Hehkutin viime viikolla haaveistamme lähteä seikkailemaan Thaimaahan kesäkuuksi. Olemme sen jälkeen pyöritelleet ajatusta ahkerasti puolelta toiselle, tutkineet lentojen ja majoitusten hintoja, miettineet mahdollisuuden realistisuutta nyky(raha)tilanteeseen nähden ja todenneet, ettei ajatus ole täysin mahdoton.

Kaiken muun haaveilun, matkakohteiden valinnanvaikeuden ja kymmenien matkavlogien läpikahlaamisen ohella palauttelin myös edeltävien reissujemme muistoja mieleeni vanhojen lomakuvien avulla. 

Kuvat palauttivat mieleeni mukavien reissumuistojen lisäksi myös muiston hyvävartaloisesta itsestäni. Melkein teki pahaa katsoa jälkimmäisen matkamme (12/2014) kuvia, jolloin olin juuri muutamaa päivää ennen palannut Superdieetin loppukuvauksista Tahkolta. En muistanutkaan kuinka hoikka olin. Makkaroiden sijaan vatsaani koristi orastava sikspäkki. Ensimmäistä kertaa elämässäni en juurikaan häpeillyt esiintyä bikineissä. Vaatteet istuivat kauniisti päälläni, eivät kiristäneet kuuman ja kostean ilmaston turvottaessa kehoa. Siltä reissulta löysin myös paikallisista kojuista itselleni muutaman kesähepeneen, vaikka paikallisen kokoluokituksen mukaan vastasin edelleen lähes jättiläistä. 

En kuitenkaan tuolloin osannut arvostaa vartaloani. Ne, jotka ovat elämässään suurempia määriä painoa pudottaneet lyhyessä ajassa ymmärtävät, ettei pää oikein tahdo pysyä muutoksen tahdissa mukana. Se tulee aina hieman jälkijunassa. Vaikka tänään katson kuvia kaihoisasti ihaillen, olin kuvaushetkellä vielä hyvin epävarma itsestäni. Peilistä katsoi edelleen hieman pullukka tyttö, joka pelkäsi kuollakseen menettävänsä kovalla työllä saavutetut tulokset, jos lomalla poikkeaa turhan paljon totutusta ruokavaliosta.

Kuvia selaillessani ymmärsin nyt, miten paljon tuolloin otin kuvia itsestäni tai pyysin mieheni niitä minusta ottamaan. Ja vain sen takia, etten ollenkaan tajunnut, miten oikeasti hyvältä näytin 23 kiloa keventyneessä, kaksi lasta kantaneessa vartalossani.

Tänään ei kuvia tarvitse ottaa tajutakseen, että kaukana ollaan noista mitoista. Vaikka aikuisena, aivot omistavana ihmisenä ymmärrän, että terveys menee aina ulkonäköasioiden edelle, en häpeä myöntää häpeileväni itseäni. En ole sinut vartaloni kanssa, enkä pidä ollenkaan siitä, mitä peilissä näen. En halua olla tällainen. En. 

Mutta en myöskään voi sille mitään, ettei kehoni ole edelleenkään kanssani samaa mieltä. Ei toimi gluteeniton, laktoositon eikä sokeriton ruokavalio. Ei myöskään ruokavalio, jonka avulla ohjelman aikana kilot pudotin. Toki liikuntaa on tullut harrastettua huomattavasti vähemmän, enkä ole yhtä pilkuntarkasti jaksanut ruokavaliota noudattaa. Voimavarani eivät yksinkertaisesti ole siihen riittäneet, maksasairauden mukana kulkevan väsymyksen, äitiyden ja opiskelun ohella. 

Eniten kaipaisin sitä, että yritykseni palkittaisiin edes pienellä toivonkipinällä. Että vaakalukema liikkuisi edes muutaman kilon alaspäin, antaen motivaatiota jatkaa eteenpäin. Että liikkuminen polvivammaisena tulisi painon laskun myötä taas helpommaksi. Ettei vaan aina vituttaisi kun kaikki sattuu. Ja hävettäisi, kun on vaan niin rapakunnossa. Taas. 

