Tyhjä koti. Lapset ovat mummulassa syyslomaevakossa. Turhan tunnollinen mieheni ilmoitti perjantain kunniaksi viettävänsä hieman yliaikaa töissä.

Istun ihan yksin sohvalla, vilttiin kääriytyneenä. Päivän työt on omalta osaltani saatu pakettiin. Syksyn ensimmäinen tentti onnistuneesti takana ja ehdin myös hetken juhlistaa ystävieni rakkautta mukavassa seurassa. Huokaisen syvään ja jään ihmettelemään ympärilläni vallitsevaa hiljaisuutta. Ilmastointi hurisee tasaisesti, läppärin näppäimet napsuilevat hiljaa sormieni painalluksista. Pihkaiset puut räiskyvät takassa. Keittiöstä kantautuu kiehuvan teeveden kohina. Jostain kauempaa kantautuu roska-auton vaimea, rymisevä ääni.

Muuten on ihan hiljaista. 

Kukaan ei juuri nyt halua minulta yhtään mitään. 

Suljen hetkeksi silmäni ja yritän nauttia paljon kaipaamastani omasta ajasta, tästä harvinaisesta hetkestä ihan yksin. Olo on rentoutunut mutta silti tuntuu oudolta, jotenkin tyhjältä. Illan hämärtyessä koti alkaa tuntua vielä tyhjemmältä, jopa hiukan pelottavalta. Huomaan jo odottavani, että ulko-ovi kävisi ja kuulisin taas elämän palaavan kotimme seinien sisälle. 

Kiitos, oma aika! Olit kaivattu, ihana ja äärimmäisen tarpeellinen.

Nyt riittää kuitenkin jo. 

... tältä erää.

Hektinen, henkisesti stressaava viikko vaatii veronsa omasta jaksamisesta. Vaikka tunnollinen Aiwotsini ei tallentanutkaan huippulukemia kalorien kulutuksessa odotellessani tuloksia TYKSista, uskaltaisin väittää polttaneeni aimo määrän energiaa stressatessani veriarvojen päivitettyjä lukemia. Lisäksi se mies, joka suunnittelee kodin kiintokalusteita vielä koko heinäkuun ennen toista lomajaksoaan, ei ole töidensä takia juurikaan ehtinyt kyennyt tajunnut pystynyt ottaa osaa arjen askareisiin, joten kaikki valtaosa kotitöistä on kaatunut harteilleni. Puhumattakaan lapsista.

Että siinä kohtaa kun itse ripustan kotona pyykkivuoren huippua koneesta kuivumaan, samalla miettien aikaista aamuherätystä ja pojan eväitä huomista uimakoulua varten (plus ne kaikki muut takaraivossa jyskyttävät asiat), ja se mies soittaa FACETIME-PUHELUN mökin laiturilta, voin myöntää hieman närkästyneeni. 

Siinä esikoiseni pesusta huolimatta likaiseksi jääneet kalsarit kädessäni sitten tuijotin, miten onnellisen ja rentoutuneen näköiseltä mieheni kasvot näyttivät. Oikein loisti auringon säteiden heijastuessa puhelimen näytölle. Jutteli jotain joutavia meren liplatellessa tyyneenä taustalla, olutpullo kädessään, valmiina lämmittämään saunaa serkkupoikansa kanssa. 

Ai mitäkö se jutteli? No mistä helvetistä minä sen tietäisin? Minä siinä muina vuoden vaimoehdokkaina keskityin pyörittelemään silmiäni, irvistellen naamaani mahdollisimman rumasti ja huokaillen äänekkäästi joka mahdollisessa välissä. Muistutin siitä, kuinka vittumaista on aina joutua hoitamaan kaikki pyykit ja kaikki kodin muutkin askareet. Miten epäreilua oli, että toinen sai nauttia lapsettomasta illasta hyvässä seurassa, minun ollessa kotona. 

Ja jotta suoritus ei jäisi miltään osin kylmäksi, päätin vielä puhelun iloisesti toivottamalla "HV". 

