"Arvaas mitä me tänään kuultiin?", kyseli päiväkodin ohjaaja leveä virne huulillaan hakiessani tyttöä hoidosta.

Nämä ovat niitä turhan tutuiksi vuosien varrella käyneitä tilanteita, joissa sykkeet ja poskille nouseva puna kohoavat välittömästi kuin yhteisestä sopimuksesta. Sanat takertuvat kurkkuun, pää painuu alas ja sitten sitä vaan jää hämillään odottamaan mitä tuleman pitää.

"Olitte kuulemma leiponeet (marraskuussa) synttärikakun ilman pikku neidin apua? Ja kuulemma kaikki laskiaispullatkin ovat syöty jonkun muun kuin tyttärenne toimesta?"

Syvä, helpottunut huokaus. Ei mitään tämän ihmeempää sentään tällä kertaa. 

"Juu, pikkumuija on kova auttamaan äitiään keittiöpuuhissa, oikein taitavakin on. Ja sen kakun muuten leipoi iskä, en minä. Sama tyyppi jota voi syyttää niistä laskiaispullista..."

Tuttu hoitaja pyöritteli naureskellen päätään ja vaihdoimme päivän kuulumiset. Koska olin ajoissa liikenteessä, istuivat muut ryhmän lapset omilla paikoillaan odottelemassa välipalaa. Tyttäreni ei kuitenkaan ollut vielä päässyt kakkuasiasta yli.

"Äiti, miks mä en saanut leipoa sitä synttärikakkua? Mä olisin halunnut auttaa!"

"No, siitä nyt on jo kulta aikaa. Leivotaan yhdessä sitten joku toinen kerta."

"Mä haluan leipoa suklaakakkua tänään. Mä lupasin kaikille, että leivon niille kakkua."

Toistakymmentä pientä silmä- ja korvaparia seurasi tiiviisti käymäämme keskustelua. Muutama nyökytteli päätään kuin varmistaakseen, että näin heille on luvattu. 

"Ai lupasitko siis kaikille päiväkotikavereille, että leivot heille kakkua?"

"Joo-o, lupasin! Suklaakakkua! Kaikille! Kiltti äiti, jooko?"

Ei siinä auttanut muu kuin kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Lasten kanssa leipominen on asia, joka on vaatinut minulta uskomattoman paljon harjoitusta. Ottaessani aikoinani esikoista ensimmäisiä kertoja  ruoanlaittoon mukaan, en kerta kaikkiaan voinut sietää sitä sotkua minkä pöllyävät jauhot, kaatuneet maitopurkit ja joka paikkaan ehtivät tahmaiset kädet leipoessa aiheuttivat. Yhteisestä, mukavasta hetkestä keittiössä muodostui nopeasti tilanne, jossa lapsi seurasi sivussa kärsimättömän ja stressaantuneen äitinsä kiukuttelua.

Lasten mukanaolon ainoa miinuspuoli on, etten enää saa yksinoikeutta nuolla taikinan jämiä kulhoista ja vispilöistä. Ehkä pystyn elämään sen asian kanssa.

Raotetaanpa vaihteeksi pikkuisen tätä meidän parisuhdeverhoa. Haluaisin nimittäin jakaa kanssanne minun ja mieheni yhteisen intohimon. Asian, mistä me molemmat suuresti fantasioimme ja mitä harrastamme ainakin 3-5 kertaa viikossa, varsinkin lasten ollessa poissa jaloista. Räpelöimme vehkeitämme intohimoisesti ja huolellisesti, löytääksemme varmasti parhaat ja molempia miellyttävät, ennestään tuntemattomat  kohteet. Tai miksei jo entuudestaan hyväksi toteamamme paikatkin käy, voihan niistäkin aina löytää uusia ulottuvuuksia. 

Siis matkailua tarkoitan, tai vielä tarkemmin, uusien reissujen suunnittelua. Yhteisiä seikkailuja kaukana kotoa. Selaamme Momondoa. Ja Ebookerssia, Trivagoa, Booking.comia, Skyscanneria ja mitä näitä halpalentoyhtiöitä ja hotellinvaraussivustoja nyt on. Haaveilemme matkasta, kahdestaan tai yhdessä lasten kanssa, tavoitteenamme löytää mahdollisimman edulliset lennot ja majoitus välittämättä juurikaan matkan määränpäästä. Kunhan saa matkustaa.

