Sairastan kroonista, näkymätöntä sairautta. Kaltaisiani ihmisiä on joukossamme useita, mutta heitä ei väkijoukoista tunnista, sillä sairautemme ei näy meitä katsomalla. Se ei muuta meitä ulkoisesti, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö sairautta olisi olemassa. 

Sairaus tuntuu meissä. Se muuttaa tapaamme elää. Se vaikuttaa useaan arkipäiväiseen asiaan, vaikka sitä ei ulkopuoliset ehkä pysty huomaamaan. Se voi toisinaan tuottaa kipua, se voi vaikuttaa kehon toimintoihin ja usein myös aiheuttaa tolkutonta väsymystä. 

Useimmat sairaudet tulevat, kestävät tovin ja menevät pois. 

Minä kannan sairauttani koko loppuelämäni.

Olen sairastanut harvinaista maksasairauttani vasta alle kolme vuotta. Olen ollut ehkä turhankin avoin siitä, mitä käyn läpi. Kuormittanut toisinaan ventovieraitakin murheillani, mutta se on ollut minun tapani käsitellä asiaa. Tiedän, ettei aina ole helppoa sanoa mitään kannustavaa tai ylipäätään ymmärtää sitä, miltä minusta tuntuu. En edes odota, että ymmärtäisit. Tiedän myös, ettei kukaan ole koskaan halunnut minua sanoillaan loukata tai saada närkästymään. Olen saanut osakseni paljon ymmärrystä ja sympatiaa, vaikka toisinaan tuntuu, etten sitä tavallaan edes tarvitse. En itsekään aina ymmärrä sairauttani, ja hyvinä päivinä tuskin tiedostan minussa olevan mitään normaalista poikkeavaa.

Mutta on muutamia sellaisia asioita, joita en juurikaan välittäisi kuulla.

1. Et sä edes näytä sairaalta.

Aivan, maksani kun tiettävästi pysyttelee visusti tuolla vatsanpeitteiden alla. 

Kyseessä on asia, mikä painaa mieltäni eniten. On raskasta kantaa mukanaan sairautta, josta ei itsekään vielä juuri mitään tiedä. En tiedä miten tai milloin se etenee, jos etenee. On raskasta joutua pohtimaan, mistä mikäkin outo tuntemus tai kiputila johtuu. Ei ole helppoa elää jatkuvassa epätietoudessa ja aina säännöllisin väliajoin jännittää verikokeiden tuloksia. Ihmetellä, miksi paino ei laske. Toisinaan pelästyä, kun silmät tietyssä valossa näyttävät kellertäviltä. Pelätä, että tulehdus uusiutuu ja samalla toivoa, että kuulut niihin onnekkaisiin, jotka saavat elää elämänsä ilman elinsiirtoa.

Eihän läheskään kaikki muutkaan elämän vastoinkäymiset näy ulospäin. Joku saattaa läpikäydä todella stressaavia asioita elämässään, mutta silti jaksaa rohkeasti päivästä toiseen koota itsensä ja nostaa hymyn huulilleen. Niin teen minäkin.

2. Ootko sä taas kipeä?

Olen. Aina. Joka ikinen päivä, jollain tavalla. Toisinaan on hyviä päiviä, toisinaan huonoja. Tulevat ja menevät miten sattuvat. Olo saattaa olla aamulla täysin normaali, illalla olen kuin kuoleman oma. Päivät eivät toista itseään tässä sairaudessa, enkä koskaan voi ennustaa miten voin kuukauden, viikon, päivän tai edes parin tunnin päästä. 

Ja jos tarkkoja ollaan, minulla on ollut päivittäin lämpöä/ pientä kuumeilua jo kuudentoista (16!!) kuukauden ajan. Päivittäin. Siihenkin tavallaan tottuu, mutta en sano että se aina kovin helppoa olisi.

3. No kaikkiahan aina joskus väsyttää

Totta, en ole koskaan väittänyt vastaan. Unettoman lapsen äitinä tiedän jo ennestään, miltä jatkuva valvominen tuntuu. Mutta tiedän nyt myös, että on olemassa erilaisia väsymystiloja. Sairauden tuoma jaksoittainen uupumus on jotain, mitä en osaa pukea sanoiksi. Edes oma perheeni ei ymmärrä, miltä tuntuu, kun uupumus vie voimat. 

Kun olen aina jaksanut, aina tehnyt, vähintään suorittanut. 

En väitä, etteikö kukaan muu kuin minä voisi olla väsynyt! Totta kai tiedän, että ketä tahansa voi väsyttää. Mutta kroonisen sairauden mukana tuoma väsymys on jotain ihan toisenlaista kuin tavallinen väsymys. Se on uuvuttavaa, totaalisen lamauttavaa, eikä se helpota vaikka nukkuisi viikon putkeen. Ja sen läpi puskeminen vie helvetisti voimia. 

4. Johtuuko sun sairautesi....?

Tämä. Ihan helvetin raivostuttava kysymys. Autoimmuunisairauksissa elimistön immuunijärjestelmä hyökkää omia solujaan vastaan ja vaurioittaa niitä. Osalla ihmisistä on siihen perinnöllinen alttius, mutta soppaan tarvitaan myös muita ulkoisia tekijöitä, mitkä tunnetaan huonosti jos ollenkaan. 