Siis "Hei Vaan", sitähän se tarkoittaa.

Kannattiko? No ei. Vielä kun oltiin yhdessä sovittu asiasta. Ja me mennään huomenna perästä, heti kun esikoisen uimakoulu on saatettu kunnialla loppuun.

Taidanpa siis pakata tamppoonit mukaan. Toivon, että niille on käyttöä.

HV, PMS. 

Perheelle täysin pyhitetyn, eilen päättyneen loman jälkeen päässä surraa monta aihetta, joista voisin kirjoittaa. Voisin ylistää uskomattomia, äärimmäisen reippaita pikku reissaajiani. Ei olisi myöskään vaikeaa hehkuttaa täydellisesti onnistunutta, erittäin rentouttavaa ja kaikin puolin viiskauttaviis lomaa Turkin Okurcalarissa. Tai vastaavasti listata, mitkä asiat lasten kanssa reissatessa mahdollisesti saattaa vituttaa, sekin onnistuisi helposti.

Yhtä hyvin aiheena voisi olla kymmenen vuorokautta kestänyt epämukavuusalueella olo esitellessäni ei-kesäkunnossa olevaa vartaloani julkisesti uikkareissa, ensikättelyssä rikki mennyt Tokmannilta ostettu tankiini vai mikälieskirtini, kortisonin uuvuttama iho, suklaakastikkeella höystetyt aamiaispannarit ja all inclusive -ruokailu, puhumattakaan tapakasvatuksesta, jota voisin antaa rakkaan itänaapurimme röyhkeänsorttisille turistiheeboille. Tai sitten kotiinpaluun tylsyydestä ja hienoudesta. Niistä voisin kirjoittaa. 

Voisin myös unohtaa blogipäivityksen tältäkin päivältä kokonaan, koska eilen vahvasti alkanut (sammuin ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson alkutunnarin jälkeen sohvalle) Game of Thrones -maratoni kovasti kiinnostelisi.

Mutta ei. Mä käytän tämän ajan kirjoittamalla itsestäni.

Siitä, miten hyvältä tänään on tuntunut olla just mä. Miten muutamasta jo entuudestaan turhan kookkaalle vyötärölle kertyneestä lomakilosta ja yleisesti pöhöttyneestä olosta huolimatta olen tuntenut itseni ihan kauniiksi. Miten yllätin jopa itseni solmimalla hetkellisen aselevon pahimman arkkiviholliseni peilin kanssa. Ihan hätkähdin löytäessäni Turkin auringon paahteessa kivasti päivittyneen itseni keimailemasta peilin edessä, heti sen jälkeen kun olin kampaajakäynniltä kotiuduttuani kuluttanut puolisen tuntia pihallamme etsien parasta taustaa ja juuri sopivaa valotusta uudelle profiilikuvaselfielle.

Ehkä ei ole kuitenkaan syytä koittaa arvailla voittajaa, vaan todeta, että kaikella edellä mainitulla on osuutensa omahyväiselle hykertelylleni. Alan vihdoin, ainakin hetkittäin, olemaan sinut itseni kanssa.

Syksyllä tulee kaksi vuotta täyteen autoimmuunihepatiitti -diagnoosista ja sen myötä rankan kortisonikuurin aloittamisesta. Joillekin saattaa olla vaikeaa ymmärtää syvää vihaani tuota elämäni pelastanutta myrkkyä kohtaan, enkä lähde sitä nyt tässä edes avaamaan (koska se mies joka myös haluaa katsoa Game of Thronesia yrittää vihjailla jotain kirjoittamiseen tuhlaamastani ajasta). 

En myöskään halua pilata tätä hyvänolontunnetta palaamalla hetkeen, jolloin vihasin peilikuvaani. Aikaan, jolloin seisoin useita tunteja yksin vessan peilin edessä tuijottaen kortisonin runtelemia kasvojani ja itkien pahaa oloani. 

