Mun muotoinen: juttajutut

Vuosipäivä

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun Jutta ja puolen vuoden superdieetit virallisesti omalta kohdaltani alkoi. Taisin muistaakseni ottaa yhden päivän varaslähdön. Tahkon alkupunnituspäivä oli jo 29.5.2014, eikä sen ensimmäisen vaa´alle nousun jälkeen enää hirveesti tehnyt mieli suklaata. Hävetti vaan ihan helvetisti, ja samalla myös jännitti, mitä ohjelman parissa vietetyt 6 kuukautta tulisivat pitämään sisällään.

Annen tapaaminen on ollut yksi mun elämäni parhaista hetkistä. Siinä se istui muina blondeina Gym2000 –salin punaisilla sohvilla. Eipä siinä kauaa mennyt kun se jo heilutti ruoskaansa salin puolella, mun yrittäessä heilua tyhmän näköisenä jotkut säälittävän pienet painot käsissäni. Naama punaisena, ilme tuskaisena, hien kastellessa höllyvän vartaloni päästä varpaisiin.

Ja mua hävetti. Minä, maailman suurimmalla kilpailuvietillä varustettu ihminen. En vaan kerta kaikkiaan onnistunut salilla siinä missä muut. Olisihan mun nyt perkele pitänyt saada samat painot hauiskääntöihin tai mun lemppareihin, vipareihin, kuin se jäätävällä lihasmassalla varustettu fitness-kissa siinä mun vieressä.

Mutta ei. Kilon painoilla yritin saada edes kolme toistoa aikaiseksi ilman että pyörtyisin, saatana. Ja peiliin en kyllä katsoisi. En, vaikka Anne miten yritti pakottaa. ”Tee siitä sun paras ystävä” tai ”Kyllä sä vielä opit sitä sun peilikuvaas rakastamaan”, se väitti. Useasti. Ja mä painoin silmät kiinni, tiukasti, ettei mun vaan tarvii kattoa sitä möhömahaista, punanaamaista ällötystä.

: Kolme sekuntia ennen kuin pyörryin.

: Ilme kertoo enemmän kuin..

Se tunne, miltä tuntuu katsoa itseään peilistä ja vihata näkemäänsä, ei varmaan ikinä pääse unohtumaan. Se aina silloin tällöin vieläkin meillä vierailee, se sama läskihirvitys, mutta onneksi se käy enää vain kääntymässä ja katoaa viimeistään seuraavana päivänä. En vieläkään ole oppinut rakastamaan itseäni, mutta jos vertaa vuoden takaisiin fiiliksiin, niin kyllä meillä nykyään jo ihan mukavasti menee. Siis mulla ja mun peilikuvalla.

Se on vähän sama kuin tuo mies joka meillä asuu. Välillä sen naama ärsyttää enemmän kuin jonain toisena päivänä. Välillä sitä rakastaa enemmän ja välillä toivoisi että sen voisi vaihtaa johonkin nuorempaan. Viiiitsivitsi! En mä antaisi tuon miehen asua kenenkään muun luona. Enkä vaihtaisi itseänikään keneenkään muuhun. Osaan jo olla ihan tyytyväinen itseeni. On myös päiviä, jolloin näytän mielestäni ihan nätiltä. Eikä salillakaan tarvitse enää huhkia silmät kiinni.

Välillä taidan jopa hymyillä sille. Minulle siellä peilissä. Ja se hymyilee takaisin, iloisen veikeesti, ja se näyttää ihan onnelliselta.

: Onhan tuossa vielä työnsarkaa mutta kyllä se muutoskin on kohtalaisen selkee..

Ja sitä minä olen. Onnellinen, ihan hemmetin isolla Oolla. Niin äärimmäisen kiitollinen siitä puhelusta, mikä melkein meinasi koitua mun kohtaloksi. Mutta en mä kuollutkaan, vaan sen jälkeen elämä lähtikin vauhdikkaaseen nousuun, ja tuo matka jatkuu edelleen. Välillä vähän saatan kompastella, eikä kaikki aina tunnu ihan kivalta, mutta vihdoin olen oppinut sen että kaaduin mä kuinka pahasti tahansa, vaikka ihan rähmälleen menisin naama edellä mutaan, niin mulla on kaikki tarvittavat taidot päästä sieltä takaisin ylös.

Tyhmäähän se ois siellä paskassa möyriä.

Kiitos <3 Kyllä te tiiätte!

Ps. Blogissa seuraavaksi noin Turkin matkan mittainen hiljaisuus. Mä lähden nauttimaan auringosta, lämmöstä ja ennen kaikkea mun perheestä. Katotaan jos vaikka tonne feisbuukin puolelle eksyis jotain kuvia matkan varrelta. Stay tuned!

No kommenttia

, by Mun muotoinen

juttajutut

Pulled Turkey -burgeri mun tyyliin

”Eikö sun tee mieli tavallista ruokaa kun sä syöt vaan… öö.. tota dieettisapuskaa?”

Monesti olen miettinyt kuullessani saman kysymyksen uudelleen ja uudelleen, että mitäköhän ihmiset sitten kuvittelevat mun syövän? Mitä on normaali ruoka jos ei se, mitä mun ruokavaliooni kuuluu? Tuossa jo aiemmassa postauksessa avasin hieman meidän jääkaapin ovia. Sieltä ei käytännössä puutu muuta kuin ruokakerma, voi ja muut turhat rasvat. Lihat ostetaan ilman marinadia, kasvisten määrä on runsas ja monipuolinen. Jogurtin sijasta syön rahkaa ja marjoja, raejuusto kuuluu lähes joka aterialle.

Kyllä minä siis mielestäni ihan normaalia ruokaa syön. Ja syön paljon, paljon enemmän kuin silloin kun elopainoa oli sen plus 25 kilonkipaletta. Mutta kun syö puhtaasti, säännöllisesti ja pitää huolen siitä, että kroppa saa sen mitä se tarvitsee, ei pääse läskistymään. Eikä tarvii nähdä nälkää!

