Jollain ihmeen tavalla onnistun usein aina sotkemaan itseni kiusallisiin, tai ainakin kohtalaisen noloihin tilanteisiin. En nyt tarkoita niitä ihan jokapäiväisiä tilanteita, joissa lapset aiheuttavat hämmennystä kysymällä esimerkiksi kaupassa kovaan ääneen ajasta, jolloin he vielä asustelivat isin pippelissä. Tarkoitan tapauksia, joissa itse omilla teoillani nolaan itseni. 

Toisinaan lapseni osaavat yllättää minut totaalisesti. Tarkoitan siis myös ihan positiivisessa mielessä. Yleensä tämä astetta harvinaisempi ilmiö tapahtuu silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa.

Kuten esimerkiksi tänään.

Lähdimme ilman sen suurempia odotuksia tai ylipäätään minkäänmoisia suunnitelmia katselemaan The Tall Ship Races - isännyyden myötä Aurajoen rantaan ankkuroituja purjelaivoja. Olin aikalailla varma, ettei reissumme venähtäisi kovinkaan pitkäksi. Tämmöiset tiivis- ja vilkastunnelmaiset yleisötapahtumat kun eivät oikein ole Maskun puskissa vapaasti viilettämään tottuneiden lapsukaistemme pala kakkua.

Jo pelkästään joen ylittävä Föri-ajelu oli meidän maalaismuksujen mieleen, vaikka eivät sentään ensimmäistä kertaa kyydissä olleetkaan. Sateen yllättäessä hyppäsimme muina merimiehinä Omanista saapuneeseen laivaan, jonka kannella miehistön jäsenet soittivat, tanssivat ja lauloivat. Nurisematta sanallakaan kastumisesta tai kylmyydestä jaksoivat pikkuiseni ihmetellä laivojen korkeita mastoja, paksuja ankkurikettinkejä ja valtavia ruoreja. Kiipesimme sateen liukastamia portaita ristiin rastiin ja kurkimme salaa ikkunoista. Ja tietysti, otimme kuvia. 

Käppäilimme metrilakujen voimalla aina Duudsoneiden toimintapisteelle asti, jossa esikoinen pääsi hyppimään bagjumppeja neljästä metristä. Samalla Suomen ilmavoimat suorittivat ylilennon suoraan ylitsemme Hawk-suihkuharjoitushävittäjillä. Oli siinä pienillä silmillä ihmettelemistä!

Paluumatkallakin riitti kaikille vielä jotain; esikoinen herkutteli markkinamuikuilla, kuopus ihaili tyylikkäitä kiviä (!!) ja minä ohikävellyttä - myöskin kovin tyylikästä - Duudsonien HP:tä. Kertaakaan ei kumpikaan valittanut viideksi tunniksi venähtäneen reissun aikana mistään, vaikka väenpaljoudessa oli paikoittain ahdasta kulkea, kaikkialle piti jonottaa ja kävelty matka oli ainakin kuopuksellemme kovin pitkä. Kumpikaan ei karannut tai tippunut jokeen kertaakaan, vain pari kertaa kuopuksen tanssipyörähdykset tömähtivät vastaantulijan varpaille. Siinä niin kävelivät kauniisti käsi kädessä ja tervehtivät kohteliaasti vastaantulleita ihmisiä. 

Minun lapseni. Ihanat, rakkaat, suloiset muruseni.

Tämä päivä kanssanne: ihan viiskauttaviis!

..jos on mahdollista, että:

- et tykkää yksityiskohtaisista synnyntystarinoista, kakkajutuista tai koliikkikertomuksista.

- noudatat ruokavaliota, mihin ei kuulu hyvin oleellisena energianlähteenä sokeri.

- et halua nähdä paljaita tissejä.

- kavahdat onnesta kyynelehtiviä, vauvahormoneista höperöityneitä äiti-ihmisiä.

- olet raskaana ja odotat esikoislastasi! (Kuulemasi kauhutarinat supistuksista, imukupeista, unettomista öistä ja sinappilasteista naamalla saattavat muuttaa mielesi äidiksi tulemisen riemusta..)

Jos edellä mainitut kohdat eivät kuitenkaan saa sinua kavahtamaan tai kieltäytymään kohteliaasti kutsusta (tai raskaushormonit ovat mahdollisesti sumentaneet järkesi), ja rohkenet ottaa osaa vauvantuoksuiseen, rakkauden ja iloisten äitien puheensorinan täyttämään juhlaan, saatat:

- ihmetellä, miksi vatsasi pullottaa ilman raskaana olemisen mahdollisuutta.

