Niin vaan se marraskuukin sitten hurahti ohi. Tai no mitään hurahtanut, yksi vuoden pisimmistä kuukausistahan tuo tuntuu aina olevan. Pimeää ja märkää riitti loputtomiin, varsinkin viimeiset pari viikkoa ovat täällä päin Suomea olleet hyvin koleita ja sateisia. Ja pimeitä. Ja märkiä. Yhtä kuravelliä.

Kuun alussa lupasin tehdä kuukaudesta vielä kurjemman, eli jättäisin sokerin kokonaan pois. En ole koskaan ollut mikään sokerin suurkuluttaja, mutta tässä kun olen jo reippaasti yli vuoden kärsinyt kortisonin tuomista, hyvin tiukkaan jämähtäneistä parista kymmenestä kilosta, päätin testata, onko sokeri kuitenkin se mikä ylläpitää reipasta ylipainoani.

Monilla sokerittomuuden aloittaminen voi olla vaikeaa. Mieliteot kiusaa, päätä särkee ja kiukuttaa (tavallista enemmän). En itse huomannut sen kummallisempia "vieroitusoireita", tosin en ole kyllä kysynyt rakkaan mieheni mielipidettä tähän asiaan. Varsinkin tuon kiukuttelun ja turhasta nalkuttamisen suhteen saattaisi hänellä olla jotain lisättävää.

Mielitekoja tuli ja meni. Minulle vaikeimpia hetkiä ovat illat, lasten mentyä nukkumaan. Päivän duunit on saatu päätökseen ja olisi niin ihanaa käpertyä sohvalle mutustelemaan herkkuja. Olen myös jossain määrin tunnesyöppö ja varsinkin stressaantuneena, väsyneenä tai muuten vain vittuuntuneena tulee helposti herkut mieleen. Eli käytännössä ihan jatkuvasti. Olenhan sentään naimisissa oleva (!!!) opiskeleva perheenäiti.

Voin kuitenkin ylpeänä ilmoittaa, että pidin lupaukseni! Kertaakaan en lipsunut, vaikka lapset ovat tietysti saaneet herkutella ja viime viikonloppuunkin mahtui kolmet synttärit kaikkine torttuineen. Eikä sokerittomuus tarkoittanut pelkästään herkkuja, vaan mielestäni onnistuin karsimaan myös piilosokerin ihan minimiin. Hyvä minä!

Entäs sitten ne sokerittomuuden vaikutukset?

En osaa sanoa. Totta puhuakseni, en huomaa juuri minkäänlaista eroa.

Suurin odotukseni oli tietysti, että paino laskisi. Että sokerittomuus tuntuisi vaatteissa, ettei ne enää niin kiristelisi. Vaakalukema oli kuitenkin tänä aamuna täysin sama, kuin kuukausi sitten. Se harmittaa ihan valtavasti!

Joidenkin tutkimusten mukaan sokerin käytön lopettaminen vaikuttaa myös positiivisesti muistiin, että se vahvistaisi muistista ja oppimisesta vastaavan hippokampuksen toimintaa. Hahaha! Luitteko postaukseni vegeillasta Ristorante Denniksessä? Niin, että ei mitään merkittävää muutosta silläkään saralla.

Toisaalta, olen kyllä ollut masentavasta, pimeästä vuodenajasta huolimatta yllättävän pirteä. En myöskään ole turruttanut nälkääni herkkujen napostelulla, vaan olen panostanut säännölliseen ruokailuun. Lisäksi olen ihan varma siitä, että sokerittomuus on tehnyt paljon hyvää sellaisille asioille, joita en itse peiliin katsomalla pysty näkemään. Maksa ja hampaat nyt äkkiseltään mainittuina ainakin kiittävät. 

Olen ylpeä myös järkkymättömästä itsekuristani. Siitä, että pysyin lupauksessani enkä lipsunut matkan varrella. Tiedän, että monet ovat ehdottomasti sitä mieltä, ettei totaalikieltäytyminen kannata, koska "sit ku se dieetti loppuu ni sit sä kuitenki vedät kaksin käsin sokeria naamaas", mutta ei se ainakaan mulla toimi noin. Vaikka tälläkin hetkellä voisin surutta vedellä niitä herkkuja, koska joulukuu, ei mun tee yhtään edes mieleni mitään. 

Itseasiassa, ajattelin jatkaa samaa linjaa sokerittomuuden suhteen ainakin jouluun asti. Huomenna saatan maistaa tänään pyöreitä täyttävän (70!!!) äitini synttärikakkua, mutta jatkan siitä sitten taas sen jälkeen. 

Ei siitä haittaa ainakaan ole.

*melkein kaupallisessa yhteistyössä Pizzeria Dennis*

Tänään oli eri jännä päivä. 

Sain reilu viikko sitten kutsun jo vuodesta 1975 Turussa vaikuttaneen perheyrityksen, Pizzeria Denniksen, bloggaajille suunnattuun vegeiltaan, tutustumaan ravintolan runsaaseen kasvis- ja vegaaniruokatarjontaan. Illan ohjelmassa olisi luvassa sekä vanhojen että uusien vegaaniannosten maistelua ja aiheesta keskustelua alan ammattilaisten sekä muiden paikalle saapuneiden bloggaajien kesken, tarkoituksena tietenkin kasvattaa entisestään Denniksen vegaanitarjonnan tunnettuutta. 

Kyseessä oli ensimmäinen vastaava tilaisuus ikinä, johon osallistun bloggaajana. Ja juuri siksi mua jännittikin aivan hirvittävästi! 

"Nyt menet sinne! Olet oma itsesi, nautit olostasi ja verkostoidut! Tätähän sä olet odottanut!" kannusti rakas ystäväni mua persiille potkien, kun vielä vähän ennen h-hetkeä olin perääntyä koko hommasta. Kun ei kukaan mua kuitenkaan edes tunne siellä, tai ole edes kuullut blogistani. Miksi ihmeessä mä sinne menisin?

Menin kuitenkin. Rämmin räntäsateessa pitkin Turun keskustaa, nälkä vatsassa kurnien. Jännityksestä huolimatta olin äärimmäisen innoissani tulevasta lapsivapaasta illasta, aikuisessa seurassa ja tietysti, hyvän ruoan parissa. Ja olisihan tämä nyt iso askel virallisen yhteistyöneitsyyden menettävälle blogillenikin. 

Seisahduin hetkeksi tasaamaan hengitykseni pizzerian eteen. Ravintolan suurista ikkunoista näkyi tunnelmallinen, rauhallinen ruokasali. Muutamia seurueita oli nauttimassa maukkaista pizzoista, kynttilöiden luodessa lämmintä tunnelmaa pimeään ja ankeaan marraskuun iltaan. 

