Kyllä se nyt vaan on niin, että mä olen lopen kyllästynyt olemaan tämmöinen kankea, rättiväsynyt, muiden perässä läähättävä punkero. Tässä viime päivinä, vanhoja postauksia läpikäydessäni olen joutunut kohtaamaan useita kauniita kuvia ja paino-ongelmointiin sekä lihavuuteen liittyviä "ei enää ikinä" -toteamia. Ja tässä sitä kuitenkin taas ollaan. 

Muina punkeroina.

Kuitenkin joka kerta ollessani ihan fiiliksissä siitä, että pääsisin vihdoin aloittamaan säännöllisen ja tavoitteellisen treenaamisen, tulee seinä jonkun sortin sairauden muodossa vastaan. Ihan joka helvetin kerta. Kaipaan säännöllistä salilla treenaamista, mutta samalla sen aloittaminen piiiiitkän tauon jälkeen pelottaa aika tavalla. 

En nimittäin ole koskaan unohtanut, miltä ensimmäiset PT-Annen vetämät treenikerrat Jutta-projektin alussa tuntui. Hävetti ihan hullusti heilua pikku painojeni kanssa, naama tuskasta punaisena, lihaksia tursuilevien, upeiden fitness-kissojen vieressä. Itselläni kun tursuili ihan kaikki muut paikat, ei lihakset. Muistan, miten vaikeaa oli katsoa itseään peilistä. Piti painaa silmät kiinni, tiukasti, ettei tarvitsisi katsoa sitä möhömahaista, punanaamaista punkeroa.

Yritän myös kuumeisesti päättää, millä salilla jatkossa treenaisin. Mulle jo kovin tutuksi tullut Gym2000 -sali on varustetasoltaan ja henkilökunnaltaan ihan huippu, mutta matka Turkuun jumppaamaan on turhan pitkä. Kun muutenkin tuota treenaamiseen jäävää aikaa on hyvin rajallisesti, tuntuu hölmöltä kuluttaa matkoihin niin paljon aikaa. Maskussa on myös oma kuntosali ryhmäliikuntoineen päivineen ja pienempiä, käyttömaksuiltaan lähes ilmaisia kuntosaleja löytyisi lähikunnista useampia. 

Että nyt niitä päätöksiä vaan kehiin sitten, ennen kuin taas joku uusi tauti estää treenaamisen. Treenivaatekertakin pitäisi uusia. Sitten on enää päästävä yli siitä korkeaksi kasvaneesta salin kynnyksestä ja opittava niitä paljon mainostettuja malttia ja armollisuutta.

Apua saatana!

Kaksitoista vuotta.

Nykyään tapahtunutta muistellessa päällimmäiseksi tunteeksi nousee inho tekijää kohtaan. Pelko on väistynyt jo ajat sitten, vaikka tuo säälittävä ihminen istuttuaan reilut pari vuotta tapon yrityksestä vankilassa, asuttaa rakasta Turkuamme edelleen. Pari kertaa olen hänet nähnytkin. Viimeksi muutama vuosi sitten, kun esikoiseni melkein juoksi hänen pyöränsä alle ruokakaupan edessä. Kerran kyseistä miestä etsintäkuulutettiin facebookissa, kadonneena kuulemma oli ollut oman aikansa. En jakanut ilmoitusta. Minulle olisi ollut aivan sama, vaikka mies olisi löytynyt Aurajoen pohjasta. En siitä olisi kuitenkaan iloinnut. Hän ei ole edes säälini arvoinen.

En ole katkera. En edes kovin usein enää ajattele koko asiaa. Uusia ihmisiä tavatessani saatan joskus kertoa kokemastamme, mutta enää se ei samalla tavalla hetkauta. Emme me sille mitään voineet. Olimme vaan väärässä paikassa väärään aikaan. Joku toinen ei siitä ehkä olisi selvinnyt. Me selvisimme, nousimme takaisin jaloillemme entistä vahvempina. Yhdessä. Perjantain sydäntäsärkevän surulliset tapahtumat Turussa saivat arvet hetkellisesti aukeamaan. Ne sulkeutuivat kuitenkin nopeasti yhtä napakasti kiinni kuin mitä olivatkin. 

Minussa ei ole enää tilaa pelolle.

En vähättele. En vähättele mieheni kokemaa tuskaa, en myöskään omaani. Koimme asian yhdessä, vaikka kokemuksemme tapahtumasta ovat täysin erilaiset. Toisen maatessa TYKSin leikkaussalissa henkihieverissään elin itse henkisesti romahtaneena, epätietouden ja pelon kourissa. Tuo pelko kulki mukanani pitkän matkaa, hiljalleen muuttaen muotoaan lamaannuttavasta paniikista hermostuneisuuden kautta epävarmuuden ja hetkellisiksi turvattomuuden tunteiksi. 

Lopulta huomasin, etten yksinkertaisesti enää pelännyt. Ehkä pelästyn välillä, mutta pelko ei enää ole se kaikista valtaapitävin tunne. Pelko vahvisti minua, kovettikin osittain. Kuori ei kuitenkaan ole niin vahva etteikö sitä voisi murtaa. Mutta osaan jo itse muurata sen takaisin umpeen.

Ei ole väärin, että pelkää. On ihan normaalia olla peloissaan ja tuntea (tervettä) pelkoa, mutta se ei saa kontrolloida tai määrittää elämää. Kohdattuani omien pelkojeni ruumiillistuman ensin oikeussalissa ja sittemmin Turun toreilla ja rannoilla, tiedän saaneeni yliotteen omista möröistäni. Menneet ovat menneitä, toki muistot säilyvät läpi elämän. Olen kuitenkin onnistunut vaativassa tehtävässä muuttamalla pelon, epätoivon ja epävarmuuden tunteet vahvuuksiksini. Se vain vei vähän aikaa.

Tärkeintä on, että sain pitää suurimman voimanlähteeni rinnallani. 

Yhdessä selviämme ihan mistä vain.

Omnia vincit amor - Rakkaus voittaa kaiken.