Ei auta. Ei vaikka miten valittaisi. Valitan silti tämän postauksen verran, koska sisällä vellovan paskan märehtiminen, asioiden  ja omien ajatusten jäsentäminen tekstiksi ja niiden julkaiseminen helpottaa. Enkä millään usko, että olisin ainoa, joka painii kehopositiivisuuden, itseinhon ja muodonmuutoshaaveiden välillä.

Kaikesta huolimatta, kävin tänään ostamassa itselleni uudet, suuremman koon jumppapöksyt, vanhat kun alkoivat olla aika virttyneet enkä satunnaisesta viuhahtelutaipumuksestani huolimatta ajatellut salilla persettäni esitellä. Huomenna käyn naapurikunnassa lunastamassa itselleni kuntosalikortin vuodeksi. Yllä olevassa kuvassa kauniina poseeraava dieettikilpasiskoni Maijan ja myös superdieettiin osallistuneen Minnan kanssa ollaan haastettu itsemme karkki- ja suklaalakkoon 116 päiväksi, josta jo kerroinkin tuolla Mun muotoisen facebook -sivuilla. Että yritystä kuitenkin on.

Haaveenani on, että saisin sen verran jalkoihin voimaa (ja lihaksia polvea tukemaan) tässä muutaman kuukauden aikana, että kehtaisin voisin vielä kevään aikana osallistua Turussa(kin) järjestettävälle Training for Warriors -treenien peruskurssille.  Ja kesäkuussa olisi ihan kiva, jos voisi taas edes vähän vähemmän häpeillen laittaa uikkarit ylleen.

Miten sulla sujuu? Joko on kesäkunto hallussa?

Väliaika, kahvia ilman pullaa.

Sokeriton marraskuu on edennyt noin puoliväliin asti. Viime postaukseni aiheesta herätti jonkin verran keskustelua siitä, mitä sokerittomuudella tarkkaan ottaen tarkoitan. Että pitääkö välttää hedelmiä, keinotekoisia makeutusaineita, kookos- tai inkkarisokeria, hunajaa tai muita vastaavia sokerin "korvikkeita".  Itse olen kuitenkin sitä mieltä, kuten monessa muussakin erimielisyyttä aiheuttavassa mielipidekysymyksessä, että meitä ihmisiä on ihan joka lähtöön ja junaankin vielä. Kukin valitkoon siis omat tyylinsä tallata. Myös sokerittomuuden suhteen.

Itse noudatan oman ammattiauttaja-Anneni laatimaa ruokavaliota, mihin ei sokeria sen suuremmin sisälly. Saan syödä monipuolisesti, ruokaa on riittävästi eikä tarvitse nähdä nälkää. Monipuolisuus ja riittävyys taas pitää turhat mieliteot loitolla. Ei ihmedieettejä, ei mitään tredien mukaisia hömpötyksiä. Olen pitäytynyt siinä, mitä itselleni lupasin, ja se on tärkeintä. 

Ensimmäinen repsahdus oli lähellä tuossa heti reilu viikko sitten, kun Espoossa asuvan ystäväni luota lähtiessäni hurjastelin itselleni elämäni toiset ylinopeussakot. Minä kun olen aina ollut jossain määrin tunnesyöppö. Vitutuksen vallatessa kaiken aivotoimintani, olin täysin valmis ajamaan ensimmäiselle vastaantulevalle huoltoasemalle ostamaan itselleni jättisäkin salmiakkia. Ja suklaata. Mutta en mennyt.

Myös muutamina iltoina lasten mentyä nukkumaan, on minussa asuva herkkuperseys yrittänyt herätellä itseään marrashorroksesta. Takavasemmalta vaivihkaa hiippaillut. Uskotellut suklaan auttavan väsymykseen ja tuovan piristystä pimeisiin iltoihin. Mutta en ole mennyt lankaan. Sen sijaan olen löytänyt itselleni todella mukavaa pk-seuraa iltalenkkiseuraa. On ollut ihanan virkistävää käydä yhdessä kävelemässä, mukavia jutustellen ja huolia purkien.