En siis tiedä, miksi sairastuin. Lääkäritkään eivät tiedä. Tosi paska mäihä, kai niinkin voisi sanoa. 

Olen myös tavannut ihmisiä, jotka uskovat ravinnon parantavan autoimmuunisairauksia ja ovatkin siinä osittain oikeassa. Puhtaalla ja hyvällä ravinnolla on tietysti ja todetusti tärkeä merkitys suoliston hyvinvoinnin kannalta ja terveellisellä ruokavaliolla voidaan varmasti useassa tapauksessa helpottaa oireita. Mutta se ei paranna itse sairautta, eikä sillä myöskään korvata lääkitystä.

5. Kyllä se siitä!

No ei se kyllä, vaikka uskon, että näin sanovat tarkoittavat pelkästään hyvää. Kaikki krooniset sairaudet kun eivät koskaan parane. Ei siinä, etteikö olisi tärkeää pysyä positiivisena ja uskoa parempaan huomiseen, mutta fakta on se, että suuri osa kroonisista sairauksista on ja pysyy koko elämän. Se voi muuttua paremmaksi, mutta voi olla myös muuttumatta. Omasta sairaudestani (AIH) tiedän, että suurella osalla tauti etenee vuosien (tai kuukausien) saatossa aina elinsiirtoon asti. 

Mutta kyllähän se siitä, onneksi elinsiirrotkin alkavat jo olla ihan rutiinitoimenpiteitä. 

Näinkin olen kuullut.

6. Oleko koittanut..

Oletko lääkäri? Sairastatko itse kroonista sairautta? 

Ai et? Eikä sinulla ole tarjota mitään tieteellisesti todistettua faktatietoa tarjoamistasi tuotteista/ menetelmistä/ lääkkeen korvikkeista? No sitten en välitä hevonkettujakaan. 

Ymmärrän, että myös tällä kysymyksellä tarkoitetaan pääasiallisesti hyvää ja olen kiitollinen avun tarjoamisesta, mutta en nyt kuitenkaan kovin heppoisin perustein lähtisi leikkimään hyvin vakavan, ennen lääketieteen kehittymistä kuolemaan johtaneen sairauden kanssa.

Ja ps. Olen koittanut aika paljon kaikkea. 

7. Sä pystyt mihin vaan!

En. Tai siis pystyn, mutta en oikeasti läheskään aina jaksaisi. On päiviä, jolloin en jaksaisi nousta sängystä, vaikka paikallaan olokin tuntuu tuskaiselta. Pahinta omassa tilassani on se, etten koskaan ole oppinut olemaan itselleni armollinen. En hyväksy itseltäni sitä, että saatan ulkopuolisin silmin vaikuttaa laiskalta, enkä koskaan halua antaa itsestäni laiskaa kuvaa. Siksi hoidan työni, opiskeluni, lapseni ja kotini. Liikun jos sille vain vähänkään jää voimavaroja. Pusken ja suoritan. 

Toisinaan olisi paljon kivempi kuulla, että on ihan ok, ettei aina jaksa. 

8. Ajattele positiivisesti!

Tämä on tietenkin kovin järkevä kehoitus, mutta pitääkö oikeasti aina? Ymmärrän positiivisen ajattelun voimaannuttavan vaikutuksen, mutta eikö joskus ole ihan ok mököttää ja hetkellisesti kirota paskaa maailmaa siitä, että sairastui? Pitääkö vain hymyillä, vaikka kortisonin turvottamat kasvot irvistävät takaisin peilistä? 

Positiivinen ajattelu helpottaa toki elämää, mutta ei paranna sairautta. 

Usko pois, olen käynyt läpi kaikki positiivisen ajattelun tasot, ja mielestäni olen pysynyt positiivisena, ainakin suurimman osan ajasta. Joskus jopa onnistun unohtamaan koko sairauden olemassaolon, ja hämmennyn, jos joku kyselee vointiani. Suunnittelen tulevaisuuttani, mutta kuitenkin pienellä varauksella. Vaikka en yleensä murehdi tulevasta, en enää pysty tuosta vain varaamaan ulkomaan reissua useamman kuukauden päähän, ilman että otan selvää, kattaako matkavakuutukseni matkan peruuntumisen sairastumisen vuoksi.

Uskon, että kaikella on tarkoituksensa. En vielä osaa sanoa, mitä positiivista sairaus on tuonut tullessaan, mutta eiköhän sekin syy vielä joskus löydy. Palaset eivät ole vielä loksahdelleet minun kohdallani paikoilleen, mutta sekin aika vielä varmasti koittaa. Vasta silloin minun on helpompi hyväksyä oma kohtaloni. 

Ja vasta silloin uskon olevani valmis ajattelemaan positiivisesti.

En tarkoita, että kenenkään tarvitsisi liikaa miettiä, mitä voi sanoa ja mitä ei. Se olisi varmin tapa karkoittaa ihmiset ympäriltäni. Ilman ystäviä tämä matka olisi ollut paljon rankempi ja olen kiitollinen kaikille, jotka jaksavat kuunnella ja olla tarvittaessa tukena. 

Ei maailma muutamasta sammakosta kaadu. Mutta on parempi yrittää hypätä niiden yli kuin astua suoraan päälle.

Jos ymmärrätte mitä tällä hieman ontuvalla vertauskuvallani tarkoitan.

