsaa pahasti kierrättävällä) päivällä Powerparkissa. Ennalta sen suuremmin suunnittelemattomaan viikko-ohjelmaan kuului lisäksi paljon sukulointia ja ihania jälleentapaamisia, saunomista ja myöhäisiä ilta-uinteja Osmankajärven kirkkaissa ja virkistävissä vesissä, kiireettömiä aamuja, mummun herkullisia lihapatoja ja paljon rentoa yhdessäoloa. 

Kuulostaa ihan hyvältä, eikö niin?

Jos vastaus on kyllä, palaa muodostamaasi mielikuvaan takaisin ja kuvittele kaksi reipasta lasta, iältään vaikka jotain 8 ja jotain melkeen 4, siihen mukaan. Lisää vielä monta märkää, tummaa sadepilveä, pari ukkoskuuroa, yksi yöllinen sairaalareissu ja reilu tuhat vesisateessa ajettua kilometriä. Unohtaa ei saa myöskään turboturbiinihornethävittäjän nopeudella hyökkääviä ja periksiantamattomalla sisukkuudella varustettuja paarmoja ja yöllä korvan juuressa iniseviä hyttysiä.

Pakkaaminen

Kyyyyyllä, jälleen palaamme tähän samaan, pakolliseen mutta aina yhtä vittumaiseen toimintaan. Tällä kertaa tavoitteeksi oli asetettu, että peruuttaessa Skoda Superbin takaikkunasta näkyisi jotain muutakin, kuin ylitsepursuilevat tavaramäärät. Huolellisella, paljon aikaa vaatineella ja hermoja rutosti rassanneella valmistautumisella onnistuin kerrankin tavoitteessani! 

Ei tässä kuitenkaan sen suurempaa syytä juhlaan ole. Ihan yhtä paljon turhaa tavaraa oli mukana kuin ennenkin. Tällä kertaa ei vaan enää tarvittu paljon tilaa vieviä rattaita mukana. Lenkkareita olisin tosin tarvinnut. Petivaatekassikin jäi ulko-oven viereen, lasten pelastusliivit toiselle mökille ja takki kaappiin. Nappisuoritus, jälleen kerran!

Suomen kesä

Jos ei paksut, ainakin viidessäkymmenessä harmaan sävyssä taivasta kiertävät pilvet sylkeneet vettä niskaan, puhalsi järveltä hyytävä tuuli ainakin sata metriä sekunnissa. Toisaalta tuulessa on aina se hyvä puoli, että se karkoittaa kaikki itikat pois viattomia ihmisiä häiriköimästä, mutta vähempikin olisi riittänyt. Ukkonen maalasi taivaanrannan kauniimmaksi kuin koskaan olen nähnyt, mutta lapset eivät oikein osanneet arvostaa yöllistä jyrinää ja pauketta.

Paarmat

Auringon pilkistäessä pilviverhon takaa ärhäkkäät tappajapaarmat ilmestyivät välittömästi huudeille. En edes halua kuvitella ulkopuolisen katsojan silmin sitä näkyä, kun kaksi aikuista ihmistä juoksee kädet villisti ilmassa heiluen pitkin mökkipihaa huitoen kuin henkensä edestä noita kivuliaasti purevia öttiäisiä tiehensä. 

Kun yökuiva lapsi ei olekaan yökuiva

Sanotaanko näin, että nyrkkipyykättyäni muutamat lakanat, patjan ja sängyn alla olleen maton arvostan kummasti vedenpitäviä patjansuojuksia ja 10 kg täytöllä varustettua pesukonetta.

Odottamattomat vieraat

Tajuat niiden tulon vasta, kun ovat jo tulleet ovesta sisään. Olokin on aika veemäinen, etkä tunne oloasi ollenkaan seuralliseksi. Vatsa pömpöttää eikä vaatteet mahdu kunnolla päälle. Kaapista ei tietenkään löydy mitään tarjottavaa ja lähin kauppa on useamman kilometrin päässä. 

