Eniten ärsyttää just nyt. 

Aika. Tai sen puute.

Mistä saisi ostaa lisää tunteja vuorokauteen? Kun ei millään ehdi suoriutua kaikesta annetussa ajassa. Olisi kovin mukavaa ehtiä päivittää blogia useammin, mutta kun noita opiskeluhommiakin olisi. Treenata haluaisin ainakin kolmesti viikossa ja pulkkamäkeen olisi mukavaa ehtiä mahdollisimman usein ennen kuin tämä upea talvikeli muuttuu taas masentavaksi loskamössöksi. Haluaisin treffata ystäviäni useammin ja käydä vaikka leffassa rakkaan mieheni kanssa. Mutta kun ei vaan kerkiä. Kaikki aika menee... niin, mihin se menee?!

Lasten iltatoimet.

Olen useampaan otteeseen kehuskellut, kuinka ihania ja helppoja lapseni ovat. No niin ovat, aina iltatoimiin asti. Samalla tavoin kuin Tuhkimon taika raukeaa puolen yön aikaan, meillä se tapahtuu siinä heti klo 19.30 jälkeen. Samat saatanan taistelut jo-ka ju-ma-lan ilta. Vaikka leikkiminen ei olisi kiinnostellut koko päivänä, viimeistään siinä kohtaa kun lelut pitäisi siivota pois keksitään just ne maailman siisteimmät leikit, mitä ei sitten maltettaisi millään lopettaa. Paitsi kamalan kiukuttelun saattelemana. Varsinkin pienempi kokee siivoamisen lähinnä kidutukseksi, siltä se ainakin kuulostaa.  Suihkuun meno kestää ikuisuuden, mutta kun sinne asti päästään, ei sieltä millään maltettaisi tulla pois. Hampaiden pesusta en edes ala. 

Ihania ne silti ovat. Heti kun nukahtavat. 

Sohva.

Ihan sama miten varovasti koittaa pyllynsä sen päälle asettaa, natisee se niin että ne juuri nukahtaneet lapsetkin heräävät huoneissaan. Eikä just nyt budjetista löydy sellaista joustoa, että uuden voisi hankkia.

Koska... 

...Loimaa.

Veivät mun eurojackpotvoittoni. Eivätkä edes mene rahoja lunastamaan. Enmävittutajua!! 

Ja koska ajanpuute, en ehdi listaamaan kaikkia muita ärsyttäviä juttuja. Enkä just nyt edes muista muita. Huomiseksi olisi vielä liuta kouluhommia tekemättä ja esikoisen talviurheilupäivän varustus pakkaamatta.

Ja huomenna sataa kuulemma räntää. 

Oispa jo kevät.

Hehkutin viime viikolla haaveistamme lähteä seikkailemaan Thaimaahan kesäkuuksi. Olemme sen jälkeen pyöritelleet ajatusta ahkerasti puolelta toiselle, tutkineet lentojen ja majoitusten hintoja, miettineet mahdollisuuden realistisuutta nyky(raha)tilanteeseen nähden ja todenneet, ettei ajatus ole täysin mahdoton.

Kaiken muun haaveilun, matkakohteiden valinnanvaikeuden ja kymmenien matkavlogien läpikahlaamisen ohella palauttelin myös edeltävien reissujemme muistoja mieleeni vanhojen lomakuvien avulla. 

Kuvat palauttivat mieleeni mukavien reissumuistojen lisäksi myös muiston hyvävartaloisesta itsestäni. Melkein teki pahaa katsoa jälkimmäisen matkamme (12/2014) kuvia, jolloin olin juuri muutamaa päivää ennen palannut Superdieetin loppukuvauksista Tahkolta. En muistanutkaan kuinka hoikka olin. Makkaroiden sijaan vatsaani koristi orastava sikspäkki. Ensimmäistä kertaa elämässäni en juurikaan häpeillyt esiintyä bikineissä. Vaatteet istuivat kauniisti päälläni, eivät kiristäneet kuuman ja kostean ilmaston turvottaessa kehoa. Siltä reissulta löysin myös paikallisista kojuista itselleni muutaman kesähepeneen, vaikka paikallisen kokoluokituksen mukaan vastasin edelleen lähes jättiläistä. 

En kuitenkaan tuolloin osannut arvostaa vartaloani. Ne, jotka ovat elämässään suurempia määriä painoa pudottaneet lyhyessä ajassa ymmärtävät, ettei pää oikein tahdo pysyä muutoksen tahdissa mukana. Se tulee aina hieman jälkijunassa. Vaikka tänään katson kuvia kaihoisasti ihaillen, olin kuvaushetkellä vielä hyvin epävarma itsestäni. Peilistä katsoi edelleen hieman pullukka tyttö, joka pelkäsi kuollakseen menettävänsä kovalla työllä saavutetut tulokset, jos lomalla poikkeaa turhan paljon totutusta ruokavaliosta.

Kuvia selaillessani ymmärsin nyt, miten paljon tuolloin otin kuvia itsestäni tai pyysin mieheni niitä minusta ottamaan. Ja vain sen takia, etten ollenkaan tajunnut, miten oikeasti hyvältä näytin 23 kiloa keventyneessä, kaksi lasta kantaneessa vartalossani.

Tänään ei kuvia tarvitse ottaa tajutakseen, että kaukana ollaan noista mitoista. Vaikka aikuisena, aivot omistavana ihmisenä ymmärrän, että terveys menee aina ulkonäköasioiden edelle, en häpeä myöntää häpeileväni itseäni. En ole sinut vartaloni kanssa, enkä pidä ollenkaan siitä, mitä peilissä näen. En halua olla tällainen. En. 

Mutta en myöskään voi sille mitään, ettei kehoni ole edelleenkään kanssani samaa mieltä. Ei toimi gluteeniton, laktoositon eikä sokeriton ruokavalio. Ei myöskään ruokavalio, jonka avulla ohjelman aikana kilot pudotin. Toki liikuntaa on tullut harrastettua huomattavasti vähemmän, enkä ole yhtä pilkuntarkasti jaksanut ruokavaliota noudattaa. Voimavarani eivät yksinkertaisesti ole siihen riittäneet, maksasairauden mukana kulkevan väsymyksen, äitiyden ja opiskelun ohella. 

