Aina toisinaan palaan tänne lukemaan vanhoja blogitekstejäni. Vaikka joidenkin juttujen kohdalla sellainen lievähkö myötähäpeä ehkä yrittääkin nostella päätään, olen niistäkin postauksista kiitollinen itselleni.  Tällainen julkinen omien - jopa niiden henkilökohtaisimpienkin - asioiden jakaminen jakaa toki mielipiteet aikalailla kahtia, mutta itse olen ainakin kovin onnellinen, että tyhjyyttä huutavista Kulta-aika lapsuuden -kirjoista huolimatta ainakin osa lasten kommelluksista on jäänyt talteen blogipäivityksinä.

Ihmisillä kun tuntuu olevan näin vanhemmiten tapana unohdella asioita.

Tärkeinä pidän myös niitä postauksia, joissa olen synkkinä hetkinäni vuodattanut kyyneleet sanoiksi paperille. Juuri tänään silmiini osui postaus reilun parin vuoden takaa, jossa märehdin sairauden muuttamaa elämääni sydän sirpaleina. Vaikka yhä edelleen voin vahvasti samaistua noihin tunteisiin, on helpottavaa huomata, etten enää ole ehkä ihan yhtä hukassa itseni kanssa kuin silloin. Ainakaan ihan joka päivä. Paitsi eilen, kun hampaat irvessä yritin juosta muutama kuukausi sitten uudestaan leikatulla, nivelrikkoisella ja kuluneella polvella asfalttiteitä, koska metsässä se jo ainakin jonkin matkaa onnistui. 

Ai miten se sitten sujui? No ei vittu sitten mitenkään. Parin sadan metrin päässä kävellyt mammakin jäi ohittamatta. 

Että ihan samana muikkelina täällä ollaan ja elellään yhä edelleen, vaikka melkein parin vuoden paussi kirjoittelusta tulikin tässä ohimennen vietettyä. Olen useaan otteeseen pohtinut, josko taas yrittäisi jostain varastaa aikaa blogin päivittämiselle. Ihan sitten vaikka kohta neljäkymmenvuotiaan taipaleeni kunniaksi. 

Ihmiset kun näin vanhemmiten tuppaavat unohtamaan asioita.

Ikäkriisi, bring it on!

On niin hiljaista.

Takaraivoa jo useita vuosia kovalla paukkeella takonut vaativa, kumiseva ääni on kadonnut. 

Sama hermot äärimmilleen kiristävä ääni, mikä esti minua pitkän aikaa lukemasta romaaneja. Enhän minä mitenkään voisi lukea itse valitsemiani kirjoja, ihan ja vain omasta tahdostani, sillä sivistävämpääkin Sinkkosen kasvatusmateriaalia olisi tarjolla. 

Ääni, joka alkoi pauhata valtavalla volyymilla sillä sekunnilla, kun aloin kirjoittaa jotain muuta kuin opintoihin liittyviä, ankarilla deadlineilla varustettuja raportteja ja tehtäviä.

Se on poissa. Kokonaan poissa. Tilalla vain tasaista, vaimeaa hurinaa aivojen käymien ylikierrosten hiljaa hiipuessa kohti normaalitoimintaa.

Minulla ei ole enää opintoihin liittyviä velvoitteita.

Olen valmis.

VALMIS!!

Siitä lähtien kun aloin ymmärtää, etteivät jäätelökioskin tädit saa syödä myymäänsä jäätelöä mielin määrin, olen tiennyt, että minusta tulee erityisopettaja. Tarkemmin vielä tarkkiksen opettaja, mutta tuota vanhentunutta käsitettä ei enää kuulu käyttää.
Tavoite katosi hetkeksi ollessani parikymppinen, mutta palasi ammattikorkekoulun alkuvuosina taas kummittelemaan ajatuksiini. 25-vuotiaasta lähtien olen järjestelmällisesti lähtenyt uudelleen tavoittelemaan tuota lapsuuden haavetta, valmistuen ensin koulunkäynninohjaajaksi, toimien sitten sellaisena erityisluokalla siihen asti että pääsin sisään opettajankoulutuslaitokseen.

Tarkoitukseni oli lukea suoraan erityisluokanopettajaksi, mutta kuopuksemme ilmaantuessa plussana pissatikkuun maisteriopintojen sivuainevalintojen aikaan, oli suunnitelmiin tehtävä pieniä muutoksia. Kaksi viikkoa ennen kuin prinsessamme näki päivänvalon laitoin viimeisen pisteen luokanopettajaopinnoilleni.

Erillisiin erityisopettajan opintoihin pääsy vaati maisteritutkinnon lisäksi kaksi vuotta työkokemusta. Minä kerrytin itselleni kolme, koska maksasairaudesta toipuminen vaati yhden ylimääräisen hengähdysvuoden. Viime keväänä pääsin ensimmäisellä yrittämällä takaisin yliopistoon.

Nyt, 60 suoritettua opintopistettä myöhemmin olen (työpaikkaa vaille) valmis erityisluokanopettaja.

Ei enää opintoja.

Ei tenttejä tai toisinaan täysin turhiltakin tuntuneiden tehtävien deadlineja.

Olen saavuttanut sen suurimman tavoitteen, jonka itselleni olen 37 -vuotisen elämäni aikana asettanut. 

Se on siinä. Ihan oikeasti on. Loppu, slut, finito, the end.

Olen erityisluokanopettaja.

Ja ihan hiton ylpeä siitä.

