On niin hiljaista.

Takaraivoa jo useita vuosia kovalla paukkeella takonut vaativa, kumiseva ääni on kadonnut. 

Sama hermot äärimmilleen kiristävä ääni, mikä esti minua pitkän aikaa lukemasta romaaneja. Enhän minä mitenkään voisi lukea itse valitsemiani kirjoja, ihan ja vain omasta tahdostani, sillä sivistävämpääkin Sinkkosen kasvatusmateriaalia olisi tarjolla. 

Ääni, joka alkoi pauhata valtavalla volyymilla sillä sekunnilla, kun aloin kirjoittaa jotain muuta kuin opintoihin liittyviä, ankarilla deadlineilla varustettuja raportteja ja tehtäviä.

Se on poissa. Kokonaan poissa. Tilalla vain tasaista, vaimeaa hurinaa aivojen käymien ylikierrosten hiljaa hiipuessa kohti normaalitoimintaa.

Minulla ei ole enää opintoihin liittyviä velvoitteita.

Olen valmis.

VALMIS!!

Siitä lähtien kun aloin ymmärtää, etteivät jäätelökioskin tädit saa syödä myymäänsä jäätelöä mielin määrin, olen tiennyt, että minusta tulee erityisopettaja. Tarkemmin vielä tarkkiksen opettaja, mutta tuota vanhentunutta käsitettä ei enää kuulu käyttää.
Tavoite katosi hetkeksi ollessani parikymppinen, mutta palasi ammattikorkekoulun alkuvuosina taas kummittelemaan ajatuksiini. 25-vuotiaasta lähtien olen järjestelmällisesti lähtenyt uudelleen tavoittelemaan tuota lapsuuden haavetta, valmistuen ensin koulunkäynninohjaajaksi, toimien sitten sellaisena erityisluokalla siihen asti että pääsin sisään opettajankoulutuslaitokseen.

Tarkoitukseni oli lukea suoraan erityisluokanopettajaksi, mutta kuopuksemme ilmaantuessa plussana pissatikkuun maisteriopintojen sivuainevalintojen aikaan, oli suunnitelmiin tehtävä pieniä muutoksia. Kaksi viikkoa ennen kuin prinsessamme näki päivänvalon laitoin viimeisen pisteen luokanopettajaopinnoilleni.

Erillisiin erityisopettajan opintoihin pääsy vaati maisteritutkinnon lisäksi kaksi vuotta työkokemusta. Minä kerrytin itselleni kolme, koska maksasairaudesta toipuminen vaati yhden ylimääräisen hengähdysvuoden. Viime keväänä pääsin ensimmäisellä yrittämällä takaisin yliopistoon.

Nyt, 60 suoritettua opintopistettä myöhemmin olen (työpaikkaa vaille) valmis erityisluokanopettaja.

Ei enää opintoja.

Ei tenttejä tai toisinaan täysin turhiltakin tuntuneiden tehtävien deadlineja.

Olen saavuttanut sen suurimman tavoitteen, jonka itselleni olen 37 -vuotisen elämäni aikana asettanut. 

Se on siinä. Ihan oikeasti on. Loppu, slut, finito, the end.

Olen erityisluokanopettaja.

Ja ihan hiton ylpeä siitä.

Whoaaaaaaahhh mikä viikko takana! Sellaiset reilu kolkytäviis tuntia seurantakäyntejä, ryhmässä opiskelua ja luennoilla istumista takana. Ja tässä kun tarkemmin tutkin kalenterista yliopistolla viettämiäni tunteja tajusin, että tänäänhän on jumalauta vasta torstai. Elin ihan perjantaissa! 

Huomenna on onneksi vain nelisen tuntia nukuttava sivistettävä itseään erinäisissä seminaareissa. Siihen päälle vielä muutama tunti itsenäistä työtä ennen kuin haen pienemmän päikystä. Siitä sitten päästään aloittelemaan viikonloppua, jolloin äitiä ikävöinneillä lapsillani on ihan turhan paljon aikaa imeä viimeisemmätkin mehut minusta irti. Hurraa saatana!