En lue horoskooppeja, siis ikinä. Tänään kuitenkin, yhden vahinkoklikkauksen saattelemana, läppärini otti yhteyden planeettoihin.

Tähdet lupailivat tulevalle kuukaudelle seuraavaa:

Tunnustelen nyt hieman teillekin tätä tämän hetkistä tunnelmaani:

• En jaksaisi aina leikkiä kotonakin opettajaa, kuskata lapsia treeneihin enkä varsinkaan kuunnella riitoja ja esikoisen turhia kitinöitä ulkohousuista. Ja hanskoista. Tai ylipäätään vaatteista.
• Ruoan laittaminen, kaupassa käynti ja toisten sotkujen siivoaminen pitkän työpäivän jälkeen ei tunnu aina oikealta.
• Laskujen maksu on aika kuormittavaa. Samoin päivittäinen pyykinpesu. Ja siivoaminen yleensä. Univelasta ja ylipainosta puhumattakaan.
• Haluaisin viedä loppuun ihan sikana kaikkea. Roikkuvien, keskeneräisten koulutöiden listakin alkaa olla loputon. 
• Milloin? Mieluummin heti, kiitos.

Taas eletään niitä aikoja, kun joululaulut alkaa raikua kauppakeskuksissa ja postilaatikosta tippuu tasaiseen tahtiin erinäköisiä ja kokoisia lahjatoive- ja lelulehtisiä. 

Meidän perheessä on jo useina vuosina käyty sama rumba läpi: Ensin tietysti tapellaan, kuka katsoo mitäkin lehteä. Sovinnon synnyttyä lelukirjat selataan useaan otteeseen läpi, osoitetaan vähintään joka toista lelua ja peliä ("Äiti kato! Mä haluun ton! Ja ton. Ja sit ton ja ton.") jonka jälkeen niistä leikellään ne parhaimmiksi valikoituneet lelut (melkein kaikki), liimataan paperiin ja jätetään paikkaan X tonttujen vietäväksi. Viime vuotiset, täysin puhkiluetut lelukirjat heitin vasta ihan äskettäin salaa kuopukselta paperinkeräykseen. Aarteita olivat, katsokaas.

Kuulostaako tutulta?

Esikoinen täytti syyskuussa jo kahdeksan, joten olen hieman pelon sekaisin tuntein odotellut, milloin usko joulupukkiin loppuu. Viitteitä hiipumisesta on ollut näkyvillä jo useampana vuonna, mutta vielä viime jouluna joulupukille lähti huolella valmisteltu kirje. Siis sille oikealle, Korvatunturin joulupukille. 

Olen henkisesti yrittänyt valmistautua siihen, että kohta meillä on vain yksi, jolle joulu on jotain paljon enemmän kuin meille tylsille aikuisille. Tavallaan ehkä pelkään, että joulupukin salaisuuden paljastumisen myötä joulusta katoaa se tietty taika. Se kaikki malttamaton odotus ja kutkuttava jännitys. 

Voiko joulu ylipäätään tuntua enää joululta sitten kun lapset kasvavat isoiksi? 

Vietimme tänään esikoisen kanssa hetken kahdestaan, ennen kuin hain kuopuksen päiväkodista. Köllöttelimme vierekkäin sohvalla ja tutustuimme yhdessä tämän vuoden lelutarjontaan. Jokin kuitenkin painoi pojan mieltä.

- Äiti... Mä en taida enää uskoa joulupukkiin.

- (Apua!!! En mä ole valmistautunut tähän keskusteluun just nyt!!!) Ai, mistäs sulle tuollainen tuli mieleen?

- Emmä tiiä. Ajattelin vaan. Tai no oikeestaan mulla on siihen aika hyvä selitys.

- (Parit ylimääräiset nielaisut..) No kerropa ihmeessä.

- No kun. Eihän kellään voi olla sellasta partaa kuin oikeella joulupukilla? 

- Öh.. siis mitä tarkoitat?

- No kun se on ihan liian pitkä. Ja valkoinen. Ei kellään voi olla sellaista partaa oikeesti.

- (Nappaan pädin ja asetan googleen hakusanaksi long white beard. Toivon sormet ristissä, ettei näytölle ilmesty mitään muita karvoituksia, jos tajuat mitä tarkoitan.) Katsopa kulta, kyllähän miehillä voi kasvaa parta kuinka pitkäksi tahansa.

- Aaa.. Okei.. Mä olin jo ihan varma, et se joulupukki on vaan joku satuhahmo.

Phuuuuuh. Selvisin! Enkä edes valehdellut!

Joulu pelastettu. Toistaiseksi.

"Piristävien" juhlapyhien jälkeen on arkeen palaaminen ihan tervetullutta. Vaikka uskontoni (PT-Anne) yksi tärkeimmistä käskyistä lienee "Älä himoitse ruokavalion ulkopuolisia ravintoaineita tai muita ylimääräisiä kaloreita", menin vappuna silti ihan vahingossa syömään yhd.. no joojoo, kaksi munkkia. 

Miksimäsöinne?!? Jos nyt otetaan heti kättelyssä faktat haltuun, niin siihen paljon himoittuun ja peräänitkettyyn kesäkuntoon on vielä hyyyyyyvin pitkä matka, ja silti mä vedän onnellisena Annen kostoa kammoksuen munkkia. Kesäkuun alussa pitäisi mahtua edes jonkin sortin kesäkolttuun ja suunnata Turkkiin, jossa suurin osa ajasta tulee vietettyä melkeen alasti uikkareissa, altailla, muiden kanssaturistien joukossa. JASILTIMÄÄSÖINSEN!! 