Miehen ollessa pois laskuista (koska töissä ja sittemmin kipeänä) ollaan lasten kanssa painettu menemään kolmistaan koko viikko. Ollaan laskettu pulkkamäkeä, luisteltu luonnonjäillä, syöty eväitä nuotion äärellä, keinuttu puistossa ja syöty karkkia elokuvissa. Samoiltu Vanhan Rauman kapeilla kaduilla muina turisteina, käyty ihastelemassa vastasyntynyttä vasikkaa navetassa ja naurettu työn touhussa olleille Tatulle ja Patulle Seikkailupuiston teatterissa. Siivottu kotia, käyty kaupassa, kuitenkin unohtaen hetkeksi arjen rutiinit. Valmistettu yhdessä pannaria yökylään tulleelle kummipojalle ja ja paijattu puolivuotiasta kummityttöä. 

Voisi siis sanoa, että ollaan lomailtu ihan koko rahan edestä, nautittu upeista ulkoilukeleistä ja etenkin toistemme seurasta. 

Ja tämä äiti todella tuntee sen nahoissaan.

Tänä aamuna sain kuitenkin nauttia hetken ihan omasta ajasta. Sain alkuviikolla houkuttelevan kutsun osallistua kohta joogaopettajaksi valmistuvan tuttavani harjoitusohjaustunnille ja suostuin välittömästi. Lapsiperheen kiireisen ja hektisen elämänrytmin keskellä myös tämmöinen stressaantunut suorittajakin toivoo toisinaan löytävänsä tavan rauhoittua ja pysähtyä. Edes hetkeksi.

Jooga ja minä emme kuitenkaan ole mikään match made in heaven. Suorittaja- ja täydellisyydentavoittelija-minulle on kohtalaisen vaikeaa olla.. noh, suorittamatta ja olemaan tavoittelematta täydellisyyttä, kun kyseessä on jonkin sortin liikunnallinen laji. Minut paremmin tuntevat tietävät myös kohtalaisen voimakkaan kilpailuviettini, eikä se oikein soinnu yhteen joogan meditatiivisen ajatusmaailman kanssa. Enkä myöskään ole kovin kärsivällinen, vaan kaikki pitäisi osata heti, ainakin yhtä hyvin kuin muut kanssavenyttelijät.

Pakko sitä kuitenkin oli yrittää. 

Ensikosketukseni joogaohjaajaan sain 2,5 vuotta sitten TYKSin sisätautien vuodeosastolla. Valkoinen lääkärintakki oli kuitenkin nyt vaihtunut rennompiin trikooasusteisiin. Sulkiessani silmäni tunnin alussa en kuitenkaan pystynyt estämään itseäni kulkeutumasta ajatuksissani takaisin sairaalan vuoteelle, jonka vierellä lääkäri-ohjaaja puhui kuin suoraan minulle kovin tutulla, rauhallisella ja lempeällä äänellään. 

"Tällä tunnilla tutustutte omaan kehoonne. Saatat haikailla jotain menneestä ajasta, mutta olet juuri siinä, missä sinun kuuluu olla nyt. Hyväksymällä sen, kaikesta tulee paljon helpompaa ja rennompaa. Itsensä ja omien asanoiden vertaaminen muihin on aivan turhaa, sillä jooga on henkilökohtainen harjoitus, ei suoritus. Hyväksy itsesi ja oman kehosi tämän hetkiset kipukohdat sekä rajoitteet. Rakenna harjoitus siltä pohjalta, mikä on juuri sinun kehollesi sopivaa tällä hetkellä."

Laskin pääni alas ja pyyhin salaa poskilleni vierähtäneet kyyneleet hihansuuhun. En tiedä miten tai miksi moinen tunneryöppy pääsi minut yllättämään, mutta niin kuitenkin tapahtui. Yritin koota itseni, keskittyä hengitykseeni ja jatkaa kankean vartaloni vääntämistä erilaisiin asanoihin, kuitenkaan puskematta niitä liian pitkälle. 

"Löydä se piste, jossa kehosi rajat tulevat vastaan, peräänny siitä hieman ja hengitä, koita rentoutua."

Ja kyllä se keho niitä rajoja sitten asettikin. Alun kyyneeleet muuttuivat tunnin aikana tuskaisen puuskuttamisen ja muutamien onnistumisen kokemuksien kautta maireaan naurunremakkaan. Vaikka tiesin etenkin ylävartaloni olevan täysin jumissa, en osannut edes kuvitella, miten haastavalta pelkät yksinkertaisimmatkin venytysliikkeet voisivat tuntua. Onneksi se vieressä joogaava tyyppikään ei aina kaikessa ihan onnistunut, vaikka enhän minä tietenkään mitään vertaillut...

Tässä nyt sitten vietän iltaani googlailemalla Turun joogatarjontaa. En osaa edes eritellä, mitä kaikkea hyvää tuo aamuinen tunti toi tullessaan. En myöskään usko, että koskaan pystyisin saavuttamaan sen pisteen että lopettaisin itseni ruoskimisen ja suorittamisen, mutta uskoisin hyötyväni tuosta luonteelleni täysin vastaisesta harjoittelusta valtavasti. 

Että namaste vaan ja zeniä huomenna alkavaan arkeen! 

Hehkutin viime viikolla haaveistamme lähteä seikkailemaan Thaimaahan kesäkuuksi. Olemme sen jälkeen pyöritelleet ajatusta ahkerasti puolelta toiselle, tutkineet lentojen ja majoitusten hintoja, miettineet mahdollisuuden realistisuutta nyky(raha)tilanteeseen nähden ja todenneet, ettei ajatus ole täysin mahdoton.