Opiskelun ja perhe-elämän yhteensovittaminen on tällä viikolla ollut kovin työlästä. Lastenhoidon organisointia ja aikatauluttamista, iltamyöhään "kotiläksyjen" vääntämistä, vähäisiä yöunia höystettynä ihan perus kotihommilla. Liikaa kahvia, muistikapasiteetin ylimitoittamista, perslihasten ja keskittymiskyvyn ultimaattista testaamista ja paljon kasvatustieteellistä jargonia. 

Mutta, tämmösenä yltiöpositiivisena ihmisenä, pystyn toki näkemään opiskelijaäidin elämässä myös muutamia ilonaiheitakin.

Kuten lounasravintola Macciavellin ruoka - VALMIISTA PÖYDÄSTÄ! JOKA PÄIVÄ! Valtavan hyvää ja monipuolista ruokaa, jonkun muun laittamana ja maksaakin vielä alle 3 euroa! Itse ruokailulle ei paljon aikaa jää, mutta vaikka sama! Saan nauttia ruokani lämpimänä, samalla seurustellen aikuisten ihmisten kanssa. Ilman keskeytyksiä! Aikamoista luXusta, kerta kaikkiaan.

Ja hei, tarpeen vaatiessa saan ihan rauhassa asioida vessassa. Ei vielä ole kukaan tullut keskeyttämään toimitusta. Ja ovenkin olen muuten muistanut sulkea ja lukita. Vain kerran jäi auki. Ei paha!

Ja se kahvi. Kuumana. Kiitos!

Siinäpä ne tärkeimmät. Ei just nyt tule muuta mieleen. 

Paitsi se, kun eilen käydessäni entisessä työpaikassani, Suomen suurimmassa teinihelvetissä, sain yhden merkittävän, hyväksyvän hymyn käytävän perällä seisseeltä ysiluokan pojalta. 

Just silloin muistin, miksi ylipäätään heitin hyvästit säädyllisille työajoille ja kuukausituloille ja lähdin jatkamaan opintojani.

Koska tää on just se mun juttu. 

Siksi. 

Hyvää valtakunnallista Yrittäjän päivää, hyvät ihmiset!

Minähän olen opettaja, en siis mikään yrittäjä. Tarkemmin kun asiaa pohdin, en ole oikeastaan koskaan edes haaveillut yrittäjyydestä. En ainakaan muista sen ikinä edes vakavasti käyneen mielessä tulevaisuutta suunnitellessani. Paitsi kun olen katsonut Shark Tankia ja haaveillut keksiväni jonkun  mielettömän menestyvän ihanminkävaankeksinnön, jota myymällä rikastuisin välittömästi. Ilman siis sen suurempaa yrittämistä. Tat-ta-daa vaan ja sitten mul ois massii taskut pullollaan. (Pete Parkkosta voisin kyllä hiukan yrittää, awinkawink.)

Kuten päivän teemaan kuuluu, olen tänään yrittänyt olla oikein yrittäjähenkinen. Yrittänyt olla luova ja innovatiivinen, ottaa riskejä asetetut tavoitteet saavuttaakseni.

Olen muun muassa yrittänyt:

- olla myöhästymättä ensimmäisenä koulupäivänä. Yritin myös olla luova, enkä ajanut ihan liikennesääntöjen mukaisesti. Pikkuisen vaan annoin niille uusia innovatiivisia vivahteita, kuten kunnon yrittäjän kuuluukin.

- olla nukahtamatta luennolla. Koska keskityin tähän yrittämiseen niin kokonaisvaltaisesti, meni aamuiset opiskeluun orientoivat tunnit ehkä hiiiukan ohi. 

- siirtyä Turun keskustan liepeillä sijaitsevalta yliopistolta Maskun kautta takaisin Turun keskustaan esikoisen jäkistreeneihin. Aikaa tähän siirtymään oli reilu tunti, jonka aikana piti myös yrittää ehtiä hakea kuopus päiväkodista, ruokkia molemmat, tarkistaa että läksyt on tehty, vaihtaa vaatteet ja ulostautua ilman hermoromahdusta.