Isänpäivä, ei ongelmia. Siitä iso kiitos puolen vuoden superdieetille, ettei juhlapäivien ja muiden kissanristiäisten vietto ilman herkkuja tee tiukkaa. 

Mutta. Aina se sama saakelin mutta.

Menin sitten käymään vaa´alla. Pienessä mielessäni kuvittelin näiden muutaman viikon tehneen kauan odotettuja muutoksia vaakalukemiin. Ja olihan se ryhtiliike tuottanut tulosta! 

Kokonainen kilo oli tullut LISÄÄ, jumalauta. Revi sitä kuuluisaa motivaatiota siitä sitten niin!

Että kyllä panee taas risomaan tämä tämmöinen. Vaikka kuinka yrittää, ei tapahdu mitään. Tai no tapahtuuhan, mutta väärään suuntaan! 

Syvä huokaus. Leuka rintaan ja eteenpäin. Ei kai tässä muukaan auta.

Mites teillä muilla sujuu? Oletteko vielä mukana?

Ensimmäiset pakkasaamut pääsivät pahasti yllättämään tämän maskulaisen. Enkä nyt tarkoita talvirenkaita, vaan asteiden pudottua nollan alle ilmeni eräs toinen, hieman suuremman luokan ongelma:

Talvitakki.

Se kun ei jumalauta millään mahtunut päälle. Vuosi sitten kortisonikuurin loputtua kuvittelin, että palautuisin nopeasti entisiin mittoihini. Vaan ei, päin vastoin! Vaikka paino on pysynyt kohtalaisen samoissa lukemissa kuin vuosi sitten, ympärysmittaa on näköjään tullut entisestään. Tai ainakin siinä määrin, ettei viime vuonna ylös sujahtanut vetoketju hievahtanutkaan ilman väkivaltaa. 

Olen kovin kitsas ostelemaan itselleni vaatteita. Kun kerran vartalon malli ja kokolappuun merkittyjen äxien määrä ennen ällää ei miellytä, olen nähnyt parhaimmaksi jättää vaatteet kokonaan ostamatta. Kaapin perällä kun odottaa monta ihanaa takkia, mihin vaaditaan vain noin kahdenkymmenen kilon pudotus.

Helppoa kuin... jonkin nasevan sananparren keksiminen aamutuimaan. Että ei vittu onnistu, ei.

Motivaatiota painonpudotukseen kyllä löytyy, mutta tahdonvoimasta huolimatta mitään ei tapahdu. Vaikka en ole orjallisesti noudattanut PT-Annen minulle laatimaa ruokavaliota, on se kuitenkin kulkenut jo pitkän aikaa ruokailujeni ohjenuorana. Syön säännöllisesti, pyrin pitämään ruokailuvälit säännöllisinä. En napostele, syön puhdasta ruokaa, vältän eineksiä sekä muistan juoda riittävästi. 

Tai näin ainakin kuvittelen toimivani.

Olen nimittäin tullut siihen lopputulokseen, että on vähän turhan helppoa huijata itseään. Jos pohdin pelkästään viime kuukautta, palautuu mieleen useampi herkutteluhetki, jokunen pieni karkkipussi, sipsikourallinen tai jokin nopea pikku suupala helpottamaan suurimpaa energiavajetta. Muutamia kertoja olen lähtenyt kotoa ilman kunnollista aamupalaa, skipannut kiireessä lounaan ja tankannut illalla itseni täyteen, koska jäätävä nälkä. Tähän settiin kun ympätään vielä suurimman aineenvaihduntaelimen, maksan toimintaongelmat, ei ole ihmekään, ettei paino lähde putoamaan.