- huomata saaneesi kallisarvoista vertaistukea ja vastauksia useisiin sinua askarruttaviin, lähinnä lapsia koskeviin kysymyksiin.

- olla rentoutuneempi kuin aikoihin, päästyäsi purkamaan miesvihaasi parisuhteessasi ilmeneviä pikku epäkohtia.

- olla yhtä hymyä, saatuasi pitää sylissäsi pienen pientä, suloisesti tuhisevaa vauvaa. 

- olla onnellinen vietettyäsi mahtavan päivän rakkaiden ystävien ja mukavien uusien tuttavuuksien seurassa.

Ja tänään olin muuten paikalla ihan ajoissa.

Lauantaiaamu.

Nousen ylös sängystä, lapset kinastelevat jo olohuoneessa lastenohjelmista. Paikkoja hieman kolottaa, väsyttääkin vielä. Pikkumuija kasteli yöllä sänkynsä ja siirtyi pyörimään loppuyöksi vanhempiensa väliin. Siinäkin semmoinen yhden sortin fidget spinneri. Ihan kuin en töissä niistä saisi jo tarpeekseni.

Parin kahvikupin jälkeen, pahimman aamuangstin kaikottua, puin päälleni astetta parempaa Lidliä. Suoristin tyynyn kähertämät haituvani, lakkasin jopa varpaankynteni kirkkaan pinkiksi. En edes muista, milloin viimeksi olisin niin tehnyt. Kirsikaksi kakun päälle, lävistin vielä jo vuosia sitten umpeutuneisiin korvareikiini ehkä kaikkeist cuuleimmat batmankorut ikinä.

Innosta kirmailevaa esikoista tultiin hakemaan kaverin luokse leikkimään. Pikkumuija mökötti sohvanmutkassa katsellen värittömiä varpaankynsiään, tylsä äiti kun oli ehtinyt tuunata vain omansa. Se mies, joka tietää tarkalleen millaiseksi riehuvaksi kaistapääksi kiireen sattuessa saatan muuttua, auttoi laittamaan aamupalani valmiiksi. Olin jo hieman myöhässä suunnittelemastani aikataulusta, enkä oikein siedä myöhästymisiä.

Alkavan kesän syksyinen ilma sai hetkeksi empimään, pitäisikö kuitenkin laittaa jotain lämpimämpää päälle. Se mies, jonka murheeksi jäi hoitaa yhdet kaverisynttärit, lahjan hankkimiset ja esikoisen noutamiset, kyseli varovasti kotiinpaluuni ajankohdasta. "Tulen kun tulen, en osaa sanoa ollenkaan." totesin hieman ärtyneesti, annoin suukon ja painelin viluissani autoon. Lämppärit kaakkoon, osoite navigaattoriin ja menoksi.

Päästyäni pois kotikadulta näin, miten ipponelaiseni näyttö välähti uuden fb-viestin merkiksi. Koska viesti oli samalta ystävältä, jonka luokse olin parhaillani suuntaamassa, avasin viestin heti:

"Tämmöiset näistä lahjoista nyt tuli. Huomenna nähdään!"

Voinyjjjovittu.

Ollaan tuon miehen, joka tänään sai lääkärisedältä luvan palata töihin, kanssa eletty yhteisen elämämme aikana monta vuotta taloudellisesti hyvin tiukilla. Aloittaessani 6,5 vuotta kestäneet opettajaopinnot olin jo 27-vuotias ja asuimme pankin omistamassa osaomistusasunnossa. Opiskelun aikana ehdimme avioitua (silkkaa rahan menoa) ja muutuimme lapsiperheeksi ihanan esikoisemme synnyttyä (hyvästi viimeisetkin pennoset). Toinen lapsosemme syntyi aika tarkalleen kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olin saanut pullautettua graduni ulos ja haalittua itselleni kasvatustieteen maisterin tittelin. Välillä tein päivät opettajansijaisuuksia ja illat hääräilin IKEA:ssa, jotta saimme laskut maksettua. Ja siinä kaiken keskellä opiskelin ja olin äiti. Tiedämme siis aika tarkalleen, mitä vähävaraisuus ja  pennin viimeiseen asti venyttäminen tarkoittaa.