Olemme valloittaneet maailmaa yhdessä yllättävän paljon siihen nähden, että olemme vasta muutamia vuosia olleet molemmat työelämässä. Rahaahan tuo reissaaminen aina vaatii, eikä sitä kyllä ole meidän perheessä vielä koskaan ollut toisille jaettavaksi asti. Olemme kuitenkin yhdessä elettyjen vuosien varrella pyrkineet aina säästämään kaikki vähänkään ylimääräiset pennoset uutta matkaa varten.

Ja monesti olemme onnistuneet säästötavoitteissamme, vaikka se on tarkoittanut pitkäaikaista tarkkamarkkaisuutta ja pennin venyttämistä. 

Ennen lapsia en kuitenkaan olisi edes voinut kuvitella, että tulisin käymään samoissa kohteissa, maissa ja kaupungeissa, useampaan otteeseen. Ihmettelin aina itsekseni niitä perheitä, jotka vuodesta toiseen matkustivat samaan paikkaan - jopa samaan hotelliin - koska oma, kristallin kirkas päämääräni oli valloittaa kaikki maailman kolkat. 

Myös all inclusive oli ihan käsittämätön, lähes naurettava ajatus lapsettomalle minulle, jonka jokaisen reissun perimmäinen tavoite oli saada lomakohteesta mahdollisimman autenttinen kokemus. Maassa maan tavalla, paikallisuutta ja kulttuuria kunnioittaen. Kaikki masanbaarit ja lihapullabuffat kaukaa kiertäen.

Nyt, omien lasteni ollessa pieniä tajuan, että toisinaan jo hyväksi koettu, tuttu ja turvallinen lomakohde houkuttelee lapsiystävällisine all inclusiveineen meitä matkustamaan samaan paikkaan uudestaan ja uudestaan. Olemme käyneet Thaimaassa kahdesti, molemmilla kerroilla vietimme toisen lomaviikon Ao Nangissa. Turkkiin olemme reissanneet jopa kolme kertaa, joista kahtena majoituimme samassa all inclusive -resortissa. New Yorkissa olemme käyneet kahdesti, koska, noh.. se on New York. Bulgariassa olen käynyt kolmesti, Euroopassa pyörinyt useampaan otteeseen, enkä malta odottaa että saamme mahdollisuuden lähteä koko perheen voimin valloittamaan minulle niin rakasta Australiaa, kolmatta kertaa. 

Kuitenkin bucketlistaltani löytyy vielä lukemattomia kohteita, joissa haluan vierailla. Rion Jeesus-patsas, Taj Mahal, Eiffel-torni, Colosseum ja vaikkapa Kiinan muuri, jonne jo ajatuksissamme olimme suuntaamassa kymmenvuotisen avioelämämme kunniaksi ensi syksynä. Mutta, kuten aina, suunnitelmiin voi tulla muutoksia. Eikä läheskään kaikki haaveemme muutenkaan aina toteudu. Koska raha, terveys tai joku muu mutka matkassa. Elämä, vaikkapa.

En silti tiedä parempaa, kuin pötkötellä vierekkäin rakkaan, samanhenkisen matkakumppanini kanssa tehden tutkimusmatkoja eri maailman kolkkiin ihan vaan täällä interwebsissä. Youtube on täynnä loistavia matkavlogeja, joista saa paljon vinkkejä omiin reissusuunnitelmiin. 

Tällä hetkellä haaveilemme viettää koko kesäkuun Thaimaassa. Mitään ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta meille se reissu on juuri tällä hetkellä hyvin todellinen. Eihän sitä vielä tiedä, mitä kevät tuo tullessaan. Mulla on huhtikuussa taas maksabiopsia, minkä tulokset saattavat pitää meidät tiiviisti kotimaassa. Koska myös opiskelen vielä koko kevään tiiviisti, eikä pelkällä huolellisesti laaditulla lottorivillä vielä makseta neljän hengen lentolippuja, on matkan rahoittaminenkin vielä epävarmaa. 