Kaiken muun haaveilun, matkakohteiden valinnanvaikeuden ja kymmenien matkavlogien läpikahlaamisen ohella palauttelin myös edeltävien reissujemme muistoja mieleeni vanhojen lomakuvien avulla. 

Kuvat palauttivat mieleeni mukavien reissumuistojen lisäksi myös muiston hyvävartaloisesta itsestäni. Melkein teki pahaa katsoa jälkimmäisen matkamme (12/2014) kuvia, jolloin olin juuri muutamaa päivää ennen palannut Superdieetin loppukuvauksista Tahkolta. En muistanutkaan kuinka hoikka olin. Makkaroiden sijaan vatsaani koristi orastava sikspäkki. Ensimmäistä kertaa elämässäni en juurikaan häpeillyt esiintyä bikineissä. Vaatteet istuivat kauniisti päälläni, eivät kiristäneet kuuman ja kostean ilmaston turvottaessa kehoa. Siltä reissulta löysin myös paikallisista kojuista itselleni muutaman kesähepeneen, vaikka paikallisen kokoluokituksen mukaan vastasin edelleen lähes jättiläistä. 

En kuitenkaan tuolloin osannut arvostaa vartaloani. Ne, jotka ovat elämässään suurempia määriä painoa pudottaneet lyhyessä ajassa ymmärtävät, ettei pää oikein tahdo pysyä muutoksen tahdissa mukana. Se tulee aina hieman jälkijunassa. Vaikka tänään katson kuvia kaihoisasti ihaillen, olin kuvaushetkellä vielä hyvin epävarma itsestäni. Peilistä katsoi edelleen hieman pullukka tyttö, joka pelkäsi kuollakseen menettävänsä kovalla työllä saavutetut tulokset, jos lomalla poikkeaa turhan paljon totutusta ruokavaliosta.

Kuvia selaillessani ymmärsin nyt, miten paljon tuolloin otin kuvia itsestäni tai pyysin mieheni niitä minusta ottamaan. Ja vain sen takia, etten ollenkaan tajunnut, miten oikeasti hyvältä näytin 23 kiloa keventyneessä, kaksi lasta kantaneessa vartalossani.

Tänään ei kuvia tarvitse ottaa tajutakseen, että kaukana ollaan noista mitoista. Vaikka aikuisena, aivot omistavana ihmisenä ymmärrän, että terveys menee aina ulkonäköasioiden edelle, en häpeä myöntää häpeileväni itseäni. En ole sinut vartaloni kanssa, enkä pidä ollenkaan siitä, mitä peilissä näen. En halua olla tällainen. En. 

Mutta en myöskään voi sille mitään, ettei kehoni ole edelleenkään kanssani samaa mieltä. Ei toimi gluteeniton, laktoositon eikä sokeriton ruokavalio. Ei myöskään ruokavalio, jonka avulla ohjelman aikana kilot pudotin. Toki liikuntaa on tullut harrastettua huomattavasti vähemmän, enkä ole yhtä pilkuntarkasti jaksanut ruokavaliota noudattaa. Voimavarani eivät yksinkertaisesti ole siihen riittäneet, maksasairauden mukana kulkevan väsymyksen, äitiyden ja opiskelun ohella. 

Eniten kaipaisin sitä, että yritykseni palkittaisiin edes pienellä toivonkipinällä. Että vaakalukema liikkuisi edes muutaman kilon alaspäin, antaen motivaatiota jatkaa eteenpäin. Että liikkuminen polvivammaisena tulisi painon laskun myötä taas helpommaksi. Ettei vaan aina vituttaisi kun kaikki sattuu. Ja hävettäisi, kun on vaan niin rapakunnossa. Taas. 

Ei auta. Ei vaikka miten valittaisi. Valitan silti tämän postauksen verran, koska sisällä vellovan paskan märehtiminen, asioiden  ja omien ajatusten jäsentäminen tekstiksi ja niiden julkaiseminen helpottaa. Enkä millään usko, että olisin ainoa, joka painii kehopositiivisuuden, itseinhon ja muodonmuutoshaaveiden välillä.

Kaikesta huolimatta, kävin tänään ostamassa itselleni uudet, suuremman koon jumppapöksyt, vanhat kun alkoivat olla aika virttyneet enkä satunnaisesta viuhahtelutaipumuksestani huolimatta ajatellut salilla persettäni esitellä. Huomenna käyn naapurikunnassa lunastamassa itselleni kuntosalikortin vuodeksi. Yllä olevassa kuvassa kauniina poseeraava dieettikilpasiskoni Maijan ja myös superdieettiin osallistuneen Minnan kanssa ollaan haastettu itsemme karkki- ja suklaalakkoon 116 päiväksi, josta jo kerroinkin tuolla Mun muotoisen facebook -sivuilla. Että yritystä kuitenkin on.

Haaveenani on, että saisin sen verran jalkoihin voimaa (ja lihaksia polvea tukemaan) tässä muutaman kuukauden aikana, että kehtaisin voisin vielä kevään aikana osallistua Turussa(kin) järjestettävälle Training for Warriors -treenien peruskurssille.  Ja kesäkuussa olisi ihan kiva, jos voisi taas edes vähän vähemmän häpeillen laittaa uikkarit ylleen.

Miten sulla sujuu? Joko on kesäkunto hallussa?