Avasin oven ja jäin hetkeksi pälyilemään ympärilleni. En ollut kuin pari minuuttia etuajassa, mutten nähnyt ketään, joka vaikuttaisi tulleen ravintolaan samasta syystä kuin minä. 

Siinä ihmetellessäni huomasin siistiin, mustaan tarjoilijan asuun pukeutuneen komean nuoren miehen lähestyvän minua ystävällinen hymy huulillaan. Entinen työkaverini useiden vuosien takaa tervehti minua iloisesti ja toivotti tervetulleeksi. Vähän änkyttäen kerroin tulleeni blogi-iltaan, johon olin saanut kutsun. Että mihis tässä nyt kuuluu mennä istumaan ja missä kaikki muut ovat.

 - Ei täällä ole muita, Maria. Se ilta oli eilen!

 - Niin mutta kutsussa luki että se järjestetään kahtena päivänä. 27. ja 28.11. Niin siinä luki. Varmasti!

-  Niin lukikin. Mutta tänään se ilta järjestetään Helsingissä. Voithan sä silti jäädä syömään.

En jäänyt. Aina yhtä palvelualtis ja ystävällinen tarjoilijaystäväni kaatoi mulle kupin kahvia ja kipaisi vielä noutamaan eilen ylimääräiseksi jääneen Vegekaupan lahjapussinkin kotiinviemisiksi. Etten nyt ihan tyhjin käsin jäisi. Ehdittiin siinä ihan pikaisesti käydä läpi viime vuosien kuulumisetkin. Lapset ja niiden kasvamiset ja sen semmoiset.

Että ei sitten syöty pizzaa. Eikä menetetty neitsyyksiä. Lahjapussista löytyi sentään proteiinipatukka. Vegesellainen. 

Eri jännä päivä. Toden totta.

Väliaika, kahvia ilman pullaa.

Sokeriton marraskuu on edennyt noin puoliväliin asti. Viime postaukseni aiheesta herätti jonkin verran keskustelua siitä, mitä sokerittomuudella tarkkaan ottaen tarkoitan. Että pitääkö välttää hedelmiä, keinotekoisia makeutusaineita, kookos- tai inkkarisokeria, hunajaa tai muita vastaavia sokerin "korvikkeita".  Itse olen kuitenkin sitä mieltä, kuten monessa muussakin erimielisyyttä aiheuttavassa mielipidekysymyksessä, että meitä ihmisiä on ihan joka lähtöön ja junaankin vielä. Kukin valitkoon siis omat tyylinsä tallata. Myös sokerittomuuden suhteen.

Itse noudatan oman ammattiauttaja-Anneni laatimaa ruokavaliota, mihin ei sokeria sen suuremmin sisälly. Saan syödä monipuolisesti, ruokaa on riittävästi eikä tarvitse nähdä nälkää. Monipuolisuus ja riittävyys taas pitää turhat mieliteot loitolla. Ei ihmedieettejä, ei mitään tredien mukaisia hömpötyksiä. Olen pitäytynyt siinä, mitä itselleni lupasin, ja se on tärkeintä. 

Ensimmäinen repsahdus oli lähellä tuossa heti reilu viikko sitten, kun Espoossa asuvan ystäväni luota lähtiessäni hurjastelin itselleni elämäni toiset ylinopeussakot. Minä kun olen aina ollut jossain määrin tunnesyöppö. Vitutuksen vallatessa kaiken aivotoimintani, olin täysin valmis ajamaan ensimmäiselle vastaantulevalle huoltoasemalle ostamaan itselleni jättisäkin salmiakkia. Ja suklaata. Mutta en mennyt.

Myös muutamina iltoina lasten mentyä nukkumaan, on minussa asuva herkkuperseys yrittänyt herätellä itseään marrashorroksesta. Takavasemmalta vaivihkaa hiippaillut. Uskotellut suklaan auttavan väsymykseen ja tuovan piristystä pimeisiin iltoihin. Mutta en ole mennyt lankaan. Sen sijaan olen löytänyt itselleni todella mukavaa pk-seuraa iltalenkkiseuraa. On ollut ihanan virkistävää käydä yhdessä kävelemässä, mukavia jutustellen ja huolia purkien.

Isänpäivä, ei ongelmia. Siitä iso kiitos puolen vuoden superdieetille, ettei juhlapäivien ja muiden kissanristiäisten vietto ilman herkkuja tee tiukkaa. 

Mutta. Aina se sama saakelin mutta.

Menin sitten käymään vaa´alla. Pienessä mielessäni kuvittelin näiden muutaman viikon tehneen kauan odotettuja muutoksia vaakalukemiin. Ja olihan se ryhtiliike tuottanut tulosta! 

Kokonainen kilo oli tullut LISÄÄ, jumalauta. Revi sitä kuuluisaa motivaatiota siitä sitten niin!

Että kyllä panee taas risomaan tämä tämmöinen. Vaikka kuinka yrittää, ei tapahdu mitään. Tai no tapahtuuhan, mutta väärään suuntaan! 

Syvä huokaus. Leuka rintaan ja eteenpäin. Ei kai tässä muukaan auta.

Mites teillä muilla sujuu? Oletteko vielä mukana?

Ensimmäiset pakkasaamut pääsivät pahasti yllättämään tämän maskulaisen. Enkä nyt tarkoita talvirenkaita, vaan asteiden pudottua nollan alle ilmeni eräs toinen, hieman suuremman luokan ongelma:

Talvitakki.

Se kun ei jumalauta millään mahtunut päälle. Vuosi sitten kortisonikuurin loputtua kuvittelin, että palautuisin nopeasti entisiin mittoihini. Vaan ei, päin vastoin! Vaikka paino on pysynyt kohtalaisen samoissa lukemissa kuin vuosi sitten, ympärysmittaa on näköjään tullut entisestään. Tai ainakin siinä määrin, ettei viime vuonna ylös sujahtanut vetoketju hievahtanutkaan ilman väkivaltaa. 

Olen kovin kitsas ostelemaan itselleni vaatteita. Kun kerran vartalon malli ja kokolappuun merkittyjen äxien määrä ennen ällää ei miellytä, olen nähnyt parhaimmaksi jättää vaatteet kokonaan ostamatta. Kaapin perällä kun odottaa monta ihanaa takkia, mihin vaaditaan vain noin kahdenkymmenen kilon pudotus.

Helppoa kuin... jonkin nasevan sananparren keksiminen aamutuimaan. Että ei vittu onnistu, ei.