Mutta ei sillä niin väliä ole. Haaveilu ja pelkällä ajatuksella fiilistely on lähes yhtä mahtavaa, kuin reissuun pääseminen. Tai no ei ole, mutta kivaa silti. Että jos sulla on jotain ihan mielettömiä lomavinkkejä antaa Thaimaan lomaa ajatellen, laita ihmeessä kommenttia! 

Sillä vaikka meidän muksut ovat tottuneita reissaajia ja hyvin reippaita sekä joustavia sellaisia, on paljon mukavampaa, jos heidän kanssaan matkustettaessa onnistuisimme välttymään turhilta yllätyksiltä. 

Ettei esimerkiksi viedä niitä katsomaan kivalta kuulostavaa pallopeliä pingpong -showhun. Tai jotain..

Ps. Googleta, jos et tiedä. Menee muuten hauskuus koko loppukaneetista.

Tiedättekö, mikä talvessa on parasta?

Lumi. Talvella kuuluu olla lunta.

Osanette siis arvata myös, mikä talvessa on kaikista paskinta..?

Koti Varsinais-Suomessa. Sepä hyvinkin.

Palailtiin jo viime viikolla reilun viikon kestäneeltä pohjoisen visiitiltä, miehen kun piti palailla takaisin töihinsä. Nautimme vireää matkailukautta elävän Ylläksen tarjonnasta, palveluista ja aktiviteeteista sekä tietysti Lapin kauniista, lumisesta talvesta ihan todella, todella paljon! Loman oikeastaan ainoa miinuspuoli, mikä aiheutti toisinaan pientä hampaankiristystä, oli neljän hengen pukeutuminen pakkaskelejä varten ahtaassa hotellihuoneen eteistilassa. Kun on sitä kerrastoa toisensa perään, pipoa, hanskaa, kauluria ja villasukkaa. Sekä tietysti kaksi lasta, joille pelkkä pukeutuminen sanana tuntuu ahdistavalta.

Tai sitten se, kun sieltä piti lähteä kotiin. Piiiiitkä miinus siitä. En osaa kuvailla sitä masennuksen ja ahdistuksen määrää, mikä - varsinkin meissä aikuisissa - kasvoi kilometri toisensa jälkeen ajaessamme pohjoisesta alas, kohti sateista ja pimeää lounaisrannikkoa. Miten Lapin puhtaan valkoiset, upeat ja jylhät lumimaisemat vaihtuivat hiljalleen karummiksi, kolkommiksi ja kalsean tasaiseksi peltomaisemaksi. Puut kadottivat tykkykerroksensa ja pakkashuurteensa, valkoiset hanget muuttuivat pakokaasujen saastuttamaksi harmaiksi kinoksiksi maanteiden varsille, kunnes lopulta katosivat kokonaan mustaan asfalttiin. Tai sitten en vaan enää nähnyt mitään. Oli vaan niin kertakaikkisen pimeää. Ja märkää. 

Vaikka reissuilun ja reppuelämän jälkeen on aina ihanaa palata kotiin, tällä kertaa se oli myös aika turruttavaa. Oli aivan uskomattoman ihanaa saada nauttia hetki oikeasta talvesta, ulkoilusta ja punaposkisten lasten riemusta. Lasketella, hiihtää, lumikenkäillä ja pulkkailla. Nauttia kuumasta kaakaosta laavulla, syöttää poroja tai kiitää huskyjen vetämässä reessä pitkin jänkhää. Tuntui pitkästä aikaa uskomattoman hyvältä, ettei tarvinnut yrittää väkisin keksiä tekemistä, kastella varpaita kuralammikoissa eikä lapsetkaan olleet kuralla ja hiekalla kuorrutettuja.