Havahduin vasta tänään siihen, että se vuosi on tosiaan vaihtumassa ihan näillä näppäimillä. Olen koko viikon, joulun mukaanlukien, elänyt täysin lomakuplassa tietämättä ollenkaan, mikä päivä milloinkin on meneillään. 

No. Onhan tässä tosiaan ollut kaikenmoista puuhaa, mikä on vienyt minua mennessään. Perheen kesken vietetty rauhaisa joulu vaihtui raivokkaaseen pakkaamiseen viikon kestävää pohjoisen visiittiä varten. Toistaiseksi en vielä ole huomannut mitään oleellista puuttuvan, mutta turhaa tavaraa on taas siunaantunut mukaan sitäkin enemmän. Tapaninpäivän aamun jälkeen auton ajomittarin lukemat ovat kasvaneet 1300 kilometrillä, Kajaanissa on sukuloitu ja täällä Ylläksellä nyt nautiskellaan kovasti kunnon talvesta kaikkine mahdollisine lumiaktiviteetteineen. Ulkona remutaan aamusta iltaan, välillä käydään syömässä ja taas jatketaan. Ei siis ole ihme, että tässä kohtaa iltaa päässä ei liiku enää yhtään mitään ja yhden blogipostauksenkin tuottaminen aiheuttaa suurta luomisen tuskaa.

Sen kuitenkin halusin kirjoittaa, että olen kuluneesta vuodesta ihan suunnattoman kiitollinen. Vuosi sitten seisoimme mieheni kanssa katsomassa raketteja peittoihin kääriytyneinä oman kodin terassilla, lasten nukkuessa omissa sängyissään. Muistan, miten huojentunut olin siitä, että vuosi vaihtuu. Kyyneleiden valuessa poskilleni toivoin alkavasta vuodesta parempaa. Että saisin olla terve ja jaksaisin taas olla minä. Äiti, vaimo ja opettaja. 

Tänään mietin kulunutta vuotta ja tajusin olevani onnellisempi kuin vuosiin. Onhan tässä nyt ollut kaikenmoista kremppaa ja tutkimusta tänäkin vuonna, mutta ei mitään sen suurempaa. Vuoden ehkä isoin juttu on se, että pääsin ensimmäisellä yrittämällä takaisin sisään yliopistoon ja valmistun ensi keväänä lapsuuden haaveammattiini, erityisluokanopettajaksi. Sain myös rustata omalta bucketlistaltaltani San Franciscon Golden Gaten ja lasten kanssa tehty lomareissu Turkkiin oli myös aivan mahtava. Sain kunnian olla kaasona rakkaalle ystävälleni, jonka suloisen lapsen kummeja nyt myös olemme. Omista lapsista on kasvanut jo hurjan isoja, reippaita ja niin mahdottoman suloisia kultamussukoita. Myös parisuhde voi paremmin kuin pitkään aikaan. Olen korviani myöten rakastunut upeaan mieheeni, jonka kanssa ollaan jouduttu läpikäymään aikamoinen koulu, että tähän pisteeseen ollaan päästy. 

Tai sitten sitä vaan on neljänkympin lähestyessä vihdoin tajunnut, että ei se tuosta sen paremmaksi enää muutu. Mene ja tiedä.

Olisihan tähän kovin helppoa listata myös niitä asioita, mitkä voisivat olla paremmin. Haaveita, mitkä eivät vielä tänä vuonna toteutuneet. Tapahtumia, joita ilmankin olisimme helposti selvinneet. Mutta mulla on kuitenkin perusasiat kunnossa. Ihana perhe, ystävät, koti ja toivottavasti opiskelut poikivat ensi keväänä myös työn, jota rakastan. 

En voisi olla paljon onnekkaampi!

Vuosi vaihtuu huomenna täällä Ylläksen upeissa maisemissa. Palailen jossain kohtaa kirjoittelemaan lisää tästä upeasta, talvisesta lomasta. Siihen asti voit seurata elämääni tuolla instagramin puolella, johon pääset näppärästi tästä linkistä. Tästä kirjoittamisesta kun ei näillä loma-aivoilla tule hevonpersettäkään.

Kiitos vuosi 2017, olit ihan mahtava. 

Vuodella 2018 on isot saappaat täytettävänään.

Tiedän aika paljon kaikkea, koska olen opettaja. En siksi, että olisin jotenkin fiksumpi kuin tavalliset ihmiset, vaan siksi, että teidän rakkaat pienet kultamuruset kertovat meille opettajille aika paljon kaikkia juttuja omasta elämästään. Ja te, rakkaat vanhemmat, siskot ja veljet, mummut ja vaarit, esitätte niissä tarinoissa pääosaa.

Useimmiten oppilaiden jutut ovat tietysti ihan tavallisia, yleisen keskustelun lomassa esiin tulleita jokapäiväiseen elämään liittyviä, arkisia tapahtumia. Hauskoja kommelluksia, pieniä haavereita, iloisia yllätyksiä tai harmittavia pettymyksiä. Jos kuitenkin uskoisin kaiken kuulemani, voisin väittää, että useissa kodeissa tapahtuu paljon myös sellaisia.. tuota.. perin outoja juttuja. Myös vanhempien kasvatusmenetelmät ovat toisinaan vähintäänkin kyseenalaisia. Onhan valtaosassa tarinoita varmasti jotain perääkin, ja osaan kuuluu suhtautua ihan vakavalla otteella, mutta noin ylipäätään voisin väittää, että aika paljon on värikynää lasten jutuissa käytetty. 