Koska juuri nyt mun on hyvä olla. 

Eikai sen ole niin väliä vaikka tälle kauan kaivatulle tunteelle ei jotain erityistä syytä löytyisikään. Ehkä se riittää, että ainakin tänään olen onnellinen ja voin hymyillä. Ihan jopa niin kovasti virnistellä että hampaat vilkkuu. Silleen sopivasti, että se hymy peittää alleen myös kauempaa katsottuna viiksiltä näyttävän, ihoa tummentavan maksaläiskän ylähuuleni päältä. 

Nyt äkkiä sitä fantasiadraamaa kehiin.

Lauantaiaamu.

Nousen ylös sängystä, lapset kinastelevat jo olohuoneessa lastenohjelmista. Paikkoja hieman kolottaa, väsyttääkin vielä. Pikkumuija kasteli yöllä sänkynsä ja siirtyi pyörimään loppuyöksi vanhempiensa väliin. Siinäkin semmoinen yhden sortin fidget spinneri. Ihan kuin en töissä niistä saisi jo tarpeekseni.

Parin kahvikupin jälkeen, pahimman aamuangstin kaikottua, puin päälleni astetta parempaa Lidliä. Suoristin tyynyn kähertämät haituvani, lakkasin jopa varpaankynteni kirkkaan pinkiksi. En edes muista, milloin viimeksi olisin niin tehnyt. Kirsikaksi kakun päälle, lävistin vielä jo vuosia sitten umpeutuneisiin korvareikiini ehkä kaikkeist cuuleimmat batmankorut ikinä.

Innosta kirmailevaa esikoista tultiin hakemaan kaverin luokse leikkimään. Pikkumuija mökötti sohvanmutkassa katsellen värittömiä varpaankynsiään, tylsä äiti kun oli ehtinyt tuunata vain omansa. Se mies, joka tietää tarkalleen millaiseksi riehuvaksi kaistapääksi kiireen sattuessa saatan muuttua, auttoi laittamaan aamupalani valmiiksi. Olin jo hieman myöhässä suunnittelemastani aikataulusta, enkä oikein siedä myöhästymisiä.

Alkavan kesän syksyinen ilma sai hetkeksi empimään, pitäisikö kuitenkin laittaa jotain lämpimämpää päälle. Se mies, jonka murheeksi jäi hoitaa yhdet kaverisynttärit, lahjan hankkimiset ja esikoisen noutamiset, kyseli varovasti kotiinpaluuni ajankohdasta. "Tulen kun tulen, en osaa sanoa ollenkaan." totesin hieman ärtyneesti, annoin suukon ja painelin viluissani autoon. Lämppärit kaakkoon, osoite navigaattoriin ja menoksi.

Päästyäni pois kotikadulta näin, miten ipponelaiseni näyttö välähti uuden fb-viestin merkiksi. Koska viesti oli samalta ystävältä, jonka luokse olin parhaillani suuntaamassa, avasin viestin heti:

"Tämmöiset näistä lahjoista nyt tuli. Huomenna nähdään!"

Voinyjjjovittu.

Se mies joka meillä asuu, lähti tuostanuinvaan neljäksi (!!!) päiväksi MM-kisareissulle Pariisiin. Tai no virkistysmatkalle työporukan kanssa, jos pilkkuja nussitaan, mutta pelejä silti menevät katsomaan. MM-kiekkohan, varsinkin tänä vuonna, on juuri sitä parasta korkeakulttuurista antia mitä tuolla niin kiehtovalla, romantiikkaa ja korkeatasoista taidetta uhkuvalla kaupungilla on tarjottavanaan. 

Ai siis miten niin katkera? No niinhän minä vittuperkele olenkin!!

Kohta 13 vuotta ollaan tuon miehen, joka muina turisteina kirmailee Champs-Élyséellä patongit kainalossaan, kanssa reissattu ympäri maailmaa. Yhdessä! Kahdestaan tai perheen kanssa. Nähty, koettu, käsi kädessä valloitettu. 