Eihän siinä mitään, jos omaisin lähellekään normaalin tavoin toimivan aineenvaihdunnan/ruoansulatusjärjestelmän tai jos olisin muuten vaan maailman onnekkaimmassa, läpipaskojan asemassa, mutta ei. En ole en. Siinä se munkki näkyy edelleen naamassa, toinen ikävästi leuan alla. Eivätkä ne tosiaan ole ne tämän kropan ainoat ylimääräiset möykyt. Olo on kamalan paisunut, kasvot muistuttavat ennemminkin männävuosien rapsakoista sunnuntaiaamuista turvonneine silmineen ja tukkoisine oloineen kuin tipattoman vapun jälkeisestä munkkimorkkiksesta.

Kun aloitin blogin kirjoittamisen fitblogin puolella, olivat lähtökohdat täysin erilaiset kuin nyt. Olin terve, en ollut vielä tietoinen sisälläni tikittävästä maksapommista, kortisoni ei ollut tuhonnut lihaksistoani ja olo oli muutenkin kaikin puolin energisempi ja reippaampi. Vaikka olen kohtalaisella tunnollisuudella noudattanut minulle räätälöityä ruokavaliota jo viime kevään korvilta, ei vaakalukema ole hievahtanutkaan sitten helmikuun. Hel-VEtin motivoivaa, sanonpa vaan!

Motivaatio-orientoituneena, vahvalla kilpailuhenkisyydellä varustettu minuni ei siedä tällaisia alisuoriutumisia. Sellaisiksi minä ne miellän, epäonnistumisiksi. Matkaa joulukuun alussa varatessamme laskin täysin sen varaan, että kortisonin vaikutus ehtii katoamaan ja elimistöni toimii taas yhteistyössä kanssani. Ei siinä sitten kuitenkaan niin käynyt. Välillä tuntuu vaan niin kamalan vaikeelta pitäytyä ruokavaliossa, säilyttää itsekurinsa ja välttää repsahduksia, kun ei mitään kuitenkaan tapahdu. Menin tuossa saikun aikana katsomaan ihan motivointimielessä oman Jutta-jaksoni. Levy oli pölyttynyt kaapissa jo pidemmän aikaa, joten ajattelin saavani sen näkemisestä edes pientä potkua persiille. 

Olin täysin unohtanut sen jakson alussa olevan kotivideopätkän tussilla tuhritusta, ehkä pientä myötähäpeää herättävästä "mahanaamasta". 

- Moi! Minä olen Maria ja minä haluan kireän naaman..

No, täällä se taas on. Sama naama. Tosin mun ei tarvii sitä enää uudelleen näyttää telkkarissa. 

Reissuun on nyt reilut 4 viikkoa aikaa. Vaihtoehdot hurjaan muodonmuutokseen on aika vähissä, sillä Tallinnaan en ole menossa ja kaikenmaailman ihmedieetit on perseestä. Ei siis auta muu kuin olla valittamatta ja lipsumatta ruokavaliosta (Anne kostaa ne munkit kuitenkin, tavalla tai toisella). Mennä askel kerrallaan eteenpäin ja toivoa vatsamakkarat ristissä, että vielä jonain päivänä sitkeys palkitaan.

Vituttaa vaan niin vietävästi olla taas kerran lähtöviivalla. 

Ollapa tosi taitava ja osatapa luoda uusi pohja blogille tuosta nuin vaan äkkiseltään.

No, en muuten ole. Enkä osaa.

Oon nyt säätänyt tämän helevetin Bloggerin kanssa useamman tunnin, enkä ole juurikaan mitään saanut aikaiseksi. Tämän muutaman intensiivisen tunnin aikana olen menettänyt hermoni useampaan otteeseen, luetellut kirosanoja mantranomaisesti sekä itku kurkussa fiilistellyt ajatuksella upeasta blogin ulkoasusta, mitä tuskin ikinä tulen omin avuin saamaan aikaiseksi. Että siinäpä hulvattomuutta kerrakseen yhdelle illalle! 

Tarkoitukseni on siis aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Uusi sivusto (koska täällä omat hallinnointioikeudet - ei mitään draamaa), uusia juttuja (vanhoihin juttuihin linkki tässänäin!), kuitenkin puikoissa se sama vanha (jotain 36 vee) tyyppi kaikkine entisine ja uusine vikoineen. Edelleen Fitfarmin kamalan ihanan PT-Annen valmennuksessa, josta jossain kohtaa enemmän. Edelleen kannan sairauden ja kortisonin mukanaan tuomia kiloja kehossani. Ja ennen kaikkea, edelleen ikävöin menetettyjä muotojani.

Mua alkoi kuitenkin tuossa jo pidempi tovi sitten ärsyttää, että kirjoittamisesta tuli mulle pakkopullaa. Se, miksi alkujaan aloitin blogin, oli saada ne omat villeimmätkin ajatukset, surut, ilot ja onnistumisen kokemukset jotakuinkin järjestykseen niistä kirjoittamalla. Ja mä tykkään kirjoittaa, sekin vielä. AIH -diagnoosin saatuani blogista muodostui hiljalleen kaatopaikka, mihin purin vain ne kaikista paskimmat tuntemukset, vaikka onhan mun elämässäni vaikka mitä hauskasiakin juttuja, mistä tarinoida. 