Eniten kaipaisin sitä, että yritykseni palkittaisiin edes pienellä toivonkipinällä. Että vaakalukema liikkuisi edes muutaman kilon alaspäin, antaen motivaatiota jatkaa eteenpäin. Että liikkuminen polvivammaisena tulisi painon laskun myötä taas helpommaksi. Ettei vaan aina vituttaisi kun kaikki sattuu. Ja hävettäisi, kun on vaan niin rapakunnossa. Taas. 

Ei auta. Ei vaikka miten valittaisi. Valitan silti tämän postauksen verran, koska sisällä vellovan paskan märehtiminen, asioiden  ja omien ajatusten jäsentäminen tekstiksi ja niiden julkaiseminen helpottaa. Enkä millään usko, että olisin ainoa, joka painii kehopositiivisuuden, itseinhon ja muodonmuutoshaaveiden välillä.

Kaikesta huolimatta, kävin tänään ostamassa itselleni uudet, suuremman koon jumppapöksyt, vanhat kun alkoivat olla aika virttyneet enkä satunnaisesta viuhahtelutaipumuksestani huolimatta ajatellut salilla persettäni esitellä. Huomenna käyn naapurikunnassa lunastamassa itselleni kuntosalikortin vuodeksi. Yllä olevassa kuvassa kauniina poseeraava dieettikilpasiskoni Maijan ja myös superdieettiin osallistuneen Minnan kanssa ollaan haastettu itsemme karkki- ja suklaalakkoon 116 päiväksi, josta jo kerroinkin tuolla Mun muotoisen facebook -sivuilla. Että yritystä kuitenkin on.

Haaveenani on, että saisin sen verran jalkoihin voimaa (ja lihaksia polvea tukemaan) tässä muutaman kuukauden aikana, että kehtaisin voisin vielä kevään aikana osallistua Turussa(kin) järjestettävälle Training for Warriors -treenien peruskurssille.  Ja kesäkuussa olisi ihan kiva, jos voisi taas edes vähän vähemmän häpeillen laittaa uikkarit ylleen.

Miten sulla sujuu? Joko on kesäkunto hallussa?

Otetaanpa tähän sateisen syysillan ratoksi yksi todennäköisyystehtävä.

Oletetaan, että tyyppi X:

 - on viidettä päivää sairaana, perus flunssaa vaihtelevine lämmönnousuineen ja -laskuineen. Vasen puoli kasvoista kutiaa taukoamatta, silmät syhyää, nenä vuotaa ja joku takoo vasenta aivolohkoa vähintään lekalla.

 - on jo jonkin aikaa kärsinyt tulehtuneesta kitalaesta, eikä näin ollen ole voinut syödä useampana päivänä oikeastaan yhtään mitään. Tai edes juoda. 

 - on viimeisen kahden päivän sisään keskustellut kolmen sairaanhoitajan, kahden labratädin ja kolmen lääkärin kanssa. Verinäytteitä on otettu kahdesti, nieluviljelyä ja sivelynäytteitä suusta kerran. 

 - sai apteekista kotiinvietäväksi mahdollisen diagnoosinsa, vyöruusun hoitoon tarkoitetun viikon lääkekuurin.

- on kaiken edellä mainitun ohella viettänyt useamman tunnin yliopistolla, ollut mukana järjestämässä 120 oppilaan liikuntapäivää, hoitanut kaksi omaa lasta. Lisäksi viime päiviin voidaan listata useita tenttiinlukuyrityksiä ja yhtä monta kirja naaman päällä -nukahtamista.

Kysymys kuuluu:

Kuinka todennäköistä on, että tyyppi X:ää saattaa ihan hieman vituttaa?

Niin, voisi varmaan kuvitella että todennäköisyys hipoisi sataa prosenttia. Mutta ei sentään ihan! Olen nähkääs vihdoin oppinut, että myös ikävillä asioilla on positiiviset puolensa:

Eipä tässä ainakaan pääse lihomaan. Saatana.

"Miten me ollaankaan tänään näin aikaansaavia? Ollaan saatu vaikka kuinka monta asiaa hoidettua eikä kello ole vasta kuin 22.38!?", totesin perin hämmästyneellä äänenpainolla miehelleni eilen mikron kelloa tuijottaessani, lasten mentyä normaalisti nukkumaan siinä yhdeksän tienoilla. 

Olimme puolentoista tunnin aikana saaneet setvittyä monta jo pidemmän aikaa pitäistehdämuteimukakerkiä -listoillamme roikkunutta asiaa. Sellaisia hassuja pikku juttuja, kuten lasten hoidon järjestäminen opintojeni alettua ensi viikolla. Koulupäiväni tulevat venähtämään usein ilta kuuteen-seitsemään asti, pikkuinen pitäisi hakea päiväkodista viimeistään 16.30, esikoisen koulupäivät päättyvät viimeistään 13.30 ja miehen työpäivä päättyy klo 17. Huonommallakin matikkapäällä pitäisi tajuta, että aika helvetillinen yhtälö on meillä tuossa noin ratkottavana.

Olin muutenkin kovin tyytyväisin mielin. Koti oli siisti (kiitos Paavo ja sopivasti pölynpeittävän pimeät illat!), tiskikone tyhjennetty, pyykkikone rullasi viimeistä rundiaan ja pyykkikorit ammottivat tyhjyyttään. Kodinhoitohuoneen tasolla ei ollut pyykkejä viikattavana, kaikki puhtaat vaatteet olin vienyt omille paikoilleen. Ehdinpä myös käymään läpi lasten syys- ja talvivaatevarastot, parittamaan toisistaan eksyneet hanskat ja lapaset ja pyykkämään kevään jäljiltä kurapaskaiseksi jääneet pipot ja tumput.

Aijjjetttä, miten ylpeä itsestäni olinkaan. Tavallisesti lasten lähdettyä Nukkumatin matkaan olen niin kertakaikkisen poikki, etten enää millään jaksaisi suoriutua pienimmästäkään järjenkäyttöä vaativasta toiminnasta. 