Olen ihan pienestä tytöstä asti kerännyt sellaista omaa, maailman suurimpiin ja miksei vähäpätöisempiinkin nähtävyyksiin liittyvää bucket-listaa. Se on oikeastaan sellainen unelmalista paikoista, jotka haluan nähdä ennen kuolemaani. Luettelosta on jo rastittu mm. Big Ben, Sagra da Familia, Legoland (kyllä, sekin oli pakko nähdä), Belgiassa sijaitseva Atonium, Vapaudenpatsas, Sydneyn oopperatalo, Uluru, Saharan autiomaa ja vaikkapa New Yorkin Time Square. Viimeisimmällä retkellämme rapakon toiselle puolelle sain vihdoin, useiden vuosien odotuksen jälkeen, rustata pois listasta San Franciscon edustalla tönöttävän, upean Golden Gaten. 

Unelmieni matkakohteita, sellaisia joita en vielä ole päässyt valloittamaan, niitäkin on vielä monia. Käymättä on Rooman Colosseum, Rion Jeesus-patsas, Taj Mahal, Gran Canyon, Maya -temppelit, Las Vegasissa se iso suihkulähde...

.. ja tietenkin EIFFEL-TORNI!!! Ja Louvre ja Riemukaari ja kaikki muutkin, mutta se Eiffel-torni!! Ja nyt se mies, jolla ei edes ole mitään varsinaista bucket-listaa, pääsee sen näkemään ILMAN MINUA! Ottaa itsestään selfien tuo hulppea rautamötiskö takanaan ja snäppää sen mulle, ihan vaan koska voi tehdä niin. Että terkkuja vaan sinne räntäpaskan keskelle. Tuliaiseksi saan varmaan sellaisen turistirysäeurokaupasta ostetun, neonvärisin ledein valaistun miniatyyri-Eiffelin. Saatana.

Olisivat menneet mieluummin vaikka taas Saksaan, missä jo kertaalleen kävivät tutustumassa jonkun paikallisen tehtaan ovivalikoimiin. Ei siinä ollut mitään ihmeellistä, kiva vaan kun kävivät. Eihän siellä ollut edes mitään sellaista nähtävää. En minä sellaisesta reissusta olisi näin mieltäni pahoittanut. 

Ja kyllä, ainahan voidaan mennä Pariisiin yhdessä joskus tulevaisuudessa, mutta kun se ei ole ollenkaan sama asia. Kun nyt se toinen on jo ollut siellä. Nähnyt Eiffelin ja varmaan kaikki muutkin suurimmat nähtävyydet. Kävellyt pitkin kaupungin kauniita katuja, kuullut katusoittajien soittavan, risteillyt Seinellä, maistanut ranskalaisen keittiön hätkähdyttäiviä makuja ja nauttinut keväisen lämpimästä säästä.. Kaikkea sellaista jota minä haluaisin siellä tehdä!

Jos äitini ei tätä lukisi, voisin vahvistaa väitteeni vertaamalla tätä "toista kertaa" sellaseen toisenlaiseen toimintaan. Sellaiseen, missä on myös se eka kerta. Ja kyllä se vissiin tuntuu hiukan erilaiselta kuin se toinen kerta. Ja jos teet sen ekaa kertaa jonkun sellasen kanssa joka on silleen niinku kokeneemman sorttinen, niin se ei todellakaan ole sama asia kuin että molemmat kokisivat sen upean, ainutlaatuisen hetken yhdessä. Ensimmäistä kertaa.

Niin että tiedoksi vaan sinulle, herra keittiökalustefirman toimitusjohtaja. Ihan kuule meni reisille tämä Teidän matkakohteen valinta, ainakin täältä Maskusta päin asiaa katsottuna. Seuraavaksi suosittelen ottamaan puolisotkin matkalle mukaan, jos työntekijöittesi hyvinvointi on sinulle tärkeää. 