Alkavan kuukauden kunniaksi ehdotin miehelleni, että jätettäisiin muutenkin vähällä käytöllä oleva sokeri kokonaan pois. Onhan se kuitenkin aina helpompaa yhdessä sitoutua dieettiin, kuin että se toinen mässäilisi menemään siinä vieressä. Ja suostuihan se! En yleensä diggaile näitä tämmösiä tipattomia tammikuita, herkuttomia helmikuita sun muita, mutta kun se nyt vaan sattui sopivasti olemaan uusi kuukausi aluillaan niin mikä jottei.  

Pois jätetään siis kaikki lisätty sokeri, ei pelkästään pullat, karkit ja muut herkut. Jonkin verran piilosokeria saattaa päästä seulan läpi, mutta yritän olla tarkka ravintosisältöjen suhteen. Tuttua juttuahan tämä jo on, nyt vaan täytyy vähän ryhdistäytyä ja olla lipsumatta.

Katsotaan mitä tuleman pitää, tuleeko muijassa näkymään muutoksia. Ja vaikka lopputulos olisi painon laskun suhteen yhtä tyhjän kanssa, ei sokerittomuudesta mitään haittaa varmasti ole. Maksa ainakin kiittää. 

Kuka lähtee mukaan?

Kyllä se nyt vaan on niin, että mä olen lopen kyllästynyt olemaan tämmöinen kankea, rättiväsynyt, muiden perässä läähättävä punkero. Tässä viime päivinä, vanhoja postauksia läpikäydessäni olen joutunut kohtaamaan useita kauniita kuvia ja paino-ongelmointiin sekä lihavuuteen liittyviä "ei enää ikinä" -toteamia. Ja tässä sitä kuitenkin taas ollaan. 

Muina punkeroina.

Kuitenkin joka kerta ollessani ihan fiiliksissä siitä, että pääsisin vihdoin aloittamaan säännöllisen ja tavoitteellisen treenaamisen, tulee seinä jonkun sortin sairauden muodossa vastaan. Ihan joka helvetin kerta. Kaipaan säännöllistä salilla treenaamista, mutta samalla sen aloittaminen piiiiitkän tauon jälkeen pelottaa aika tavalla. 

En nimittäin ole koskaan unohtanut, miltä ensimmäiset PT-Annen vetämät treenikerrat Jutta-projektin alussa tuntui. Hävetti ihan hullusti heilua pikku painojeni kanssa, naama tuskasta punaisena, lihaksia tursuilevien, upeiden fitness-kissojen vieressä. Itselläni kun tursuili ihan kaikki muut paikat, ei lihakset. Muistan, miten vaikeaa oli katsoa itseään peilistä. Piti painaa silmät kiinni, tiukasti, ettei tarvitsisi katsoa sitä möhömahaista, punanaamaista punkeroa.

Yritän myös kuumeisesti päättää, millä salilla jatkossa treenaisin. Mulle jo kovin tutuksi tullut Gym2000 -sali on varustetasoltaan ja henkilökunnaltaan ihan huippu, mutta matka Turkuun jumppaamaan on turhan pitkä. Kun muutenkin tuota treenaamiseen jäävää aikaa on hyvin rajallisesti, tuntuu hölmöltä kuluttaa matkoihin niin paljon aikaa. Maskussa on myös oma kuntosali ryhmäliikuntoineen päivineen ja pienempiä, käyttömaksuiltaan lähes ilmaisia kuntosaleja löytyisi lähikunnista useampia. 

Että nyt niitä päätöksiä vaan kehiin sitten, ennen kuin taas joku uusi tauti estää treenaamisen. Treenivaatekertakin pitäisi uusia. Sitten on enää päästävä yli siitä korkeaksi kasvaneesta salin kynnyksestä ja opittava niitä paljon mainostettuja malttia ja armollisuutta.

Apua saatana!