Motivaatiota painonpudotukseen kyllä löytyy, mutta tahdonvoimasta huolimatta mitään ei tapahdu. Vaikka en ole orjallisesti noudattanut PT-Annen minulle laatimaa ruokavaliota, on se kuitenkin kulkenut jo pitkän aikaa ruokailujeni ohjenuorana. Syön säännöllisesti, pyrin pitämään ruokailuvälit säännöllisinä. En napostele, syön puhdasta ruokaa, vältän eineksiä sekä muistan juoda riittävästi. 

Tai näin ainakin kuvittelen toimivani.

Olen nimittäin tullut siihen lopputulokseen, että on vähän turhan helppoa huijata itseään. Jos pohdin pelkästään viime kuukautta, palautuu mieleen useampi herkutteluhetki, jokunen pieni karkkipussi, sipsikourallinen tai jokin nopea pikku suupala helpottamaan suurimpaa energiavajetta. Muutamia kertoja olen lähtenyt kotoa ilman kunnollista aamupalaa, skipannut kiireessä lounaan ja tankannut illalla itseni täyteen, koska jäätävä nälkä. Tähän settiin kun ympätään vielä suurimman aineenvaihduntaelimen, maksan toimintaongelmat, ei ole ihmekään, ettei paino lähde putoamaan.

Alkavan kuukauden kunniaksi ehdotin miehelleni, että jätettäisiin muutenkin vähällä käytöllä oleva sokeri kokonaan pois. Onhan se kuitenkin aina helpompaa yhdessä sitoutua dieettiin, kuin että se toinen mässäilisi menemään siinä vieressä. Ja suostuihan se! En yleensä diggaile näitä tämmösiä tipattomia tammikuita, herkuttomia helmikuita sun muita, mutta kun se nyt vaan sattui sopivasti olemaan uusi kuukausi aluillaan niin mikä jottei.  

Pois jätetään siis kaikki lisätty sokeri, ei pelkästään pullat, karkit ja muut herkut. Jonkin verran piilosokeria saattaa päästä seulan läpi, mutta yritän olla tarkka ravintosisältöjen suhteen. Tuttua juttuahan tämä jo on, nyt vaan täytyy vähän ryhdistäytyä ja olla lipsumatta.

Katsotaan mitä tuleman pitää, tuleeko muijassa näkymään muutoksia. Ja vaikka lopputulos olisi painon laskun suhteen yhtä tyhjän kanssa, ei sokerittomuudesta mitään haittaa varmasti ole. Maksa ainakin kiittää. 

Kuka lähtee mukaan?

Juhannus alkaa olla tämän vuoden osalta taas taputeltu. Jo toista vuotta peräkkäin meidän poppoo vietti jussin pyhät pääosin kotosalla. Normaalisti ollaan lähdetty tuonne Kainuun suunnalle mökkeilemään isovanhempien lihapatojen ääreen, mutta tänä vuonna keskeneräiset asuntokaupat ja kylmät, epävakaat ilmat pitivät meidät tiiviisti Maskun puskissa.

Olisihan tuo nyt ollut kiva päästä jonnekin mökille vilustumaan saunomaan ja rentoutumaan, mutta toisaalta, kahden lapsen roikkuessa matkassa mukana, myös kotioloissa pysymisessä on omat positiiviset puolensa. Nukuttiin niin pitkään kuin lapset antoivat meidän nukkua (ylhäällä siis joka aamu ennen kukon pieraisua), katseltiin rauhassa aamun lastenohjelmia, syötiin aamupala yhdessä ja lähdettiin ulos lenkkeilemään. Tai se mitään lenkkeilyä ole, ulkoilua paremminkin. Viisvee painelee pyörällä edellä, pikkumuija antaa tahtia vaunuista käsin ja me vanhukset jolkotellaan hiljalleen eteenpäin samalla joristen muuttamisesta, remontista ja nykyisen kodin myymisestä. I

llat vietettiin ystävien ja sukulaisten kanssa grillaillen. Ihanan iisiä!

Ainoa miinuspuoli (sen lisäksi että perjantai-ilta ajeltiin pitkin kyliä kaksi väsynyttä ja einiiniloista lasta takapenkillä huutaen etsimässä vara-avainta omien jäätyä kotiin) on se, että huomaan taas lipsuneeni kaikista mahdollisista järkevistä syömiseen liittyvistä tavoista hyyyyyvin kauas pois. 

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin se lipsuminen alkoi jo tuossa heti loman jälkeen. Tai jo lomalla, mutta sehän nyt piti olla ihan hyväksyttävää että silloin syö miten sattuu. Voisin melkein sanoa, että tässä on jo kohta kolmas viikko takana mässäilyä. Olo on kuin ilmapallolla, paitsi että en ole niin piukea kuin täyteen puhallettu pallo. Pikemminkin sellainen, enempi Michelinukkotyyppinen, paitsi löysempi. 

Siis ihan helvetin löllö lomapullanmussuttaja, noin suomenkielellä.

Oloa ei yhtään helpota se, että kävin perjantaina pitkästä aikaa vetäsemässä kunnon salitreenin. Ei muuten, sehän on ihan mahtava suoritus kaiken tään ylensyömisen lomassa käydä reenaamassa, mutta kun nuo etureidet otti sen verran osumaa että jokainen pienikin liikahdus tekee ihan helvetin kipeetä. Hyvää kipuahan se toki on, mutta rajansa kaikella. Mukavaa olisi ihan omin avuin päästä ylös esim. pöntöltä (alas pääsee aina, oli tyyli sitten millanen hyvänsä), hyvä etten tänään joutunut pyytämään apua K-raudassa käydessämme vuoroaan odottavalta rouvashenkilöltä. Pitkään se kyllä mua tuijotti, mahtoikohan johtua siitä pienimuotoisesta ähinästä ja kaikista niistä ärräpäistä mitkä suustani päästin yrittäessäni nousta pystyyn oman toimitukseni jälkeen. Ja kävin siis ihan vaan pissalla, jos tarkkoja ollaan. 

Mutta vessajutut sikseen. Nyt meinaan olisi aika saada tää hemmetin syöpöttely kuriin. Eilen illalla lasten mentyä nukkumaan ”vanha Maria” palasi takaisin, ja pyysi miestään lähteä hakemaan karkkia läheiseltä ABC-huoltoasemalta kauppojen jo mentyä kiinni. Ja se lähti, on se niin kiltti katsokaas.