Koska tänään kulutin ihan hullusti aikaa saadakseni otsikon kirjoitettua oikein, en enää jaksa tämän pidemmin kuulumisiani rustata. Ja koska en näemmä kykene muokkaamaan sivustoa semmoiseksi mun muotoiseksi, mahdanko löytää edes oikeaa nappulaa tekstin julkaisemiseksi..

Vaikka edelleen kirjoittamiseni lähtökohta on mun oma halu prosessoida päässäni olevaa sekalaisen sekavaa sisältöä, tuntuu ihan mukavalta tietää, että joku siellä jakaa nämä jorinat mun kanssani.

Kivaa, kun oot matkassa mukana!

Harrastan pilkunnussintaa vain muiden teksteissä. "Puhtaalta pöydältä" siis noinniinkun kuvainnollisesti.

Juhannus alkaa olla tämän vuoden osalta taas taputeltu. Jo toista vuotta peräkkäin meidän poppoo vietti jussin pyhät pääosin kotosalla. Normaalisti ollaan lähdetty tuonne Kainuun suunnalle mökkeilemään isovanhempien lihapatojen ääreen, mutta tänä vuonna keskeneräiset asuntokaupat ja kylmät, epävakaat ilmat pitivät meidät tiiviisti Maskun puskissa.

Olisihan tuo nyt ollut kiva päästä jonnekin mökille vilustumaan saunomaan ja rentoutumaan, mutta toisaalta, kahden lapsen roikkuessa matkassa mukana, myös kotioloissa pysymisessä on omat positiiviset puolensa. Nukuttiin niin pitkään kuin lapset antoivat meidän nukkua (ylhäällä siis joka aamu ennen kukon pieraisua), katseltiin rauhassa aamun lastenohjelmia, syötiin aamupala yhdessä ja lähdettiin ulos lenkkeilemään. Tai se mitään lenkkeilyä ole, ulkoilua paremminkin. Viisvee painelee pyörällä edellä, pikkumuija antaa tahtia vaunuista käsin ja me vanhukset jolkotellaan hiljalleen eteenpäin samalla joristen muuttamisesta, remontista ja nykyisen kodin myymisestä. I

llat vietettiin ystävien ja sukulaisten kanssa grillaillen. Ihanan iisiä!

Ainoa miinuspuoli (sen lisäksi että perjantai-ilta ajeltiin pitkin kyliä kaksi väsynyttä ja einiiniloista lasta takapenkillä huutaen etsimässä vara-avainta omien jäätyä kotiin) on se, että huomaan taas lipsuneeni kaikista mahdollisista järkevistä syömiseen liittyvistä tavoista hyyyyyvin kauas pois. 

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin se lipsuminen alkoi jo tuossa heti loman jälkeen. Tai jo lomalla, mutta sehän nyt piti olla ihan hyväksyttävää että silloin syö miten sattuu. Voisin melkein sanoa, että tässä on jo kohta kolmas viikko takana mässäilyä. Olo on kuin ilmapallolla, paitsi että en ole niin piukea kuin täyteen puhallettu pallo. Pikemminkin sellainen, enempi Michelinukkotyyppinen, paitsi löysempi. 

Siis ihan helvetin löllö lomapullanmussuttaja, noin suomenkielellä.

Oloa ei yhtään helpota se, että kävin perjantaina pitkästä aikaa vetäsemässä kunnon salitreenin. Ei muuten, sehän on ihan mahtava suoritus kaiken tään ylensyömisen lomassa käydä reenaamassa, mutta kun nuo etureidet otti sen verran osumaa että jokainen pienikin liikahdus tekee ihan helvetin kipeetä. Hyvää kipuahan se toki on, mutta rajansa kaikella. Mukavaa olisi ihan omin avuin päästä ylös esim. pöntöltä (alas pääsee aina, oli tyyli sitten millanen hyvänsä), hyvä etten tänään joutunut pyytämään apua K-raudassa käydessämme vuoroaan odottavalta rouvashenkilöltä. Pitkään se kyllä mua tuijotti, mahtoikohan johtua siitä pienimuotoisesta ähinästä ja kaikista niistä ärräpäistä mitkä suustani päästin yrittäessäni nousta pystyyn oman toimitukseni jälkeen. Ja kävin siis ihan vaan pissalla, jos tarkkoja ollaan. 

Mutta vessajutut sikseen. Nyt meinaan olisi aika saada tää hemmetin syöpöttely kuriin. Eilen illalla lasten mentyä nukkumaan ”vanha Maria” palasi takaisin, ja pyysi miestään lähteä hakemaan karkkia läheiseltä ABC-huoltoasemalta kauppojen jo mentyä kiinni. Ja se lähti, on se niin kiltti katsokaas.

Ja minähän söin, ihan kaksin käsin vetelin niitä irtsareita naamaani. Hyvä jos ehdin edellisen suullisen nielaisemaan ennen kuin seuraavia olin jo tunkemassa kitaani. Miksi? No koska teki mieli. Tuliko hyvä olo? No ei todellakaan tullut. Hyvältähän nuo karkit maistuu, mutta aamulla olo oli vähintäänkin yhtä krapulainen kuin viinan huuruisen illan jälkeen. Eikä tässä tapauksessa alkoholilla ollut osuutta asiaan.