Vaikka en useinkaan jaksa panostaa mukana kulkeviin eväisiini sen suuremmin, ei dieettiruoan tarvitse olla aina ”tylsää”. Meillä kaupasta tarttuu yleensä mukaan paistijauhelihaa ja kanaa, mutta myös kalkkuna kuuluu sallittuihin ruoka-aineisiin sen vähärasvaisuuden ja korkean proteiinipitoisuuden takia. Sainkin testattavaksi Veljekset Mattilan ja Fitfarmin yhteistyössä kehittämää ”Jutta G” Pulled Turkeytä .

Nyhtökalkkunaa siis, jos joku ei ymmärrä vieraita kieliä.

Ensimmäinen paketti meni ihan vaan riisin ja kasvisten sekaan, kiire kun oli aamulla ja piti loihtia eväät sekunnissa. Tuote sai siinä samassa multa noin tuhat plussapistettä, koska kyseessä on valmistuote. Senkun vaan avaa paketin ja hoplaa, valmista on.

Tänään loman alkamisen kunniaksi ajateltiin tehdä jotain vähän spessumpaa. Yksi suurimmista kompastuskivistä dieetin aikana on se, ettei leipä kuulu mun ”sallittuihin aineisiin”. Ei kuitenkaan ole ihan väärin korvata aterian hiilareita parilla Real-siivulla, ja myös Anne näytti tälle vaihtoehdolle vihreää valoa.

Sitten se hankalin ja työläin vaihe, ruoan valmistus.

Pilko kasvikset, sipuli, salaatti, mitä sitten haluatkaan laittaa oman kalkkunahampparisi väliin.

Paahda leivät tai ole paahtamatta.

Laita ”kostukkeeksi” vaikka maustettua oliiviöljyä tai jos et ole turhan tarkka, sipaus sinappiakin voisi sopia leivälle levitettäväksi.

Lusikoi pakkauksesta nyhtökalkkunaa leivälle, laita toinen siivu päälle ja nauti.

Niin kovin yksinkertaista, mutta omasta mielestäni aivan älyttömän hyvää! Eikä ollenkaan tylsää.

Mun (ja osittain ton miehen joka täällä myös syö) plussat ja miinukset tuotteelle:

+ maku

+ ennakkoluuloistani huolimatta kalkkuna ei ollut kuivaa

+ valmistuote: helppous ja nopeus

+ säilyy pitkään jääkaapissa

- pieni pakkauskoko (200g), yhdestä ei riitä kahdelle.

Joko olet itse testannut?

No kommenttia

, by Mun muotoinen

dieetti

Kun vaan täytyy pystyä

Tänään se sitten taas iski, vaikka yllättävän pitkään loistikin poissaolollaan. Oon tässä viime aikoina ihmetellyt itseäni, koska olen ollut poikkeuksellisen rentoutunut, onnellinen ja tyytyväinen itseeni ja elämääni, noinniinkun pääpiirteittäin. Ainahan sitä valittamisen aihetta löytyy (koska esim. se mies joka asuu meillä), mutta ainakaan kokonaiseen kuukauteen en ole käynyt päänsisäistä kisaa itseni kanssa, tavoitellen jotain mahdotonta, aina vain parempaa ja tietysti täydellistä.

Ja se on pitkä aika se.

: Hyvä olla <3

En koe olevani mikään ”puhdas” perfektionisti, mutta tietyissä asioissa vaadin itseltäni aivan liikaa, ehkä jopa sitä täydellisyyttä. Tämä piirre minussa kukoisti koko superdieetin ajan, taisi se ohjelmassakin tulla jossain määrin esille. En ollut periaatteessa koskaan tyytyväinen omaan suoritukseeni, vaikka treenit sujui hyvin. Noudatin pilkulleen ruokavaliota ja painokin putosi siihen tahtiin kuin se oli järkevää. Järkevää siis siinä mielessä, että se tapahtunut muutos olisi pysyvää eikä vaan sellainen hetken hurmio/lukema vaa`assa.

Tuo pieni wannabe-perfektionisti näyttää naamansa myös puhuttaessa kodin siisteydestä, omasta jaksamisesta tai työstäni ja siitä miten se kuuluu hoitaa. Se ei siis liity pelkästään liikkumiseen ja painonhallintaan. Se on osa mun jokapäiväistä elämää, mutta tiedostaen pyrin pääsemään siitä eroon, koska sillä on välillä hyvinkin tuohoisat vaikutukset.

: Meillä on aina tosi siistiä, tavarat on järjestyksessä ja silleen.

Olen hyvin kilpailuhenkinen ihminen, tykkään mulle asetetuista haasteista ja voittaminen on ihan helvetin kivaa. Mutta, mun ei ole pakko olla parempi kuin muut, vaan mun on pakko olla parempi kuin mitä MÄ olen. Motivoidun kyllä siitä, että tavoittelen toiminnallani parempaa suoritusta kuin muilla, mutta en siksi, että haluaisin onnistua paremmin kuin muut. Mun on vaan itseni takia pystyttävä kaikkeen mihin muutkin pystyy ja oltava yhtä hyvä tai mielellään vielä parempi, muuten ruoskin itseni henkisesti hengiltä.

Käytännön esimerkkejä:

Tyyppi X (ohjelmassa mukana ollut Kiki) onnistuu tekemään yli 40 vatsalihasliikettä minuutissa. Mun on pystyttävä samaan tai mieluummin parempaan. Ei siksi, että voisin lällätellä sille tyypille (Kikille) sen epäonnistumisesta ja hehkuttaa omaa paremmuuttani, vaan siksi, että mun vaan on yksinkertaisesti onnistuttava tai en ole omasta mielestäni riittävän hyvä. Koska se toinenkin (Kiki) pystyi siihen.

Lenkillä mut ohittaa ulkoilija X sähköpyörätuolillaan. Mun on kiristettävä tahtia, koska olen mielestäni hidas, jos mut pitää ohittaa. Vaikkakin sähkärillä. Joka tapauksessa se ohitti mut, huristelijankerpele.

Äiti-ihminen X onnistuu pitämään kotinsa siistinä ja puhtaana, laittamaan lapsille ruoat ja pesemään pyykit, viettämään aikaa lasten kanssa ja muuta sen semmosta äitihommaa duunailemaan siinä kaiken ohella. Koska joku muukin kykenee noin uskomattomaan suoritukseen, on mun pakko pystyttävä samaan. Koska se ei ole mahdotonta, jos joku muukin siinä onnistuu. Ja jos se ei ole mahdotonta, siihen on pyrittävä. Ja jos siihen pyrkii, on vaan yksinkertaisesti onnistuttava. Vaikka ois viikon aikana nukkut yhteensä 15 tuntia.