"Me ollaan saatu nukkua. Siksi.", vastasi se mies, joka siinä vieressäni vielä availi työkonettaan myöhäisillan ratoksi. 

Niin, tosiaan. Pikkumuija vietti viimeiset kaksi yötä mummulassa, jotta me muut saisimme pienen levähdystauon ja mahdollisuuden nukkua. Olemme koko hänen kohta nelivuotisen elämänsä ajan kärsineet enemmän tai vähemmän rikkonaisista, toisinaan täysin unettomista öistä. Väliin on toki mahtunut parempiakin unijaksoja, mutta valtaosa kuluneen kesän öistä on menty 3-6 pätkissä nukutun tunnin taktiikalla. Mukaan kun ymppää vielä useampia yöllisiä pissaisten petivaatteiden pyykkäyssessioita, alkaa päästä jutun juonesta kiinni. Ja kyllä, sinä kukkahattuinen rouva siellä takarivissä. Perhepetiäkin ollaan ahkerasti harrastettu. Vieressä akselinsa ympäri pyörivä midget spinneri ja minun äärimmäisen huonot unenlahjani eivät kuitenkaan ole mikään mäts meid in hevön. 

Ei meidän silti tarvinnut kauaa potea huonoa omaatuntoa mummun jaksamisesta. Vieraskorea tyttäreni veteli siellä sitten unta oikein varastoon - kumpanakin yönä nukkui kellon ympäri!! Heräämättä, pissaamatta, rauhallisesti, pyörimättä. 

Mulla oli taas ihan loistava ajatus tämän postauksen loppukaneetista, mutta ehti hupsistasaatana unohtua herättyäni taas viime yönä turhan monta kertaa valvomaan kotiinpalanneen lapseni sängyn vierelle. Että en nyt keksi mitään sitten. Olo on kaikkea muuta kuin aikaansaava. Eilisen illan tehokkuus katosi kuin pieru sohvatyynyyn. 

Kai se sitten on jotain uhmansorttista tämäkin. 

Ehkä tästäkin selviämme.

Tilt.

Hektinen, henkisesti stressaava viikko vaatii veronsa omasta jaksamisesta. Vaikka tunnollinen Aiwotsini ei tallentanutkaan huippulukemia kalorien kulutuksessa odotellessani tuloksia TYKSista, uskaltaisin väittää polttaneeni aimo määrän energiaa stressatessani veriarvojen päivitettyjä lukemia. Lisäksi se mies, joka suunnittelee kodin kiintokalusteita vielä koko heinäkuun ennen toista lomajaksoaan, ei ole töidensä takia juurikaan ehtinyt kyennyt tajunnut pystynyt ottaa osaa arjen askareisiin, joten kaikki valtaosa kotitöistä on kaatunut harteilleni. Puhumattakaan lapsista.

Että siinä kohtaa kun itse ripustan kotona pyykkivuoren huippua koneesta kuivumaan, samalla miettien aikaista aamuherätystä ja pojan eväitä huomista uimakoulua varten (plus ne kaikki muut takaraivossa jyskyttävät asiat), ja se mies soittaa FACETIME-PUHELUN mökin laiturilta, voin myöntää hieman närkästyneeni. 

Siinä esikoiseni pesusta huolimatta likaiseksi jääneet kalsarit kädessäni sitten tuijotin, miten onnellisen ja rentoutuneen näköiseltä mieheni kasvot näyttivät. Oikein loisti auringon säteiden heijastuessa puhelimen näytölle. Jutteli jotain joutavia meren liplatellessa tyyneenä taustalla, olutpullo kädessään, valmiina lämmittämään saunaa serkkupoikansa kanssa. 

Ai mitäkö se jutteli? No mistä helvetistä minä sen tietäisin? Minä siinä muina vuoden vaimoehdokkaina keskityin pyörittelemään silmiäni, irvistellen naamaani mahdollisimman rumasti ja huokaillen äänekkäästi joka mahdollisessa välissä. Muistutin siitä, kuinka vittumaista on aina joutua hoitamaan kaikki pyykit ja kaikki kodin muutkin askareet. Miten epäreilua oli, että toinen sai nauttia lapsettomasta illasta hyvässä seurassa, minun ollessa kotona. 

Ja jotta suoritus ei jäisi miltään osin kylmäksi, päätin vielä puhelun iloisesti toivottamalla "HV". 

Siis "Hei Vaan", sitähän se tarkoittaa.

Kannattiko? No ei. Vielä kun oltiin yhdessä sovittu asiasta. Ja me mennään huomenna perästä, heti kun esikoisen uimakoulu on saatettu kunnialla loppuun.

Taidanpa siis pakata tamppoonit mukaan. Toivon, että niille on käyttöä.

HV, PMS. 

Ollaanko taas sitä leikkiä, missä unohdetaan hetkeksi turhat jaarittelut ja muut paskanjauhannat elämän autuudesta, ihanuudesta ja ilosta, kesästä ja kärpäsistä ja kerrotaan vaan niitä ihan ehtoja tosiasioita? Mä voin olla eka.

Vaikka mulla loma työttömyys jatkuu, loppui perheen ensimmäinen yhteinen lomajakso tänä aamuna sen miehen - joka joutui kaapeleilla käynnistämään autonsa - palattua takaisin työmaalle. Kaksi mielettömän mukavaa viikkoa kului yhdessä hurauksessa Turkkeineen, Särkänniemineen ja mökillä yöpymisineen. 

Eilen illalla mökiltä mummulan kautta kotiin palatessamme ihmettelin kutisevaa kurkkuani ja valonherkkiä, ärtyneitä silmiäni, meillä kun ei kesällä ole ollut tapana sairastella sen suuremmin. Kotona kuumemittari osoitti epäilyni todeksi; jonkinsortin kesäflunssa oli puhkeamassa. Saatana.

Että siinä sitten aamulla kolmen tunnin yöunien jälkeen miehen tehdessä lähtöä töihin, totesin kaktus kurkussa ja räkä vetisenä norona poskeani pitkin valuen karman olevan aika helvetin kurja kaveri. Että juuri nyt kun kahden aikuisen jakama talous paloitellaan osiin jättäen minun osuudekseni kahden lapsen työleirin pyörittämisen, juuri nyt sitten täytyy iskeä joku tauti päälle?