Kirjoittelin ennen tuolla Fitfarmin fitblogin puolella, enkä ole koskaan saanut aikaiseksi liittää vanhoja tekstejäni tänne uuden blogin puolelle. Tänään armas nassukirja muistutteli taas ajoista menneistä, ja sieltä bongasin vuoden takaisen blogipostaukseni. Koska tuo kyseinen rustaus vielä vuoden jälkeenkin jollain sairaanloisella tavalla tuotti hyvänolontunteen sekä iso hymyn huulille, haluan jakaa sen muutaman saatesanan kera teille uusillekin lukijoille.

En ole treenannut aikoihin. Kaikki alkoi jo viime loka-marraskuun vaihteessa, jolloin PT-Annen kanssa treenaillessani mikään ei onnistunut. Siis tarkoitan oikeasti mikään. Pienetkin painot tuottivat tuskaa ja pelkän tangon maasta ylös saaminen aiheutti voimakasta pyörtymisen tunnetta. Onhan niitä parempiakin jaksoja ollut sen jälkeen jolloin jonkinlainen treenaaminen olisi varmasti luonnistunut, mutta kevään tapaturma-alttius, jatkuva sairastelu ja etenkin perussairauden mukanaan tuoma uupumus on kaiken tämän lapsiarjen pyörityksen keskellä vienyt voiton salitreeneistä. 

Gym2000 -salille johtavan oven eteen tuntuu myös olevan kasvanut sellanen Himalajan korkuinen kynnys. Taas.

Viime vuotinen "tyttöjen ilta" Annen mökillä oli yksi parhaista ikinä ja se pompsahti menneisyydestä juuri sopivasti tähän hetkeen. Möngin silloinkin aivan pohjamudissa kuntoni kanssa, olin edelleen kortisonikuurilla ja veriarvot vasta hetkeä ennen normalisoituneet. Eipä se menoa silti haitannut, suoritin vaan juuri niin perkeleesti mitä oma kunto antoi periksi. Ja vähän yli, koska Anne. Nuo valmentajat kun ovat hieman sellaisia piiskaajansorttisia. Ei auttanut myöskään lannistua, vaikka toinen jaksoi paremmin. Treenatessa sitä kumminkin pystyy aina antamaan vaan juuri sen verran, mihin itse kykenee. Niin, ja sen vähän yli, silleen sopivasti että muistuu mieleen mitä aamiaiseksi on sinä päivänä napaansa vedellyt.

Minulle tämä postaus toimii tsempparina tuleviin koitoksiin kun lähden taas yrittämään, miltä treenaaminen piiiiitkän tauon jälkeen tuntuu. Ei varmastikaan hyvältä, mutta alku se on tuskainenkin alku. Ja jostain se on aloitettava. Nollasta, jos ei muusta.

Mun muotoinen 07/2016

"”Hei mimmit! Oottekos maisemissa 23.7. lauantaina? Ja josko onnistuis vielä ”vapaa” ilta? Kutsuisin teidät mieluusti tänne mökille. Voitas vähän rillailla, saunoa ja muuten vaan istua iltaa + höpötellä kerrankin rauhassa. Mä voisin jonkun pienen toiminnallisen viritellä tohon alle: pieni hiki pintaan ennen saunaa ja maistuu sitten ruokakin paremmin.”

Note to self: Seuraavan kerran tällaisen viestin saadessasi kieltäydy, kieltäydy hyvä nainen kutsusta!!

Olisihan mun nyt pitänyt tuo nimeltä mainitsematon (PT-Anne, a.k.a. natsi-Anne) henkilö tuntea sen verran hyvin jo, ettei se mitään hyvää hyvyyttään meitä mökilleen kutsu. ”Pieni toiminnallinen treeni”, buahhahhahaa!!! Ihan juu pieni hiki pintaan, ei mitään sen kummempaa..

”Kai me päätetään sitten tämä wiikendi sunnuntaiseen kimppatreeniin Gymillä???”