Salilla sata vuotta treenannut mimmi näyttää aivan hemmetin hyvältä, käyttää hauistreeneissä tuhannen kilon puntteja, sillä erottuu jokainen lihas kauniisti selässä eikä se ole nähnyt eläessään roikkuvaa vatsanahkaa tai löllyäviä alleja. Jep, ihan just sellanen pitäis myös mun olla. Ja koska en sitä ole, soimaan itseäni. Olen pettynyt itseeni, koska mun vatsanahka roikkuu edelleen, vaikka oonkin käynyt salilla jo ikuisuuden melkeestippä vuoden. Kyllähän sen nyt siinä ajassa kuuluu palautua, saatana. Ja pitäsihän ne lihaksetkin jo näkyä kunnolla, eikä syöminenkään sais olla enää ongelma ja mavetangossa pitäisi sadan kilon levypainojen lisäksi roikkua Bullin kokoiset äijät molemmissa päissä ja silti se tanko vaan nousee kerta toisensa jälkeen, yhdellä sormella nostettuna, vittu.

Että semmoista se mun elämä on. Jatkuvaa suorittamista. Itsensä ylittämistä ja voittamista, aina ja ihan kaikessa. Eikä koskaan voi olla oikeestaan tyytyväinen mihinkään. Houkuttelevaa, eikö. Mutta niin kuin sanoin, tiedostan tämän(kin) epäkohdan itsessäni, joten aina silloin tällöin pystyn pyrkimään siitä eroon. Sen eteen joutuu näkemään paljon työtä, en läheskään aina onnistu siinä eikä se todellakaan ole aina helppoa (varsinkin koska en pidä juurikaan siitä epäonnistumisesta), mutta se on yrittämisen arvoista.

Jaa miksi se tuli tänään takaisin hetkellisen katoamisen jälkeen? No koska ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun mun puoli vuotta superdieetillä alkoi. Ja koska mun täytyy näyttää upealta tuona vuosipäivänä. Ja koska siihen upeuteen kuuluu näkyvät lihakset, timmi vatsa palikoineen, pyöreä pylly, roikkumattomat allit, oikeestaan sellanen hyvin Jillian Michaelsin näköinen sen peilikuvan pitäis olla, mieluusti naamastakin. Että kuuluuhan sen nyt jumalauta onnistua.

: Tahkolla toukokuussa 2014.

: Tossa tunti sitten otettu..

Viikko tässä ois vielä aikaa, eiköhän se tuossa ajassa.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

dieetti

Hei me tankataan

Dieettiä (tai pikemminkin ruokavalion noudattamista ilman herkkupäiviä) on nyt jatkunut reilut 3 viikkoa. Painoa on tippunut kilo tai kaksi, olo on hyvä ja kevyt, vaatteet ei enää kauheesti kiristä eikä mielitekojakaan ole liiemmin ollut. Paitsi Maraboun Japp-suklaa! Tai sitten se uusi lakritsinmakuinen Kismet. Tarviiko niiden keksiä dieetin aikana joka päivä jotain helevatan uutuussuklaita?! Äääääh!!! Nojoo, ei liity tähän juttuun. Kunhan kävi mielessä. Taas.

Koska mun ei ole ollut missään kohtaa tarkoitus laihduttaa itseäni ”missin mittoihin” (vaikka ei misseissä ole mitään vikaa, world peace!), vaan tavoitteena on sellanen kiva, naisellisen lihaksikas, terve ja tietty kuumahottisseksikäsjillianmichaelstyyppinen vartalo, on mun jokapäiväinen menuuni kohtalaisen runsasruokainen. Nälkää ei siis tarvii nähdä. Kummiskin sinne miinuksen puolelle on kaloreissa päästävä, jotta se lukema vaa´assa laskisi. (Mensaanhan mun pitäis tällä älykkyydellä pyrkiä. Tai eduskuntaan.)

Tänään ei silti ollut miinuksista tietoakaan, vaan tänään tankattiin. Eli täytettiin lihasten glykogeeni- eli energiavarastot. Miten? No ruoalla, daa! Tarkemmin ottaen hiilareilla, mitä mun normaalista ruokavaliosta kyllä löytyy mutta silleen niukemmin. Tankkaamisen tarkoituksena on saada lihaksille lisää glykogeeniä käytettäväksi, jotta saisin treeneistä enemmän tehoja irti ja lihasmassakin säästyisi ”laihtumiselta”. Toinen tarkoitus on myös herätellä ja buustata vähän tuota aineenvaihduntaa. On kai niitä muitakin tarkoituksia mut taas guuglaamalla löytyy lisäinfoa jos kiinnostaa. Mä mikään teoreetikko ole.

Tankkauspäivän voi suorittaa monella eri tavalla, mutta tiukkis-Anne halusi taas päättää mun puolesta ja sain emoijit tarkat ohjeet sähköpostiin jo pari päivää sitten. Härremingyyd sitä ruoan määrää!! Kyllä siinä eväitä punnitessa ja valmistellessa kävi pari kertaa mielessä, että mihin ihmeessä mä meinaan kaiken sen ruokamäärän tunkea.

: Härreminguud. Eikä tässä ole ees vielä kaikki.

: Ilme siksi, koska suolaton puuro on.. no.. suolatonta.

Aamupuuro mansikkahillolla höystettynä upposi helposti nassuun reippaan aamulenkin jälkeen, ei kyllä tehnyt tiukkaakaan. Parin tunnin päästä oli kuitenkin jo aamuvälipalan aika, ja vaikka nyt ei suoranaisesti mikään kauhee nälkä vielä ollut, sain kuin sainkin syötyä ihan jäätävän saavillisen hedelmäsalaattia. Unohtamatta riisikakkuja (joista osan jouduin mussuttamaan oppilailta salaa luokassa tietokoneen takana, välitunti kun loppui pahasti kesken). Ennen kuin olin kunnolla ehtinyt putsaamaan riisikakun muruset pois rinnuksilta, oli jo lounaspastan + reilun leipäviipaleen aika. Työpäivän päätteeksi koitin ahtaa itseeni vielä lisää sitä leipää ja tuoreita kasviksia, tuoremehulla alas huuhdeltuna. Päivälliseksi vielä pastaa ja ruisleipää.