Kukapa meistä ei joskus olisi hiukan juksannut ollakseen inan cuulimpi kuin muut.

Ehkä juuri tästäkin syystä sitä tulee usein mietittyä, mitä ne omat mukulat siellä omissa opinahjoissaan ja hoitopaikoissaan meidän perheen puuhista kertovat. Esimerkiksi myöhään edellisiltana, lasten oltua jo hyvän aikaa untenmailla, kauan odotettu lumisade sai minut hieman leikkisälle tuulelle. Hipsin hiljaa hakemaan ulkoa reilun kourallisen lunta ja yritin yllättää pelkkään aamutakkiin pukeutuneen mieheni pienimuotoisella lumipesulla. 

Harmikseni hän kuitenkin tajusi mitä tuleman piti ja ajauduimme lopulta leikkisään raivopäiseen pystypainiin. Mieheni ei luonnollisestikaan toivonut saavansa kylmää lunta paljasta ihoaan vasten ja pyrki kaikin keinoin estämään yritykseni. Minä taas olin päättänyt suoriutua tehtävästäni ja roikuin kaikin voimin kiinni hänessä, yrittäen saada käteni vapaaksi hänen tiukasta otteestaan. Viiden minuutin räpiköinnin, ähinän ja hervottoman kikattelun jälkeen olin epäonnistunut tehtävässäni, mutta myös päästänyt suustani lukemattomia kirosanoja sekä kertonut painokkaasti useampaan otteeseen mieheni satuttavan minua. Muistaisin myös uhanneeni usealla eri tavalla satuttaa häntä takaisin. Munatkin mainitsin. Useampaan otteeseen.

Leikin loputtua jätin mieheni kuivaamaan sulaneesta lumesta lainehtivaa keittiön lattiaa ja ajattelin itse painua nukkumaan. Kello oli jo reippaasti yli puolenyön. Otettuani vain muutaman askeleen kohti olohuonetta, huomasin sohvalla peiton alle käpertyneen, hieman pelokkaan oloisen tyttäremme. En voi edes kuvitella, mitä tuon pienen, silmät lautasen kokoisina minua tuijottavan tytön päässä mahtoi liikkua. Riensin ottamaan hänet syliini.

"Voi kulta, äiti ja isi vaan vähän leikkivät keittiössä! Ei sinun tarvitse yhtään pelästyä, ei meillä kulta ollut riitaa ollenkaan. Me vaan vähän leikittiin, aikuisetkin katsos leikkivät keskenään!" 

"Joo, me vaan leikittiin!", riensi isikin selittelemään. " Äiti vaan alkoi höpsöttelemään kun ulkona on satanut niin paljon lunta. Katso vaikka, noin paljon lunta on satanut."

Myös esikoinen oli herännyt äidin ja isin leikin lomassa kajahtaneisiin riemunkiljahduksiin. Siinä sitten istuttiin hetki hiljaa vierekkäin sohvalla ja katsottiin ikkunasta ulkovalojen loisteessa taivaalta alas leijailevia lumihiutaleita.

Ei siinä, eihän tästä kummallekaan lapselle mitään sen kummempia traumoja jäänyt. Ihan rauhallisesti nukkuivat yönsä, eivätkä aamulla enää asiasta mitään maininneet.

Ainakaan kotona. 

Huolestuneita Wilma-viestejä odotellessa.

On tilanteita, jolloin on tärkeää onnistua luomaan itsestään mahdollisimman hyvä ja mieleenpainuva ensivaikutelma. Lähtemättömän vaikutuksen tekeminen jännittävässä tilanteessa, kuten työpaikkahaastattelussa, ei kuitenkaan ole aina ihan helppoa. Ainakaan jos kyseessä on ihminen, jota et ole ennen tavannut. 

Mutta ei huolta, kyseessä ei ole täysin mahdoton tehtävä! Jutun juoni piilee yksinkertaisissa asioissa; sinun tulee vain olla huomiota herättävä, kiinnostava ja aito oma itsesi. 

Näiden yksinkertaisten, asiantuntijan laatimien ohjeiden avulla myös sinä voit onnistua luomaan ikimuistoisen vaikutelman itsestäsi jo ensitapaamisella.

Hymyile

Ole kohtelias, pyyteettömän ystävällinen ja muista hymyillä! Iloiset ihmiset jäävät helposti mieleen, toisin kuin kädet puuskassa mököttävät jörököllit. Voit vielä tehostaa hymysi mieleenpainuvuutta nauttimalla aamiaiseksi chiansiemeniä. Mikä voisikaan kiinnittää huomion paremmin, kuin hampaanvälejä koristavat, sammakonkutua erehdyttävästi muistuttavat mustat klöntit.

Ole avoin ja rehellinen

Useimmat ihmiset tyytyvät pelaamaan uusissa tilanteissa varman päälle, eivätkä uskalla paljastaa todellista minäänsä heti ensikättelyssä. Väärin meni! Jos todella haluat jäädä ihmisten mieleen, ole rehellinen, oma itsesi! Kuvitellaan vaikka tilanne, jossa olet hakemassa paikkaa yläkoulun erityisopettajana. Rehtori kysyy, oletko koskaan ollut yläkoulussa töissä. Vastaat, ettet koskaan ole kuvitellutkaan tekeväsi kyseistä duunia, säilyttääksesi edes sen pienen jäljellä olevan osan mielenterveydestäsi. Kyseinen rehellinen mielipide saattaa poikia mieluisan työpaikan jopa muutamaksi vuodeksi. Uskalla siis ottaa pieniä riskejä!