Että on ollut tässä sellaisia pieniä käynnistymis- ja takaisinsopeutumisvaikeuksia. Orastava miesflunssakin on meinannut kaataa petiin. Kyllä, luit oikein. Miesflunssa. Kun en oikeasti ole kipeä, vähän vaan on lämpöä. Räkäisyys yrittää sinnikkäästi puskea päälle ja tukkia sieraimet, mutta ei sitten kuitenkaan kuin hiukan nenässä tuhise. Olo on veltto ja vetämätön, eikä mikään oikein kiinnosta. Miesflunssa siis, mitä ilmeisimmin.

Onneksi eilen ja tänään on aurinko vähän pilkahdellut pilviverhon takaa eikä vettäkään sada kaatamalla. Toistensa seuraan jo pikkuisen tympääntyneet, nahistelevat sisarukset pääsivät aloittamaan omat normi arkensa koulussa ja hoidossa, omien ystäviensä parissa. Minä taas sain tämän päivän nauttia vain ja ainoastaan omasta seurastani sekä Netflixin hömppätarjonnasta. Illalla vointi on taas ollut ihan normaali, turhat pöpöt karkoitettiin koko perheen yhteisellä iltaenkillä pikku pakkaskelissä.

Että kai se elämä tästä taas kirkastuu, kun koittaa asennoitua oikein. Tasan ei ole silti näitä talven nallekarkkeja jaettu Suomen kuntien kesken. 

Ehkä lyhyempi kesä, hyttyset sun muut pohjoisempaa Suomea piinaavat ötökät kompensoivat talven puutetta edes vähäsen.

Tiedän aika paljon kaikkea, koska olen opettaja. En siksi, että olisin jotenkin fiksumpi kuin tavalliset ihmiset, vaan siksi, että teidän rakkaat pienet kultamuruset kertovat meille opettajille aika paljon kaikkia juttuja omasta elämästään. Ja te, rakkaat vanhemmat, siskot ja veljet, mummut ja vaarit, esitätte niissä tarinoissa pääosaa.

Useimmiten oppilaiden jutut ovat tietysti ihan tavallisia, yleisen keskustelun lomassa esiin tulleita jokapäiväiseen elämään liittyviä, arkisia tapahtumia. Hauskoja kommelluksia, pieniä haavereita, iloisia yllätyksiä tai harmittavia pettymyksiä. Jos kuitenkin uskoisin kaiken kuulemani, voisin väittää, että useissa kodeissa tapahtuu paljon myös sellaisia.. tuota.. perin outoja juttuja. Myös vanhempien kasvatusmenetelmät ovat toisinaan vähintäänkin kyseenalaisia. Onhan valtaosassa tarinoita varmasti jotain perääkin, ja osaan kuuluu suhtautua ihan vakavalla otteella, mutta noin ylipäätään voisin väittää, että aika paljon on värikynää lasten jutuissa käytetty. 

Kukapa meistä ei joskus olisi hiukan juksannut ollakseen inan cuulimpi kuin muut.

Ehkä juuri tästäkin syystä sitä tulee usein mietittyä, mitä ne omat mukulat siellä omissa opinahjoissaan ja hoitopaikoissaan meidän perheen puuhista kertovat. Esimerkiksi myöhään edellisiltana, lasten oltua jo hyvän aikaa untenmailla, kauan odotettu lumisade sai minut hieman leikkisälle tuulelle. Hipsin hiljaa hakemaan ulkoa reilun kourallisen lunta ja yritin yllättää pelkkään aamutakkiin pukeutuneen mieheni pienimuotoisella lumipesulla. 

Harmikseni hän kuitenkin tajusi mitä tuleman piti ja ajauduimme lopulta leikkisään raivopäiseen pystypainiin. Mieheni ei luonnollisestikaan toivonut saavansa kylmää lunta paljasta ihoaan vasten ja pyrki kaikin keinoin estämään yritykseni. Minä taas olin päättänyt suoriutua tehtävästäni ja roikuin kaikin voimin kiinni hänessä, yrittäen saada käteni vapaaksi hänen tiukasta otteestaan. Viiden minuutin räpiköinnin, ähinän ja hervottoman kikattelun jälkeen olin epäonnistunut tehtävässäni, mutta myös päästänyt suustani lukemattomia kirosanoja sekä kertonut painokkaasti useampaan otteeseen mieheni satuttavan minua. Muistaisin myös uhanneeni usealla eri tavalla satuttaa häntä takaisin. Munatkin mainitsin. Useampaan otteeseen.