- viihdyttää neljä vuotiaan tahdikkuudella ja kuuluvalla äänellä varustettua kuopustani ihan sairaan tylsässä hallissa, missä ei tietenkään ole mitään järkevää tekemistä, vähintään valovuodelta tuntuneen tunnin ajan. 

- venyttää hermoni äärimmilleen, sillä epäonnistuin kohtalaisen pahasti edellä mainitussa tehtävässä. Olihan se nyt vähän turhan suuri riski yrittää edes pienen hetken seurata esikoisen treenaamista.

- jatkaa hermojen hallintaa joutuessani vielä kotimatkalla asioimaan silmälasiliikkeessä kahden nälkäisen ja väsähtäneen lapsen kanssa. 

- olla kiljumatta, kun oman vuoronumeroni ilmestyessä valotaululle kuulin pienen tytön vienon äänen ilmoittavan ihan hirveästä kakkahädästä. 

- ottaa itsestäni edes jossain määrin ihmismäisen ja laiskahkon oikean silmäni peittävän selfien uusissa, esikoisen mielestä ei minulle ollenkaan sopivissa plehoissani. 

Niin.  Että taitaa olla parasta pitäytyä omassa päivätyössäni ja jättää yrittäminen niille, jotka sen parhaiten hallitsevat. 

Onnea siis vielä, yrittäjät. Olette päivänne ansainneet!

Sinne se sitten mennä hurahti. Kesäloma. Tai tarkemmin, kaikki ne lasten kanssa yhdessä vietetyt 13 viikkoa. Esikoinen aloitti koulunsa jo muutama viikko sitten, iso tokaluokkalainen on jo. Pikkumuija aloitteli perjantaina päiväkotiuransa uudessa, isompien lasten ryhmässä. Osaa ottaa itse vauhtinsa keinussa, on siitä niin pöyhkeenä. Mies puurtaa omassa tutussa työssään kodin kiintokalustuksien parissa. Omat erityisopettajan opintoni alkavat huomenna yliopistolla. 

Tästäkin kesästä siis selvittiin, hurraa! Melkeinpä voisi sanoa, että jossain määrin kivuttomasti suhahti ohi, kivasti kutkutteli mennessään. Ihaniahan nuo meidän lapset ovat, varsinkin nyt, kun osan päivästään viettävät jossain muualla kuin jalassani kiinni roikkumassa. Tai pöntön vierellä kertomassa, koska toimitukseni on kestänyt riittävän kauan. Vaatimassa ruokaa, kinuamassa leikkiseuraa tai riitoihin erotuomaria, siistijää, pyllynpyyhkijää, kuskaajaa, kaikentietävää äitiä. 

Päivääkään en silti pois vaihtaisi. 

Onneksi on pikku apureita helpottamassa arkea.

Arjen alettua kalenteri täyttyy kovaa tahtia omista opinnoista, lasten harrastuksista ja miehen menoista. Välillä tuntuu, että hengästyn pelkästä ajatuksesta, miten saan organisoitua kaiken ja myös pidettyä kaikki langat käsissäni tulevana syksynä. Päivien venyessä iltaan asti yliopistolla, kuka hakee pikkumuijan päiväkodista? Kenen luokse esikoinen voisi mennä, ettei tarvitsisi olla montaa tuntia yksin kotona? Kuka auttaa läksyissä? Kuka kuskaa treeneihin? Ehdinkö itse tehdä töitä opiskelujen ohessa? Siihen päälle vielä omat tehtävät, harjoittelujaksot, tentit.. Ainiin ja yksi omakotitalo erinäisine kotiaskareineen. Nukkuakin voisi välillä.

Hektisyydestään huolimatta odotan innolla tätä hieman tutusta ja totutusta poikkeavaa, opiskelijaäidin arkea. Kaikki nämä kotinurkilla vietetyt viikot ovat saaneet mut haikailemaan oman ajan perään. Että saan tehdä asioita välillä ihan rauhassa. Olla muina aikuisina vertaisteni joukossa. Lapset saavat ikäistään leikkiseuraa ja joku muu katsoo heidän peräänsä päivällä, kun minä sivistän itseäni yliopistolla. Iltaisin ehdin nauttia lasten seurasta vielä hyvän hetken, ennen kun on taas nukkumaanmenon aika. Ja riittäähän niitä yhteisiä vapaapäiviäkin.