Istun laivan buffet-ravintolassa. Lapset ovat onnessaan herkkupöydän runsaista antimista. Syövät, juovat ja naureskelevat omille hölmöille jutuilleen. Minä nauran mukana. Nautin suunnattomasti lasteni seurasta. Olemme matkassa kolmestaan isin ahkeroidessa töissä viimeisiä päiviä ennen kesäloman alkua. Kaikki on kerrankin sujunut täysin mutkattomasti, lapset ovat hyväntuulisia eikä mistään ole tarvinnut hermostua. 

Palaan pöytään muutamaa minuuttia myöhemmin. Huojentuneena totean, etteivät lapset edes huomanneet poissaoloani. Pyyhin jäätelöt lasteni poskilta ja hiuksista, haen kupin kahvia ja huokaisen helpotuksesta. Olo on jo paljon parempi. Syke tasaantuu. 

En voi antaa pelolle tilaa. Minun on pysyttävä vahvana. Kaikki on hyvin.

Illalla lasten mentyä nukkumaan rojahdan sohvalle ja romahdan. Koko päivän kestänyt teeskentely on vienyt voimani, kyljessä yltyvä paineentunne, lämmönnousu ja hetkelliset, ärhäkkäät kipukohtaukset turruttaneet järkeni. En pysty ajattelemaan selkeästi. Kauhukuvat tiensä päähän tulleesta maksasta, kuolemasta ja äitinsä menettäneistä lapsistani valtaavat mieleni. Kyyneleet virtaavat vuolaina jokina poskilleni. 

"Lupaa mulle, ettei kukaan toinen nainen tule ikinä kutsumaan itseään mun lasteni äidiksi.", nyyhkytän surkeana miehelleni. 

"En halua joutua taas sairaalaan. En halua, että kaikki alkaa taas alusta. Mä en ole missään määrin valmis uuteen kortisonikierrokseen. En just nyt vaan jaksa tätä paskaa!" 

Hän silittää päätäni, yrittää avata suunsa lohduttaakseen, mutta pyydän häntä olemaan hiljaa.

"Sä et voi ymmärtää, miltä musta tuntuu. Se on ihan ok. Mua nyt vaan pelottaa ihan helvetisti."

Tiedän pelon olevan tavallaan turha, mutta voimavarani eivät yksinkertaisesti aina riitä pitelemään aisoissa pahimpia pelkojani. 

"Ymmärräthän Maria, että vaikka sairautesi on harvinainen ja vakava, ei se tarkoita sitä, että kaikki kivut kehossasi merkitsisi tulehduksen uusimista." kuulen tutun lääkärin sanovan rauhallisella äänellään, samalla  kuitenkin määräten kaikki mahdolliset verikokeet seuraavalle päivälle. 

Ymmärränhän minä. En minä tyhmä ole. 

En vain aina jaksa olla vahva.

Kädet hikoilee, sydän kasvattaa hetki hetkeltä lyöntitiheyttään. Levottomasti nukutun yön jälkeen ajatukset harhailevat eikä yhdessäkään niistä tunnu olevan pienintäkään järkeä. Suodatinpussi täyttyy rutiininomaisesti kahvimitallisista, laskeminen kuitenkin unohtui jo ensimmäisen lusikallisen jälkeen. Hermot vetelevät viimeisiään.

Miksi mun piti sairastua? Miksi? 

Tuon kysymyksen herättämissä tunteissa vellominen on loputon suo. Ei se minua paranna, vaikka kuinka päätäni hakkaisin seinään ja kiroaisin kaikki maailman autoimmuunisairaudet syvimpään helvettiin. Siksi on parempi vaan hiljaa hyväksyä ja olla kiitollinen siitä, että arpaonni suosi kuitenkin toistaiseksi kohtalaisen vähäoireisella taudilla. On niitä paljon pahempiakin muille jaeltu.

Valehtelisin kuitenkin isosti, jos väittäisin ettei tuntuisi missään. Kyllä se tuntuu, vaikka se ei päällepäin näy kuin silloin, kun vajaatoiminta kellertää silmät tai kortisoni turvottaa naaman kolminkertaiseksi. Puhun asiasta avoimesti, koska en ymmärrä hyssyttelyä. Uskon myös, että toisinaan ajatusten oksentaminen helpottaa pahaa oloa, kunhan sitä ei nyt ihan tavakseen ota. Ainakaan ihan näin julkisilla paikoilla. 

Osaanhan minä myös vitsaillakin asiasta, koska musta huumori!! Mitä elämä olisikaan ilman sitä. Tässä jokunen tovi sitten minulta kysyttiin, muuttuisiko elämäni paljonkin jos tauti etenee ja maksa lopettaa kokonaan toimintansa. Kyseinen ihmisen anatomiaan perhehtymätön ihminen ei oikein ymmärtänyt, miksi kysymys jollain sairaalloisen kierolla tavalla huvitti minua suuresti.

Lukuisista tarkistuskerroista huolimatta omakanta.fi ei ole vielä päivittänyt tietojani ajantasalle. Josko jo huomenna päästäisivät minut jännityksestä, jotta saisin seuraavat 3 kuukautta, aina seuraavaan kontrollikäyntiin asti, hengittää taas hieman vapaammin.

Väittävät, että tähän jossain kohtaa tottuu. Että tämän kanssa oppii elämään. 

Tänään ei ole vielä se päivä. 

Tänään minä vihaan sinua, autoimmuunihepatiitti!

Perheelle täysin pyhitetyn, eilen päättyneen loman jälkeen päässä surraa monta aihetta, joista voisin kirjoittaa. Voisin ylistää uskomattomia, äärimmäisen reippaita pikku reissaajiani. Ei olisi myöskään vaikeaa hehkuttaa täydellisesti onnistunutta, erittäin rentouttavaa ja kaikin puolin viiskauttaviis lomaa Turkin Okurcalarissa. Tai vastaavasti listata, mitkä asiat lasten kanssa reissatessa mahdollisesti saattaa vituttaa, sekin onnistuisi helposti.

Yhtä hyvin aiheena voisi olla kymmenen vuorokautta kestänyt epämukavuusalueella olo esitellessäni ei-kesäkunnossa olevaa vartaloani julkisesti uikkareissa, ensikättelyssä rikki mennyt Tokmannilta ostettu tankiini vai mikälieskirtini, kortisonin uuvuttama iho, suklaakastikkeella höystetyt aamiaispannarit ja all inclusive -ruokailu, puhumattakaan tapakasvatuksesta, jota voisin antaa rakkaan itänaapurimme röyhkeänsorttisille turistiheeboille. Tai sitten kotiinpaluun tylsyydestä ja hienoudesta. Niistä voisin kirjoittaa. 