: LEIPÄÄÄÄ!!

: Ei uppoo. Ja sottasin paidankin. Kele.

Jäikö nälkä? Ööh.. Ei. Paitsi että unohdin iltapalaksi syömäni jäätelön, mutta jätskillehän nyt aina löytyy tilaa. Sille on ihan oma mahansa.

Nyt oottelemaan huomista ruokakrapulaa. On muuten ihan kamalista kamalin olotila, ei paljoo jää toiseksi siitä toisella tavalla aiheutetusta darrasta. Muttajoo, semmosten asioiden ympärillä pyöri tää päivä.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

juttajutut

Sellaista ihmisten ruokaa

Ollut vähän rikkonaisia nää työviikot viime aikoina, vuorotellen kun kaikki sairastellaan. Tällä kertaa vuorossa on meidän viisvee, kurkunpääntulehdus taitaa olla diagnoosi. Hoitomuotona leffat ja tietty jäätelö. Ja äidin syli. Pikkumuija oli onneksi jo niin hyvävointinen, että se pääsi lähtemään päiväkodin järjestämälle kevätretkelle läheiselle maatilalle, ammuita ja röhröhhejä ihmettelemään. Se kun niistä niin tykkää.

: Laatuaikaa <3

Ihan parasta olla välillä tuon isomman naperon kanssa ihan kaksistaan, harvinaisia tämmöiset hetket kun saa antaa toiselle jakamattoman huomionsa. Paitsi että kyllä mä hetken kirjottelinkin siinä sen vieressä, mutta ihan luvan kanssa. Hän halus kattoo ”poikien leffaa” ja siihen ei kuulemma äitiä tarvita. Jäätelö riitti. Sille, ei mulle.

Mitä mä sitten saan syödä? (Vähän kökösti vedin ton aasinsillan jäätelöstä mun dieettiin, mut saa luvan kelvata. Harjoitan tässä samassa armollisuutta itseäni kohtaan. Tai sitten keksin vain tekosyitä. Ihansama, asiaan.)

: Aamiaistykötarpeet.

: Aamushotti. Ykkösellä. En edes irvistä.

Eilisen nälkävitutuskohtauksen jälkeen oli ihanaa herätä aamulla aamiaisen ollessa valmiiksi katettuna, tai paremminkin, punnittuna. Se mies joka meillä asuu tais lukea mun blogia eilen, tai sitten se saattoi olla muuten vaan kultainen. Pöydällä oli puurohiutaleet lautasella, oliiviöljy sitruunamehulla höystettynä shottilasissa, jääkaapista löytyi mehukeitto ja raejuusto. Just niinku pitikin olla, gramman tarkkuudella. Ihana mies mulla!

Monet ihmettelee hiljaa mielessään tai suoraan päin naamaa kritisoiden tuota ruoan punnitsemista, mut en siitä jaksa välittää. Eikä mun sitä tarvii sen suuremmin puolustella tai selitellä, se toimii mulla. Niin kovin yksinkertaista. En näe siinä mitään ongelmaa, että mun suuhun menevä ruoka punnitaan ennen valmistamista keittiövaa`alla. Koska mulla on taipumusta vetää ruokaa kohtuuttomia määriä, on tosi helpottavaa ettei tarvitse aina miettiä paljonko mitäkin saa syödä. Ja samalla kun mä kiltisti tuota ruokavaliota noudatan, mä alan itsekin oppimaan mitä mun kuuluu syödä ja miksi. Nih!

: Jääkaappiin valmiiks pilkottu salaattipohja nopeuttaa eväiden valmistamista.

Koska dieetin kiristymisen myötä aamun puuroannoksesta vähennettiin pikkuisen, alkaa lounasaikaan olemaan jo aika kova nälkä. Alkuvuodesta kävin töissä koulun ruokalassa syömässä lounaan, mutta nyt oon kiltisti vienyt aina omat eväsrasiat mukanani. Monilla tyssää tässä kohtaa dieetti, kun ei muka jaksa/ehdi/kykene tekemään niitä eväitä, ja sit joko jättää syömättä, syö liian vähän tyyliin ”otan sitte vaan salaattia” tai korvaa aterian esim. protskupatukalla. Tunnustan että oon välillä harrastanut tuota viimeistä vaihtoehtoa, mut vaan sillon kun on ihan pakko. Se ei kuitenkaan vastaa samaa asiaa kuin kunnon ateria ja sen lisäksi, siitä ei lähde nälkä samalla tavalla kuin syömällä ruokaa. Ja sit taas vituttaa. Mut onhan se noista kolmesta se paras vaihtoehto. Mulla kulkee oikeestaan aina protskupatukka tai – jauhetta mukana kassissa, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Välipalaksi syön rahkaa. Ja se on musta hyvää. Tossa jos nopeesti laskee niin viime kesäkuun jälkeen mä oon syönyt lähemmäs 200kg rahkaa, eikä se silti ole alkanut tökkimään. Sinne vaan joukkoon mehukeittoa, marjoja tai hedelmä, vähän makeutusainetta ettei maistu niin happamalta. Ja pähkinöitä. Ja kahvia.

Päivällinen on melkein aina sama, enkä pysty käsittää, miksi se vaan joka päivä maistuu yhtä hyvälle?! Ei tarvii olla kovin ihmeellinen kokki että osaa keittää makaronit ja paistaa/maustaa jauhelihan. Tai jos ei onnistu niin sussa on jotain pahasti vialla. Oikeesti on! Ja siinä kestää n. 10 minuuttia. Raejuustoa ja salaattia/kasviksia kylkeen ja ateria on valmis nautittavaksi. Eikä se ole mikään kärpäsen paskan kokoinen annos. Dieetillä olo ei tarkoita sitä, että annoskoko pienennetään olemattomiin.