Istuttuani ensin tunnin koulupsykologin juttusilla, käytyäni puistossa leikkimässä ja jatkettuani lasten kanssa puuhastelua kotipihalla, saatuani lapset ruokittua sekä kaikki monet pienet arkeenpalaamisturhautumiseioomitääntekemistä -kinastelut käsiteltyä, aloin olla kohtalaisen puhki. Kuumemittarin huidellessa jo 38 asteen tietämillä annoin periksi ja hautauduin sohvalle. Esikoinen lähti kaverinsa kanssa ulos leikkimään ja pikkumuija sai köllötellä vieressä katsellen pikkukakkosia.

Että silleen se loma-arkinen maanantai sujui tässä huushollissa. Väsyttää. Ärsyttää, että loman piti loppua ja että se sitten loppui vielä tällä tavoin. Harmittaa, koska huominen kummitytön perheen vierailu jouduttiin perumaan. Vituttaa, koska tämmönen pieni perus flunssakin saa mut tahtomattani varpailleen ja stressaamaan jo vuoden remissiossa olleen maksatulehduksen tilaa. 

Tämmöisinä päivinä sitä kovasti myös odottelee, että kummatkin lapset kasvaisivat vielä pikkiriikkisen isommiksi ja omatoimisimmiksi, ettei ihan kaikissa päivän toimituksissa tarvittaisi aina äitiä. Ettei siinä kohtaa, kun on juuri raahautunut vessaan, kuuluisi (avoimen) oven takaa kolmevuotiaan käsky tulla välittömästi katsomaan hänen barbileikkejään:. "Sulla äiti tuli jo kaikki pissa, minä kyllä kuulin sen!"

Voi luaja.

Se mies joka meillä asuu, lähti tuostanuinvaan neljäksi (!!!) päiväksi MM-kisareissulle Pariisiin. Tai no virkistysmatkalle työporukan kanssa, jos pilkkuja nussitaan, mutta pelejä silti menevät katsomaan. MM-kiekkohan, varsinkin tänä vuonna, on juuri sitä parasta korkeakulttuurista antia mitä tuolla niin kiehtovalla, romantiikkaa ja korkeatasoista taidetta uhkuvalla kaupungilla on tarjottavanaan. 

Ai siis miten niin katkera? No niinhän minä vittuperkele olenkin!!

Kohta 13 vuotta ollaan tuon miehen, joka muina turisteina kirmailee Champs-Élyséellä patongit kainalossaan, kanssa reissattu ympäri maailmaa. Yhdessä! Kahdestaan tai perheen kanssa. Nähty, koettu, käsi kädessä valloitettu. 

Olen ihan pienestä tytöstä asti kerännyt sellaista omaa, maailman suurimpiin ja miksei vähäpätöisempiinkin nähtävyyksiin liittyvää bucket-listaa. Se on oikeastaan sellainen unelmalista paikoista, jotka haluan nähdä ennen kuolemaani. Luettelosta on jo rastittu mm. Big Ben, Sagra da Familia, Legoland (kyllä, sekin oli pakko nähdä), Belgiassa sijaitseva Atonium, Vapaudenpatsas, Sydneyn oopperatalo, Uluru, Saharan autiomaa ja vaikkapa New Yorkin Time Square. Viimeisimmällä retkellämme rapakon toiselle puolelle sain vihdoin, useiden vuosien odotuksen jälkeen, rustata pois listasta San Franciscon edustalla tönöttävän, upean Golden Gaten. 

Unelmieni matkakohteita, sellaisia joita en vielä ole päässyt valloittamaan, niitäkin on vielä monia. Käymättä on Rooman Colosseum, Rion Jeesus-patsas, Taj Mahal, Gran Canyon, Maya -temppelit, Las Vegasissa se iso suihkulähde...

.. ja tietenkin EIFFEL-TORNI!!! Ja Louvre ja Riemukaari ja kaikki muutkin, mutta se Eiffel-torni!! Ja nyt se mies, jolla ei edes ole mitään varsinaista bucket-listaa, pääsee sen näkemään ILMAN MINUA! Ottaa itsestään selfien tuo hulppea rautamötiskö takanaan ja snäppää sen mulle, ihan vaan koska voi tehdä niin. Että terkkuja vaan sinne räntäpaskan keskelle. Tuliaiseksi saan varmaan sellaisen turistirysäeurokaupasta ostetun, neonvärisin ledein valaistun miniatyyri-Eiffelin. Saatana.

Olisivat menneet mieluummin vaikka taas Saksaan, missä jo kertaalleen kävivät tutustumassa jonkun paikallisen tehtaan ovivalikoimiin. Ei siinä ollut mitään ihmeellistä, kiva vaan kun kävivät. Eihän siellä ollut edes mitään sellaista nähtävää. En minä sellaisesta reissusta olisi näin mieltäni pahoittanut. 

Ja kyllä, ainahan voidaan mennä Pariisiin yhdessä joskus tulevaisuudessa, mutta kun se ei ole ollenkaan sama asia. Kun nyt se toinen on jo ollut siellä. Nähnyt Eiffelin ja varmaan kaikki muutkin suurimmat nähtävyydet. Kävellyt pitkin kaupungin kauniita katuja, kuullut katusoittajien soittavan, risteillyt Seinellä, maistanut ranskalaisen keittiön hätkähdyttäiviä makuja ja nauttinut keväisen lämpimästä säästä.. Kaikkea sellaista jota minä haluaisin siellä tehdä!

Jos äitini ei tätä lukisi, voisin vahvistaa väitteeni vertaamalla tätä "toista kertaa" sellaseen toisenlaiseen toimintaan. Sellaiseen, missä on myös se eka kerta. Ja kyllä se vissiin tuntuu hiukan erilaiselta kuin se toinen kerta. Ja jos teet sen ekaa kertaa jonkun sellasen kanssa joka on silleen niinku kokeneemman sorttinen, niin se ei todellakaan ole sama asia kuin että molemmat kokisivat sen upean, ainutlaatuisen hetken yhdessä. Ensimmäistä kertaa.