Ja minähän söin, ihan kaksin käsin vetelin niitä irtsareita naamaani. Hyvä jos ehdin edellisen suullisen nielaisemaan ennen kuin seuraavia olin jo tunkemassa kitaani. Miksi? No koska teki mieli. Tuliko hyvä olo? No ei todellakaan tullut. Hyvältähän nuo karkit maistuu, mutta aamulla olo oli vähintäänkin yhtä krapulainen kuin viinan huuruisen illan jälkeen. Eikä tässä tapauksessa alkoholilla ollut osuutta asiaan.

Mä sitä sitten tänään tuossa ääneen pohdiskelin kun lapset olivat taas Nukkumasan kanssa lähteneet treffeille, jotta nyt saa taas tämä peli loppua. Huomenna meidän perheessä koittaa normi arki ruokavalioineen, vaikka millaista stressiä ja kiirettä asuntonäyttö, lasten harrastukset ja kaikki muu meneillään oleva härdelli aiheuttaa. 

Se, mistä olen kuitenkin ihan äärimmäisen tyytyväinen on se, että olen tainnut sisäistää edes yhden asian. Moniko tunnustaa vetävänsä dieetin alkamista edeltävänä iltana herkkuja ihan huolella napaansa, ihan vaan koska on aloittamassa dieettiä? Mä ainakin tein niin ennen. Melkeinpä joka sunnuntai, koska maanantainahan se dieetti aina alkaa.

Nyt en enää tee. En ainakaan tänään. En halua sanoa ”en ikinä”, koska ”en ikinä” mä enää vedä tämmöisiä monen viikon herkuttelujaksojakaan, ja kuitenkin taas siinä niin vähän pääsi käymään. Vaakaa en ole vielä uskaltanut kohdata, mutta sen kanssa mun on heti ensimmäiseksi huomenna aamulla selvitettävä välit. Ei sillä mitään väliä toisaalta ole mitä se näyttää, mutta ainakin olen rehellinen itselleni.

Se "vanha Maria" olisi ruoskinut ja soimannut itseään epäonnistumisesta ja siitä, ettei osaa tehdä mitään oikein. Mutta auttaako se jotain? Ei, päinvastoin. Ei mua hyödytä menneen märehtiminen, se vaan pahentaa asioita. Ainoa asia mihin mun kannattaa nyt keskittyä on se, mitä valintoja mä teen seuraavaksi.

Nyt iltapalarahkaa nassuun. Lenkillekin ehtisin vielä.

Buenas tardesta vaan allihuuppa ja terkut Turkista!

Yhdeksän päivää aurinkoisessa ja lämpimässä kohteessa kului ihan hujauksessa, tultiin kotiin tuossa jo torstaiyönä. Eipä paljoa haitannut se, että täällä oli koko ajan ollut kylmä ja kökkö keli. Lisäksi muut kanssamaskulaiset olivat lähes koko tuon meidän reissun ajan joutuneet keittämään käyttövetensä koska talousvedestä oli löydetty merkkejä ulosteperäisestä saastumisesta. Paskaa putkissa siis. Ihan niin vietävästi kismitti.

Ennen lasten syntymää meillä ei juurikaan ollut väliä, millaiseen hotelliin majoittuisimme. Keskeinen sijainti oli plussaa eikä nyt ihan mikään pahin homeloukko se saanut olla, mutta kriteeristö oli muilta osin hyvin niukka. Meille oli tärkeetä, että saatiin matkakohteesta mahdollisimman autenttinen kokemus. Ei mitään Matin tai Heikin baareja lihapullineen, lapinkultineen ja aikuisinenaisineen, vaan maassa maan tavalla.

Nyt meillä on kaksi ihanaa lasta. Yksvee ja viisvee, jos joku ei vielä tiennyt. Edelleen tykätään kovasti matkustella, mutta nyt siitä on tullut paljon lapsilähtöisempää ja -ystävällisempää. Tällä reissulla me majoituttiin parinvitunmiljoonan venäläisen kanssa suureen hotelliin/resorttiin. Tämä palveli täydellisesti lapsiperhettä isoine allasalueineen, lapsille suunnattuine ohjelmanumeroineen ja all-inclusiiveineen. Ennen lapsia suunniteltiin matka aina siten, että ehdittiin näkemään ja kokemaan mahdollisimman paljon. Nyt loman tarkoituksena oli lähinnä se, ettei tarvii pyykätä tai laittaa ruokaa yli viikkoon. 

Äiti-ihmisen unelma, ettenkö sanoisi.

Matkasta riittäisi joristavaa vaikka kuinka, mutta mä nyt haluan takertua vain yhteen sanaan. Tai oikeesti niitä on siinä kaksi. All ja inclusive. 

Lomalla en tietenkään mitään ruokavalioita noudattanut, koska rennostikin täytyy osata ottaa. Olin kuitenkin paljon pohdiskellut tuota loma-ajan syömistä ennen matkan alkamista. Tämmöiselle jonkin asteisesta ahmimishäiriöstä kärsivälle ja vasta ylipainosta eroonpäässeelle henkilölle all-inclusive ei ole se paras vaihtoehto. Sehän kun tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikki ruoka ja juoma kuuluu matkan hintaan ja se tarjoillaan lähes poikkeuksetta buffet-muodossa. Mätä niin helvetisti kuin haluat, jos sen haluaa suomentaa noinniinkun suunnilleen.

Ensimmäiset lomapäivät otin rennosti, enkä juurikaan miettinyt mitä syön. Tai no mitä mä valehtelen, mä mietin jatkuvasti mitä suuhuni laitan. Ainoa ongelma piilee siinä, että vaikka sitä ajattelenkin, niin se ei estä mua syömästä. Mulle vaan tulee morkkis ylensyömisestä tai jo pelkästään siitä, että tiedän annoksen sisältävän ihan hitokseen liikaa kaikkea eimulleniinhyväksiolevaa ruokaa. Morkkis taas aiheuttaa sen, että mun tekee mieli parantaa oloani ja se tapahtuu tietty ahtamalla naamaan lisää herkkuja, kuinkas muuten. Kerran kun jo on mennyt vituiksi niin mitä sillä sitten enää on väliä.

Kyllä sai taas tuo mies joka siellä hotellissa käytti saman huoneen avainkorttia kuulla reilun viikon aikana noin miljoona kertaa saman kysymyksen: ”Näytänkö lihavalta?” Oikeastaan kysyin sen aina rallienglanniksi ”Duu ai luuk veri fät?”, koska en lasten kuullen halua koskaan puhua lihavuudesta tai painoon/ulkonäöllisiin ongelmiin liittyvistä jutuista. Siinä suhteessa oon kyllä koulutuksessa onnistunut ettei se mies joka mua joutuu tuijottamaan lopun elämänsä kertaakaan sanonut että ”jees juu duu” vaan aina se silmiään pyöritellen vastasi sen noujuudountin. 