Älä mieti liikaa

Pieni jännitys on toki aina hyvästä, mutta jos mietit etukäteen liikaa sanomisiasi tai käytöstäsi, saatat helposti vetää itsesi ihan lukkoon. Olemalla rento, oma itsesi, luot hyvät lähtökodat mieleenpainuvan ensivaikutelman luomiseksi. Toki pieni suodatus voi olla aina paikallaan, mutta satunnaiset suusta ulostautuvat sammakot eivät aina ole pahitteeksi. Päin vastoin, pari vahingossa ääneen sanottua kirosanaa tai itsensä kutsuminen Batmaniksi saattaa muuttaa keskusteluilmapiirin paljon avoimemmaksi. 

Kiinnitä huomiota pukeutumiseen

Olemalla tavallinen, normista poikkeamaton ja tyylitön peruspukeutuja, et tule jäämään ihmisten mieleen. Jos haluat luoda lähtemättömän ensivaikutelman, säväytä pukeutumalla vähän räväkkäämmin ja erotu rohkeasti joukosta! Voisin vaikka vannoa, ettei kotiovella pimpottava nuohooja takuulla unohda oven avannutta, pelkkään pörröiseen Batman-aamutakkiin pukeutunutta kotirouvaa. 

Poistu paikalta tyylikkäästi

Jos haluat jäädä tapaamasi ihmisen mieleen, muista panostaa myös paikalta poistumiseen. Voit  keksiä jotain näppärää sanottavaa tai murjaista vaikka hauskan, tilanteeseen sopivan vitsin. Palkkakeskustelujen jälkeen poistuessasi esimiehesi työhuoneesta, huikkaa kuuluvalla äänellä "Muista laittaa rahaa tilille, isi!". Sen lisäksi, että esimiehesi varmasti muistaa tapaamisenne, tulevat rahat jatkossa tilille aina ihan ajallaan. Win-win, sanoisin.

Så där, olkaapa hyvät. Helppoa kuin mikä ja ohjeita noudattamalla todistetusti myös erittäin tehokasta. Olet vain oma itsesi ja kaikki muu tapahtuu kuin itsestään.

Et yksinkertaisesti voi epäonnistua.

Niin vaan se marraskuukin sitten hurahti ohi. Tai no mitään hurahtanut, yksi vuoden pisimmistä kuukausistahan tuo tuntuu aina olevan. Pimeää ja märkää riitti loputtomiin, varsinkin viimeiset pari viikkoa ovat täällä päin Suomea olleet hyvin koleita ja sateisia. Ja pimeitä. Ja märkiä. Yhtä kuravelliä.

Kuun alussa lupasin tehdä kuukaudesta vielä kurjemman, eli jättäisin sokerin kokonaan pois. En ole koskaan ollut mikään sokerin suurkuluttaja, mutta tässä kun olen jo reippaasti yli vuoden kärsinyt kortisonin tuomista, hyvin tiukkaan jämähtäneistä parista kymmenestä kilosta, päätin testata, onko sokeri kuitenkin se mikä ylläpitää reipasta ylipainoani.

Monilla sokerittomuuden aloittaminen voi olla vaikeaa. Mieliteot kiusaa, päätä särkee ja kiukuttaa (tavallista enemmän). En itse huomannut sen kummallisempia "vieroitusoireita", tosin en ole kyllä kysynyt rakkaan mieheni mielipidettä tähän asiaan. Varsinkin tuon kiukuttelun ja turhasta nalkuttamisen suhteen saattaisi hänellä olla jotain lisättävää.

Mielitekoja tuli ja meni. Minulle vaikeimpia hetkiä ovat illat, lasten mentyä nukkumaan. Päivän duunit on saatu päätökseen ja olisi niin ihanaa käpertyä sohvalle mutustelemaan herkkuja. Olen myös jossain määrin tunnesyöppö ja varsinkin stressaantuneena, väsyneenä tai muuten vain vittuuntuneena tulee helposti herkut mieleen. Eli käytännössä ihan jatkuvasti. Olenhan sentään naimisissa oleva (!!!) opiskeleva perheenäiti.

Voin kuitenkin ylpeänä ilmoittaa, että pidin lupaukseni! Kertaakaan en lipsunut, vaikka lapset ovat tietysti saaneet herkutella ja viime viikonloppuunkin mahtui kolmet synttärit kaikkine torttuineen. Eikä sokerittomuus tarkoittanut pelkästään herkkuja, vaan mielestäni onnistuin karsimaan myös piilosokerin ihan minimiin. Hyvä minä!

Entäs sitten ne sokerittomuuden vaikutukset?

En osaa sanoa. Totta puhuakseni, en huomaa juuri minkäänlaista eroa.

Suurin odotukseni oli tietysti, että paino laskisi. Että sokerittomuus tuntuisi vaatteissa, ettei ne enää niin kiristelisi. Vaakalukema oli kuitenkin tänä aamuna täysin sama, kuin kuukausi sitten. Se harmittaa ihan valtavasti!

Joidenkin tutkimusten mukaan sokerin käytön lopettaminen vaikuttaa myös positiivisesti muistiin, että se vahvistaisi muistista ja oppimisesta vastaavan hippokampuksen toimintaa. Hahaha! Luitteko postaukseni vegeillasta Ristorante Denniksessä? Niin, että ei mitään merkittävää muutosta silläkään saralla.