Leikin loputtua jätin mieheni kuivaamaan sulaneesta lumesta lainehtivaa keittiön lattiaa ja ajattelin itse painua nukkumaan. Kello oli jo reippaasti yli puolenyön. Otettuani vain muutaman askeleen kohti olohuonetta, huomasin sohvalla peiton alle käpertyneen, hieman pelokkaan oloisen tyttäremme. En voi edes kuvitella, mitä tuon pienen, silmät lautasen kokoisina minua tuijottavan tytön päässä mahtoi liikkua. Riensin ottamaan hänet syliini.

"Voi kulta, äiti ja isi vaan vähän leikkivät keittiössä! Ei sinun tarvitse yhtään pelästyä, ei meillä kulta ollut riitaa ollenkaan. Me vaan vähän leikittiin, aikuisetkin katsos leikkivät keskenään!" 

"Joo, me vaan leikittiin!", riensi isikin selittelemään. " Äiti vaan alkoi höpsöttelemään kun ulkona on satanut niin paljon lunta. Katso vaikka, noin paljon lunta on satanut."

Myös esikoinen oli herännyt äidin ja isin leikin lomassa kajahtaneisiin riemunkiljahduksiin. Siinä sitten istuttiin hetki hiljaa vierekkäin sohvalla ja katsottiin ikkunasta ulkovalojen loisteessa taivaalta alas leijailevia lumihiutaleita.

Ei siinä, eihän tästä kummallekaan lapselle mitään sen kummempia traumoja jäänyt. Ihan rauhallisesti nukkuivat yönsä, eivätkä aamulla enää asiasta mitään maininneet.

Ainakaan kotona. 

Huolestuneita Wilma-viestejä odotellessa.

Juhlapyhien vietto ei kuulu meidän perheen vahvuuksiin. Se on tullut todistetuksi jo monen monta kertaa. On kyseessä sitten vappu, pääsiäinen tai juhannus, jossain kohtaa mennään aina pahasti metsään. 

Yleensä epäonnistuminen johtuu siitä, että olemme suunnitelleet viettävämme päivän lasten ehdoilla. Että ei toisin sanoen tehdä mitään suunnitelmia, ollaan vaan ihan kotosalla perheen kesken ja nautitaan toistemme seurasta.

Virhe.

Helppohan tässä olisi alkaa syytellä lapsia, mutta kyllä se niiden vika yleensä onkin. Meillä aikuisilla kun ei olisi pienintäkään ongelmaa lököillä kalsareissa ja villasukissa, ilman turhaa häsellystä.

Mutta ei onnistu, ei ainakaan tässä huushollissa. Koska olin päättänyt, etten aio viettää Suomi 100 -itsenäisyyspäivää kotona hakaten päätäni seinään lasten nahistelua kuunnellen, olin suunnitellut päivän kulun huolella. Aamulla lähtisimme koko perhe yhdessä hieman tavallista pidemmälle lenkille. Nauttisimme raikkaasta ulkoilmasta, yhdessäolosta ja satavuotiaan Suomen kauniista luonnosta. Valmistaisimme yhdessä ruokaa ja lähtisimme Turkuun jatkamaan iltaamme. Vanhalla Suurtorilla oli lapsille suunnattua ohjelmaa, josta jatkaisimme suoraan ihmettelemään Turun linnan Luminous-valospektaakkelia. 

Rauhallista yhdessäoloa, hyvää ruokaa ja sopivasti tekemistä, jotta vältyttäisiin tylsistymisen aiheuttamalta turhautumiselta. Kerrassaan nerokas suunnitelma. Tällä kertaa mikään ei voisi mennä vikaan.

Paitsi..

⇢Ennen lenkille lähtöä kävin heittämässä poikamme lätkäkamppeet talomme tekniseen tilaan kuivumaan. Huomasin, että tilassa sijaitsevan lämminvesivaraajan alla olevasta putkesta tiputti vettä. Määräsin mieheni oitis soittamaan putkimieskaverilleen, että mikähän vittu se tämä tämmöinen vuoto nyt on.