(Se muuten kerran erehtyi sanomaan mua rotevaksi, se oli just ennen ku ohjelmadieetti loppui. Voitte olla varmoja että se sana on poistunut hänen systeemistään lopullisesti! Oikeesti, millanen i-di-oot-ti sanoo dieetillä olevaa vaimoaan r o t e v a k s i ?? Mä vaan kysyn.)

Mua vituttaa, että kaiken sen jälkeen mitä tässä on vuoden aikana tapahtunut, en vieläkään ole oppinut syömään oikein. Kotioloissa kyllä, ravintolassakin osaan ja haluankin valkata jotain muuta kuin sen rasvaisimman annoksen. Mutta sitten kun ”saan luvan” syödä, niin sitten muuten syödään. Eikä buffet-ruokailu silloin ole se paras vaihtoehto.  

Vaikka tiedän, miten paljon mun on parempi olla kun syön oikein, silti sorrun aina ottamaan lautaselle joko liikaa ruokaa tai vaan paljon sellasta, mistä tulee huono ja höttöinen olo. Monta kertaa loman aikana ajattelin, että seuraavaksi kun mennään syömään niin en ota esim. sellasta ihanaa kiviuunissa paistettua pizzaleipää, mitä siellä melkeen joka aterialla oli tarjolla. Onnistuinko kertaakaan? No ehkä sen kerran. Söin myös joka päivä jäätelöä, koska oli kuuma ja silloin kuuluu syödä jätskiä. Ja useasti otin myös ranskalaisia. Ja sokerista limsaa koska ei ollut laittia. Ja sipsejäkin tuli naposteltua. Ja sitten ihmettelen miksi vaatteet kiristi ja joka paikka oli turvoksissa. Fiksumman sorttinen nainen.

Puolustukseni pitää kuitenkin sanoa, etten mitään ihan sairaita satseja kuitenkaan vetänyt päivittäin. Mulla on paha tapa olla aika armoton itselleni, varsinkin ruoan ja treenin suhteen, ja koska tiedän miten mun kuuluisi syödä, soimaan itseäni aika pienistäkin virhevalinnoista ja suurentelen ne päässäni paljon suuremmiksi kuin mitä ne todellisuudessa on.  

En silti kykene ymmärtämään heikkouksiani enkä sitä, miksi sorrun niin kovin helposti herkkuihin. Miksi mä pystyn noudattamaan tiukkaa dieettiä pilkulleen ja kieltäytymään silloin jopa niistä buffet-pöydän antimista, mutta dieetin ulkopuolella en tajua ollenkaan mitä sana kohtuus tarkoittaa? 

Sitäpä tässä yritetään selvittää.

Vaakalukema oli noussut loman aikana nelisen kiloa, tuosta suurin osa on varmaan nestettä ja uskoisin painon tippuvan takaisin sinne 70 pintaan viimeistään viikon päästä. Voisin siis melkeinpä teettää itselleni t-paidan tekstillä:

Ai sörvaivd ool-inklusiiv.

”Eikö sun tee mieli tavallista ruokaa kun sä syöt vaan… öö.. tota dieettisapuskaa?”

Monesti olen miettinyt kuullessani saman kysymyksen uudelleen ja uudelleen, että mitäköhän ihmiset sitten kuvittelevat mun syövän? Mitä on normaali ruoka jos ei se, mitä mun ruokavaliooni kuuluu? Tuossa jo aiemmassa postauksessa avasin hieman meidän jääkaapin ovia. Sieltä ei käytännössä puutu muuta kuin ruokakerma, voi ja muut turhat rasvat. Lihat ostetaan ilman marinadia, kasvisten määrä on runsas ja monipuolinen. Jogurtin sijasta syön rahkaa ja marjoja, raejuusto kuuluu lähes joka aterialle. 

Kyllä minä siis mielestäni ihan normaalia ruokaa syön. Ja syön paljon, paljon enemmän kuin silloin kun elopainoa oli sen plus 25 kilonkipaletta. Mutta kun syö puhtaasti, säännöllisesti ja pitää huolen siitä, että kroppa saa sen mitä se tarvitsee, ei pääse läskistymään. Eikä tarvii nähdä nälkää!

Vaikka en useinkaan jaksa panostaa mukana kulkeviin eväisiini sen suuremmin, ei dieettiruoan tarvitse olla aina ”tylsää”. Meillä kaupasta tarttuu yleensä mukaan paistijauhelihaa ja kanaa, mutta myös kalkkuna kuuluu sallittuihin ruoka-aineisiin sen vähärasvaisuuden ja korkean proteiinipitoisuuden takia. Sainkin testattavaksi Veljekset Mattilan ja Fitfarmin yhteistyössä kehittämää ”Jutta G” Pulled Turkeytä .

Nyhtökalkkunaa siis, jos joku ei ymmärrä vieraita kieliä.

Ensimmäinen paketti meni ihan vaan riisin ja kasvisten sekaan, kiire kun oli aamulla ja piti loihtia eväät sekunnissa. Tuote sai siinä samassa multa noin tuhat plussapistettä, koska kyseessä on valmistuote. Senkun vaan avaa paketin ja hoplaa, valmista on.

Tänään loman alkamisen kunniaksi ajateltiin tehdä jotain vähän spessumpaa. Yksi suurimmista kompastuskivistä dieetin aikana on se, ettei leipä kuulu mun ”sallittuihin aineisiin”. Ei kuitenkaan ole ihan väärin korvata aterian hiilareita parilla Real-siivulla, ja myös Anne näytti tälle vaihtoehdolle vihreää valoa.

Sitten se hankalin ja työläin vaihe, ruoan valmistus. 

Pilko kasvikset, sipuli, salaatti, mitä sitten haluatkaan laittaa oman kalkkunahampparisi väliin. 

Paahda leivät tai ole paahtamatta. 

Laita ”kostukkeeksi” vaikka maustettua oliiviöljyä tai jos et ole turhan tarkka, sipaus sinappiakin voisi sopia leivälle levitettäväksi. 

Lusikoi pakkauksesta nyhtökalkkunaa leivälle, laita toinen siivu päälle ja nauti.

Niin kovin yksinkertaista, mutta omasta mielestäni aivan älyttömän hyvää! Eikä ollenkaan tylsää.

Mun (ja osittain ton miehen joka täällä myös syö) plussat ja miinukset tuotteelle:

+ maku

+ ennakkoluuloistani huolimatta kalkkuna ei ollut kuivaa

+ valmistuote: helppous ja nopeus

+ säilyy pitkään jääkaapissa

- pieni pakkauskoko (200g), yhdestä ei riitä kahdelle.