Ylläoleva viesti tuli pari päivää myöhemmin, ja taas jonkun ihme aivohärön saaneena innolla vastaamaan tähänkin kutsuun myöntävästi. Haloo saatana!! Vuosi taukoa salilta, yksi oma treeni alla ja mä ihan omasta tahdostani suostun treenaamaan Annen ja Sannan kanssa. Tää toinenkaan kun ei ole lainkaan kilpailuhenkinen, ei sitten ollenkaan. Ihan vaan kauniisti ja lempeästi kannustaa ja tukee treenikaveriaan.

Jep. Tällä hetkellä kropastani ei löydy sellaista kohtaa, mihin ei sattuisi. Tuli myös todistettua taas muutamaan otteeseen, että vuoden jumppatauko ei tee hyvää lihaksille. En pysty kirjoittamaan enää, sekin tuntuu kovin epämiellyttävältä. Antaa siis kuvien puhua puolestaan..

Tuossa jotain pientä viitettä siitä millaisissa merkeissä mun viikonloppu sujui. Rentouttava mökkireissu muuttui hikeä ja verta vaatineeksi Bootcampiksi, vaikka oishan se pitänyt tietää.

Kiitos Anne vieraanvaraisuudesta, tämä todellakin oli irtiotto arjesta. Otetaan taas pian uudestaan! (Siis oikeesti, viekää mut hoitoon!!!)"

Niin, että milloin mennään taas, Anne ja Sanna? 

Mistä tietää, että takana on hauska, sateesta huolimatta kaikin puolin onnistunut, loistavassa seurassa vietetty mökkijuhannus?

No vyötärön ympärysmitasta tietysti, mistäpä muustakaan. 

Kun on kolme päivää lähes surutta vedellyt kaiken maailman herkkuja napaansa, ei ole syytä tuhlata turhan paljon aikaa pohtimalla, miksi vatsa muistuttaa sellaista hiukan tyhjentynyttä, muhkuraista rantapalloa. Myös kasvot ovat saaneet oman osuutensa turvotuksesta, hyvä kun silmät saa auki korostuneiden poskipäiden painaessa niitä umpeen. Rintaliiveihin olisi voinut aamulla lisätä pari kuppikokoa, reidet hinkkaavat toisiaan jopa leveässä haara-asennossa. Pienikin liikahdus aiheuttaa voimakasta höllymistä koko vartalossa.  

Aijjjettä, miten mieltä ylentävä tämä tämmöinen olotila. 

Tarkkaan ruokavalioon tottunut jo muutenkin huonosti toimiva aineenvaihduntani, ei ollut kovin mielissään normaalista poikkeavasta tankkaamisesta. Tuli naposteltua vähän karkkia ja sipsejä, vihersalaatin lisäksi lautaselta löytyi myös majoneesipohjaisia kaalisalaatteja ja juustoja. Pyöräyttipä ystäväni synttäreiden kunniaksi marenki-kermakakunkin, sokeria ja rasvaa säästelemättä. Ruokailuvälit venähtivät normaalia pidemmiksi ja annoskoot suuremmiksi. Lapset vs. vanhemmat fudismatsi epätasaisella sammalkentällä jäi viikonlopun ainoaksi urheilusuoritukseksi, eikä sitä vettäkään tullut juotua tarpeeksi. 

Että ei tässä nyt yritetä edes esittää olevansa huuli pyöreenä ihmettelemässä, mistä näitä kiloja oikein tulee. Vaakaa en ole vielä uskaltanut kohdata, mutta sen kanssa mun pitäisi huomenna aamulla selvittää välit. Ei sillä mitään väliä toisaalta ole mitä se näyttää, mutta ainakin olen rehellinen itselleni. 