⇢Lenkillä päätimme poiketa metsäreitille, mikä päättyi vuolaana virtaavan ojan katkaistessa tien. Tuollainen metrin leveä savinen monttuhan nyt on helppo ylittää, tuumasimme, ja heivasimme lapset vuoron perään pyörineen ojan yli. Kuopuksella mukana ollut, maailman tärkein Kalle-nukke kuitenkin otti ja tippui hyiseen veteen. Nelivuotiaamme veret seisauttava huuto sai urhean isin  syöksymään vatsalleen saviseen maastoon, pelastaakseen virtauksen mukana ajelehtineen nuken. Kalle saatiin kyllä pelastettua, mutta syvästi järkyttyneen tyttäremme tokeneminen vei ainakin seuraavat kolme pitkää kilometriä. 

⇢Turkuun lähteminen olisi ollut hurjan paljon mukavampaa, jos sitä ei olisi edeltänyt hirvittävä riitely esikoisen talvipukeutumisesta. Talvitakki kun saa näyttämään paksulta, toppahousut nyt on aivan perseestä ja kaulahuivi täysin turha. Istua mökötti melkein koko ajomatkan sanomatta sanaakaan kuin mikäkin esiteini. Kävellessämme kohti suurtoria, hän kuitenkin liimautui kiinni minuun. Katsoi varovaisesti silmiin ja totesi, että hänellä on vähän kylmä.

⇢Odotin kovasti näkeväni sinivalkoisin värein valaistun Turun linnan puistoineen. Emme kuitenkaan olleet varautuneet siihen, että kaikki muutkin turkulaiset ja lähikuntien asukkaat olivat tulossa tuota valotaideteosta ihastelemaan. Seistyämme reilun tunnin olematonta tahtia matelevassa autojonossa, jouduimme myöntämään, ettemme tulisi pääsemään autolla lähellekään linnaa. Koska emme myöskään olleet innoissamme ajatuksesta kävellyttää tai kantaa kuopustamme kovin pitkää matkaa, päätimme hieman nyreissämme suunnata suorilta kotiin. Ruokakin pitäisi vielä valmistaa.

⇢Kotimatkalla putkimies laittoi viestin, että voisi vielä tulla nopeasti meillä käymään ja tarkistamaan, mikä aamulla havaitun vuodon aiheutti. Nopea tarkistus vaihtuikin reippaasti yli tunnin aherrukseksi, koska joku venttiili taimikälie sieltä oli haljennut ja koko osa piti vaihtaa. Putkimiehen lähdettyä tajusin kellon olevan jo reilusti yli kahdeksan, ruoka oli tekemättä ja lapset väsyneitä ja nälkäisiä. Herkullinen itsenäisyyspäivän illallinen vaihtui lopulta lasten toiveesta mannapuuroksi. 

Että ei siis tarvitse olla kovinkaan nokkela tajutakseen, ettei nämä juhlapyhät todellakaan ole meidän juttu. On se sitten suunniteltuja tai ei, tai oli syy lapsissa tai ei, lopputulos on kuitenkin aina sama. Aina jotain sattuu tai tapahtuu. 

Perinne kai sekin. 

Muistan, miten katselin sinua ihaillen. Kiikut keinutuolissa, tuudittaen varmoin ottein esikoislastamme punaisen T-paitasi alla, lämmintä ihoasi vasten. Silmäsi olivat liikutuksesta kostuneet. Ylpeys ja rakkaus huokui sinusta. Vaikka vain muutamaa minuuttia aiemmin olit saanut elämäsi suurimman roolisi, tuntui että tiesit heti ihan tarkalleen, mitä sinun kuului tehdä. 

Sinusta oli juuri tullut isä.

En lue horoskooppeja, siis ikinä. Tänään kuitenkin, yhden vahinkoklikkauksen saattelemana, läppärini otti yhteyden planeettoihin.