Iltapala noudattaa aikalailla samaa kaavaa kuin välipalakin. Eli rahkaa. Tai sitten voi tehdä vaikka munakkaan. Vaihtoehtoja löytyy kyllä, pääasia että ne ruokien ravintoarvot olis kohillaan. Mä en laske paljonko kaloreita syön päivässä, mut kaipa ne siellä 2000–2500 kcal paikkeilla on. Anne korjaa jos oon pahasti väärässä. Mä muuten just tänään hokasin, etten pysty salailemaan siltä mitään juttuja kun mä kirjotan kaiken tänne. Vähäks on ärsyttävää. Mut jos jotain positiivista, niin ei varmaan kauheen kattavia viikkoraportteja tarvii lähetellä. Säästyy siinä ainakin minuutti.

Joo mut siis tässä mun ruokavalio noinniinkun pähkinänkuoressa. Ihan perussettiä, ei mitään ihmeellistä. Ja mä syön. Syön paremmin kuin oon koskaan ennen syönyt. Ainoo vaan että turhat rasvat, voit, kermat, kastikkeet ja sen sellaiset jää pois. Ja kun syö hyvin, kroppa saa sen mitä se tarvii ja mielihalut pysyy loitolla. Tai no onhan niitä, aina niitä on, mut sellasia siedettäviä.

Niinku yks mun ihana työkaveri tuossa pari päivää sitten heitti katsoessaan opehuoneessa mun eväsrasiaan:

”Sä sentään syöt ihan tollasta ihmisten ruokaa.” Sellastahan se.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

juttajutut

Kun nälkä yllättää

Tää päivä ei kauheesti poikennut sellaisesta meidän perheen normipäivästä. Aamulenkille lähdin parin hassun nukutun tunnin jälkeen. Muuten jees, mut vähän väsytti ja toi penteleen polvi tekee kävelystä hetkittäin äärimmäisen hankalaa. Yritin silti ajatella kauheen positiivisesti:

Aamulenkki edesauttaa dieettiä parantamalla aineenvaihduntaa ja polttaa rasvaa tehokkaasti. No sitähän mää haluan.
Linnut laulaa kivasti.
Ei edes satanut vaikka Pekka Pouta niin väittikin.

Esikoinen heräsi melkein heti kun pääsin kotiovesta sisään siinä kuuden pintaan ja valitteli päätään. Tänään oli eskarissa tutustumispäivä, joten arvelin, että se päänsärky vois johtua vaan jännityksestä. No ei johtunut. Kuumeessa oli pikkuinen kun isi haki eskarista, eikä ääntä lähtenyt ollenkaan enää. Kiva, Vuoden Äiti –palkintoa odotellessa!

Pikkumuijan kanssa ollaan viimeiset 3 yötä valvottu yhden hemmetin kurkunpääntulehduksen takia. Nyt kun se alkaa tuosta tokenemaan, valvotaan seuraavat yöt isomman sankarin kanssa. Kerrassaan hienoa.

: Kipeä eskarilainen ja räkäinen pikkumuija <3

Teinihelvetissä oli tänään poikkeuksellinen päivä, kun kasit lähti Taito-messuille jo ennen puolta päivää. Jouduin Sain sijaistaa messuille mukaan lähteneiden opettajien oppilaita pari tuntia. Yhdellä luokalla oli edellisellä tunnilla alettu katsomaan leffaa. Laittaessani leffaa oppilaille pyörimään kuulin, miten luokassa kävi kauhea supatus ja kikatus. Siinä tulee aina vähän sellainen olo, että sulla on jotain ylimääräistä naamassa, vessapaperia roikkuu housuista tai jotain sellasta. Ei ollut.

”Ei vittu hei. Toi ope on se yks niistä Jutta-ohjelman läskeistä.”

Näin hienosti se yksi luokan tyttö siinä sitten jutteli. Katselin tuota pissistä oppilasta hetken ja kysyin sitten yrittäen kovasti olla repeämättä nauruun, tajusko se että mä olin paikalla ja omistan kuuloaistin. Kyllä tajusi. Joku toinen teini siihen sitten äkkiä lisäämään:”Älä murehdi ope, et sä enää oo yhtään niin läski, ihan normaali sä oot. Tai jotain.”

Awwww, ne osaa olla niin tahdikkaita noi teinit. Ihania kerta kaikkiaan.

Laitoin sitten sen leffan pyörimään. Ensin näkyi tissi. Se vilahti siinä noin sadasosasekunnin murto-osan mutta tissipä hyvinkin. Ja vähän sen jälkeen näkyi aika paljon kaikkea muutakin, ihan sellanen perus suomalainen elokuva siis. Oppilaiden (poikien) riemulla ei ollut rajaa, jos osaatte ollenkaan kuvitella millasia nuo teinit on kun sana seksi mainitaan/näytetään. Vieläkin vähän korvissa soi se niiden hysteerinen nauru ja kikatus. Semmosia hormonipesäkkeitä nuo teinit.

Töistä lähdin pankkiin lainaneuvotteluihin koska yksi ihana omakotitalo odottaa meitä muuttamaan. Olin laskeskellut, että ehdin hyvin himaan ennen välipala-aikaa, en siis ottanut muuta kuin lounaan mukaan töihin. Jumalauta, se pankkinainen pälpätti mulle ainakin kaksi tuntia. Tai sit se olin mä kun halusin kertoa koko elämänkertani sille, täysin tuntemattomalle naiselle, mainitsematta kuitenkaan olleeni yksi ”Jutta-ohjelman läskeistä”. Noihansama.

Ruokailuväli venähti kuitenkin yli 4 tuntiin. Olenko sanonut jo että ne ei saa venyä, koska alkaa kummasti nälättämään ja sitten iskee se ihan jäätävä vitutus. Ei mitään positiivista, koko elämä oli perseestä melkein kokonaisen tunnin. Ja vain sen takia, etten saanut ajoissa mun rahkaa ja hedelmää. Ja silleen pikkusen väsyttikin, saatana. Kotona odotti kaksi kipeetä lasta ja mies. Pyykkivuori kasvaa. Ulkonakin oli ihan paska keli (herra Pouta oli sittenkin oikeessa), kengät rikki, banaani liian kypsä ja meillä roikkuu edelleen vappupalloja joka paikasta. Eikä salillekaan saa mennä koska tarvii pitää lepoviikko. Sanoinko jo että meillä asuu mies? Sekin ärsytti. Ja tähän se vee sana vielä. Painokkaasti.