Niin että tiedoksi vaan sinulle, herra keittiökalustefirman toimitusjohtaja. Ihan kuule meni reisille tämä Teidän matkakohteen valinta, ainakin täältä Maskusta päin asiaa katsottuna. Seuraavaksi suosittelen ottamaan puolisotkin matkalle mukaan, jos työntekijöittesi hyvinvointi on sinulle tärkeää. 

Ja vielä pikku vinkki sille miehelle jonka kanssa ehkä vielä tulevaisuudessakin matkustelen: 

Kannattaa panostaa tuliaisiin.

Maanantai. Ei mikään ihmeellinen tai muutenkaan poikkeuksellinen viikonpäivä, mutta maanantai silti. On niitä maanantaita, jotka armotta iskevät paskamaisuudellaan täysillä päin pläsiä. Sitten on myös maanantaita, jotka salakavalasti yrittävät pikku ärsykkeillään hipsutella ihon alle. 

Ei yhtään hyvät lenkkikengät.

"Piristävien" juhlapyhien jälkeen on arkeen palaaminen ihan tervetullutta. Vaikka uskontoni (PT-Anne) yksi tärkeimmistä käskyistä lienee "Älä himoitse ruokavalion ulkopuolisia ravintoaineita tai muita ylimääräisiä kaloreita", menin vappuna silti ihan vahingossa syömään yhd.. no joojoo, kaksi munkkia. 

Miksimäsöinne?!? Jos nyt otetaan heti kättelyssä faktat haltuun, niin siihen paljon himoittuun ja peräänitkettyyn kesäkuntoon on vielä hyyyyyyvin pitkä matka, ja silti mä vedän onnellisena Annen kostoa kammoksuen munkkia. Kesäkuun alussa pitäisi mahtua edes jonkin sortin kesäkolttuun ja suunnata Turkkiin, jossa suurin osa ajasta tulee vietettyä melkeen alasti uikkareissa, altailla, muiden kanssaturistien joukossa. JASILTIMÄÄSÖINSEN!! 

Eihän siinä mitään, jos omaisin lähellekään normaalin tavoin toimivan aineenvaihdunnan/ruoansulatusjärjestelmän tai jos olisin muuten vaan maailman onnekkaimmassa, läpipaskojan asemassa, mutta ei. En ole en. Siinä se munkki näkyy edelleen naamassa, toinen ikävästi leuan alla. Eivätkä ne tosiaan ole ne tämän kropan ainoat ylimääräiset möykyt. Olo on kamalan paisunut, kasvot muistuttavat ennemminkin männävuosien rapsakoista sunnuntaiaamuista turvonneine silmineen ja tukkoisine oloineen kuin tipattoman vapun jälkeisestä munkkimorkkiksesta.

Kun aloitin blogin kirjoittamisen fitblogin puolella, olivat lähtökohdat täysin erilaiset kuin nyt. Olin terve, en ollut vielä tietoinen sisälläni tikittävästä maksapommista, kortisoni ei ollut tuhonnut lihaksistoani ja olo oli muutenkin kaikin puolin energisempi ja reippaampi. Vaikka olen kohtalaisella tunnollisuudella noudattanut minulle räätälöityä ruokavaliota jo viime kevään korvilta, ei vaakalukema ole hievahtanutkaan sitten helmikuun. Hel-VEtin motivoivaa, sanonpa vaan!

Motivaatio-orientoituneena, vahvalla kilpailuhenkisyydellä varustettu minuni ei siedä tällaisia alisuoriutumisia. Sellaisiksi minä ne miellän, epäonnistumisiksi. Matkaa joulukuun alussa varatessamme laskin täysin sen varaan, että kortisonin vaikutus ehtii katoamaan ja elimistöni toimii taas yhteistyössä kanssani. Ei siinä sitten kuitenkaan niin käynyt. Välillä tuntuu vaan niin kamalan vaikeelta pitäytyä ruokavaliossa, säilyttää itsekurinsa ja välttää repsahduksia, kun ei mitään kuitenkaan tapahdu. Menin tuossa saikun aikana katsomaan ihan motivointimielessä oman Jutta-jaksoni. Levy oli pölyttynyt kaapissa jo pidemmän aikaa, joten ajattelin saavani sen näkemisestä edes pientä potkua persiille. 

Olin täysin unohtanut sen jakson alussa olevan kotivideopätkän tussilla tuhritusta, ehkä pientä myötähäpeää herättävästä "mahanaamasta". 

- Moi! Minä olen Maria ja minä haluan kireän naaman..

No, täällä se taas on. Sama naama. Tosin mun ei tarvii sitä enää uudelleen näyttää telkkarissa. 

Reissuun on nyt reilut 4 viikkoa aikaa. Vaihtoehdot hurjaan muodonmuutokseen on aika vähissä, sillä Tallinnaan en ole menossa ja kaikenmaailman ihmedieetit on perseestä. Ei siis auta muu kuin olla valittamatta ja lipsumatta ruokavaliosta (Anne kostaa ne munkit kuitenkin, tavalla tai toisella). Mennä askel kerrallaan eteenpäin ja toivoa vatsamakkarat ristissä, että vielä jonain päivänä sitkeys palkitaan.

Vituttaa vaan niin vietävästi olla taas kerran lähtöviivalla. 

Muutama päivä sitten, jännittäessäni vielä pääsykokeiden tuloksia, kysäisin äidiltäni puoliksi vitsaillen, kustantaisiko hän mulle jonkun uuden koltun, jos pääsisin ekalla yrittämällä sisälle yliopistoon. Varattiin jo joulun tienoilla valmentajani PT-Annen kanssa dinner&show -liput Sami Hedbergin ja Niko Kivelän stand up -keikalle Logomoon, enkä tosissaan halunnut lähteä sinne äitiysmekossani. Yllätyksekseni* äiti suostui diiliin, ja koska paikka mulle koulunpenkistä irtosi, lähdin toiveet korkealla shoppailemaan. (*= Viikko sitten yritin kepluutella itseäni äidin ja hänen ystättärensä mukaan Pariisiin kesällä samalla verukkeella, mutta siihen hän ei jostain syystä (vielä) lämmennyt.)