Yhä edelleen, vaikka olemme molemmat työssäkäyviä ihmisiä (aina suvivirren veisuuhetkeen asti, jolloin määräaikainen työsuhteeni taas päättyy), kääntyy keskustelun aihe kovin helposti aina jossain kohtaa raha-asioihin. Paljonko sitä massia tilillä on, paljonko on tässä kuussa tuohta tulossa, mihin sitä mania on menossa ja paljonko pätäkkää vielä tarvittaisiin loppukuun menot kattamaan. Mitkä laskut on maksamatta, mitä laskuja tulematta ja mitkä ovat jo hoidossa. Tuskin tarvii tämän suuremmin tätä selitellä, tuttuja tuskailun aiheita varmaan monen muunkin arjessa. 

Tänään juttu lähti juontamaan juuriaan siitä, kun rakennusalan yrittäjänä toimivan lastemme pappan kanssa pohdimme The Rasmuksen Laurin uudesta aluevaltauksesta talosuunnittelijana. Itse en ole yhtään Laurin talot -jaksoa katsonut tai aihetta koskevaa uutista alusta loppuun lukenut, mutta olen kyllä tiedostanut luurini näyttöön lähipäivinä ponnahtaneet Iltalehden viihdeuutisten kohuotsikot projektien epäonnistumisista.

Keskustelumme lähti jossain kohtaa ehkä pikkuhippasen raiteiltaan, valearkkitehdeistä ja -lääkäreistä aina AA-klinikkaa edustavaan Matti Nykäseen suorittavana aivokirurgina. Siinä sitten ihmetellessämme Matin ja Laurin kaltaisten laulutaitoisten moniosaajien mahdollisuuksia edetä uralta toiselle, totesi mieheni, miten minunkin olisi pitänyt alkaa laulajaksi. Silloinhan voisin opettaa ihan ketä tahansa, eikä tarvitsisi murehtia ensi vuoden erikoistumisopintoja tai sitä, miten nyt jo toisinaan horjuva taloutemme kestää vuoden koulunpenkin kulutuksen. 

Mutta, kuten aina, minulla oli jo ratkaisu tähänkin asiaan valmiina. 

- Ongelma ei kuule piile siinä, minkä ammatin aikoinani valitsin, vaan siinä, kenet otin miehekseni.

- Aijaa. No kenen kanssa asiat sitten olis paremmin?

- Brucen.

- (Huutonaurua). No jos sä sen Willisin vanhuksen haluat, niin ihan rauhassa mene ottamaan se. 

Eli lupa uudestiavioitumiselle saatu. Enää puuttuu lentolippu ja ylipäätään tieto siitä, missä tuo vanh.. silmiä hivelevän komea näyttelijäuros nyt ikinä tällä hetkellä majaileekaan. 

Jospa siis itsekin testaisin tätä sosiaalisen median usein ihmeelliseksi koettua voimaa:

Bruce, täällä ollaan! Alakko oleen?

TADAA!! 

Että ihan sitten onnistui yllättämään sieltä Pariisista asti. Niin tuohduksissa olin vielä eilen siitä Eiffel-neitsyyden menettämisestä, että melkein unohdin, ettei se mies joka myös tunnetaan käsitteellä lasteni isä, ole kotona äitienpäivänä ensimmäistä kertaa koko lapsellisen historiamme aikana. 

Niin. Että sekin vielä! 

Ja sitten se menee ja näin uskomattoman ihanalla tavalla lyö vaimonsa täysin ällikällä, vaikka kuvittelinkin osaavani lukea miestäni kuin vessan lattialla lojuvaa avointa Aku Ankkaa. Olen aikalailla sanaton. Enkä ollenkaan sen takia, että jotain mykkäkoulua enää pitäisin. En vaan todellakaan osannut edes haaveilla mistään tämänkaltaisesta äitienpäiväyllätyksestä. Odotukset kun olivat lähinnä siinä turistirysäeurokaupasta ostetussa minitornissa. Tai jossain I love Paris -mukissa. 

Niin että onhan se mies, jolla näemmä olikin nämä "tuliais"hommat hallussa, aika kuuskauttaviis ihana ja vielä sellainen sopivasti romanttinenkin. Ehkä silti kaikista eniten, näin tämmösenä urheiluihmisenä, haluan ylistää tuon rakkaan puolisoni ihan uskomattoman hyvää pelisilmää!

Touché, niin kuin ne siellä Ranskanmaalla tämän saman asian lausuisivat.

Tehtävä "kiukkuisen vaimon lepyttäminen" - CHECK ✓

Jään aika harvoin sanattomaksi. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisin verbaalisesti mitenkään erityisen lahjakas, sanavalmis ja aina kartalla, vaan oikeestaan niinkö vähän päinvastoin. Välillä toivoisin, että osaisin olla edes joskus hiljaa mutkun ei. Sammakoiden livahtelu suusta on enemmänkin tapa kuin poikkeus. Ja yleensä ne sammakot on vielä jokseenkin kaksimielisiä sellaisia. Tai muuten vaan erittäin epäsovinnaisia tilanteeseen nähden.