Mutta sitten se mies antoi mulle rahkaa. Ja sen ylikypsän banaanin. Ja kahvia ison kupin. Hiukan vielä mököttäen mä avasin feisbuukin, ja huomasin että Mun muotoisen FB-sivuilla oli 100 (S A T A) !!!!! tykkääjää..?!? Olin ajatellut, että sellaisnen määrä saavutetaan ehkä joskus kesällä tai syksyllä, jos tarpeeksi lahjon painostan pyydän sukulaisia ja ystäviä niistä tykkäämään. Ihan mieletöntä! Kiitos!

Ja sitten mä sain mun pikkuisen jäbäni viekkuuni sohvalle katsomaan leffaa. Siinä se istui, äidin sylissä, mun iso pieni eskarilainen. Ihan kekäleenä, ääni edelleen käheenä. Huomenna en mene töihin, vaan jään sen kanssa tänne röhnöttämään ja katsomaan leffoja sylikkäin. Ja syömään sillon kun kuuluu. Ja mikä parasta: mulla, suklaanhimoisella Jutta-ohjelman ex-läskillä ei käynyt tänään mielessäkään, että olisin mennyt herkkukaapille vetämään helpotusherkkuja siihen suurimpaan nälkään ja vitutukseen.

Olen mä siis varmaan jotain tässä matkan varrella oppinut.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

epävarmuusalueella

"Aloitan sen sitten maanantaina"

Mä oon pyrkinyt tietoisesti pääsemään eroon ajatuksesta, että dieetin täytyisi aina alkaa maanantaina. Tällä ajatustavalla koko edellinen viikonloppu menee mättäessä moskaa suuhunsa kuin viimeistä päivää, koska pian alkaa laihduttaminen. Maanantaiaamuna kun dieetin sitten pitäisi alkaa, on mässäilystä jäänyt niin kamala olo, ettei saa puuroa alas. Dieetti kusee, ja aloittaminen siirtyy viikolla, sillä eihän dieettiä voi aloittaa jos heti ensimmäinen aamupala tulee syötyä väärin.

Tuttua? Niin no siitä huolimatta tänään on maanantai ja mun dieetti alkoi. Sain eilen illalla ohjeet tulevia viikkoja varten, mutta niin kuin vähän arvelinkin, ei muutoksia normaaliin ruokavalioon juurikaan tullut. Pientä hienosäätöä ja siistimistä, viikonlopun herkkupäivät jäi pois. Siinä se.

Puolen vuoden dieetti loppui siis joulukuun alussa. Pari päivää loppupunnituksen jälkeen oltiin jo matkalla Thaimaahan. Kaksi viikkoa hotelliaamiaisia, ravintolalounaita ja -illallisia, jäätelöä, periaatteessa kaikkea sellaista mitä niin tutuksi ja turvalliseksi muodostunut dieettini ei sisältänyt. Ihme kyllä syömiset ei loman aikana lähtenyt kovinkaan pahasti lapasesta, päinvastoin mä tarkkailin koko ajan lähes hysteerisesti syömisiäni ja otin enemmän peiliselfieitä kuin koko elämäni aikana. Ihan vaan jotta ymmärtäisin sen, ettei yksi jäätelö päivässä saa mua lihoamaan takaisin kaikkia niitä 23 kiloa mitkä ohjelman teon aikana laihdutin.

: Peiliselfie. Yksi niistä miljoonista.

Silti mä podin huonoa omaatuntoa jokaisesta herkusta minkä suuhuni laitoin. Ja mieheltäni piti varmistaa joka toinen sekunti, näytänkö lihavalta. Onneksi tuolla tuntuu olevan kovin hyvät hermot. Joka aamu herätessäni päätin, että menen kiltisti omelettitädiltä pyytämään pelkkiä valkuaisia paistettuna. En ota yhtään croisanttia enkä varsinkaan hillolla täytettynä, pekoni on ehdoton nounou tai etten edes katso tarjolla oleviin kahvileipiin päin. Justiinsa näinhän se meni. Muutamaa viikkoa myöhemmin, joulun ja uuden vuoden jälkeen, ilmoitin Annelle haluni jatkaa valmennuksessa vielä seuraavat 6kk. En pärjännyt yksin. Siitä asti oon noudattanut ruokavaliota 5 päivää viikossa (6 ois pitänyt mutta 5 silti) ja pari päivää on mennyt herkutellen vetäen kaksin käsin ihan just sitä mitä mieli tekee ja määrällisesti aivan liikaa..

Tää juttu tuntuu nyt ihan kamalan vaikealta rajata yhteen oleelliseen asiaan. Mut palataan nyt kuitenkin tähän aamuun ja otetaan noi muut jutut sitten joskus toiste. Muuten tässä menee taas koko hemmetin yö. Puolet meni jo.

Dieetti. Moni mieltää sen laihduttamiseksi mut mä puhun paljon mieluummin kiristelystä tai keventämisestä. Siis nykyään puhun. Kyllä se oli ihan puhtaasti sitä laihduttamista ja valtavan läskimäärän polttamista tuon teeveestä tutun puolen vuoden ajan. Mut jos aatellaan vaan tätä päivää, niin mulle on toisaalta ihan sama mitä se vaaka näyttää, tärkeintä on se miltä tuntuu. Jep, se on totta! Sama tyttö joka pilasi monta dieettiviikkoa stressaamalla puolivälipunnituksessa uupuneen puolen kilon takia, on vihdoin oppinut olemaan kyttäämättä pelkästään vaakaa. Hurraa.

Mulla on kuitenkin ollut aika höttöinen/pehmoinen/höllyvä/nesteinen (suomeksi läski) olo viimeisen parin kuukauden ajan, ja halusin tehdä asialle jotain. Siistiä ruokavaliota, olla hetken ilman herkkuja koska en handlaa kohtuutta ja panostaa taas pikkusen enempi tuohon salilla ja aamulenkeillä käymiseen.

: Shuttifyyrakommatvoo. Ei ihan kauheen paha.

Joulukuun alussa painoin 67.2kg, tänä aamuna vaaka näytti lukemaa 74.2kg. Jos tohon Tahko-painoon lisää hiilareiden lisäämisestä ruokavalioon tulleet 2-4kg, niin ei sitä ylimääräistä nyt niin kauheesti kuitenkaan ollut kertynyt. Jos jäit miettimään tuota painon paljoutta, niin mä en haaveile missimittaisesta vartalosta, vaan terveestä, lihaksikkaasta vartalosta. Semmonen Jillian Michaelsin tai Eva Wahlstömin kroppa ois oikeen vaan kiva! Siis sitten joskus, ei sellasta ihan parissa viikossa tehdä.