Voisin myös unohtaa blogipäivityksen tältäkin päivältä kokonaan, koska eilen vahvasti alkanut (sammuin ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson alkutunnarin jälkeen sohvalle) Game of Thrones -maratoni kovasti kiinnostelisi.

Mutta ei. Mä käytän tämän ajan kirjoittamalla itsestäni.

Siitä, miten hyvältä tänään on tuntunut olla just mä. Miten muutamasta jo entuudestaan turhan kookkaalle vyötärölle kertyneestä lomakilosta ja yleisesti pöhöttyneestä olosta huolimatta olen tuntenut itseni ihan kauniiksi. Miten yllätin jopa itseni solmimalla hetkellisen aselevon pahimman arkkiviholliseni peilin kanssa. Ihan hätkähdin löytäessäni Turkin auringon paahteessa kivasti päivittyneen itseni keimailemasta peilin edessä, heti sen jälkeen kun olin kampaajakäynniltä kotiuduttuani kuluttanut puolisen tuntia pihallamme etsien parasta taustaa ja juuri sopivaa valotusta uudelle profiilikuvaselfielle.

Ehkä ei ole kuitenkaan syytä koittaa arvailla voittajaa, vaan todeta, että kaikella edellä mainitulla on osuutensa omahyväiselle hykertelylleni. Alan vihdoin, ainakin hetkittäin, olemaan sinut itseni kanssa.

Syksyllä tulee kaksi vuotta täyteen autoimmuunihepatiitti -diagnoosista ja sen myötä rankan kortisonikuurin aloittamisesta. Joillekin saattaa olla vaikeaa ymmärtää syvää vihaani tuota elämäni pelastanutta myrkkyä kohtaan, enkä lähde sitä nyt tässä edes avaamaan (koska se mies joka myös haluaa katsoa Game of Thronesia yrittää vihjailla jotain kirjoittamiseen tuhlaamastani ajasta). 

En myöskään halua pilata tätä hyvänolontunnetta palaamalla hetkeen, jolloin vihasin peilikuvaani. Aikaan, jolloin seisoin useita tunteja yksin vessan peilin edessä tuijottaen kortisonin runtelemia kasvojani ja itkien pahaa oloani. 

Koska juuri nyt mun on hyvä olla. 

Eikai sen ole niin väliä vaikka tälle kauan kaivatulle tunteelle ei jotain erityistä syytä löytyisikään. Ehkä se riittää, että ainakin tänään olen onnellinen ja voin hymyillä. Ihan jopa niin kovasti virnistellä että hampaat vilkkuu. Silleen sopivasti, että se hymy peittää alleen myös kauempaa katsottuna viiksiltä näyttävän, ihoa tummentavan maksaläiskän ylähuuleni päältä. 

Nyt äkkiä sitä fantasiadraamaa kehiin.

"Piristävien" juhlapyhien jälkeen on arkeen palaaminen ihan tervetullutta. Vaikka uskontoni (PT-Anne) yksi tärkeimmistä käskyistä lienee "Älä himoitse ruokavalion ulkopuolisia ravintoaineita tai muita ylimääräisiä kaloreita", menin vappuna silti ihan vahingossa syömään yhd.. no joojoo, kaksi munkkia. 

Miksimäsöinne?!? Jos nyt otetaan heti kättelyssä faktat haltuun, niin siihen paljon himoittuun ja peräänitkettyyn kesäkuntoon on vielä hyyyyyyvin pitkä matka, ja silti mä vedän onnellisena Annen kostoa kammoksuen munkkia. Kesäkuun alussa pitäisi mahtua edes jonkin sortin kesäkolttuun ja suunnata Turkkiin, jossa suurin osa ajasta tulee vietettyä melkeen alasti uikkareissa, altailla, muiden kanssaturistien joukossa. JASILTIMÄÄSÖINSEN!! 

Eihän siinä mitään, jos omaisin lähellekään normaalin tavoin toimivan aineenvaihdunnan/ruoansulatusjärjestelmän tai jos olisin muuten vaan maailman onnekkaimmassa, läpipaskojan asemassa, mutta ei. En ole en. Siinä se munkki näkyy edelleen naamassa, toinen ikävästi leuan alla. Eivätkä ne tosiaan ole ne tämän kropan ainoat ylimääräiset möykyt. Olo on kamalan paisunut, kasvot muistuttavat ennemminkin männävuosien rapsakoista sunnuntaiaamuista turvonneine silmineen ja tukkoisine oloineen kuin tipattoman vapun jälkeisestä munkkimorkkiksesta.

Kun aloitin blogin kirjoittamisen fitblogin puolella, olivat lähtökohdat täysin erilaiset kuin nyt. Olin terve, en ollut vielä tietoinen sisälläni tikittävästä maksapommista, kortisoni ei ollut tuhonnut lihaksistoani ja olo oli muutenkin kaikin puolin energisempi ja reippaampi. Vaikka olen kohtalaisella tunnollisuudella noudattanut minulle räätälöityä ruokavaliota jo viime kevään korvilta, ei vaakalukema ole hievahtanutkaan sitten helmikuun. Hel-VEtin motivoivaa, sanonpa vaan!

Motivaatio-orientoituneena, vahvalla kilpailuhenkisyydellä varustettu minuni ei siedä tällaisia alisuoriutumisia. Sellaisiksi minä ne miellän, epäonnistumisiksi. Matkaa joulukuun alussa varatessamme laskin täysin sen varaan, että kortisonin vaikutus ehtii katoamaan ja elimistöni toimii taas yhteistyössä kanssani. Ei siinä sitten kuitenkaan niin käynyt. Välillä tuntuu vaan niin kamalan vaikeelta pitäytyä ruokavaliossa, säilyttää itsekurinsa ja välttää repsahduksia, kun ei mitään kuitenkaan tapahdu. Menin tuossa saikun aikana katsomaan ihan motivointimielessä oman Jutta-jaksoni. Levy oli pölyttynyt kaapissa jo pidemmän aikaa, joten ajattelin saavani sen näkemisestä edes pientä potkua persiille. 