Toisaalta, olen kyllä ollut masentavasta, pimeästä vuodenajasta huolimatta yllättävän pirteä. En myöskään ole turruttanut nälkääni herkkujen napostelulla, vaan olen panostanut säännölliseen ruokailuun. Lisäksi olen ihan varma siitä, että sokerittomuus on tehnyt paljon hyvää sellaisille asioille, joita en itse peiliin katsomalla pysty näkemään. Maksa ja hampaat nyt äkkiseltään mainittuina ainakin kiittävät. 

Olen ylpeä myös järkkymättömästä itsekuristani. Siitä, että pysyin lupauksessani enkä lipsunut matkan varrella. Tiedän, että monet ovat ehdottomasti sitä mieltä, ettei totaalikieltäytyminen kannata, koska "sit ku se dieetti loppuu ni sit sä kuitenki vedät kaksin käsin sokeria naamaas", mutta ei se ainakaan mulla toimi noin. Vaikka tälläkin hetkellä voisin surutta vedellä niitä herkkuja, koska joulukuu, ei mun tee yhtään edes mieleni mitään. 

Itseasiassa, ajattelin jatkaa samaa linjaa sokerittomuuden suhteen ainakin jouluun asti. Huomenna saatan maistaa tänään pyöreitä täyttävän (70!!!) äitini synttärikakkua, mutta jatkan siitä sitten taas sen jälkeen. 

Ei siitä haittaa ainakaan ole.

En osaa kuvailla, miltä tuntuu, kun kirjaimellisesti menettää omat kasvonsa. Sitä tunnetta, kun peilistä tuijottaa joku muu, kuin sinä itse. Ja vielä kun se joku muu on ihan helvetin ruma. Miltä tuntuu, kun tututkin ihmiset jäävät tuijottamaan hämmentyneinä. Eivät oikein tiedä mitä sanoisivat, katsovat vaan hölmistyneinä. Yrittävät esittää, etteivät näkisi eroa entiseen. Tai sitten eivät edes kadulla ohi kulkiessaan tunnista. 

Pahalta se tuntuu. Ihan saatanan pahalta. Ihan sama vaikka tiesin tarvitsevani kortisonia pysyäkseni hengissä. Ne olivat mun kasvot! 

Nyt, reilu vuosi kortisonikuurin loppumisen jälkeen, alkavat kasvoni olemaan täysin entisensä siitä huolimatta, että minua on sellaiset parisenkymmentä kiloa enemmän kuin ennen sairastumistani. Viime viikonloppuna, tänään virallista neljävuotispäiväänsä viettävän pikkumuijan synttäritohinoden tuoksinnassa, jaksoin pitkästä aikaa hieman panostaa ulkonäkööni. Tavanomaisen kahden minuutin pikameikin sijaan kulutin naamani maalaamiseen ainakin kuusi minuuttia. Saipa harvat hapseni myös muutamat kiharat, juhlien prinsessateemaa kunnioittaen. 

Mietin usein, mihin haluan tämän blogini kanssa kulkeutua. Mitä odotuksia ja tavoitteita minulla itselläni on? Mitä te armaat lukijat siellä toivotte? Pidänkö tämän juuri tämmöisenä, asiasta toiseen rönsyilevänä, päiväkirjatyyppisenä, mun muotoisena blogina, vai pitäisikö keksittyä johonkin ihan yksittäiseen asiaan tai teemaan?

Niinku esimerkiksi muotiin. Voisin toimia trendsetterinä, muodin luojana ja edelläkävijänä. Matkustella maailmalla, Milanossa ja Pariisissa, vierailla muotiviikoilla ja tavata kaikkia kuuluisia designereita. Pohtia muodin monimuotoisuutta, kauneutta ja naisellisuutta sekä jakaa inspiraatiota teille kaikille upeilla, uniikeilla asukokonaisuuksilla.

Villasukat: Kajaanin isomummin kutomat

Leggarit: H&M (ostettu öbaut 5 vuotta sitten)

T-paita: Adidas (Ihan aito, suoraan Alanyan basaareilta)

Neuletakki: Veromoda (parit reiät parsittu, hankitavuosi viime vuosituhannella)

Hiukset: Enää viikko kampaaja-aikaan, juurikasvu yltää korviin asti!

Meikki: Ei ole

Minustako siis muotibloggaaja? 

Ööh..... 

Ei.

Istun autossa matkalla töihin. Oranssinhohtoiset katuvalot ja edellä kulkevien autojen välkkyvät jarruvalot tuovat pientä valonkajoa pimeään aamuun, sadepisaroiden piiskatessa tuulilasia. 

Näpräilen viereisellä penkillä olevaa kännykkääni, yrittäen vaihtaa biisiä Spotifysta. Valitsen sokkona soittolistan ja painan satunnaistoistoa. Nostalgiset, kuumista kuumimpien 90 -luvun discopopitushittien mukaansatempaavat biitit vievät hetkessä minut takaisin nuoruusvuosien kotibileisiin, missä juomat virtasivat kylminä ja pojat olivat kuum.. no, poikia. 

Pysähdyn autoletkan jatkoksi valojen vaihtuessa punaiseksi. Aamun pimeydessä liikenteen eri väreissä välkkyvät valot luovat ympärilleni kuin hämyisen discotunnelman. Lisään vähän vielä volyymia ja laulan antaumuksella tuttujen kappaleiden kajahdellessa auton kaiuttimista. Bomfunk MC´sin Freestylerin tutut ensimmäiset tahdit saavat minut niin fiiliksiin, että unohdan hetkeksi kaiken muun. 