Mä tiedän aika lailla tarkalleen, mikä mulle olisi parasta. Ongelma piilekin siinä, että kun tuota lomahölläilyä on tullut harrastettua jo pidemmän aikaa, niin siitä tuntuu taas olevan kovin vaikeeta irroittautua palatakseen takaisin ruotuun. On ollut muutenkin vaikeaa pitäytyä tiukasti ruokavaliossa kaiken muun mentyä ihan persiilteen, noinniinkun dieettimielessä. Mulla on ollut lämpöä päivittäin viime marraskuusta lähtien, kiitos siitä lääkitykselleni. Syömäni sytostaatit myös alentavat vastustuskykyä, ja olenkin ahkerasti nappaillut kaiken maailman flunssapöpöjä tässä viimeisten kuukausien aikana. Pääsiäisen tramppaäksidentin jälkeen rintaranka on edelleen jumissa, 4 vuotta sitten leikattu polveni vihoittelee hyvin kivuliaasti liian suuren kuormituksen alla. Ruokavaliosta on myös helvetin paljon helpompaa pitää kiinni silloin, kun pääsee jumpalle. Eikä yhtään haittaisi, vaikka jo pidempiaikainen jatkuva diettaaminen näkyisi hiljalleen myös mittanauhan lukemissa. Voisi motivoida sellainen.

Niin. Että ei tätä omaa muutosprojektia ole ainakaan kovin helpoksi tehty, mutta ei kai sen niin kovin helppoa kuulu ollakaan. Tänään tuntui erittäin hyvältä palata normaaliin ruokavalioon, eikä siinä kauaa mene kun tuollainen juhlapöhötys kropasta katoaa. Mutta kyllä tässä nyt olisi ihan kunnollisen ryhtiliikkeen aika. 

Täten lupaan siis noudattaa pilkun tarkasti annettuja ohjeita, täysin lipsumatta. Sen suurempaa tavoitetta en voi itselleni asettaa, mutta onhan siinäkin ihan tarpeeksi haastetta tähän kohtaan. Ja julkisesti luvattu on puoliksi tehty, vai miten se oli.

Kohtalotovereita?

Olen perusolemukseltani ihan positiivinen ihminen. En ole tehnyt yhtään empiiristä tutkimusta voidakseni todistaa väittämäni oikeaksi, ellei sitten niitä facebookin "Onko kuppisi puoliksi tyhjä vai täynnä?" -testejä killata, mutta uskoisin kuitenkin olevani tässä(kin) asiassa oikeassa.

Tämä aihe on kulkenut mukana ajatuksissani jo pidemmän aikaa. Olen pyöritellyt sitä puolelta toiselle, miettinyt kaikkia mahdollisia tapoja tarkastella asiaa. Aihe on ollut somessa paljon esillä, mutta lähinnä vain sellaisesta näkövinkkelistä jota en itse omista. Enkä vieläkään tiedä, osaanko ilmaista ajatuksiani mitenkään ymmärrettävästi.

Body positivity, vartalopositiivisuus, kehotyytyväisyys, kropparauha. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. 

Paskaa. Enkä nyt yleistä, vaan kyse on ihan puhtaasti minun omasta mielipiteestäni, omasta vartalostani. Siitä, miten minä koen itseni. On siis turhaa vetää herneitä jo tässä kohtaa takaraivon perukoille asti, jos olet kanssani eri mieltä. Se on ihan sallittua se.

Kun kerran on kovalla työllä saanut aikaiseksi jotain, mistä on aivan saatanan ylpeä, on kamalan väärin, että se otetaan pois väkisin, kyselemättä. Ei ollut minun valintani ensin tehdä sekä fyysisesti että henkisesti suuri työ, tullakseni ulkonäöllisesti sellaiseksi joksi olen aina omassa päässäni mieltänyt itseni, ja sitten sairastua. Mulla oli vaan ihan jäätävän paska tuuri.

Sporttinen, kilpailuhenkinen, ahkera, energinen ja ihan vielä hyvännäköinenkin äiti-ihminen. Sellainen minä olen oikeasti, tai ainakin olen aina kuvitellut niin. Kolme vuotta sitten Jutta-ohjelmaan hakiessani tuon "todellisen minuni" esteenä oli 25kg, jotka nekin raskauden jälkeen takertuivat ja jäivät roikkumaan minuun syystä, ettei kroppani ole kai koskaan toiminut "normaalisti". En ole ikinä kieltänyt, etteikö myös huonoilla ruokatottumuksilla ja leveällä herkkuperseydellä olisi ollut näppinsä mukana hommassa, mutta läskisoppaa on aina ollut myös muut jutut hämmentämässä.