Ja vielä pikku vinkki sille miehelle jonka kanssa ehkä vielä tulevaisuudessakin matkustelen: 

Kannattaa panostaa tuliaisiin.

Maanantai. Ei mikään ihmeellinen tai muutenkaan poikkeuksellinen viikonpäivä, mutta maanantai silti. On niitä maanantaita, jotka armotta iskevät paskamaisuudellaan täysillä päin pläsiä. Sitten on myös maanantaita, jotka salakavalasti yrittävät pikku ärsykkeillään hipsutella ihon alle. 

Ei yhtään hyvät lenkkikengät.

Klo 6.15.  Herätys pärähtää soimaan. Yritän raottaa silmiäni, mutta ne tuntuvat ihan liian raskailta auetakseen. Torkutan, kunnes on pakko nousta suihkuun. Se mies joka välttää konflikteja viimeiseen asti, kiikuttaa muina ihanneaviomiehinä C-vitamiinit ja kahvit sohvalle, jossa norkun nyrpeänä peiton alla kylmissäni. Ei pysty!

Tämä aihe on kulkenut mukana ajatuksissani jo pidemmän aikaa. Olen pyöritellyt sitä puolelta toiselle, miettinyt kaikkia mahdollisia tapoja tarkastella asiaa. Aihe on ollut somessa paljon esillä, mutta lähinnä vain sellaisesta näkövinkkelistä jota en itse omista. Enkä vieläkään tiedä, osaanko ilmaista ajatuksiani mitenkään ymmärrettävästi.

Body positivity, vartalopositiivisuus, kehotyytyväisyys, kropparauha. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. 

Paskaa. Enkä nyt yleistä, vaan kyse on ihan puhtaasti minun omasta mielipiteestäni, omasta vartalostani. Siitä, miten minä koen itseni. On siis turhaa vetää herneitä jo tässä kohtaa takaraivon perukoille asti, jos olet kanssani eri mieltä. Se on ihan sallittua se.

Kun kerran on kovalla työllä saanut aikaiseksi jotain, mistä on aivan saatanan ylpeä, on kamalan väärin, että se otetaan pois väkisin, kyselemättä. Ei ollut minun valintani ensin tehdä sekä fyysisesti että henkisesti suuri työ, tullakseni ulkonäöllisesti sellaiseksi joksi olen aina omassa päässäni mieltänyt itseni, ja sitten sairastua. Mulla oli vaan ihan jäätävän paska tuuri.

Sporttinen, kilpailuhenkinen, ahkera, energinen ja ihan vielä hyvännäköinenkin äiti-ihminen. Sellainen minä olen oikeasti, tai ainakin olen aina kuvitellut niin. Kolme vuotta sitten Jutta-ohjelmaan hakiessani tuon "todellisen minuni" esteenä oli 25kg, jotka nekin raskauden jälkeen takertuivat ja jäivät roikkumaan minuun syystä, ettei kroppani ole kai koskaan toiminut "normaalisti". En ole ikinä kieltänyt, etteikö myös huonoilla ruokatottumuksilla ja leveällä herkkuperseydellä olisi ollut näppinsä mukana hommassa, mutta läskisoppaa on aina ollut myös muut jutut hämmentämässä.

Ennen AIH-diagnoosia olin ihan tyytyväinen itseeni, noinniinkun naisen mittakaavassa. Toki silloinkin napisin liian hitaasti kehittyvistä lihaksista ja pienestä pöhöstä vatsanseudulla, mutta olin kuitenkin ohjelman ja PT-Anneen tutustumisen myötä saavuttanut sen mistä olin haaveillut. Peilikuvani vastasi vihdoin sitä Mariaa, jollaisena olin aina itseni nähnyt. Olin sinut kroppani kanssa. 