On hyviä aamuja ja huonoja aamuja, ja sitten on niitä aamuja. Niitä, jolloin jo ensimmäinen kuulohavainto - meillä normaalisti pikkumuijan ilahduttavan herttainen pölinä - ennen kuin edes silmät ovat rähmäkertymän alta auenneet, saa tunteet ikävästi kuohumaan. Vastaat lasten iloisiin hyvän huomenen toivotuksiin "pienesti ärähtämällä", hammasrivit tiukasti toisissaan kiinni narskuen. Järjettömällä tarmolla iskenyt flunssa jyskyttää poskipäissä ja ohimoilla. Suussa maistuu vähintäänkin paska. Paleltaa. Ärsyttäävituttaaharmittaa, kahvikaan ei maistu kahvilta ja se mies joka pitkän parisuhteen jälkeen omistaa hämmästyttävän hyvän tilannetajun, yrittää liukkaasti paeta sotatantereeksi muuttuvalta alueelta lapset kainalossaan. 

Onhan näitä tämänkaltaisia aamuja näiden seinien sisällä nähty, vaikka kovin leppoisahan olen noinniinkö perusolemukseltani. Ja mukava. Paitsi tänään, koska ärsytti. Eniten ehkä harmitti se, ettei mulla käytännössä ollut mitään syytä olla ärtynyt tai muutenkaan pahantuulinen. Ja sepä vasta vittumaista onkin - olla naama nyrpeänä ilman, että ymmärtäisi itse sen tarkemmin, mistä se johtuu. 

Jäätyäni yksin oli oloni silti kovin levoton. Aikani haahuiltuani ympäri tyhjää huushollia vihdoin tajusin, mistä aamun kärvistelyt johtuivat.

Huomenna on SE päivä, jolloin ensi syksynä alkavien erityisopetuksen erillisopintojen opiskelijavalinnat julkaistaan! Ja minä siis voisin mahdollisesti olla yksi niistä harvoista ja valituista, ihan vaan tarkennukseksi tämä hitaammansorttisille.

Mutkun mä vihaan odottamista! Vihaanvihaanvihaan! Se ei sovi mun täydelliseksi hioutuneelle kaikkimullehetinyt -mentaliteetilleni, ei sitten vähääkään. Pakko kuitenkin hiukan ylistää itseäni, sillä olenhan hienosti pärjännyt tämän odotuksen kanssa jo kaksi (2) kokonaista viikkoa ja kuusi (6) päivää vielä siihen päälle! Voin siis taputtaa itseäni olalle upeasta suorituksesta, ja aloittaa jännittämisen nyt, noin 24 helvetillisten pitkää tuntia ennen h-hetkeä.

Tässä odotellessani on hyvä pohtia ja testailla vaikka erinäisiä selviytymiskeinoja, joilla saada aika kulumaan edes hitusen nopeammin ja ilman sen suurempia perheensisäisiä konfliktitilanteita. 

TAPA 1.

Pue vaatteet yllesi ja lähde ulos. Metsään. Napit korvilla tai ilman, vaikka sama. Liikuntahan ihan tutkitusti lievittää stressiä. 

Palaat takaisin kotiin pettyneenä, kylmettyneenä, räkä poskilla valuen ja paljon vittuuntuneempana kuin lähtiessäsi. Great success!

Muutama vuosi sitten.. Kuva: Jere Satamo

Kultaaa, tule jo kotiiiiiin! 

Mun äidistäni, lasteni mummusta, kuoriutui eläkelöitymisensä jälkeen eli semmoset ainakin sata vuotta sitten oikea kirppishaukka. Siellä se liihottelee menemään pitkin Rauman kirppareita, tekien mukavia löytöjä varsinkin noille mun mukuloille. Olen (lähes kaikkeen) ollut tyytyväinen, samoin lapset. Esikoisen ehdoton lemppari on mummun tuoma nahkatakki, mikä näyttää tietty ihan samalta kuin Robinilla on. Tukka taakse, rotsi päälle, oman huoneen ovi kiinni ja sitten vedetään tunteella Boomkaheja.

Sen lisäksi, että äiti-mummu ravaa kirppiksillä ostoksilla, tykkää se myös itse toimia myyjän roolissa. Mukaani mummulareissuille tarttuukin useasti pikku pussi Ikean isoin kassillinen vanhoja lastenvaatteita, leluja, mun omia riepuja. Mitä milloinkin. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tuskin se siitä nauttii. On vaan niin kiltti ettei aina tohdi kieltäytyä. Osaan halutessani olla aika "vakuuttava" ja myös pyytää haluamiani asioita todella "kauniisti". Silleen tytär-äiti -puhetyylillä, mikä ei ole muuttunut miksikään sitten pahimpien teinivuosien. 

Viikko sitten sain viestin, että äiti oli löytänyt kaappinsa perältä mun sinne joskus myyntitarkoituksessa kiikuttamani mekon. Sellasen ihan nätin farkkumekon, siistinkin vielä, mistä olin kuitenkin aikoinaan halunnut luopua. Dieetin jälkeen vaatekaappini sisältö vaihtui kertaheitolla vaatekoon muututtua L-XL -kokoisista vaatteista S-M -kokoon. Silloin myyntiin meni monta muutakin kivaa mekkoa, joita nyt uudelleen isokokoisena olen kaivannut. Olin kokonaan unohtanut jo tuon hamosen, ja myhäilinkin tyytyväisenä, ettei sitä aikoinaan kukaan ollut loosin rekiltä mukaansa ottanut. 

Elän edelleen, kuten jo reilu puoli vuotta sitten, vahvasti siinä uskossa, että nämä kortisonin kylkiäisenä kasaantuneet kilot olisivat jo kohta historiaa, enkä siksi ole suostunut ostamaan kovinkaan montaa vaatekappaletta itselleni. Käytän yhtä toisen asukokonaisuuden ollessa pesussa ja vaihdan päittäin. Näin se käytännössä menee. Tyhjyyttään kaikuva vaatekaappi kaipailee ihan tositarkoituksella uusia, ei tavoitevaatteita. 