Tänään töissä yritin sitten muina kasvatusalan ammattilaisina peittää jäätävää väsymystäni ja esittää oikein reipasta ja iloista erityisopettajaa. Koska mun sairaus on pysynyt remissiossa jo pidemmän aikaa, on kortisonia pystytty hiljalleen laskemaan jo hyvin pieniin lukemiin. Aina kun annosta lasketaan, puskee ensin vieroitusoireet päälle, kunnes elimistö taas alkaa toimimaan ilman totuttua lääkemäärää. Mulla tää ilmenee yleensä väsymyksenä. Ei mitään sellasta pientä hohhoijjaakuhiukanramasee –väsymystä, vaan ihan totaalista tilttaamista. Aivot ei toimi, ajatus ei kulje, sanat tulee takkuillen ulos suusta, olo on kömpelö ja pää tyhjä. Sopii loistavasti opetustyöhön nämä tämmöiset, vaikka en nyt menis sanomaan että se paljon poikkeis mun normaalista olotilasta.

Siinä työskennellessäni ahkerasti lojuessani työpöydällä yrittäen saada jotain järkevää aikaiseksi, sain viestin Eveltä, johon olen tutustunut Gym 2000 – salilla käydessäni.

Siisemmääkestä!! Epäuskoisena tuijotin taas kerran Ipponelaiseni näyttöä, suu auki, täysin hölmistyneenä. Mun mielestäni oli jo enemmän kuin reilua, kun salin omistaja Pete suostui muitta mutkitta jatkamaan mun jo loppunutta vuosisopimusta neljällä kuukaudella, koska en sairauden takia päässyt treenaamaan. Enkä siis ollut edes salille mitään itsestäni tai poissaoloni syistä koskaan mitään ilmoitellut, jätin vaan käymättä.

”Hei me kaikki tsempataan sinnuu et saat kunnon kohilleen ..oot rakas meille!”

Ei sanoja. Ei edes tullut mieleen mitään kaksimielistä, vaikka just hetki sitten oltiin hyvän työystäväni kanssa repeilty vedet silmissä ”käsitöille”. Enkä nyt lähde avaamaan tätä sen enempää, koska äiti. Ju nöy.

Mä olen monesti lähiaikoina miettinyt, pitäiskö vaihtaa salia, koska maskulaisena tuonne isolle kirkolle Turun keskustaan tulee jonkun verran matkaa. En kuitenkaan oo halunnut sitä tehdä, koska gymistä on tullut mulle ”toinen koti”. Sinne ne mun pudottamani 23kg jäi, hikenä ja verenä salin lattioille. Tai no melkeen verenä, ei se kaukana ollut. Ennen sairautta ehdin treenaamaan siellä vuoden, minkä aikana paikka ja laitteet tuli hyvinkin tutuiksi. Uudelle salille mennessä sitä palloilee pitkään ihan urpona ennen kuin sali alkaa tuntua omalta ja treeni kulkemaan, varsinkin kun en ole mikään kaikentaitava ja tosipro fitnessihminen. Ja mikä parasta, Gymillä on myös ihan huippu henkilökunta, jotka todella välittää asiakkaittensa hyvinvoinnista.

Vatvoin kaikkia näitä lähipäivien ullatyyyyskäänteitä mielessäni ajellessani töistä kotiin. Sit se ihan ykskaks välähti (tähän mun pään kuva ja sit semmonen hehkulamppu loistamaan sen päälle): nythän mulla, eilainkaankilpailuhenkisellä eikä missään nimessä haasteita rakastavalla ihmisellä on taas edessäni ihan loistava haaste! Ei tuu mieleen kauheesti löysäillä treenatessa kun tietää, että mun kehitystäni seurataan ja tuetaan, vaikka itse päänatsi Anne ei ois paikalla. Huippua!

Aivan mieletön, käsittämättömän arvokas tukiverkko mulla!! Mun sydän pakahtuu kiitollisuudesta, vaikka taas kerran, pelkkä kiitos tuntuu täysin mitättömältä. Kiitos silti.

Kuulkaas nyt. Musta on ihan hemmetin ärsyttävää, et just kun olin tehnyt oikeen töitä sen eteen että pääsen sellaseen katkeroituneeseen, itsesäälissä möyriskelevään ”elämä on paskaa ja epäreilua” – fiilikseen, niin sit tulee joku ja pilaa sen kaiken. Ihan tuosta noin vaan, parilla viestillä laittaa kaiken ihan päälaelleen ja saa mut sen lisäks vollottamaan. Siis oikeen sellasta huutoitkua, tuhansia karvaita kyyneleitä. Ihan pikkusen taisi joku noronen nenästäkin valua.