Olin kuullut kortisonin haitoista, mutta en edelleenkään voi uskoa sitä kaikkea paskaa, mitä se toi tullessaan. Alle kolmessa kuukaudessa painoin enemmän kuin Tahkon alkupunnituksessa. Kolminumeroinen lukukaan ei ollut kaukana. Kolmessa kuukaudessa menetin myös omat kasvoni. Tilalle sain jonkun saatanan ruman, tihrusilmäisen, kauttaaltaan karvoittuneen pallonaaman, mitä ihmiset ihmeissään jäivät tuijottamaan. Ja mitä minä vihasin.

Nyt kun kasvojen turvotus on laskenut ja viiksetkin on sokeroitu pois, jäljelle jäi vain ylipainoinen minä. Silloin kun kasvoni muistuttivat vielä todella epäonnistunutta Tallinnan reissun lopputulosta, oli helpompi selittää myös muu turvonnut olemus. Mua risoo ihan helvetisti, että uudet ihmiset joihin tutustun, näkevät minussa vain pikkuisen pyöreän, sellaisen pullantuoksuisen äitylin. Huomaankin usein avautuvani sairaudestani uusille tuttavuuksille miltei heti alkukättelyssä, jotta pääsen selittämään lihomiseni taustat. Kortisonin. Että en oikeasti ole syönyt itseäni lihavaksi. Että oikeasti olen helvetin urheilullinen, lihaksikas ja hyvärunkoinen nainen. Kato vaikka vittu guuglesta, jos et muuten usko.

Eilinen postaukseni poiki Facebookin sivuille kommentin, jossa ystäväni kehoitti olla aina haukumatta itseäni ja tykkäämään itsestäni enemmän. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö jossain määrin pitäisi itsestäni. Tykkään kyllä. Olen loistava äiti lapsilleni, hyvä opettaja (oppilailta ei kysytä), arvostan suunnattomasti kasvojani, osaan olla hauska ainakin omasta mielestäni ja vaimonakin ilmeisesti ihan toimiva ratkaisu. Olen hyvä juuri tällaisena, mutta se hyvä kulkee vääränlaisessa vartalossa. Se, että hyväksyisin vartaloni tämmöisenä, lihaksettomana, epäterveenä ja ylipainoisena, tarkoittaa mulle luovuttamista. Enkä todellakaan ole aikeissa luovuttaa, ennen kuin näen peilistä taas itseni. Minut. Juuri sellaisena mun muotoisena. Terveenä. Onnellisena.

Tunnen useita naisia, joita oma ylipaino ei haittaa. He ovat upeita, kauniita naisia, jotka kantavat itsensä tyylillä. He ovat itseensä ja ulkonäköönsä tyytyväisiä, ja varmaan juuri se saa heidät sillä tavalla kivasti sädehtimään. Ja minä ihailen heitä.

Ero mun ja kehopositiivisten ihmisten välillä on siinä, että minä en edes halua olla tyytyväinen ulkonäkööni enkä hyväksy sitä, että nykyinen vartalonmallini estää minua olemasta sellainen kuin haluan olla. Olen äärimmäisen kiitollinen tämänhetkisestä terveydestäni, koska asiat voisivat olla todella paljon huonommin. Mutta tyytyväinen en ole. Sen verran kuitenkin tykkään itsestäni, että voin jo heittää läppää läskeistäni ja kirjoittaa itsestäni huumorilasit silmillä, ja mulla on todella hyvä mieli siitä että blogin päivittäminen tuntuu taas kivalta. Vielä vuosi sitten itkin ja oksensin pahaa oloani. 

En todellakaan aio luovuttaa ennen asettamaani maaliviivaa, enkä tule olemaan tyytyväinen ennen kuin olen saavuttanut haluamani. Ja sekin on ihan ok, olla hiukan hukassa välillä. Epätasapainossa, epävarmuusalueella, täysin oman mukavuusalueen ulkopuolella. Uskon silti itseeni ja toivon, että kroppani alkaisi taas pian yhteistyöhön kanssani, jonka jälkeen osaisin nauttia ihanasta elämästäni vielä pikkuisen enemmän kuin nyt. 