Mekon toimitus tapahtui tänään äidin tullessa seuraamaan ensimmäisen lapsenlapsensa telinevoimisteluryhmän kevätesitystä. Olin onnesta soikeana, koska nyt ei tarvitsisi seistä taas puolta tuntia kiukuttelemassa makkarissa ei sopivien vaatekasojen ympäröimänä. Jos tuolta mieheltä joka yleensä on täällä vastaanottamassa mun tarjoamaa eisesaatanamahdu -dramaa kysyy, niin helpotus on varmasti silläkin valtava. Mummun anoppipisteet kasvoivat kertaheitolla!

Oletin mekon olevan sen kokoinen, että se vain kauniisti asettuu mun päälleni, antaen sopivasti armoa myös höllyvälle keskivartalolle ja pari kuppikokoa liian suurelle rintamukselle. Haluatteko tietää miksi? Kerron: No kun se oli H&M Mama -malliston äitiysmekko, mikä oli mulla päällä viimeksi kun olin VIIMEISILLÄNI RASKAANA meidän pikkumuijasta. Mun kohdalla se siis tarkoittaa sellaista melkeinpä satakiloista mörssäriä, ei mitään äitiyden ihanuutta hehkuvaa pikku pömppömassua. 

No, ei se kyllä mitenkään helpolla päälle sujahtanut. Hieman piti kiskoi hihasta ja vähän myös vetää helmasta. Pikkusen oli ehkä tukala olo hihojen ollessa koon liian ahtaat, selästäkin silleen semisti kangas kirrasi, mutta helvetti sentään mulla oli uusi mekko päällä! Yritän siis tukahduttaa tämän ahdistavan enmahduenääikinämihinkäänjoseiäitiysmekkokaanmahdu -tunteeni ja olla iloinen "uudesta" vaatekaapin täytteestäni.

Voinhan aina esittää olevani raskaana. 

Onhan se nyt vaan ihan yksinkertaisesti niin, ettei nainen ole nainen ilman toisinaan (hahhah) tapahtuvaa marmatusta peilin edessä. On sitten minkä mittainen/muotoinen/kokoinen/ikäinen tahansa, siis se itsesäälissä kieriskelevä nainen. Ei peili.

Ai-na löytyy joku epäkohta, johon itsessään puuttua. Ja masentua siitä sitten pikkuisen, koska juuri nyt ei asia muutu sen paremmaksi. Itkeä tirauttaa parit kyyneleet ja samalla solvata sitä miestä, joka siinä vieressä pyrkii parhaan taitonsa mukaan kohottamaan mielialaasi, hieman kömpelösti kehuen.

Oikeastihan tuo varuillaan olevan miehen kovin riskialtis yritys parantaa toisen oloa on aivan hemmetin suloista, mutta silti on pakko naama näkkärillä esittää, ettei ne kauneutta ylistävät sanat tunnu missään. Koska sen verran nyt kuitenkin vituttaa. 

Olisihan se ihan liian yksinkertaista vain hyväksyä itsensä sellaisenaan kun on. Tajuta, ettei se naama (tai perse, maha, höllyvät sisäreidet tai roikkuvat allit) muuksi muutu muuta kuin tekemällä asialle jotain. Ei se valittaminen kuulemma auta, sanovat meitä viisaammat lukeneet. Varmaan jossain joukkueessa antavat noita tajunnanräjäyttäviä elämänohjeitaan. 

Mulla on ollut isoja vaikeuksia hyväksyä se, että elämässä tulee toisinaan eteen tilanteita, joille ei yksinkertaisesti voi mitään. Mä en kuitenkaan voi sietää itseäni sellasena kälättävänä, ärsyttävänä, valittavana akkana. Vaikka valittaminen ja vittuuntuminen on toisinaan ihan terveellistä, tulee mulle aika nopeasti morkkis siitä alituisesta narisemisesta, Varsinkin, kun kohteena on usein nuo meidän kamalan ihanat mukulat. Ja se mies, joka yrittää vähin äänin hävitä takavasemmalle huomatessaan hyvän yrityksensä katoavan kuin pieru sohvatyynyyn. Koskaan en ole koittanut pieraista Saharassa, joten siitä en tiedä miten se toimii.

No kummiskin, tässä lähiaikoina on noita jonkinasteisia ulkonäköpainotteisia hermoromahduksia ollut täällä Maskun puskissa havaittavissa useampia. Kun niin suivaa, ettei housujen tuumakoko pienene vaikka kuinka kiltisti lisään aamupalaani eroottisia siemeniä !!! (lue: Chian siemenet noin tunnin yöunien jälkeen lausuttuna) ja muutenkin olen tarkka syömisistäni. 

Juuri kun sitä eniten kaipasin, ilmoitti Facebook vuodentakaisista muistoista. Ahrakapakkaa, simpsalapimp (niin kuin taikuri Pikkumuija asian ilmaisisi) ja vitutus oli kadonnut. 

Osaatko arvata miksi?

Voisin melkein vannoa, että ainakin noihin meidän lapsosiin on asennettu äärimmäisyyksiin asti hermoja raastava ajastin, mikä laittaa kaikki maailman sairaudet päälle juuri sillon, kun on kaikista vittumaisin aika sairastaa.

Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka juuri nyt. Se mies joka meillä asuu ei kauhean usein käy missään pidemmillä visiiteillä, mutta nyt kun se on lähdössä koko viikonlopun kestävälle reissulle niin eikös tuo meidän viisvee ala edeltävänä yönä oksentamaan. Ensin se (kuten me kaikki muutkin) valvoi koko yön koska vatsaan sattui ja aamuyöstä pestiinkin jo lakanapyykkiä. Unohtamatta seiniä, koska parvisänky.

Päivällä näytti jo paljon paremmalta, mutta pestessäni kaaressa lentäneitä iltapuuroja lattialta, seinistä, matoilta ja verhoilta tulin siihen tulokseen, että perkele.

Lähdin salille. Treenasin. Poistuin Gymiltä hymyillen, vaikka ei se tämänpäiväisen treenin taso itsessään nyt mitään varsinaisia kevätjuhlaliikkeitä olisikaan ansainnut. Mutta tulipahan tehtyä, ja se on aina parempi vaihtoehto kuin tekemättä jättäminen.