Vähän samankaltainen tilanne, kun menkat alkaa odottamatta isovanhempien mökillä, eikä mukaan pakkautunut minkäänsorttisia siteitä tahi tamppuuneja.

Tai kun olet alasti puskassa kyykkypissalla, ja kuulet auton ajavan pihaan..

Kajaanin keskussairaalan päivystys

Joku karman kaltainen kaveri vainoaa väkisinkin, jos Kajaanin keskussairaalassa lääkärin ommellessa tikkejä kuopuksen jalkapöytään meiltä kysytään, varataanko meille ensi vuotta aatellen aeka jo valamiiksi, kun ei vakioasiakkaata kehtoo laettoo oottelemmaan turhan piäten..

Aika

Se loppuu lomalla aina kesken. Paitsi silloin, kun sateisena päivänä odotat nälkäisten lasten kanssa miehesi saapuvan takaisin Sotkamon Jymyn "1,5 tuntia" kestävästä pesispelistä. Aika on suhteellinen käsite, ainakin jos kysytään siltä mieheltä, joka palasi reissultaan reilut 3 tuntia myöhemmin.

Kiitos Kajaani, Paltamo ja Sotkamo. Ette pettäneet tänäkään vuonna!

Koska helatorstai, taas yksi kirottu arkipyhä, alettiin jo hyvissä ajoin (eilen illalla, justiinsa ennen lasten nukkumaanmenoa) suunnitella yhteiselle vapaapäivälle jotain mukavaa, kaikkia viihdyttävää ohjelmaa. 

Esikoisemme totesi ykskantaan haluavansa mennä jonnekin yhdessä syömään, me kun emme turhan usein käy ravintoloissa evästämässä. Koska itse haaveilin jostain hiukan liikunnallisemmasta toiminnasta, ehdotin, että tekisimme koko perheen voimin pyöräretken Naantaliin ja poikettaisiin vaikka siellä sitten pitsalle. Ehdotukseni hyväksyttiin oitis.

Hetken emmimme matkan pituutta, yhteen suuntaan kun on jo pelkästään reilu 17 km poljettavaa. Tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että äärimmäisen reipas ja hyväkuntoinen kohta 8-vuotiaamme jaksaa kyllä, kunhan emme pidä kiirettä. Silleen Helatorstai-sunnuntaiajeluperiaatteella kun sotketaan menemään. Hyvä siitä tulee.

Aamupalan jälkeen aloimme sitten valmistella lähtöä. Pakattiin kasseihin hupparit ja pari isoa vesipulloa. Ilma näytti todella otolliselta; aurinko paistoi ja raikas pieni tuulenvire silitteli kevyesti kasvoja. Vain kerran, noin puolessa välissä matkaa, meinasi pienemmältä mieheltä loppua usko omiin voimiinsa. Samoihin aikoihin myös koko alkumatkan tauotta pulissut takapenkki hiljeni. Loppumatkan poljinkin sitten pitäen toisella kädellä kiinni ohjaustangosta, toisen käden kannatellessa pikkumuijan hervottomasti puolelta toiselle retkottavaa päätä, huudellen jatkuvalla syötöllä toinen toistaan kannustavampia tsemppaushuutoja isommalle lapselleni.

Naantali, tuo aina aurinkoinen kesäkaupunki Turun kauniissa saaristossa, ei ollut vielä ehtinyt puhjeta kauneimpaan kukkaansa. Mereltä tuuli kylmästi, eikä osa rannan kuppiloista ollut vielä avannut oviaan turisteille. Lapsetkin alkoivat olla jo kohtalaisen nälkäisiä, joten suuntasimme lähimpään pitsaa tarjoilevaan ravintolaan.

Koska haluan, että edes yhdestä arkipyhästä vuodessa jäisi pelkästään positiivinen mielikuva, lopetan kirjoittamisen tähän. Jätän kokonaan mainitsematta, että Naantalista kotiin oli myös se reilu 17 km. Siinä oli noin 15 kilsaa liikaa pituutta ja hyvin voimakasta, vauhdin miltei kokonaan pysäyttävää vastatuulta niin esikoiselleni, kuin myös minun nyt jo täysin tunnottomalle, satulan runtelemalle ahterilleni. 