Mä sitä sitten tänään tuossa ääneen pohdiskelin kun lapset olivat taas Nukkumasan kanssa lähteneet treffeille, jotta nyt saa taas tämä peli loppua. Huomenna meidän perheessä koittaa normi arki ruokavalioineen, vaikka millaista stressiä ja kiirettä asuntonäyttö, lasten harrastukset ja kaikki muu meneillään oleva härdelli aiheuttaa. 

Se, mistä olen kuitenkin ihan äärimmäisen tyytyväinen on se, että olen tainnut sisäistää edes yhden asian. Moniko tunnustaa vetävänsä dieetin alkamista edeltävänä iltana herkkuja ihan huolella napaansa, ihan vaan koska on aloittamassa dieettiä? Mä ainakin tein niin ennen. Melkeinpä joka sunnuntai, koska maanantainahan se dieetti aina alkaa.

Nyt en enää tee. En ainakaan tänään. En halua sanoa ”en ikinä”, koska ”en ikinä” mä enää vedä tämmöisiä monen viikon herkuttelujaksojakaan, ja kuitenkin taas siinä niin vähän pääsi käymään. Vaakaa en ole vielä uskaltanut kohdata, mutta sen kanssa mun on heti ensimmäiseksi huomenna aamulla selvitettävä välit. Ei sillä mitään väliä toisaalta ole mitä se näyttää, mutta ainakin olen rehellinen itselleni.

Se "vanha Maria" olisi ruoskinut ja soimannut itseään epäonnistumisesta ja siitä, ettei osaa tehdä mitään oikein. Mutta auttaako se jotain? Ei, päinvastoin. Ei mua hyödytä menneen märehtiminen, se vaan pahentaa asioita. Ainoa asia mihin mun kannattaa nyt keskittyä on se, mitä valintoja mä teen seuraavaksi.

Nyt iltapalarahkaa nassuun. Lenkillekin ehtisin vielä.

Aikauheesentään millainen viikko on taas kohta takana. 

Meidän asuntotarjous hyväksyttiin maanantaina ja nyt ollaan täyttä häkää yritetty saada omaa asuntoa myyntiin. Onhan meillä tässä aika tarkkaan kuukausi aikaa myydä tämä. Ja siitä kuukaudesta ollaan 9 päivää reissussa. Eeeeihän tässä mitään kiirettä ole, ei ollenkaan. Eikä mulla ole myöskään tapana koskaan stressata tämmösistä pikku jutuista, silleen rennosti vaan hyvällä fiiliksellä ja ihan kaikessa rauhassa yritetään saada hommat etenemään. 

Justjoo.

Eli toisin sanoen tämä jo ennestään tikittävä, kaikki-mulle-heti-nyt – mentaliteetilla varustettu aikapommi on kuluneen viikon aikana räjähdellyt useampaan otteeseen sekä tuolle miehelle joka täällä asuu (niinku just nyt tällä hetkellä, että se osaa olla raskas kun se seisoo ja vielä hengittääkin!!) mutta myös meidän lapsiressukoille, samalla repinyt hiukset päästä viimeistä suortuvaa myöden. Väsymys, jatkuva kiire kotona ja töissä, miljoona hoidettavaa asiaa jyskyttämässä taukoamatta takaraivossa.. Ei ole hyvä yhtälö ollenkaan. Olen jopa onnistunut saamaan itselleni parit migreenikohtaukset, vaikka ne ovat olleet kovin harvassa viisveen syntymän jälkeen.

Semmoinen kiva, kevyt viikko.

Eipä siinä, ei sen elämän kuulukaan aina olla ruusuilla tanssimista. Mutta kun eniten tässä vituttaa se, että kaiken stressin keskellä se yksi perkele alkaa myös ottaa vahvaa otetta musta. Syöminen, nimittäin. Mitä väsyneempi ja stressaantuneempi olen, sitä enemmän mun alkaa tehdä mieli syödä ohjeen ohi. Miksi? No mistä helvetistä mä sen tietäisin? En kai mä ois koskaan ollut sen kokoinen mitä olin, jos osaisin ratkaista tään tunnesyömisen ongelman. Ja se kasvattaa vielä entisestään sitä sienenmuotoista tolppaa tuohon otsan seudulle.

Tykkään hullusti siitä tunteesta, kun mulla on hommat hanskassa. Kontrollifriikkeydeksikin sitä vois kai kutsua. En pidä siitä, että joudun elämään epätietoudessa, on kyse sitten mistä tahansa. Tällä viikolla niitä juttuja, mitä en pysty itse hallitsemaan, on ilmaantunut useampi yhtä aikaa. Ja sehän tästä viikosta onkin tehnyt näin ratkiriemukkaan. Ja aijjjjjumalauta kuinka paljon olenkaan joutunut taistelemaan mielitekoja vastaan! Ja kuinka paljon se raastaa jo entisestään kovalla koetuksella olevia hermoja. Mun on tehnyt mieli ihan kaikkea, paitsi sitä mitä pitäisi. En myöskään jaksaisi yhtään valmistaa itselleni ruokia. Kun ei vaan kiinnosta, mutta periksikään en oo missään kohtaa halunut antaa. Enkä ole antanut, mutta helppoa se ei ole ollut. Kenellekään.