Antaudun täysin musiikin vietäväksi, eläydyn biisiin koko kehollani. Suljen silmäni ja kuvittelen itseni levynpyörittäjäksi DJ:n pöydän taakse. Käsivarret skrätsää olkapäitä myöden rytmissä, vartalo myötäilee tahdissa mukana. Suurin osa sanoista palautuu mieleeni räpätessäni Raymondin mukana, loput keksin lennossa. 

Havahdun takaani kuuluvaan, vaativaan tööttäykseen, valojen vaihduttua jälleen vihreäksi. Ennen kuin ymmärrän painaa kaasua, katsahdan varovasti viereiselle kaistalle. 

"Ei se mitään nähnyt. Pimeäkin on." todistelen itselleni, vilkuttaessani takaisin viereisen auton suu korvissa asti virnuilevalle kuskille.

Väliaika, kahvia ilman pullaa.

Sokeriton marraskuu on edennyt noin puoliväliin asti. Viime postaukseni aiheesta herätti jonkin verran keskustelua siitä, mitä sokerittomuudella tarkkaan ottaen tarkoitan. Että pitääkö välttää hedelmiä, keinotekoisia makeutusaineita, kookos- tai inkkarisokeria, hunajaa tai muita vastaavia sokerin "korvikkeita".  Itse olen kuitenkin sitä mieltä, kuten monessa muussakin erimielisyyttä aiheuttavassa mielipidekysymyksessä, että meitä ihmisiä on ihan joka lähtöön ja junaankin vielä. Kukin valitkoon siis omat tyylinsä tallata. Myös sokerittomuuden suhteen.

Itse noudatan oman ammattiauttaja-Anneni laatimaa ruokavaliota, mihin ei sokeria sen suuremmin sisälly. Saan syödä monipuolisesti, ruokaa on riittävästi eikä tarvitse nähdä nälkää. Monipuolisuus ja riittävyys taas pitää turhat mieliteot loitolla. Ei ihmedieettejä, ei mitään tredien mukaisia hömpötyksiä. Olen pitäytynyt siinä, mitä itselleni lupasin, ja se on tärkeintä. 

Ensimmäinen repsahdus oli lähellä tuossa heti reilu viikko sitten, kun Espoossa asuvan ystäväni luota lähtiessäni hurjastelin itselleni elämäni toiset ylinopeussakot. Minä kun olen aina ollut jossain määrin tunnesyöppö. Vitutuksen vallatessa kaiken aivotoimintani, olin täysin valmis ajamaan ensimmäiselle vastaantulevalle huoltoasemalle ostamaan itselleni jättisäkin salmiakkia. Ja suklaata. Mutta en mennyt.

Myös muutamina iltoina lasten mentyä nukkumaan, on minussa asuva herkkuperseys yrittänyt herätellä itseään marrashorroksesta. Takavasemmalta vaivihkaa hiippaillut. Uskotellut suklaan auttavan väsymykseen ja tuovan piristystä pimeisiin iltoihin. Mutta en ole mennyt lankaan. Sen sijaan olen löytänyt itselleni todella mukavaa pk-seuraa iltalenkkiseuraa. On ollut ihanan virkistävää käydä yhdessä kävelemässä, mukavia jutustellen ja huolia purkien.

Isänpäivä, ei ongelmia. Siitä iso kiitos puolen vuoden superdieetille, ettei juhlapäivien ja muiden kissanristiäisten vietto ilman herkkuja tee tiukkaa. 

Mutta. Aina se sama saakelin mutta.

Menin sitten käymään vaa´alla. Pienessä mielessäni kuvittelin näiden muutaman viikon tehneen kauan odotettuja muutoksia vaakalukemiin. Ja olihan se ryhtiliike tuottanut tulosta! 

Kokonainen kilo oli tullut LISÄÄ, jumalauta. Revi sitä kuuluisaa motivaatiota siitä sitten niin!

Että kyllä panee taas risomaan tämä tämmöinen. Vaikka kuinka yrittää, ei tapahdu mitään. Tai no tapahtuuhan, mutta väärään suuntaan! 

Syvä huokaus. Leuka rintaan ja eteenpäin. Ei kai tässä muukaan auta.

Mites teillä muilla sujuu? Oletteko vielä mukana?

En lue horoskooppeja, siis ikinä. Tänään kuitenkin, yhden vahinkoklikkauksen saattelemana, läppärini otti yhteyden planeettoihin.

Tähdet lupailivat tulevalle kuukaudelle seuraavaa:

Tunnustelen nyt hieman teillekin tätä tämän hetkistä tunnelmaani:

• En jaksaisi aina leikkiä kotonakin opettajaa, kuskata lapsia treeneihin enkä varsinkaan kuunnella riitoja ja esikoisen turhia kitinöitä ulkohousuista. Ja hanskoista. Tai ylipäätään vaatteista.
• Ruoan laittaminen, kaupassa käynti ja toisten sotkujen siivoaminen pitkän työpäivän jälkeen ei tunnu aina oikealta.
• Laskujen maksu on aika kuormittavaa. Samoin päivittäinen pyykinpesu. Ja siivoaminen yleensä. Univelasta ja ylipainosta puhumattakaan.
• Haluaisin viedä loppuun ihan sikana kaikkea. Roikkuvien, keskeneräisten koulutöiden listakin alkaa olla loputon. 
• Milloin? Mieluummin heti, kiitos.