Ainoa, joka selvisi koko pitkästä kotimatkasta ilman suurempia mutinoita, oli takatarakallani onnellisena matkustanut pikkumuija. Kekseliäs kun on, yritti hän jatkuvasti, muka ihan vaivihkaa, sulloa palelevia sormiaan takalistoni alle. Mainittuani muutamaan otteeseen epämiellyttävästä tunteesta pienten sormien ollessa persukseni alla, alkoi takapenkiltä kuulua iloinen rallattelu, lapsen kirkkaan kimeällä ja kauaskantautuvalla äänellä:

- Ei ole soomia pyllyssäää, ei ole soomia pyllyssää!!

Niin. Olisihan sitä pitsaa saanut myös tuosta paikallisesta kebulastakin. Autolla olisi voinut noutaa nopeasti. Ja ilman, että kenenkään sormet olisivat olleet pyllyssä.

Kyllä taas on pojat ja tytöt niin mun tuuria matkassa mukana jotta! 

Kuten jo kerroin, oltiin tuon mun miekkoseni kanssa vähänköniinkö treffeillä lauantaina. Romanttisesti kuljeskeltiin käsi kädessä pitkin Turun toreja ja jokirantoja, Oli niin kivaa, ettei edes kauheasti haitannut, vaikka San Francisosta ostamani, toista kertaa jalassani olevat ihkut ja mukaihanlaadukkaat, viimeistä huutoa (ainakin 80-luvulla) olevat purkkarit hiersivät isot rakot kumpaankin nilkkaani.

No. Jos silloin ei haitannut, niin tänään se muuten haittaa ihan helvetisti. Kaksi yötä on mennyt valvoessa, koska jokainen kerta kun jokin edes hiukan hipaisee tuon vasemman kantapään aluetta, sattuu niinmaanperkeleesti, että itkua melkein tihrustan! Ja koitapa löytää sellainen edes jossain määrin mukava uniasento, etteikö se hemmetin kinttu osuisi ihan koko ajan johonkin!

Oikein on kunnolla tulehtunut. Saatanansaatana.

Jalan alkaessa ikävästi punoittaa ja paisua koko nilkan alueelta, tajusin varata itselleni ajan Mehiläiseen. Lääkärisetä tuskin ehti vilkaista lahkeen alle, kun kirjoitti jo antibiootteja, sairauslomaa loppuviikoksi ja tiukkaan sävyyn määräsi myös hilaamaan koivet kohti kattoa. Noin niinku lepomielessä. Senkin pervo.

Mitäs siinä sitten vastaan panemaan (höhöhö). Klinkutin vielä käymään Myllyn apteekissa ostamassa määrätyt lääkkeet, vähän sidetarvikkeita ja puhdistustököttiä pipin desinfioimiseen. 

 - Nää tekis sitten 45 euroa. Löytyykö S-etukorttia?

Waaaat tö faaaaaaak?!? Edes mun huipputrendikkäät purkkarit eivät maksaneet niin paljon, outletista kun ne halvalla ostin. Miten helvetissä LAASTARI voi maksaa niin älyttömästi? Teippi mikä liimataan ihoon kiinni. Pysyy siinä sen muutaman askeleen verran ennen kuin rullautuu reunoistaan, keräten kaikki paskat sinne mihin pöpöjen ei juuri pitäisi päästä. Haavaan.

Täytyy varmaan seuraavalla kerralla ennen ostopäätöstä lisätä kenkien hintalapussa näkyvään lukemaan muutaman kympin laastarilisä. On sitten popoilla todenmukaisempi loppusumma, kun lasketaan jalkineiden käytöstä aiheutuvat sairaudenhoitokulut hintaan mukaan.

Voisinpa melkein myös väittää, että ostamani tuotteen brändäys on - ainakin omaan henkilökohtaiseen käyttökokemukseeni peilattuna - ihan suoranaista vittuilua.

Silti tykkään niistä kovin. Mun pirun päheet purkkarini.