Olin täysin unohtanut sen jakson alussa olevan kotivideopätkän tussilla tuhritusta, ehkä pientä myötähäpeää herättävästä "mahanaamasta". 

- Moi! Minä olen Maria ja minä haluan kireän naaman..

No, täällä se taas on. Sama naama. Tosin mun ei tarvii sitä enää uudelleen näyttää telkkarissa. 

Reissuun on nyt reilut 4 viikkoa aikaa. Vaihtoehdot hurjaan muodonmuutokseen on aika vähissä, sillä Tallinnaan en ole menossa ja kaikenmaailman ihmedieetit on perseestä. Ei siis auta muu kuin olla valittamatta ja lipsumatta ruokavaliosta (Anne kostaa ne munkit kuitenkin, tavalla tai toisella). Mennä askel kerrallaan eteenpäin ja toivoa vatsamakkarat ristissä, että vielä jonain päivänä sitkeys palkitaan.

Vituttaa vaan niin vietävästi olla taas kerran lähtöviivalla. 

Tämä aihe on kulkenut mukana ajatuksissani jo pidemmän aikaa. Olen pyöritellyt sitä puolelta toiselle, miettinyt kaikkia mahdollisia tapoja tarkastella asiaa. Aihe on ollut somessa paljon esillä, mutta lähinnä vain sellaisesta näkövinkkelistä jota en itse omista. Enkä vieläkään tiedä, osaanko ilmaista ajatuksiani mitenkään ymmärrettävästi.

Body positivity, vartalopositiivisuus, kehotyytyväisyys, kropparauha. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. 

Paskaa. Enkä nyt yleistä, vaan kyse on ihan puhtaasti minun omasta mielipiteestäni, omasta vartalostani. Siitä, miten minä koen itseni. On siis turhaa vetää herneitä jo tässä kohtaa takaraivon perukoille asti, jos olet kanssani eri mieltä. Se on ihan sallittua se.

Kun kerran on kovalla työllä saanut aikaiseksi jotain, mistä on aivan saatanan ylpeä, on kamalan väärin, että se otetaan pois väkisin, kyselemättä. Ei ollut minun valintani ensin tehdä sekä fyysisesti että henkisesti suuri työ, tullakseni ulkonäöllisesti sellaiseksi joksi olen aina omassa päässäni mieltänyt itseni, ja sitten sairastua. Mulla oli vaan ihan jäätävän paska tuuri.

Sporttinen, kilpailuhenkinen, ahkera, energinen ja ihan vielä hyvännäköinenkin äiti-ihminen. Sellainen minä olen oikeasti, tai ainakin olen aina kuvitellut niin. Kolme vuotta sitten Jutta-ohjelmaan hakiessani tuon "todellisen minuni" esteenä oli 25kg, jotka nekin raskauden jälkeen takertuivat ja jäivät roikkumaan minuun syystä, ettei kroppani ole kai koskaan toiminut "normaalisti". En ole ikinä kieltänyt, etteikö myös huonoilla ruokatottumuksilla ja leveällä herkkuperseydellä olisi ollut näppinsä mukana hommassa, mutta läskisoppaa on aina ollut myös muut jutut hämmentämässä.

Ennen AIH-diagnoosia olin ihan tyytyväinen itseeni, noinniinkun naisen mittakaavassa. Toki silloinkin napisin liian hitaasti kehittyvistä lihaksista ja pienestä pöhöstä vatsanseudulla, mutta olin kuitenkin ohjelman ja PT-Anneen tutustumisen myötä saavuttanut sen mistä olin haaveillut. Peilikuvani vastasi vihdoin sitä Mariaa, jollaisena olin aina itseni nähnyt. Olin sinut kroppani kanssa. 

Olin kuullut kortisonin haitoista, mutta en edelleenkään voi uskoa sitä kaikkea paskaa, mitä se toi tullessaan. Alle kolmessa kuukaudessa painoin enemmän kuin Tahkon alkupunnituksessa. Kolminumeroinen lukukaan ei ollut kaukana. Kolmessa kuukaudessa menetin myös omat kasvoni. Tilalle sain jonkun saatanan ruman, tihrusilmäisen, kauttaaltaan karvoittuneen pallonaaman, mitä ihmiset ihmeissään jäivät tuijottamaan. Ja mitä minä vihasin.

Nyt kun kasvojen turvotus on laskenut ja viiksetkin on sokeroitu pois, jäljelle jäi vain ylipainoinen minä. Silloin kun kasvoni muistuttivat vielä todella epäonnistunutta Tallinnan reissun lopputulosta, oli helpompi selittää myös muu turvonnut olemus. Mua risoo ihan helvetisti, että uudet ihmiset joihin tutustun, näkevät minussa vain pikkuisen pyöreän, sellaisen pullantuoksuisen äitylin. Huomaankin usein avautuvani sairaudestani uusille tuttavuuksille miltei heti alkukättelyssä, jotta pääsen selittämään lihomiseni taustat. Kortisonin. Että en oikeasti ole syönyt itseäni lihavaksi. Että oikeasti olen helvetin urheilullinen, lihaksikas ja hyvärunkoinen nainen. Kato vaikka vittu guuglesta, jos et muuten usko.

Eilinen postaukseni poiki Facebookin sivuille kommentin, jossa ystäväni kehoitti olla aina haukumatta itseäni ja tykkäämään itsestäni enemmän. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö jossain määrin pitäisi itsestäni. Tykkään kyllä. Olen loistava äiti lapsilleni, hyvä opettaja (oppilailta ei kysytä), arvostan suunnattomasti kasvojani, osaan olla hauska ainakin omasta mielestäni ja vaimonakin ilmeisesti ihan toimiva ratkaisu. Olen hyvä juuri tällaisena, mutta se hyvä kulkee vääränlaisessa vartalossa. Se, että hyväksyisin vartaloni tämmöisenä, lihaksettomana, epäterveenä ja ylipainoisena, tarkoittaa mulle luovuttamista. Enkä todellakaan ole aikeissa luovuttaa, ennen kuin näen peilistä taas itseni. Minut. Juuri sellaisena mun muotoisena. Terveenä. Onnellisena.