Turkin matkaan on aika tarkkaan 4 viikkoa aikaa, katsotaan josko siinä ajassa sais hilattua tuon painon sinne pikkusen alle 70 kiloon. Ja saada selkämuhkurat näkyviin. Takareisissä ei ole mitään muotoa. Eikä vatsalihaksetkaan haittais lainkaan. Olkapäätkin saisivat pyöristyä. Ja äässi.

Pääsisinköhän mä seuraavaksi Pientä pintaremonttia – ohjelmaan..? Hahhaa.

Koska vaaka ei kerro kaikkea, niin aloituskuvat oli taas otettava. Tuolla aamupakkasessa seisoin melkeen ilkosillani ja annoin miehelleni ohjeita siitä, miten kuvat tulee ottaa. Ihan nätisti sanoin. En määräillyt. Enpä. Tämmöset niistä sitten tuli. Jos niissä on jotain vikaa niin syy on Mikan, niinku aina.

: #oolmoustneiked #nofilter

Kumma juttu, mutta vaikka tiedän että muutos vuoden takaiseen ulkomuotooni on ihan valtava, en silti vieläkään tajua minkä kokoinen oikeasti olen. Jos eteeni laitettaisiin sellainen rikossarjoista tuttu tunnistusrivillinen eri kokoisia naisia, ja mun pitäisi valita sieltä eniten itseäni muistuttava tyyppi, valitsisin melko varmasti paljon itseäni isomman. Samoin jos vertaan nykyistä minua loppupunnitusminuun, koen olevani nyt paljon isompi (läskimpi). Se on oikeesti tosi rassaavaa.

Onneksi Anne on lohduttanut, etten ole ainoa jonka pää on jäänyt muutoksessa pahasti jälkeen. Kyllä se sieltä perästä kuulemma tulee. Helvetin hidas se silti tuntuu olevan.

Mut tässä kohtaa pistän nyt pisteen tälle rönsyilevälle tekstille ja jatkan heti kun se osa päästä missä mun aivot on pääsee perille. Muina dieettihörhöinä täällä jo yhden päivän jälkeen.

Kovin kuulostaa lupaavalta.

No kommenttia

, by Mun muotoinen

juttajutut

Oispa rahkaa

Ehkä maailman paskin päivä lähteä kauppaan näin pyhäpäivän jälkeen, mutta pakkohan se oli kun jääkaappi alkoi olla ihan tyhjä. Olen pikku hiljaa alkanut sisäistämään sen, että on paljon helpompaa välttää mielitekoja ja olla muutenkin lipsumatta dieetistä, jos kotona on aina valmiina kaikki tarpeellinen seuraavaa ruokaa varten. Olisi myös tärkeetä muistaa syödä 3-4 tunnin välein, jotta aineenvaihdunta pysyy liikkeellä. Kun syö säännöllisesti ei pääse nälkäkään yltymään niin kovaksi, että sen takia tekis mieli alkaa dieetin noudattamisesta lipsua.

Kaikki nälkäisenä kaupassa käyneet varmaan tietää kokemuksesta, että lapasestahan se aina sillon lähtee. Luulen myös, että rakas miehenikin tykkää musta enempi silloin, kun saan ruokaa riittävästi ja säännöllisesti, vaikka mitään nälästä johtuvia raivokohtauksia kiukutteluja en tietenkään myönnä. Mä oon ihan huikee vaimo. Ainakin omasta mielestäni.

Saan lähipäivinä uuden, hiukan tiukemmaksi muokatun ruokavalion Annelta. En tarkkaan vielä tiedä mitä tuleman pitää, mutta uskoisin, että osaan jo hieman ennalta arvata mitä se pitää sisällään ja siksi tehtiin tänään jo koko ensi viikon ruokaostokset. Kaupassa käymisestä on tullut viime kesäkuun alun jälkeen kovin helppoa, koska tiedän tarkalleen mitä me tarvitaan. Vaikka lapsetkin voivat totta kai syödä samaa ruokaa kuin me (mies siis syö samaa ruokaa kuin mä, SYDÄN!), niin kyllä mä usein heille valmistan omat pöperöt. Eikä esikoinen ole koskaan tainnut olla ihmeissään, vaikka äiti ja isi syö eri ruokaa kuin hän. Voihan se olla, että koska me ei tehdä dieetistä kotona mitään isoa numeroa, ei hän taida edes aina huomata eroa.

Vielä vuosi sitten kävimme monta kertaa viikossa kaupassa (+siihen lisäksi ne illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen suoritetut huoltoasemalla käynnit kun herkkuja teki mieli..). Koskaan en suunnitellut sen tarkemmin mitä ruokaa viikolla laitan, vaan ostokset tehtiin ja ateriat valmistettiin lähes aina fiilispohjalta ja tietty sen mukaan, mitä jääkaapista löytyi. Lasten ruokailusta oon aina ollut tarkka, mutta usein se menikin siihen että tein lapsille ruoat ja napostelin itse pitkin päivää mitä sattuu. Lasten mentyä nukkumaan olikin sitten jo niin jäätävä nälkä, että söin aina ihan helv älyttömän isoja satseja ja kaikkea mitä käsiinsä sai. Nyt käydään 1-2 kertaa viikossa ruokaostoksilla, ja se riittää ihan hyvin. Ei tule ostettua mitään turhia juttuja eikä myöskään mee ruokaa roskiin. On muuten oikeesti tosi harvinaista että meidän jääkaapista löytyis jotain vanhentunutta tai pilaantunutta tavaraa!

Onko se terveellinen, puhdas ruoka sitten kalliimpaa kuin ”tavallinen” ruoka? No tuleehan siinä eroa kauppakassin hinnalle jos ostan paistijauhelihan sijasta makkaraa tai jätän kasvikset ostamatta koska pupunruokaa. Myös marinoidulla ja marinoimattomalla lihalla on kohtalaisen iso hintaero. Pähkinät on kalliita, ja tuleehan rahkasta ja raejuustostakin kuukausittain maksettua aika monta euroa.