Että ihan olet tervetullut, uudenlainen arki.

Kunpa et kuitenkaan ihan heti ensikättelyssä löisi märällä rätillä vasten kasvoja, esimerkiksi vaikka ylikuormittamalla hyyyvin rajallisen muistikapasiteettini. Käväsi vaan tänään mielessä sellainenkin mahdollisuus, tehtyäni u-käännöksen vain parisen kilsaa päiväkodin ohi ajettuani.

On hyviä aamuja ja huonoja aamuja, ja sitten on niitä aamuja. Niitä, jolloin jo ensimmäinen kuulohavainto - meillä normaalisti pikkumuijan ilahduttavan herttainen pölinä - ennen kuin edes silmät ovat rähmäkertymän alta auenneet, saa tunteet ikävästi kuohumaan. Vastaat lasten iloisiin hyvän huomenen toivotuksiin "pienesti ärähtämällä", hammasrivit tiukasti toisissaan kiinni narskuen. Järjettömällä tarmolla iskenyt flunssa jyskyttää poskipäissä ja ohimoilla. Suussa maistuu vähintäänkin paska. Paleltaa. Ärsyttäävituttaaharmittaa, kahvikaan ei maistu kahvilta ja se mies joka pitkän parisuhteen jälkeen omistaa hämmästyttävän hyvän tilannetajun, yrittää liukkaasti paeta sotatantereeksi muuttuvalta alueelta lapset kainalossaan. 

Onhan näitä tämänkaltaisia aamuja näiden seinien sisällä nähty, vaikka kovin leppoisahan olen noinniinkö perusolemukseltani. Ja mukava. Paitsi tänään, koska ärsytti. Eniten ehkä harmitti se, ettei mulla käytännössä ollut mitään syytä olla ärtynyt tai muutenkaan pahantuulinen. Ja sepä vasta vittumaista onkin - olla naama nyrpeänä ilman, että ymmärtäisi itse sen tarkemmin, mistä se johtuu. 

Jäätyäni yksin oli oloni silti kovin levoton. Aikani haahuiltuani ympäri tyhjää huushollia vihdoin tajusin, mistä aamun kärvistelyt johtuivat.

Huomenna on SE päivä, jolloin ensi syksynä alkavien erityisopetuksen erillisopintojen opiskelijavalinnat julkaistaan! Ja minä siis voisin mahdollisesti olla yksi niistä harvoista ja valituista, ihan vaan tarkennukseksi tämä hitaammansorttisille.

Mutkun mä vihaan odottamista! Vihaanvihaanvihaan! Se ei sovi mun täydelliseksi hioutuneelle kaikkimullehetinyt -mentaliteetilleni, ei sitten vähääkään. Pakko kuitenkin hiukan ylistää itseäni, sillä olenhan hienosti pärjännyt tämän odotuksen kanssa jo kaksi (2) kokonaista viikkoa ja kuusi (6) päivää vielä siihen päälle! Voin siis taputtaa itseäni olalle upeasta suorituksesta, ja aloittaa jännittämisen nyt, noin 24 helvetillisten pitkää tuntia ennen h-hetkeä.

Tässä odotellessani on hyvä pohtia ja testailla vaikka erinäisiä selviytymiskeinoja, joilla saada aika kulumaan edes hitusen nopeammin ja ilman sen suurempia perheensisäisiä konfliktitilanteita. 

TAPA 1.

Pue vaatteet yllesi ja lähde ulos. Metsään. Napit korvilla tai ilman, vaikka sama. Liikuntahan ihan tutkitusti lievittää stressiä. 

Palaat takaisin kotiin pettyneenä, kylmettyneenä, räkä poskilla valuen ja paljon vittuuntuneempana kuin lähtiessäsi. Great success!

Muutama vuosi sitten.. Kuva: Jere Satamo

Kultaaa, tule jo kotiiiiiin!