Tunnen useita naisia, joita oma ylipaino ei haittaa. He ovat upeita, kauniita naisia, jotka kantavat itsensä tyylillä. He ovat itseensä ja ulkonäköönsä tyytyväisiä, ja varmaan juuri se saa heidät sillä tavalla kivasti sädehtimään. Ja minä ihailen heitä.

Ero mun ja kehopositiivisten ihmisten välillä on siinä, että minä en edes halua olla tyytyväinen ulkonäkööni enkä hyväksy sitä, että nykyinen vartalonmallini estää minua olemasta sellainen kuin haluan olla. Olen äärimmäisen kiitollinen tämänhetkisestä terveydestäni, koska asiat voisivat olla todella paljon huonommin. Mutta tyytyväinen en ole. Sen verran kuitenkin tykkään itsestäni, että voin jo heittää läppää läskeistäni ja kirjoittaa itsestäni huumorilasit silmillä, ja mulla on todella hyvä mieli siitä että blogin päivittäminen tuntuu taas kivalta. Vielä vuosi sitten itkin ja oksensin pahaa oloani. 

En todellakaan aio luovuttaa ennen asettamaani maaliviivaa, enkä tule olemaan tyytyväinen ennen kuin olen saavuttanut haluamani. Ja sekin on ihan ok, olla hiukan hukassa välillä. Epätasapainossa, epävarmuusalueella, täysin oman mukavuusalueen ulkopuolella. Uskon silti itseeni ja toivon, että kroppani alkaisi taas pian yhteistyöhön kanssani, jonka jälkeen osaisin nauttia ihanasta elämästäni vielä pikkuisen enemmän kuin nyt. 

”Mä en voi olla just nyt kipee!”, muistan ajatelleeni. FB:ssa julkaisemani kuvan alla oli monta pikaisen paranemisen toivotusta. Tuo päivä oli perjantai. Kaksi päivää olin jo samalla viikolla viettänyt kuumeisena kotona lepäillen muuttolaatikoita hiljalleen tyhjentäen. Torstaina palasin kuitenkin töihin, koska kiire, enkä halunnut olla riesaksi kenellekään. Meillä oli ihan uusi reksikin, mitäköhän se mun poissaoloista ajattelisi.

Tuona torstai-iltana vapisin peiton alla kuumeen lähennellessä neljääkymppiä. Varasin itselleni työterveyshoitajalta ajan, koska olin varma, että muutaman vuoden valvominen pikkumuijan sängyn vieressä ja siitä johtuva väsymys teki tuhojaan mun kropassa. Olin aivan saatanan väsynyt. Niin väsynyt, että pelkkä ajattelu sai hien pintaan. Kyljet oli kipeät, kosketukselle arat. Puhkesin itkuun, kun kerroin nimeni työterveysasemalla. Olin aivan loppu, ja se oli todella vaikeeta myöntää. Kerroin hoitajalle pähkinänkuoriversion siitä, millasta mun elämä oli ollut jo muutamia vuosia. Hän käski katsomaan peiliin ja kysymään itseltäni, onko ”romahtaminen” mikään ihme. Lääkäriaika varattiin maanantaille.


Viikonloppu piti levätä, mutta en osannut. Kun on niin paljon kaikkea, niin eihän sitä vaan voi antaa periksi? Maanantaina sepustin uudelleen elämääni lääkärille, joka kuulusteli mua yllättävän tarkkaan lähes tunnin. Vaikka tuo päivä on aikalailla hämärän peitossa, en ikinä unohda sitä häpeän tunnetta, mikä mut valtasi sinä päivänä. Minä, ruikuttamassa valkotakeille väsymystäni. Haloo saatana, mikä mua oikeen vaivaa? Labroihin ois pitänyt lähteä heti, mutta jätin sen seuraavaan aamuun, koska työpäivä ja oppilaspalaveri vielä sen jälkeen.

Seuraavana päivänä löysin itseni TYKSistä, sisätautien osastolta.

Itkettää. Vaikka kuinka monta kertaa olen itseäni kuluneiden kuukausien aikana syyllistänyt, tiedän, että tällä kerralla mun tekemisillä ei oo ollut osaa eikä arpaa sairastumiselleni, vaikka moni tuttu alkuun olikin varma, että proteiinipitoinen dieettini ja kova treenaaminen aiheuttavat autoimmuunisairauksia. Missäköhän lienevät lukeneet itsensä nuin fiksuiksi, tohtoreksi varmaan väitelleet. Kyllähän AIH:n kanssa voi elää, varsinkin nyt tulehduksen ollessa remissiossa jo kohtalaisen normaalia elämää, mutta se tulee kulkemaan mun matkassa mukana ihan loppuun asti. Kaikki oudot kivut ja tuntemukset, kuumeen nousu tai perus flunssa saa mut joka kerta varpailleen. Stressi sairaudesta ei lopu hyviin arvoihin verikokeissa, vaan sen jälkeen stressataan tulehduksen uusimisesta. Eikä se ajatus elinsiirrostakaan hyvälle tunnu.

Hävettää märehtiä tämmösiä, kun ei näille mitään voi. En kuitenkaan osaa enkä halua olla sellanen sateenkaaria paskova, feikkismailia vääntävä ilopilleri, mikä ottais kaiken vastaan hymyillen ja tyytyväisenä. Kuitenkin on todella väärin luulla, että en olis onnellinen kaikesta siitä ihanasta, mitä mun elämässäni on. Ei varmaan silti ole väärin toivoa enemmän kuin mitään muuta, että saisin pysyä terveenä ja että tää tauti pysyis siellä kuoressaan mahdollisimman pitkään.

Katselen ulos uuden kotimme ikkunan takaa aukeavaa sateista mäntymetsää. Vettä tulee kuin sen kuuluisan rouvan persiistä. Talo on hiljainen, koska se mies joka meillä asuu vei lapset töihin mennessään hoitoon. 

Pikkujäbän eskari on alkanut kunniakkaasti, mitä nyt pari kertaa on tullut päälleen alas kiipeilytelineeltä. On se sentään saanut sydämiä sisältäviä kirjeitäkin. Jaakolta. 

Pikkumuija on ottanut kesätauon jälkeen päiväkodin taas ihan haltuunsa. Sinne se aina jää onnesta soikeena aamuisin, rynnäten suorilta käsin aamupalalle. Tanssien. Siltä osin kaikki on siis ennallaan.