Nyt istun kotisohvalla, odottelen josko tuo pikkumuija taas rauhoittuisi uneen kohtapuolin. Vähän jännittää joudunko yöllä taas oksupyykille, ja jos niin kumman petivaatteet vaihdetaan tällä kertaa.

Mun puolesta tämä saisi olla tässä. Riitti jo, kiitos.

Pari semmoista pikku juttua tuli mieleen tässä, mitkä kannattaa ottaa huomioon pyrkiessään muuttamaan elämäänsä terveempään suuntaan.

1. Liiku/käy salilla säännöllisesti.

Liikunta piristää, auttaa laihtumaan ja pysymään muutenkin kunnossa. Liikkuminen on tärkeää myös siksi, että jos salikäynnit parin kuukauden ajalta voi laskea yhden käden sormilla, käy seuraavasti:

2. Ole rehellinen itsellesi.

Semmosta. Niin on siistiä lähteä lauantaina Tampereelle PT-päiville, missä Fitfarmin peeteet piiskaa paskat ulos sinusta. (Yritin olla nokkela ja suomentaa ”tö cräp aut of juu”.) 

Lenkille siis jospa tästä, kun ei kukaan ole tainnut vielä tehdä valittamisesta mitään ainakaan kovin kummoisesti kuluttavaa liikuntamuotoa.

Ei ainakaan sada, jos jotain positiivista.

Lapset lähti perjantaina mummun mukana Raumalle. Kotia pitäisi alkaa hiljalleen laittamaan myyntikuntoon, eikä se lasten pyöriessä jaloissa ole homma sieltä iiseimmästä päästä. Me oltaisiin jo kovasti muuttamassa uuteen kotiin, mutta ne talon nykyiset asukkaat eivät tajua omaa parastaan ja myydä sitä meille tarjoamallamme hinnalla. Ihan kummallisia ovat, kertakaikkiaan. Joka tapauksessa täällä meidän nykyisessä kodissakin riittää puuhaa, ja parin kuukauden valvomisen jälkeen olisi taas kiva nukkua välillä.

Eilinen ilta meni aikalailla lököillessä ja haaveillessa uudesta kodista. Oli myös aivan mielettömän ihanaa nukkua koko yö, ilman herätyksiä tai useamman tunnin valvomisia. Aamulla herättiin virkeinä ja heti aamupalan jälkeen käärittiinkin jo hihat ylös ja alettiin hommiin. Tuo mies joka meillä asuu on fiksaillut paikkoja ja minä olen pessyt ikkunoita.

Että muuten vihaan sitä hommaa, melkein yhtä paljon kuin silittämistä. Ensinnäkin, meillä on jokaisen ikkunan edessä ihan hitokseen kaikkia eri mööbeleitä, joita tarvii siirtää saadakseen ikkunat auki. Toiseksi, osaakohan kukaan pestä ikkunoita silleen, että ne oikeesti tulisi ihan puhtaiksi..? Ja siinä kestääkin ihan helevetin kauan. Maailman ärsyttävintä puuhaa. Seuraavan kerran delegoin sen lapsilleni. Ihan yhtä puhdasta jälkeä saavat varmasti aikaan kuin minäkin. Tarviihan niidenkin viikkorahansa ansaita. Natsimutsi tässä hei!

Kun sitten on koko päivän puunannut kotia, siivonnut kaappeja ja pessyt niitä perkeleen ikkunoita, on ihanaa lopulta lösähtää sohvalle katsomaan leffaa tuijottamaan teeveen ruutua tajuamatta lainkaan mitä sieltä tulee. 

Ja sitten jysähtää! Kuin salama kirkkaalta taivaalta se hyökkää suoraan kimppuun, varoittamatta sen kummemmin. Se valtaa joka ikisen pienenkin ajatuksen sun päässä. Sitä ei pääse pakoon, vaikka miten yrittäisi. Ja mitä enemmän yrität olla ajattelematta sitä, sitä kiukkuisemmaksi muutut ja sitä enemmän sitä alkaa tehdä mieli.

Ei, se ei ole tuo mies joka meillä asuu, vaan se on tajunnan räjäyttävä suklaanhimo. Ja se muuten on suoraan saatanasta. Ihan niinku olisi helppoa muutenkaan kävellä kaupassa sen karkkihyllyn ohi, niin eikös ne sitten vielä siellä suklaahelvetissä keksi oikein urakalla jotain uutuussuklaita. Varsinkin sillon, kun toinen ei saa niitä ees maistaa. Tai no maistaa ja maistaa, levyllinenhän sitä aina menee jos sen ensimmäisen palasen erehtyy ottamaan. Ehkä toinenkin, jos sitä vaan löytyy lähimmästä kaupasta kaapista lisää. 

Suklaa pitäisi ehdottomasti kieltää joko lailla, poistaa kokonaan (ainakin dieetin ajaksi) tai sitten siitä pitäisi tehdä yhtä terveellistä kuin kurkusta. Kun sitä ei – vaan – voi – vastustaa!!!!

Vai voiko? No voi. Ei vaan syö. Se on niin kovin yksinkertainen juttu. Senkun vaan pitää suunsa kiinni, ei se sinne itellään kulkeudu. 

Helppoa? No ei todellakaan ole. Siihen tarvitaan sitä kuuluisaa itsekuria, ja sitä ainakin tässä osoitteessa kaipaillaan rutosti sellaisina hetkinä, kun suklaanhimo yllättää. Eli päivittäin, usemman kerran päivässä. Kyllä, ajatus suklaan syömisen ihanuudesta, sen syntisen täyteläisestä mausta, pyörii päässäni jatkuvasti, mutta lähdenkö kauppaan sitä ostamaan? En. Tyydyn vaan kiukuttelemaan tolle miehelle joka sen lisäksi että se asuu täällä rouskuttaa porkkanaa niin kovaa, etten pysty enää keskittymään tähän kirjoittamiseen kirjainten pomppiessa silmille. 

Heipat siis ja suklaisia unia, ne taitaa olla vielä sallittuja dieetinkin aikana.