Tähdet lupailivat tulevalle kuukaudelle seuraavaa:

Tunnustelen nyt hieman teillekin tätä tämän hetkistä tunnelmaani:

• En jaksaisi aina leikkiä kotonakin opettajaa, kuskata lapsia treeneihin enkä varsinkaan kuunnella riitoja ja esikoisen turhia kitinöitä ulkohousuista. Ja hanskoista. Tai ylipäätään vaatteista.
• Ruoan laittaminen, kaupassa käynti ja toisten sotkujen siivoaminen pitkän työpäivän jälkeen ei tunnu aina oikealta.
• Laskujen maksu on aika kuormittavaa. Samoin päivittäinen pyykinpesu. Ja siivoaminen yleensä. Univelasta ja ylipainosta puhumattakaan.
• Haluaisin viedä loppuun ihan sikana kaikkea. Roikkuvien, keskeneräisten koulutöiden listakin alkaa olla loputon. 
• Milloin? Mieluummin heti, kiitos.

Tyhjä koti. Lapset ovat mummulassa syyslomaevakossa. Turhan tunnollinen mieheni ilmoitti perjantain kunniaksi viettävänsä hieman yliaikaa töissä.

Istun ihan yksin sohvalla, vilttiin kääriytyneenä. Päivän työt on omalta osaltani saatu pakettiin. Syksyn ensimmäinen tentti onnistuneesti takana ja ehdin myös hetken juhlistaa ystävieni rakkautta mukavassa seurassa. Huokaisen syvään ja jään ihmettelemään ympärilläni vallitsevaa hiljaisuutta. Ilmastointi hurisee tasaisesti, läppärin näppäimet napsuilevat hiljaa sormieni painalluksista. Pihkaiset puut räiskyvät takassa. Keittiöstä kantautuu kiehuvan teeveden kohina. Jostain kauempaa kantautuu roska-auton vaimea, rymisevä ääni.

Muuten on ihan hiljaista. 

Kukaan ei juuri nyt halua minulta yhtään mitään. 

Suljen hetkeksi silmäni ja yritän nauttia paljon kaipaamastani omasta ajasta, tästä harvinaisesta hetkestä ihan yksin. Olo on rentoutunut mutta silti tuntuu oudolta, jotenkin tyhjältä. Illan hämärtyessä koti alkaa tuntua vielä tyhjemmältä, jopa hiukan pelottavalta. Huomaan jo odottavani, että ulko-ovi kävisi ja kuulisin taas elämän palaavan kotimme seinien sisälle. 

Kiitos, oma aika! Olit kaivattu, ihana ja äärimmäisen tarpeellinen.

Nyt riittää kuitenkin jo. 

... tältä erää.

En ehkä kestä! Halkean kohta onnesta! Innosta soikeana, ihan pähkinöinä ja vielä iloinen kuin viiden pennin hevonen! Melkeinpä meinaa pikku tippa lorahtaa pöksyihin kaikesta tästä valtavasta innostuksesta!

Sumuinen sunnuntaiaamu. Takana hiukan liian lyhyeksi jääneet yöunet. Vetämätön, mälsä olo. Pannullinen kahviakaan ei auta.

Lapset kinastelevat ja nahistelevat keskenään, ei kuulemma ole taaskaan mitään tekemistä. Ulos ei oikein huvittaisi lähteä, siellä kun on niin märkää ja kylmää. Kutsuhuudot leikkimään kaikuu korviisi, mutta kun ei vaan jaksaisi millään kiinnostella.

Tuttua?

Ei hätää. Aina voi leikkiä piilosta!

Säännöt ovat yksinkertaiset:

 - Aikuinen ottaa mukavan asennon sohvalla, sulkee silmänsä ja laskee hitaasti kahteen.. kolm.. viiteenkymmeneen, jonka aikana lapset piiloutuvat. 

 - Mihin tahansa saa piiloutua. Ei rajoituksia. Uloskin saa mennä, kunhan muistaa pukeutua asianmukaisesti.

 - Piilossa lasten kuuluu olla ihan hiljaa ja paikallaan, ettei vaan etsijänä toimiva aikuinen löydä piilosilla olevaa lasta. Ei äänimerkkejä.

Yksinkertaista, eikö totta. 