Ehkä silti koen hieman tarvetta valottaa parin kuukauden blogihiljaisuutta.

Pian viimeisen postauksen jälkeen saatiin avaimet uuteen kotiin, ja siltä seisomalta alkoi hyvin tiukkaan aikatauluun sullottu koko kämpän remontti. Tai no, minähän hoidin homman himaan siten, että rikoin jo pitkään kipuilleen ja mukana roikkuneen polveni heti ensimmäisenä iltana istahtaessani vessan pöntölle. Edelleen odotan maksusitoumusta polven magneettikuvaan. Keskimääräistä paremmalla sykkeellä toimii tää meidän vakuutusyhtiö.

Tehtäväni remontin aikana oli kuitenkin lähinnä viihdyttää lapsia isin huhkiessa työmaalla. Lapset oli riemuissaan kun muutamana päivänä otettiin eväät uudelle kodille ja syötiin kertakäyttöastioista tulevan ruokailutilan lattialla. Ennen syyskuun alun muuttoa ehdin palata takaisin työmaalleni 800 nuoren teinihelvettiin. Vaikka työstäni tykkäänkin, en kauheesti kokenut tarvetta alkaa erittelemään syitä siihen, miksi iltaisin olo oli kuin junan alle jääneellä. Ja miksen jaksa käydä salilla, lenkille kun en viitsinyt lähteä yhellä kintulla pomppimaan. Enkä jaksanut. Ei kiinnostanut. Vaikka sama.

Tuossa muutama viikko sitten, aika pian hektisen muuttoviikonlopun jälkeen, mun oli pakko myöntää itselleni että ei se minunkaan selkä katkeamatta kestä kaikkea, vaikka oikeasti olenkin bätmän. Pari päivää pois töistä. Takaisin päiväksi, jonka jälkeen taas kuumeessa. Pari päivää ”lepoa”, jonka jälkeen taas töihin, vaikka taisin edelleen olla kuumeessa. Kävin siinä sitten työterveyslääkärilläkin vähän itkemässä väsymystäni, mutta kun tohtorisetä olisi passittanut minut suorilta käsin labraan, en suostunut, koska pari oppilaspalaveria mistä en voisi missään nimessä olla pois.

Kunnes viime tiistaiaamuna sitten menin sinne labraan. Töihinkin olisin mennyt, mutta kun kuumetta 39, pyörrytti silleen sopivan kivasti ja silmätkin kummasti kellersivät. Puolen päivän jälkeen olin jo TYKSin T-sairaalan ensiavussa, josta siirsivät mut myöhään illalla osastolle. Siellä sitten maattiin 4 päivää vakavassa maksatulehduksessa. Vatsa ultrattiin, magneettikuvattiin, otettiin keuhkokuvat ja maksabiopsia. 

Autoimmuunihepatiitti. Semmoiseksi tämä taudinkuva on nyt hiljalleen varmistumassa. Olo on edelleen heikko ja väsynyt, kortisoni turvottaa ja valvottaa öitä, mutta kamalinta tässä on se että mun on ollut ekaa kertaa elämässäni ihan pakko pysähtyä. Maata. Levätä. Pitää itsestäni huolta ajattelematta muita. Que?!

Ai miten olen onnistunut siinä? TYKSissä olin ihan mestari makaamisessa, kotona se on ollut hiukan vaikeempaa. Tämmöiselle hyvin vahvalla kaikki mulle heti nyt –mentaliteetilla varustetulle tyttöselle ei todellakaan ole helppoa maata sohvalla ja tuijotella päivät pitkät muuttolaatikoita. Tai sitä kun isovanhemmat vuorotellen hakevat mun mukulani hoidosta, hoitavat ruoan heille pöytään ja kiltisti odottavat, että se mies joka meillä asuu pääsee töistä kotiin. 

Tässä kohtaa voisin näyttää kuinka monta toinen toistaan kauniimpaa kirosanaa osaan luetella, mutta jätetään sikseen. Ei se jumalauta kuitenkaan vittuperkele mitään auta, saatana.

Eli tässä sitä nyt sitten ollaan. Saikulla. Lokakuuhun asti pitäisi kotona kärvistellä ja levätä. Vittumaisempaa sanaa en tällä hetkellä edes tiedä. Le-vä-tä. ÄÄÄÄÄHHH!!!

On tässä käynyt ajatuksissa useasti semmoinenkin juttu, että en enää kirjoita koko blogia. Syy siihen on seuraava. Olen lihonnut ja hävennyt sen ääneen sanomista. Olen taas lohduttanut itseäni jo luoja ties kuinka kauan ruoalla. En katso yhtään mitä suuhuni laitan. Vituttaa, joten syön. En pääse salille/lenkille/liikkumaan, joten syön. Syönsyönsyönsyön. Ja sitten syytän kortisonilääkitystä siitä, että olo on kuin syöttöporsaalla. Kiitos sille ihanalle paikallisen Tokmannin kassaneidille, joka ensin hilasi parit sipsipussit, lakut, limsat, jogurtit, myslit, vaaleat leivät, kermajuustot sun muut kaikessa hiljaisuudessa kassahihnan toiseen päähän. Maksaessani ostoksia hän sitten muina tokmanninmuijina tokaisi: ”Minä olen muuten nähnyt sinut telkkarissa, olen melkein varma siitä. Siis jos sinä olet se joka Juttan matkassa laihdutti? *hetken hiljaisuus ja katsahdus ostoksiini* Auttoiko se mitään..? *myyjä mittaa tarkasti katseellaan vartaloni muotoja*”

Touché. Osui ja upposi. No tuota… Kyllä se auttoi. Olen vaan unohtanut kaiken oppimani ja ryvennyt itsesäälissä. Miksimulleainakäynäin? Haikailen sen täydellisen onnellisuuden tunteen perään, jonka koin Tahkolla alle vuosi sitten noustessani vaa´alle. Kuinka olinkaan niin ylpeä itsestäni ja saavutuksestani. Aika kaukana on tuo fiilis tänään, seistessäni taas jääkaapin edessä pohtien mitä söisin seuraavaksi. En kuitenkaan oo aloittamassa mitään uutta dieettiä. Vaikka lepääminen oiskin yyberperseestä, kyllä mun on silti pakko ajatella nyt itseäni, jaksamistani ja terveyttäni. Jos nyt muutama kilo tuossa vyötäröllä on ylimääräistä, ei se saa nyt haitata. Se, minkä mä voin kuitenkin nyt tehdä, on estää sitä laardia muodostumasta yhtään tämän enempää. Sen olen velkaa itselleni.