Tän päivän aikaisemman postauksen jälkeen asettauduin mukavasti sohvalle mököttämään, samalla pakotin sen miehen joka on tällä viikolla vetänyt kiukulla buranaa lihaskipuihin lukemaan mun blogini. En oikeesti ollut osannut varautua siihen, että sairastumisen ”vuosipäivä” saisi mielen näin matalaksi, eikä tällä kertaa edes PT-Annen viesti kännykässä ensin saanut sen suuremmin hymyilemään.

Kuulumisia tuo kyseli, niin kuin ystävät yleensä tekevät. Annella on vaan sellanen ärsyttävä piirre, että se lukee mua kuin avointa kirjaa. Jopa silloin, kun ei olla nähty tai kuultu toisistamme viikkoihin. Enkä edes osaa valehdella sille. Tänään se kuitenkin kyseli kauheen tarkasti kaikkea, tulevista labroista ja kilppariarvoista. Kyseenalaisti senkin, että onko mulla oikeesti lääkärin lupa treenaamiselle. Kun kerroin, että mun Teppo-lääkäri on antanut kaikkeen muuhun luvan paitsi vuorikiipeilyyn, tapahtui jotain mitä en ikimaailmassa olisi osannut odottaa:

Tipahdin aivan täysin. Tai no nyt kyllä huijaan, mähän röhnötin siinä olkkarin sohvalla jo valmiiksi, en mä siitä sentään pudonnut. Ehkä hiukan pyörryin tai ainakin lamaannuin täysin. Ainoa mitä saatoin tehdä, oli antaa luuri luettavaksi sille miehelle joka vaan toivoi mun olevan hiljaa että sais katsoa rauhassa formuloita. Hämmenyksen, ilon ja onnen kyyneleet vyöryivät vuolaina mun poskille. Sain hädin tuskin vastattua viestiin, koska en tiennyt mitä vastata. Kiitos kun tuntui niin todella laimeelta tässä kohtaa.

En tiedä, mitä hyvää olen elämässäni tehnyt että olen saanut elämääni jotain noin rakasta ja arvokasta kuin Anne ja se mies joka heidän taloaan asuttaa. Nuo kaksi kultakimpaletta mahdollisti sen, että mulla on nyt paljon paremmat saumat saavuttaa takaisin mulle maailman tärkeimmän asian, minkä vuosi sitten menetin. Mun terveyteni. Kiitos kuuluu myös Fitfarmille ja Bullille, joka oli näyttänyt idealle vihreää valoa. Saan myös vuoden aikana käydä Fitfarmin PT-valmennuksissa olevien muiden tyyppien lailla joka toinen kuukausi Tampereella järjestettävillä PT-päivillä!!

Ei, en siis ala samalla tavoin dieetille kuin superdieettien aikana (Anne käski mun sanoa noin, enkä uskalla pistää vastaan, koska se tulee muutenkin piiskaamaan mut seuraavan vuoden aikana useasti melkein hengiltä. ”Melkein”, koska toisinaan kuolemakin ois helpompaa kuin Annen käsittely salilla..), vaan nyt optimoidaan kaikki kohilleen niin, että mun puolikas maksani pysyy mukana. Lisäksi lähtökohdat on täysin erilaiset tälle valmennukselle. Terveys edellä siis mennään kuten ennenkin, mut ei se tarkoita sitä että mä tulisin helpolla taaskaan pääsemään. Vaikeinta tulee olemaan se, että valmennuksen tavoitteeksi Anne asetti sen, että oppisin rakastamaan itseäni joka ikinen päivä ja olemaan itselleni armollinen. Que?

Kyyneleet vierii jälleen poskille, mutta ne on puhtaasti onnen sellaisia. Tai ei välttisti ihan puhtaasti, osa saattaa olla jälkihikikarpaloita hetki sitten päättyneeltä bodypump-tunnilta. Tää päivä on ollut todellinen tunteiden vuoristorata; syvältä itsesäälin uumenista äkillinen nousu ihan huippufiiliksiin. Oon täysin valmis vastaanottamaan kaiken, mitä tuleva valmennusvuosi tuo tullessaan. Annekin on kuulemma, vaikka vähän vielä mietityttää että onko se oikeesti miettinyt tään jutun ihan loppuun asti..