Laskettuasi loppuun asti voit vielä hetken jatkaa rauhassa makoilua. Älä kuitenkaan unohda ihmetellä ääneen, missä lapset ehkä voisivat olla. 

ÄLÄ NUKAHDA! Ainakaan pitkäksi aikaa.

Lopulta voit alkaa etsiä lapsia paikoista, missä he eivät ole.

Toista sama setti muutaman kerran. Älä unohda kehua lasten loistavia piiloutumistaitoja!

Toimii joka kerta. 

Meidän perheellä on tapana istahtaa perjantai-illan päätteeksi koko porukalla telkkarin ääreen katsomaan lasten lemppariohjelmaa, Vain Elämää. Sellainen idyllinen koko perheen juttu. Möllötetään yökkäreissä, yhteisen peiton alla. Ollaan ihan lähekkäin. Rauhoitutaan hektisen viikon jälkeen viettämään aikaa yhdessä, nautitaan toistemme seurasta.

Ja toisinaan myös herkutellaan.

"Äiti, voidaanko pyöräillä kauppaan ostamaan Vain Elämää -herkkuja?" kysyi esikoinen ensimmäiseksi kotiin tultuani. Hän oli mitä ilmeisemmin suunnitellut kaiken valmiiksi. Oli varmuuden vuoksi koulusta kotiin tullessaan siivonnut huoneensakin, senkin ihana. Varmistettuani kuopukselta, että hänkin varmasti jaksaa pyöräillä kauppaan asti ja takaisin, olin täysin valmis lähtemään pienelle happihyppelylle. Ihan tarpeeksi on tuota persusta tullut viikon aikana lepuutettua luentosalien penkeillä.

Parin kilometrin matka paikalliselle Tokmannille sujui mukavasti. Isompi crossaili omaa tahtiaan edellä harjoitellen uhkarohkeita temppujaan, aina silloin tällöin katseellaan varmistaen että näen niistä joka ikisen. Pikkumuija herätti hilpeyttä kanssalenkkeilijöissä rallattelemalla koko matkan Peppi Pitkätossu -laulua, tai tarkemmin vain sitä kohtaa toisesta säkeistöstä, missä puhuttiin apinasta. Muuta ei kuulemma muistanut, eikä äiti tietenkään saanut laulaa mukana. 

Vaikka omat suunnitelmat illan naposteltavista oli lähinnä kasvispitoisia dippikastikkeineen, en hennonnut kieltää lapsilta namipussia nähtyäni heidän riemusta kiljuvat kasvot irtokarkkitarjous-mainosständin vieressä. Ja pitihän sitä itsellekin sitten parit namit valita, koko viikon kestäneen suklaan perään vinkumisen kunniaksi. Muina vuodenmutseina eksyi ostoskoriin vielä limupullonkin janoiselle pojalle. 

Nakkasin namit ja esikoisen huulille jo ehtineen limpparipullon reppuun. Tyytyväisenä, vaimopisteiden kiilto silmissä otin vielä kuvankin saaliistamme ja lähetin sen miehelle töihin. 

Jonkin matkaa talsittuamme aloin ihmetellä reppua selässään kantaneen esikoiseni märkää takamusta. Tai tarkemmin, alaselkää. Sitä kohtaa selän ja persuksen välissä, missä reppu ja harmaat collarihousut kohtaavat. 

Aamulla satoi kyllä aika rankasti,  rikkinäinen satula on varmaan jonkin verran vettä imaissut, tuumin ensin. Mutta silloinhan tummentuma olisi ollut enemmänkin haarojen välissä, ei alaselässä.

Onkohan sillä noin kova hiki..?

VOI NYJJOSAATANA, SE LIMSAPULLO!!

Että siinä meni sitten ne namit. Nätisti limaisina lilluivat repun pohjalla paperipussimössön seurana. 

Että palataan nyt sitten vaan takaisin siihen alkuperäiseen suunnitelmaan niistä dippikasviksista. Paitsi että meillä ei ole dippiä. Eikä oikein mitään kasviksiakaan, kun en niitä sitten muistanut kaupasta kotiin kiikuttaa.

Semmosta. Menee se ensi viikkokin sitten vinkuessa.