Myöskään Anne ei selvinnyt tästä viikosta ilman, että joutui kuuntelemaan mun valitusta. Vaikka näihin juttuihin, tämmöiseen tunnesyömiseen, mun on itse pakko löytää ratkaisut, on aina helpottavaa kun voi jakaa sen oman paskan fiiliksen toiselle. Ja se jaksaa kuunnella, vaikka sitä shittiä on tässä kuluneen vuoden aikana tullut vuodatettua aikalailla. En voi sanoin kuvailla, miten suuresti sitä arvostan.

Välillä tuntuu siltä, etten ikinä opi suhtautumaan ruokaan oikein, edes silleen normaalisti. Se on oikeesti tosi pelottava tunne. Tuunko mä aina himoitsemaan ruokaa sillon, kun joku asia ei mee niin kuin mä haluan? Onko mun aina palkittava itseni ruoalla, jos kaikki menee niin kuin mä haluan? Onko ylipäätään mahdollista, että opin reagoimaan mun tunteisiin muulla tavoin kuin syömällä? Ehkä, ainakin mä haluan uskoa niin. Ei ne asiat kuitenkaan ihan hetkessä voi muuttua, jos niiden kanssa on paininut jo useita, useita vuosia.

Ja toisaalta, oonhan mä tullut jo aika pitkän matkaa kohti parempaa sieltä, mistä vuosi sitten lähdettiin. Onhan sekin jo jotain.

Minulla on se periaate, että kun ollaan dieetillä niin sitten myös ollaan sillä dieetillä, eikä siitä lipsuta. Ei siis yhtään, eikä missään muodossa. Jos joku tässä maailmassa on meinaan helppoa niin se, että  annetaan suoraan käteen ohjeet, pilkun tarkat sellaiset, ja niitä sitten tulee noudattaa. Ei tarvitse miettiä mitä söisi. Sen kun lukee mitä paperissa sanotaan ja tadaa, ongelma ratkaistu. 

Tiedän. Se ei sovi kaikille eivätkä kaikki varmastikaan ajattele näin, mut mulle tää juttu sopii kuin nappikset jalkaan.

Kyllähän dieetin noudattamiseen tarvitaan muutakin kuin sujuva lukutaito. Kenelle tahansa voi antaa ohjeet, joita noudattamalla laihtuminen olisi taattua. Mutta ei se aina mene niin. Dieetti vaatii päättäväisyyttä, tahtoa, luonteenlujuutta ja helvetinmoista itsekuria. Ja ennen kaikkea sitä halua. Halua muuttua, halua muuttaa omaa kroppaansa, halua olla terveempi. Sillon ollaan jo aika monta harppausta lähempänä onnistumista.

Vuosi sitten olin juuri saanut tietää, että minut on valittu ohjelmaan mukaan. Tiesin heti, että tulen onnistumaan (ellei jotain ihan käsittämätöntä ois tapahtunut matkan varrella), koska ehkä satun olemaan silleen ihan hippasen kilpailuhenkinen. Ja vähän tuo häviäminen tuppaa joskus vituttamaan. Ihan vaan vähäsen. 

Puoli vuotta dieetillä kameroiden kuvaamana, siinä oli suklaanhimoiselle läskille joka inhoaa olla kuvattavana ihan haastetta kerrakseen. Mutta mä halusin muuttua. Vihasin sitä miltä musta tuntui. Vihasin ulkonäköäni. Mulla ei ollut hyvä olla, eikä fiilistä parantanut kyllä yhtään se kun rikoin meidän pihakeinun (istumalla siihen) Moskiton porukan käydessä meillä kotona kuvaamassa ekaa kertaa. Superdieetin tuoma julkinen paine antoi mulle enemmän kuin tarpeeksi motivaatiota onnistua dieetissä. 

Mulla oli selkeä päämäärä, tiesin mitä mä halusin ja onnistuin. Hyvähyvä minä!

Tässä viimeiset 4kk on mennyt vähän tuuliajolla, kun en ole oikein tarkalleen tiennyt, mitä mä haluan. Tuntuu ihan  urpolta noudattaa tarkasti ruokavaliota ja kieltäytyä kaikista herkuista, kun en ole osannut vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen kuin ”Mitä mä haluan?” En ole ihan varma tiedänkö vieläkään, mut sen tiedän varmasti, että en enää ikinä halua olla se vuodentakainen minä. En tiedä haluanko joskus koittaa kisalavoille nousemista, en tiedä mitä liikuntamuotoa  haluaisin eniten harrastaa, enkä oikein tiedä mistään muustakaan yhtään mitään koska univelkaa biljoona tuntia. 

Sen verran tiedän että haluan voida hyvin! Haluan oppia suhtautumaan ruokaan oikein, silleen kuin normaalit ihmiset siihen suhtautuu. Haluan myös oppia rakastamaan ja kunnioittamaan itseäni, oppia hyväksymään itseni just sellasena kuin olen. 

Mun muotoisena, oli se sitten millanen muoto tahansa.

Haluan myös päästä tänään ajoissa nukkumaan, koska huomenna aamulla pitäisi lähteä ekalle aamulenkille sitten marraskuun lopun. Kello on soittamassa klo 05.00, koska teinihelvetissä töissä pitää olla ennen kasia, ja mitä tosta pikkumuijan huoneesta kantautuvasta kaameen kuulosesta yskästä voi päätellä, niin meillä ei nukuta tänäkään yönä. 