Joko olet itse testannut?

 

Aikauheesentään millainen viikko on taas kohta takana. 

Meidän asuntotarjous hyväksyttiin maanantaina ja nyt ollaan täyttä häkää yritetty saada omaa asuntoa myyntiin. Onhan meillä tässä aika tarkkaan kuukausi aikaa myydä tämä. Ja siitä kuukaudesta ollaan 9 päivää reissussa. Eeeeihän tässä mitään kiirettä ole, ei ollenkaan. Eikä mulla ole myöskään tapana koskaan stressata tämmösistä pikku jutuista, silleen rennosti vaan hyvällä fiiliksellä ja ihan kaikessa rauhassa yritetään saada hommat etenemään. 

Justjoo.

Eli toisin sanoen tämä jo ennestään tikittävä, kaikki-mulle-heti-nyt – mentaliteetilla varustettu aikapommi on kuluneen viikon aikana räjähdellyt useampaan otteeseen sekä tuolle miehelle joka täällä asuu (niinku just nyt tällä hetkellä, että se osaa olla raskas kun se seisoo ja vielä hengittääkin!!) mutta myös meidän lapsiressukoille, samalla repinyt hiukset päästä viimeistä suortuvaa myöden. Väsymys, jatkuva kiire kotona ja töissä, miljoona hoidettavaa asiaa jyskyttämässä taukoamatta takaraivossa.. Ei ole hyvä yhtälö ollenkaan. Olen jopa onnistunut saamaan itselleni parit migreenikohtaukset, vaikka ne ovat olleet kovin harvassa viisveen syntymän jälkeen.

Semmoinen kiva, kevyt viikko.

Eipä siinä, ei sen elämän kuulukaan aina olla ruusuilla tanssimista. Mutta kun eniten tässä vituttaa se, että kaiken stressin keskellä se yksi perkele alkaa myös ottaa vahvaa otetta musta. Syöminen, nimittäin. Mitä väsyneempi ja stressaantuneempi olen, sitä enemmän mun alkaa tehdä mieli syödä ohjeen ohi. Miksi? No mistä helvetistä mä sen tietäisin? En kai mä ois koskaan ollut sen kokoinen mitä olin, jos osaisin ratkaista tään tunnesyömisen ongelman. Ja se kasvattaa vielä entisestään sitä sienenmuotoista tolppaa tuohon otsan seudulle.

Tykkään hullusti siitä tunteesta, kun mulla on hommat hanskassa. Kontrollifriikkeydeksikin sitä vois kai kutsua. En pidä siitä, että joudun elämään epätietoudessa, on kyse sitten mistä tahansa. Tällä viikolla niitä juttuja, mitä en pysty itse hallitsemaan, on ilmaantunut useampi yhtä aikaa. Ja sehän tästä viikosta onkin tehnyt näin ratkiriemukkaan. Ja aijjjjjumalauta kuinka paljon olenkaan joutunut taistelemaan mielitekoja vastaan! Ja kuinka paljon se raastaa jo entisestään kovalla koetuksella olevia hermoja. Mun on tehnyt mieli ihan kaikkea, paitsi sitä mitä pitäisi. En myöskään jaksaisi yhtään valmistaa itselleni ruokia. Kun ei vaan kiinnosta, mutta periksikään en oo missään kohtaa halunut antaa. Enkä ole antanut, mutta helppoa se ei ole ollut. Kenellekään.

Myöskään Anne ei selvinnyt tästä viikosta ilman, että joutui kuuntelemaan mun valitusta. Vaikka näihin juttuihin, tämmöiseen tunnesyömiseen, mun on itse pakko löytää ratkaisut, on aina helpottavaa kun voi jakaa sen oman paskan fiiliksen toiselle. Ja se jaksaa kuunnella, vaikka sitä shittiä on tässä kuluneen vuoden aikana tullut vuodatettua aikalailla. En voi sanoin kuvailla, miten suuresti sitä arvostan.

Välillä tuntuu siltä, etten ikinä opi suhtautumaan ruokaan oikein, edes silleen normaalisti. Se on oikeesti tosi pelottava tunne. Tuunko mä aina himoitsemaan ruokaa sillon, kun joku asia ei mee niin kuin mä haluan? Onko mun aina palkittava itseni ruoalla, jos kaikki menee niin kuin mä haluan? Onko ylipäätään mahdollista, että opin reagoimaan mun tunteisiin muulla tavoin kuin syömällä? Ehkä, ainakin mä haluan uskoa niin. Ei ne asiat kuitenkaan ihan hetkessä voi muuttua, jos niiden kanssa on paininut jo useita, useita vuosia.

Ja toisaalta, oonhan mä tullut jo aika pitkän matkaa kohti parempaa sieltä, mistä vuosi sitten lähdettiin. Onhan sekin jo jotain.

Lapset lähti perjantaina mummun mukana Raumalle. Kotia pitäisi alkaa hiljalleen laittamaan myyntikuntoon, eikä se lasten pyöriessä jaloissa ole homma sieltä iiseimmästä päästä. Me oltaisiin jo kovasti muuttamassa uuteen kotiin, mutta ne talon nykyiset asukkaat eivät tajua omaa parastaan ja myydä sitä meille tarjoamallamme hinnalla. Ihan kummallisia ovat, kertakaikkiaan. Joka tapauksessa täällä meidän nykyisessä kodissakin riittää puuhaa, ja parin kuukauden valvomisen jälkeen olisi taas kiva nukkua välillä.

Eilinen ilta meni aikalailla lököillessä ja haaveillessa uudesta kodista. Oli myös aivan mielettömän ihanaa nukkua koko yö, ilman herätyksiä tai useamman tunnin valvomisia. Aamulla herättiin virkeinä ja heti aamupalan jälkeen käärittiinkin jo hihat ylös ja alettiin hommiin. Tuo mies joka meillä asuu on fiksaillut paikkoja ja minä olen pessyt ikkunoita.

Että muuten vihaan sitä hommaa, melkein yhtä paljon kuin silittämistä. Ensinnäkin, meillä on jokaisen ikkunan edessä ihan hitokseen kaikkia eri mööbeleitä, joita tarvii siirtää saadakseen ikkunat auki. Toiseksi, osaakohan kukaan pestä ikkunoita silleen, että ne oikeesti tulisi ihan puhtaiksi..? Ja siinä kestääkin ihan helevetin kauan. Maailman ärsyttävintä puuhaa. Seuraavan kerran delegoin sen lapsilleni. Ihan yhtä puhdasta jälkeä saavat varmasti aikaan kuin minäkin. Tarviihan niidenkin viikkorahansa ansaita. Natsimutsi tässä hei!