Mun muotoinen. Oli se sitten minkä mallinen tahansa.

Aikauheesentään millainen viikko on taas kohta takana. 

Meidän asuntotarjous hyväksyttiin maanantaina ja nyt ollaan täyttä häkää yritetty saada omaa asuntoa myyntiin. Onhan meillä tässä aika tarkkaan kuukausi aikaa myydä tämä. Ja siitä kuukaudesta ollaan 9 päivää reissussa. Eeeeihän tässä mitään kiirettä ole, ei ollenkaan. Eikä mulla ole myöskään tapana koskaan stressata tämmösistä pikku jutuista, silleen rennosti vaan hyvällä fiiliksellä ja ihan kaikessa rauhassa yritetään saada hommat etenemään. 

Justjoo.

Eli toisin sanoen tämä jo ennestään tikittävä, kaikki-mulle-heti-nyt – mentaliteetilla varustettu aikapommi on kuluneen viikon aikana räjähdellyt useampaan otteeseen sekä tuolle miehelle joka täällä asuu (niinku just nyt tällä hetkellä, että se osaa olla raskas kun se seisoo ja vielä hengittääkin!!) mutta myös meidän lapsiressukoille, samalla repinyt hiukset päästä viimeistä suortuvaa myöden. Väsymys, jatkuva kiire kotona ja töissä, miljoona hoidettavaa asiaa jyskyttämässä taukoamatta takaraivossa.. Ei ole hyvä yhtälö ollenkaan. Olen jopa onnistunut saamaan itselleni parit migreenikohtaukset, vaikka ne ovat olleet kovin harvassa viisveen syntymän jälkeen.

Semmoinen kiva, kevyt viikko.

Eipä siinä, ei sen elämän kuulukaan aina olla ruusuilla tanssimista. Mutta kun eniten tässä vituttaa se, että kaiken stressin keskellä se yksi perkele alkaa myös ottaa vahvaa otetta musta. Syöminen, nimittäin. Mitä väsyneempi ja stressaantuneempi olen, sitä enemmän mun alkaa tehdä mieli syödä ohjeen ohi. Miksi? No mistä helvetistä mä sen tietäisin? En kai mä ois koskaan ollut sen kokoinen mitä olin, jos osaisin ratkaista tään tunnesyömisen ongelman. Ja se kasvattaa vielä entisestään sitä sienenmuotoista tolppaa tuohon otsan seudulle.

Tykkään hullusti siitä tunteesta, kun mulla on hommat hanskassa. Kontrollifriikkeydeksikin sitä vois kai kutsua. En pidä siitä, että joudun elämään epätietoudessa, on kyse sitten mistä tahansa. Tällä viikolla niitä juttuja, mitä en pysty itse hallitsemaan, on ilmaantunut useampi yhtä aikaa. Ja sehän tästä viikosta onkin tehnyt näin ratkiriemukkaan. Ja aijjjjjumalauta kuinka paljon olenkaan joutunut taistelemaan mielitekoja vastaan! Ja kuinka paljon se raastaa jo entisestään kovalla koetuksella olevia hermoja. Mun on tehnyt mieli ihan kaikkea, paitsi sitä mitä pitäisi. En myöskään jaksaisi yhtään valmistaa itselleni ruokia. Kun ei vaan kiinnosta, mutta periksikään en oo missään kohtaa halunut antaa. Enkä ole antanut, mutta helppoa se ei ole ollut. Kenellekään.

Myöskään Anne ei selvinnyt tästä viikosta ilman, että joutui kuuntelemaan mun valitusta. Vaikka näihin juttuihin, tämmöiseen tunnesyömiseen, mun on itse pakko löytää ratkaisut, on aina helpottavaa kun voi jakaa sen oman paskan fiiliksen toiselle. Ja se jaksaa kuunnella, vaikka sitä shittiä on tässä kuluneen vuoden aikana tullut vuodatettua aikalailla. En voi sanoin kuvailla, miten suuresti sitä arvostan.

Välillä tuntuu siltä, etten ikinä opi suhtautumaan ruokaan oikein, edes silleen normaalisti. Se on oikeesti tosi pelottava tunne. Tuunko mä aina himoitsemaan ruokaa sillon, kun joku asia ei mee niin kuin mä haluan? Onko mun aina palkittava itseni ruoalla, jos kaikki menee niin kuin mä haluan? Onko ylipäätään mahdollista, että opin reagoimaan mun tunteisiin muulla tavoin kuin syömällä? Ehkä, ainakin mä haluan uskoa niin. Ei ne asiat kuitenkaan ihan hetkessä voi muuttua, jos niiden kanssa on paininut jo useita, useita vuosia.

Ja toisaalta, oonhan mä tullut jo aika pitkän matkaa kohti parempaa sieltä, mistä vuosi sitten lähdettiin. Onhan sekin jo jotain.

Mä oon pyrkinyt tietoisesti pääsemään eroon ajatuksesta, että dieetin täytyisi aina alkaa maanantaina. Tällä ajatustavalla koko edellinen viikonloppu menee mättäessä moskaa suuhunsa kuin viimeistä päivää, koska pian alkaa laihduttaminen. Maanantaiaamuna kun dieetin sitten pitäisi alkaa, on mässäilystä jäänyt niin kamala olo, ettei saa puuroa alas. Dieetti kusee, ja aloittaminen siirtyy viikolla, sillä eihän dieettiä voi aloittaa jos heti ensimmäinen aamupala tulee syötyä väärin. 

Tuttua? Niin no siitä huolimatta tänään on maanantai ja mun dieetti alkoi. Sain eilen illalla ohjeet tulevia viikkoja varten, mutta niin kuin vähän arvelinkin, ei muutoksia normaaliin ruokavalioon juurikaan tullut. Pientä hienosäätöä ja siistimistä, viikonlopun herkkupäivät jäi pois. Siinä se.