Semmosta.

Mitä sä haluat?

Tiedättekö mikä rassaa aina sillon tällön mieltä? No se, miten jotkut (ilman että haluan mitenkään yleistää koska läheskään kaikki ei niin tee) suhtautuvat siihen, että noudatan ruokavaliota. Ei, en ole enää laihdutuskuurilla. Se homma tuli tehtyä tuossa viime vuoden puolella. Mutta koska mun kroppani toimii silleen miten se toimii puhumattakaan mun päästä, mä en voi käydä päivittäin ulkona syömässä tai napsia herkkuja ihan koska tahansa. Enkä myöskään syödä ”normaalisti”. Kyllä se on jo muutamaan otteeseen nähty mitä sitten tapahtuu. Mä lihoon. Paisun kuin munkkitaikina. 

Tässä kohtaa joku hirmuviisaskaikkiravinnostatietävä tyyppi vois kertoa mulle, miten ”kaikkea voi syödä kunhan sitä syö kohtuudella”. Joo-o, niin voi. Mutta mä en handlaa sitä kohtuutta kovinkaan hyvin! Siksi mä kirjoitan tätä juttua just nyt. Siksi mun piti osallistua superdieettiin. Ja juuri siksi mä noudatan sitä mulle suunniteltua, hyvinvointia ylläpitävää ruokavaliota, koska mä en osaa syödä normaalisti ja haluan oppia sen hemmetin kohtuuden!

On niitä tyyppejä jotka osaa ottaa iisisti ruoan suhteen, ja se toimii niillä ihan julmetun hyvin, tyyliin ”otanpa tuosta yhden suklaanpalan kahvin kanssa ja laitanpa loput levystä takaisin kaappiin odottamaan viikoksi jolloin ehkä taas tekee mieli jotain makeaa”. Sitten on niitä tyyppejä, joille ruoka ei itsessään ole nautinto, vaan sitä ajatellaan kehon rakennus- tai polttoaineena. Syödään mitä kroppa tarvitsee voidakseen optimaalisesti, muu ruoka on turhaa eikä sitä edes kaivata. 

Tyypit läpipaskojat joita salaa kadehdin, on niitä, jotka voivat syödä ihan mitä vaan, kuinka paljon tahansa ja silloin kun haluavat lihoamatta grammaakaan. Ei niiden tarvii miettiä mitään, kunhan syövät mitä tekee mieli. Näyttävät aina upeilta, paskiaiset. Sitten on munkaltaiset tyypit. Ne pysyy kunnossa liikkumalla ja tarkkailemalla hyvinkin tarkasti sitä, mitä suuhunsa pistävät. Niitä, joiden ei tarvitse kuin ajatella herkkuja ja jo vilkkuu uudet luvut vaa`assa. Ehkä pikkiriikkisen kärjistettyä tämä näin, mutta ei se nyt niiiiin kaukana totuudestakaan ole..

No mä sitten valmentajalleni menin yhdessä sähköpostissa asiasta avautumaan. Vastaus kuului: ”Täytyy hyväksyä se fakta, että olemme jokainen yksilöitä ja loppupeleissä millään muulla EI OLE MITÄÄN MERKITYSTÄ kuin sillä, että tiedät ja tunnet miten SUN oma kroppasi toimii ja toimit sen mukaisesti.” Sillä aina pitää olla jotain fiksua sanottavaa kaikkeen, Annella. 

Mut niinhän se just menee. Mä en voi syödä kuten moni muu lihoamatta. Mä sorrun helposti siihen ahmimiseen, jos annan itselleni luvan syödä. Mun aineenvaihdunta toimii omalla, hitaalla tavallaan. Ainoa tapa millä voin sitä parantaa on se, että syön oikein ja puhtaasti. Mulla on myös kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta vaikka lääkitys on kohillaan, vaikuttaa se silti näihin juttuihin. Se ei tee laihtumisesta tai timmissä kunnossa pysymisestä ollenkaan mahdotonta, mutta se tulee ottaa huomioon.

Onko se siis niin väärin tai ylipäätään tuijottamisen arvoista, jos saavun pelipaikalle omat eväät mukanani, on kyseessä sitten häät/synttärit/bileet/mitkätahansanaapurinkaimankissanristiäiset? Onko se keneltäkään pois, jos en syö samaa ruokaa kuin muut, jos se ei mua itseäni häiritse? Miksi siihen kiinnitetään niin kovasti huomiota? Onko omien eväiden syöminen jollain tavalla oudoksuttavampaa, kuin se että noudattaisin jotain tosi cuulia ja huipputrendikästä dieettiä?

Ja sitä paitsi mä tykkään rahkasta!

Mä kovasti haluaisin olla niin kuin muut (läpipaskojat). (Hyyyvä, nyt mun päässä soi Nopsajalan ”Niin kuin mä”. No voittaa se Fröbelin palikoiden Sorkkarauta-Samin ja Tiirikka-Timpan mikä on soinut lähes taukoamatta mun päässä melkeen viikon, mut se ei taida liittyä tähän nyt lainkaan..) Mutta joo, mä harjoittelen. Ihan varmasti mä jonain päivänä voin sanoa että alan tajuamaan jotain siitä kohtuudesta ja siitä, mikä mun kropalle on parhaaksi. 

Hiljaa hyvää tulee, niin se varmaan sitten on.