Ollapa tosi taitava ja osatapa luoda uusi pohja blogille tuosta nuin vaan äkkiseltään.

No, en muuten ole. Enkä osaa.

Oon nyt säätänyt tämän helevetin Bloggerin kanssa useamman tunnin, enkä ole juurikaan mitään saanut aikaiseksi. Tämän muutaman intensiivisen tunnin aikana olen menettänyt hermoni useampaan otteeseen, luetellut kirosanoja mantranomaisesti sekä itku kurkussa fiilistellyt ajatuksella upeasta blogin ulkoasusta, mitä tuskin ikinä tulen omin avuin saamaan aikaiseksi. Että siinäpä hulvattomuutta kerrakseen yhdelle illalle! 

Tarkoitukseni on siis aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Uusi sivusto (koska täällä omat hallinnointioikeudet - ei mitään draamaa), uusia juttuja (vanhoihin juttuihin linkki tässänäin!), kuitenkin puikoissa se sama vanha (jotain 36 vee) tyyppi kaikkine entisine ja uusine vikoineen. Edelleen Fitfarmin kamalan ihanan PT-Annen valmennuksessa, josta jossain kohtaa enemmän. Edelleen kannan sairauden ja kortisonin mukanaan tuomia kiloja kehossani. Ja ennen kaikkea, edelleen ikävöin menetettyjä muotojani.

Mua alkoi kuitenkin tuossa jo pidempi tovi sitten ärsyttää, että kirjoittamisesta tuli mulle pakkopullaa. Se, miksi alkujaan aloitin blogin, oli saada ne omat villeimmätkin ajatukset, surut, ilot ja onnistumisen kokemukset jotakuinkin järjestykseen niistä kirjoittamalla. Ja mä tykkään kirjoittaa, sekin vielä. AIH -diagnoosin saatuani blogista muodostui hiljalleen kaatopaikka, mihin purin vain ne kaikista paskimmat tuntemukset, vaikka onhan mun elämässäni vaikka mitä hauskasiakin juttuja, mistä tarinoida. 

Koska tänään kulutin ihan hullusti aikaa saadakseni otsikon kirjoitettua oikein, en enää jaksa tämän pidemmin kuulumisiani rustata. Ja koska en näemmä kykene muokkaamaan sivustoa semmoiseksi mun muotoiseksi, mahdanko löytää edes oikeaa nappulaa tekstin julkaisemiseksi..

Vaikka edelleen kirjoittamiseni lähtökohta on mun oma halu prosessoida päässäni olevaa sekalaisen sekavaa sisältöä, tuntuu ihan mukavalta tietää, että joku siellä jakaa nämä jorinat mun kanssani.

Kivaa, kun oot matkassa mukana!

Harrastan pilkunnussintaa vain muiden teksteissä. "Puhtaalta pöydältä" siis noinniinkun kuvainnollisesti.

Tänään se sitten taas iski, vaikka yllättävän pitkään loistikin poissaolollaan. Oon tässä viime aikoina ihmetellyt itseäni, koska olen ollut poikkeuksellisen rentoutunut, onnellinen ja tyytyväinen itseeni ja elämääni, noinniinkun pääpiirteittäin. Ainahan sitä valittamisen aihetta löytyy (koska esim. se mies joka asuu meillä), mutta ainakaan kokonaiseen kuukauteen en ole käynyt päänsisäistä kisaa itseni kanssa, tavoitellen jotain mahdotonta, aina vain parempaa ja tietysti täydellistä. 

Ja se on pitkä aika se.

En koe olevani mikään ”puhdas” perfektionisti, mutta tietyissä asioissa vaadin itseltäni aivan liikaa, ehkä jopa sitä täydellisyyttä. Tämä piirre minussa kukoisti koko superdieetin ajan, taisi se ohjelmassakin tulla jossain määrin esille. En ollut periaatteessa koskaan tyytyväinen omaan suoritukseeni, vaikka treenit sujui hyvin. Noudatin pilkulleen ruokavaliota ja painokin putosi siihen tahtiin kuin se oli järkevää. Järkevää siis siinä mielessä, että se tapahtunut muutos olisi pysyvää eikä vaan sellainen hetken hurmio/lukema vaa`assa.