Ja sitten tulee se mutta. Mutta. Kaikki herkut jää nykyisin hyllyyn. Ruokaa ei tule ostettua liikaa, koska mä tiedän tarkasti kuinka paljon meillä viikossa kuluu mitäkin. Me ei käydä ravintolassa juuri koskaan syömässä, ja mihin tahansa mennäänkin niin meillä on useimmiten omat eväät mukana. Siinäkin säästää aika monta penniä.

Kaikista tärkein säästö tässä puhtaamman ruokavalion noudattamisessa on se, etten mä enää parjaa, ruoski ja rääkkää niin paljon itseäni koska ruma, lihava ja muutenkin ällöttävä, epäkelpo yksilö. Mä ihan nykyään tykkään itsestäni, ja se on multa paljon sanottu se. Joojoojoo, on niitä päiviä kun mä tuskailen roikkuvine mahoineni ja alleineni ja inhoon ulkonäkööni mut hei, mä oon nainen. Daaa!

Aamulla pitäis lähettää Annelle aamupaino. Tekis mieli lähteä lenkille...

No kommenttia

, by Mun muotoinen

juttajutut

Munkiton vappu

Kuten ensimmäisessä postauksessani mainitsin, alkoi Jutta-projektini melkein tukehtumalla munkkiin. Ei, mulle ei siitä jäänyt mitään sen suurempia traumoja, mutta tämä vappu tullaan meidän perheen aikuisten osalta viettämään silti täysin munkitta. Ja simatta. Ilmapalloja ja serpentiiniä kyllä löytyy, ei me ihan niin tylsiä sentään olla.

Mun superdieetin aikaisten ahaa-elämysten parhaimmistoon kuuluu se, että opin juhlimaan ilman jäätävää ruoan mättämistä. Toki välillä on kiva herkutella, mutta mulla se tuppaa menemään aina ihan yli. Ensin vedetään massu ihan piukkaan kaikkea mitä on tarjolla, siis ihan kunnon ähkyyn asti. Vähän ajan päästä kun hiukan taas alkaa olo helpottaa niin johan on taas rekkalastillinen tavaraa matkalla suuhun. Ai miten fiksua, eikö?

Tässä kohtaa olisi upeeta jos voisin hehkuttaa, että homma on nykyään hanskassa ja vastaavia ylilyöntimässäämisiä ei enää tapahdu, vaikken ottaisikaan omia eväitä juhliin mukaan. Paskat. Ihan lähtee edelleen lapasesta tuo syöminen, liian usein. Tuntuu kuin mussa olisi joku kytkinjärjestelmä, jossa on kaksi eri asentoa: ON ja OFF. Mä pystyn helposti totaalikieltäytymään kaikista herkuista ja noudattamaan pilkuntarkasti ja lipsumatta annettua ruokavaliota, mutta annas olla kun se ON-vaihde kytketään päälle (mun päässä soi jostain syystä Cheekin ”Sokka irti”).

Eniten mua ketuttaa se, että mä kyllä tiedostan tän ongelman itsessäni. Mä ahmin. Mä en osaa nauttia ruoasta, hyvä jos pari kertaa muistan puraista ennen kuin nielaisen. Näin. Mut jos kerran tän asian näin hienosti tiedostan, miksen osaa tehdä asialle mitään..?! Miksi kerta toisensa jälkeen pitää syödä se suklaalevy ennen kuin olen edes ehtinyt ottaa hyvän asennon sohvalla? Miksi pitää syödä lisää, vaikka olo olisi jo kylläinen?

”Ei niistä vanhoista tavoista noin vain eroon pääse”, kuulen usein Annen mulle toteavan omaan rauhalliseen tyyliinsä. Turhauttavaa. Ihan hemmetin turhauttavaa, mutta myös niin totta. Kaipa mä joskus vielä opin. Olisi liian helppoa aina vaan kieltäytyä kaikesta, enkä mä edes halua elää niin. Voisin vaihtaa sen Fazerin Sinisen johonkin tummempaan versioon tai raakasuklaaseen, mutta ensinnäkin, yäk! Toiseksi, mä haluan oppia nauttimaan myös siitä pirun suklaasta. Siinä mulle tavoitetta kerrakseen.

Olen vuoden alusta asti noudattanut ruokavaliota melkeinpä lipsumatta 5 päivää viikossa. Jos rehellisiä ollaan niin tuossa pitäisi lukea 6 (yhtenä päivänä viikossa saa herkutella luvan kanssa), mutta siinä mä oon lipsunut.. Vaikka lukema vaa`assa ei mitenkään radikaalisti ole muuttunut dieetin päättymisen jälkeen, on silti olo hieman läski ”nesteinen”, ja haluan kiristellä kroppaa ennen kesäkuun alun Turkin lomaa. Onhan ne biksut mukavampaa laittaa päälle kun ei höllyä ihan joka paikka.

Thaimaa 12/2014 <3

Siinä siis syy munkittomuuteen. Mä olin jo täysin asennoitunut dieetin alkamiseen, mutta toisin kävi, kun kuumemittari kohosi 39 asteeseen alkuviikosta. Influenssasta ja kurkunpääntulehduksesta huolimatta noudatan normaalia ruokavaliota, tällä kertaa ilman viikonloppuherkuttelua.

Toivottavasti ensi viikon alussa olen jo siinä kunnossa että voidaan alkaa karsimaan liikoja pois.. Eipä tässä kuitenkaan mitään hätää ole. Paitsi liikkumaan pitäis päästä. Mielellään heti.

Hyvää vappua kaikille <3

No kommenttia

, by Mun muotoinen

Pages

Vuosipäivä

Pulled Turkey -burgeri mun tyyliin

Kun vaan täytyy pystyä

Hei me tankataan

Sellaista ihmisten ruokaa

Kun nälkä yllättää

"Aloitan sen sitten maanantaina"

Oispa rahkaa

Munkiton vappu

Labels

MARIA

Mun muodot Facebookissa

vanhat jutut

Instagram

Blogiarkisto

Popular Posts

Pages

Labels

MARIA

Mun muodot Facebookissa

vanhat jutut

Instagram

Blogiarkisto

Popular Posts

Subscribe