Kun sitten on koko päivän puunannut kotia, siivonnut kaappeja ja pessyt niitä perkeleen ikkunoita, on ihanaa lopulta lösähtää sohvalle katsomaan leffaa tuijottamaan teeveen ruutua tajuamatta lainkaan mitä sieltä tulee. 

Ja sitten jysähtää! Kuin salama kirkkaalta taivaalta se hyökkää suoraan kimppuun, varoittamatta sen kummemmin. Se valtaa joka ikisen pienenkin ajatuksen sun päässä. Sitä ei pääse pakoon, vaikka miten yrittäisi. Ja mitä enemmän yrität olla ajattelematta sitä, sitä kiukkuisemmaksi muutut ja sitä enemmän sitä alkaa tehdä mieli.

Ei, se ei ole tuo mies joka meillä asuu, vaan se on tajunnan räjäyttävä suklaanhimo. Ja se muuten on suoraan saatanasta. Ihan niinku olisi helppoa muutenkaan kävellä kaupassa sen karkkihyllyn ohi, niin eikös ne sitten vielä siellä suklaahelvetissä keksi oikein urakalla jotain uutuussuklaita. Varsinkin sillon, kun toinen ei saa niitä ees maistaa. Tai no maistaa ja maistaa, levyllinenhän sitä aina menee jos sen ensimmäisen palasen erehtyy ottamaan. Ehkä toinenkin, jos sitä vaan löytyy lähimmästä kaupasta kaapista lisää. 

Suklaa pitäisi ehdottomasti kieltää joko lailla, poistaa kokonaan (ainakin dieetin ajaksi) tai sitten siitä pitäisi tehdä yhtä terveellistä kuin kurkusta. Kun sitä ei – vaan – voi – vastustaa!!!!

Vai voiko? No voi. Ei vaan syö. Se on niin kovin yksinkertainen juttu. Senkun vaan pitää suunsa kiinni, ei se sinne itellään kulkeudu. 

Helppoa? No ei todellakaan ole. Siihen tarvitaan sitä kuuluisaa itsekuria, ja sitä ainakin tässä osoitteessa kaipaillaan rutosti sellaisina hetkinä, kun suklaanhimo yllättää. Eli päivittäin, usemman kerran päivässä. Kyllä, ajatus suklaan syömisen ihanuudesta, sen syntisen täyteläisestä mausta, pyörii päässäni jatkuvasti, mutta lähdenkö kauppaan sitä ostamaan? En. Tyydyn vaan kiukuttelemaan tolle miehelle joka sen lisäksi että se asuu täällä rouskuttaa porkkanaa niin kovaa, etten pysty enää keskittymään tähän kirjoittamiseen kirjainten pomppiessa silmille. 

Heipat siis ja suklaisia unia, ne taitaa olla vielä sallittuja dieetinkin aikana.

Dieettiä (tai pikemminkin ruokavalion noudattamista ilman herkkupäiviä) on nyt jatkunut reilut 3 viikkoa. Painoa on tippunut kilo tai kaksi, olo on hyvä ja kevyt, vaatteet ei enää kauheesti kiristä eikä mielitekojakaan ole liiemmin ollut. Paitsi Maraboun Japp-suklaa! Tai sitten se uusi lakritsinmakuinen Kismet. Tarviiko niiden keksiä dieetin aikana joka päivä jotain helevatan uutuussuklaita?! Äääääh!!! Nojoo, ei liity tähän juttuun. Kunhan kävi mielessä. Taas.

Koska mun ei ole ollut missään kohtaa tarkoitus laihduttaa itseäni ”missin mittoihin” (vaikka ei misseissä ole mitään vikaa, world peace!), vaan tavoitteena on sellanen kiva, naisellisen lihaksikas, terve ja tietty kuumahottisseksikäsjillianmichaelstyyppinen vartalo, on mun jokapäiväinen menuuni kohtalaisen runsasruokainen. Nälkää ei siis tarvii nähdä. Kummiskin sinne miinuksen puolelle on kaloreissa päästävä, jotta se lukema vaa´assa laskisi. (Mensaanhan mun pitäis tällä älykkyydellä pyrkiä. Tai eduskuntaan.)

Tänään ei silti ollut miinuksista tietoakaan, vaan tänään tankattiin. Eli täytettiin lihasten glykogeeni- eli energiavarastot. Miten? No ruoalla, daa! Tarkemmin ottaen hiilareilla, mitä mun normaalista ruokavaliosta kyllä löytyy mutta silleen niukemmin. Tankkaamisen tarkoituksena on saada lihaksille lisää glykogeeniä käytettäväksi, jotta saisin treeneistä enemmän tehoja irti ja lihasmassakin säästyisi ”laihtumiselta”. Toinen tarkoitus on myös herätellä ja buustata vähän tuota aineenvaihduntaa. On kai niitä muitakin tarkoituksia mut taas guuglaamalla löytyy lisäinfoa jos kiinnostaa. Mä mikään teoreetikko ole.

Tankkauspäivän voi suorittaa monella eri tavalla, mutta tiukkis-Anne halusi taas päättää mun puolesta ja sain emoijit tarkat ohjeet sähköpostiin jo pari päivää sitten. Härremingyyd sitä ruoan määrää!! Kyllä siinä eväitä punnitessa ja valmistellessa kävi pari kertaa mielessä, että mihin ihmeessä mä meinaan kaiken sen ruokamäärän tunkea.

Aamupuuro mansikkahillolla höystettynä upposi helposti nassuun reippaan aamulenkin jälkeen, ei kyllä tehnyt tiukkaakaan. Parin tunnin päästä oli kuitenkin jo aamuvälipalan aika, ja vaikka nyt ei suoranaisesti mikään kauhee nälkä vielä ollut, sain kuin sainkin syötyä ihan jäätävän saavillisen hedelmäsalaattia. Unohtamatta riisikakkuja (joista osan jouduin mussuttamaan oppilailta salaa luokassa tietokoneen takana, välitunti kun loppui pahasti kesken). Ennen kuin olin kunnolla ehtinyt putsaamaan riisikakun muruset pois rinnuksilta, oli jo lounaspastan + reilun leipäviipaleen aika. Työpäivän päätteeksi koitin ahtaa itseeni vielä lisää sitä leipää ja tuoreita kasviksia, tuoremehulla alas huuhdeltuna. Päivälliseksi vielä pastaa ja ruisleipää.