Puolen vuoden dieetti loppui siis joulukuun alussa. Pari päivää loppupunnituksen jälkeen oltiin jo matkalla Thaimaahan. Kaksi viikkoa hotelliaamiaisia, ravintolalounaita ja -illallisia, jäätelöä, periaatteessa kaikkea sellaista mitä niin tutuksi ja turvalliseksi muodostunut dieettini ei sisältänyt. Ihme kyllä syömiset ei loman aikana lähtenyt kovinkaan pahasti lapasesta, päinvastoin mä tarkkailin koko ajan lähes hysteerisesti syömisiäni ja otin enemmän peiliselfieitä kuin koko elämäni aikana. Ihan vaan jotta ymmärtäisin sen, ettei yksi jäätelö päivässä saa mua lihoamaan takaisin kaikkia niitä 23 kiloa mitkä ohjelman teon aikana laihdutin.

Silti mä podin huonoa omaatuntoa jokaisesta herkusta minkä suuhuni laitoin. Ja mieheltäni piti varmistaa joka toinen sekunti, näytänkö lihavalta. Onneksi tuolla tuntuu olevan kovin hyvät hermot. Joka aamu herätessäni päätin, että menen kiltisti omelettitädiltä pyytämään pelkkiä valkuaisia paistettuna. En ota yhtään croisanttia enkä varsinkaan hillolla täytettynä, pekoni on ehdoton nounou tai etten edes katso tarjolla oleviin kahvileipiin päin. Justiinsa näinhän se meni. Muutamaa viikkoa myöhemmin, joulun ja uuden vuoden jälkeen, ilmoitin Annelle haluni jatkaa valmennuksessa vielä seuraavat 6kk. En pärjännyt yksin. Siitä asti oon noudattanut ruokavaliota 5 päivää viikossa (6 ois pitänyt mutta 5 silti) ja pari päivää on mennyt herkutellen vetäen kaksin käsin ihan just sitä mitä mieli tekee ja määrällisesti aivan liikaa..

Tää juttu tuntuu nyt ihan kamalan vaikealta rajata yhteen oleelliseen asiaan.  Mut palataan nyt kuitenkin tähän aamuun ja otetaan noi muut jutut sitten joskus toiste. Muuten tässä menee taas koko hemmetin yö. Puolet meni jo.

Dieetti. Moni mieltää sen laihduttamiseksi mut mä puhun paljon mieluummin kiristelystä tai keventämisestä. Siis nykyään puhun. Kyllä se oli ihan puhtaasti sitä laihduttamista ja valtavan läskimäärän polttamista tuon teeveestä tutun puolen vuoden ajan. Mut jos aatellaan vaan tätä päivää, niin mulle on toisaalta ihan sama mitä se vaaka näyttää, tärkeintä on se miltä tuntuu. Jep, se on totta! Sama tyttö joka pilasi monta dieettiviikkoa stressaamalla puolivälipunnituksessa uupuneen puolen kilon takia, on vihdoin oppinut olemaan kyttäämättä pelkästään vaakaa. Hurraa.

Mulla on kuitenkin ollut aika höttöinen/pehmoinen/höllyvä/nesteinen (suomeksi läski) olo viimeisen parin kuukauden ajan, ja halusin tehdä asialle jotain. Siistiä ruokavaliota, olla hetken ilman herkkuja koska en handlaa kohtuutta ja panostaa taas pikkusen enempi tuohon salilla ja aamulenkeillä käymiseen.

Joulukuun alussa painoin 67.2kg, tänä aamuna vaaka näytti lukemaa 74.2kg. Jos tohon Tahko-painoon lisää hiilareiden lisäämisestä ruokavalioon tulleet 2-4kg, niin ei sitä ylimääräistä nyt niin kauheesti kuitenkaan ollut kertynyt. Jos jäit miettimään tuota painon paljoutta, niin mä en haaveile missimittaisesta vartalosta, vaan terveestä, lihaksikkaasta vartalosta. Semmonen Jillian Michaelsin tai Eva Wahlstömin kroppa ois oikeen vaan kiva! Siis sitten joskus, ei sellasta ihan parissa viikossa tehdä. 

Turkin matkaan on aika tarkkaan 4 viikkoa aikaa, katsotaan josko siinä ajassa sais hilattua tuon painon sinne pikkusen alle 70 kiloon. Ja saada selkämuhkurat näkyviin. Takareisissä ei ole mitään muotoa. Eikä vatsalihaksetkaan haittais lainkaan. Olkapäätkin saisivat pyöristyä. Ja äässi. 

Pääsisinköhän mä seuraavaksi Pientä pintaremonttia – ohjelmaan..? Hahhaa.

Koska vaaka ei kerro kaikkea, niin aloituskuvat oli taas otettava. Tuolla aamupakkasessa seisoin melkeen ilkosillani ja annoin miehelleni ohjeita siitä, miten kuvat tulee ottaa. Ihan nätisti sanoin. En määräillyt. Enpä. Tämmöset niistä sitten tuli. Jos niissä on jotain vikaa niin syy on Mikan, niinku aina.

Kumma juttu, mutta vaikka tiedän että muutos vuoden takaiseen ulkomuotooni on ihan valtava, en silti vieläkään tajua minkä kokoinen oikeasti olen. Jos eteeni laitettaisiin sellainen rikossarjoista tuttu tunnistusrivillinen eri kokoisia naisia, ja mun pitäisi valita sieltä eniten itseäni muistuttava tyyppi, valitsisin melko varmasti paljon itseäni isomman. Samoin jos vertaan nykyistä minua loppupunnitusminuun, koen olevani nyt paljon isompi (läskimpi). Se on oikeesti tosi rassaavaa. 

Onneksi Anne on lohduttanut, etten ole ainoa jonka pää on jäänyt muutoksessa pahasti jälkeen. Kyllä se sieltä perästä kuulemma tulee. Helvetin hidas se silti tuntuu olevan.

Mut tässä kohtaa pistän nyt pisteen tälle rönsyilevälle tekstille ja jatkan heti kun se osa päästä missä mun aivot on pääsee perille. Muina dieettihörhöinä täällä jo yhden päivän jälkeen. 

Kovin kuulostaa lupaavalta.