Tuo pieni wannabe-perfektionisti näyttää naamansa myös puhuttaessa kodin siisteydestä, omasta jaksamisesta tai työstäni ja siitä miten se kuuluu hoitaa. Se ei siis liity pelkästään liikkumiseen ja painonhallintaan. Se on osa mun jokapäiväistä elämää, mutta tiedostaen pyrin pääsemään siitä eroon, koska sillä on välillä hyvinkin tuohoisat vaikutukset.

Olen hyvin kilpailuhenkinen ihminen, tykkään mulle asetetuista haasteista ja voittaminen on ihan helvetin kivaa. Mutta, mun ei ole pakko olla parempi kuin muut, vaan mun on pakko olla parempi kuin mitä MÄ olen. Motivoidun kyllä siitä, että tavoittelen toiminnallani parempaa suoritusta kuin muilla, mutta en siksi, että haluaisin onnistua paremmin kuin muut. Mun on vaan itseni takia pystyttävä kaikkeen mihin muutkin pystyy ja oltava yhtä hyvä tai mielellään vielä parempi, muuten ruoskin itseni henkisesti hengiltä.

Käytännön esimerkkejä:

Että semmoista se mun elämä on. Jatkuvaa suorittamista. Itsensä ylittämistä ja voittamista, aina ja ihan kaikessa. Eikä koskaan voi olla oikeestaan tyytyväinen mihinkään. Houkuttelevaa, eikö. Mutta niin kuin sanoin, tiedostan tämän(kin) epäkohdan itsessäni, joten aina silloin tällöin pystyn pyrkimään siitä eroon. Sen eteen joutuu näkemään paljon työtä, en läheskään aina onnistu siinä eikä se todellakaan ole aina helppoa (varsinkin koska en pidä juurikaan siitä epäonnistumisesta), mutta se on yrittämisen arvoista.

Jaa miksi se tuli tänään takaisin hetkellisen katoamisen jälkeen? No koska ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun mun puoli vuotta superdieetillä alkoi. Ja koska mun täytyy näyttää upealta tuona vuosipäivänä. Ja koska siihen upeuteen kuuluu näkyvät lihakset, timmi vatsa palikoineen, pyöreä pylly, roikkumattomat allit, oikeestaan sellanen hyvin Jillian Michaelsin näköinen sen peilikuvan pitäis olla, mieluusti naamastakin. Että kuuluuhan sen nyt jumalauta onnistua.

Viikko tässä ois vielä aikaa, eiköhän se tuossa ajassa.

.. ILMAN TULIAISIA!!! 

Mitään se ei sitten tuonut vaimolleen!  Ei y h t ä ä n mitään. 

Mä luulin että se huijasi mutta ei, ihan tosissaan se oli. Siis se mies joka meillä toistaiseksi asuu.

Hukkaan on valunut kaikki se valtava koulutuksen määrä, mitä tässä kohta 11 (yhdessäfakintoista!!!) vuodessa olen yrittänyt sen suhteen harjoittaa. Useampaan otteeseen olen ihan rautalangastakin vääntänyt näitä juttuja. Ja minä sentään olen opettaja! 

Yhtä tyhjää kaikki. Ja ajatelkaa, mä vielä mielestäni jätin aika selkeän ja helposti ymmärrettävissä olevan vihjeen tänne mun blogiin. Siitä olisi vielä vähän yksinkertaisemmankin kaksilahkeisen pitänyt jo hoksata.

Eli ei tuliaisia. Ei kukkia. Eikä se edes lue mun blogia. Sekin vielä.

Nyt harmittaa vielä enemmän ettei meillä ole leikkimökkiä. 

Just semmiosta sen miehen, joka meillä asuu, muotoista.

Saatana.