Jäikö nälkä? Ööh.. Ei. Paitsi että unohdin iltapalaksi syömäni jäätelön, mutta jätskillehän nyt aina löytyy tilaa. Sille on ihan oma mahansa.

Nyt oottelemaan huomista ruokakrapulaa. On muuten ihan kamalista kamalin olotila, ei paljoo jää toiseksi siitä toisella tavalla aiheutetusta darrasta. Muttajoo, semmosten asioiden ympärillä pyöri tää päivä.

”Olettehan tulossa silloin Helatorstaina meille syömään?” kysyi rakas anoppini minulta tänään puhelimessa. En uskalla halua lähteä tässä anoppia kritisoimaan, koska kyllä lähipiirissä ollaan tietoisia näistä meidän dieettikuvioista, eikä omien ruokien mukaan viemistä (enää) kyseenalaisteta. Enää siksi, koska olihan siinä varsinkin isovanhemmilla aikamoinen työ hyväksyä se, ettemme esimerkiksi viime kesänä heidän mökeillään vieraillessamme ottaneet kahvin kanssa pullaa. Makkara ei myöskään ole vihannes, riisipuuro ja kaurapuuro eivät ole sama asia. Keksit, kääretorttu ja mustikkapiirakka kuuluu pullan kanssa samaan kategoriaan, eikä päätämme saanut käännytettyä vaikka sen tuhannen kertaa päivässä sitä yritti. 

Saattaapi olla, että tähän tyrkyttämiseen vaikutti se fakta, että edellisinä vuosina emme kyllä tuon meillä asuvan miehen kanssa tainneet ikinä kieltäytyä niistä kahvipullista. Tai mistään muustakaan. Mökillähän kuuluu syödä. Aina. Ja jatkuvasti. Hyvä jos edellinen ateria ehtii vatsaan asti kun jo ollaan seuraavaa satsia kattamassa pöytään. Silleen niin.

Juhlapyhinä on vähän sama homma. Silloinkin kuuluu syödä. Jos et eilen huomannut tarkkailla, kipitäpä nyt katsomaan feisbuukkiin sun kavereiden äitienpäivän viettoon liittyviä päivityksiä. Voit pistää vaikka pientä tukkimiehen kirjanpitoa pystyyn, moniko kertoi statuksessaan olleensa syömässä. Tai kertoi massun olevan täynnä herkkuruokaa. Tai laittoi kuvan jostain ihanasta kakusta tai aamiaisesta tarjottimella. En tiedä olenko ainoa jonka kaverit on mässäilleet eilen, mutta väittäisin että tuskin. Helppoahan täällä on huudella, kun tältä herkkuperseeltä oli kaikki kielletty. Dieetillä kun juhlapyhät eivät tee mitään poikkeusta.

Jos oikeen aletaan miettiä asiaa, niin tuossahan oli justiin pääsiäinen. Lammasta kermaperunoilla, mämmiä kermalla ja suklaamunia. Kohta on juhannus, ja sillonhan kuuluu grillata. Makkaraa, herkkusieniä aurajuustolla ja pekoniin käärittynä, perunoita voilla höystettynä, majoneesipitoisia salaatteja ja juomaksi kaljaa ja siideriä. Koska juhannus. Äitienpäivä, isänpäivä, itsenäisyyspäivä, uusi vuosi, synttärit, nimpparit, puhumattakaan joulusta. Ja vappukin meinas unohtua munkkeineen. Kyllä, kaikki vähänkään juhlaan viittaavat päivät pyörii pientä piiriä syömisen ympärillä. Ihan jopa voitaisiin nimetä nuo päivät vaikka silloin syötävien ruokien mukaan, ja edelleen kaikki tietäisi mistä juhlasta on kyse. ”Mitäs te teette kinkkuna?” ”Voitteko tulla kylään nakkijaperunasalaattina?” Nojoo, ehkä hiukan dorkaa mut did juu get tö point?

Kaikille tämä ei tuota ongelmaa, eikä sen kai pitäisi sellaiseksi edes muodostua. Yhdessä syöminen on ihanaa! Tykkään kutsua vieraita kylään ja touhuta tarjoilujen kanssa. Lasten synttäreille on kivaa leipoa lasten toivomia herkkuja. Ja mikäs siinä jos muutaman kerran kuukaudessa on päivä jolloin panostetaan ja syödään jotain vähän erityisempää, tai vaikkapa vetäisi joskus ne herkkuöveritkin. Sattuuhan sitä.

Mun kaltaiselle ainaöveritvetävälle ahmijalle noi juhlat ei ole koskaan ollut kivoja. Tai no helvetti, onhan sitä nyt ”nauttinut” sillä hetkellä kun sitä ruokaa on saanut mättää naamaansa kaksin käsin jalkoja apuna käyttäen, mutta olo seuraavana päivänä on kyllä sitten jo ollut jotain ihan muuta kuin nautinnollista. Hiilarisokerirasvaylensyöntikrapula. Ihan kamala! Ja sitä kun vielä pitää olla niin tyhmä, että luulee sen lähtevän sillä millä se on tullutkin. No vittu syömällä. Ei muuten lähde. Vaan se olotila vaan pahenee, ja sitten ehkä vielä pitää kokeilla helpottaisko jos makeen sijasta söisikin jotain suolaista. 

Ei kannata kokeilla, ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä voin vakuuttaa, ettei se syömällä helpotu. Mutta silti, tämän kaiken viisauden jakamisenkin jälkeen, en vaan jumalauta opi sitä itse.

Siksi mä aina vähän nykyään jännitänkin noita juhlapäiviä. Kun se ruoka liittyy niihin jokaiseen niin oleellisesti. Ja mulla valitettavasti se syöminen/herkuttelu/mättäminen jää kovin  helposti päälle. Siksi en pystynyt pitäytymään dieetin loppumisen jälkeen vaan yhdessä herkkupäivässä, vaan se venyi melkein aina kahteen. Koska en osaa lopettaa. 

Mun pitää kuitenkin tässä kohtaa myöntää, että olen silti ainakin ihan pikkiriikkisen ylpeä itsestäni. Vaikka olenkin epäonnistunut noudattamaan annettuja ohjeita silleen miten niitä pitäis noudattaa, niin kertaakaan tuo herkuttelujakso ei ole joulukuun ja dieetin loppumisen jälkeen venynyt tuota paria päivää pidemmäksi. 

Kyllä sekin vaatii jo vähän jotain. Itsekuria. Se on se sana.

Mites on sun itsekurin laita?

peeässs. Kommentti tänne tai feisbuukkiin ois kiva. Jos haluat. Pakko ei oo.