Ennen AIH-diagnoosia olin ihan tyytyväinen itseeni, noinniinkun naisen mittakaavassa. Toki silloinkin napisin liian hitaasti kehittyvistä lihaksista ja pienestä pöhöstä vatsanseudulla, mutta olin kuitenkin ohjelman ja PT-Anneen tutustumisen myötä saavuttanut sen mistä olin haaveillut. Peilikuvani vastasi vihdoin sitä Mariaa, jollaisena olin aina itseni nähnyt. Olin sinut kroppani kanssa. 

Olin kuullut kortisonin haitoista, mutta en edelleenkään voi uskoa sitä kaikkea paskaa, mitä se toi tullessaan. Alle kolmessa kuukaudessa painoin enemmän kuin Tahkon alkupunnituksessa. Kolminumeroinen lukukaan ei ollut kaukana. Kolmessa kuukaudessa menetin myös omat kasvoni. Tilalle sain jonkun saatanan ruman, tihrusilmäisen, kauttaaltaan karvoittuneen pallonaaman, mitä ihmiset ihmeissään jäivät tuijottamaan. Ja mitä minä vihasin.

Nyt kun kasvojen turvotus on laskenut ja viiksetkin on sokeroitu pois, jäljelle jäi vain ylipainoinen minä. Silloin kun kasvoni muistuttivat vielä todella epäonnistunutta Tallinnan reissun lopputulosta, oli helpompi selittää myös muu turvonnut olemus. Mua risoo ihan helvetisti, että uudet ihmiset joihin tutustun, näkevät minussa vain pikkuisen pyöreän, sellaisen pullantuoksuisen äitylin. Huomaankin usein avautuvani sairaudestani uusille tuttavuuksille miltei heti alkukättelyssä, jotta pääsen selittämään lihomiseni taustat. Kortisonin. Että en oikeasti ole syönyt itseäni lihavaksi. Että oikeasti olen helvetin urheilullinen, lihaksikas ja hyvärunkoinen nainen. Kato vaikka vittu guuglesta, jos et muuten usko.

Eilinen postaukseni poiki Facebookin sivuille kommentin, jossa ystäväni kehoitti olla aina haukumatta itseäni ja tykkäämään itsestäni enemmän. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö jossain määrin pitäisi itsestäni. Tykkään kyllä. Olen loistava äiti lapsilleni, hyvä opettaja (oppilailta ei kysytä), arvostan suunnattomasti kasvojani, osaan olla hauska ainakin omasta mielestäni ja vaimonakin ilmeisesti ihan toimiva ratkaisu. Olen hyvä juuri tällaisena, mutta se hyvä kulkee vääränlaisessa vartalossa. Se, että hyväksyisin vartaloni tämmöisenä, lihaksettomana, epäterveenä ja ylipainoisena, tarkoittaa mulle luovuttamista. Enkä todellakaan ole aikeissa luovuttaa, ennen kuin näen peilistä taas itseni. Minut. Juuri sellaisena mun muotoisena. Terveenä. Onnellisena.

Tunnen useita naisia, joita oma ylipaino ei haittaa. He ovat upeita, kauniita naisia, jotka kantavat itsensä tyylillä. He ovat itseensä ja ulkonäköönsä tyytyväisiä, ja varmaan juuri se saa heidät sillä tavalla kivasti sädehtimään. Ja minä ihailen heitä.

Ero mun ja kehopositiivisten ihmisten välillä on siinä, että minä en edes halua olla tyytyväinen ulkonäkööni enkä hyväksy sitä, että nykyinen vartalonmallini estää minua olemasta sellainen kuin haluan olla. Olen äärimmäisen kiitollinen tämänhetkisestä terveydestäni, koska asiat voisivat olla todella paljon huonommin. Mutta tyytyväinen en ole. Sen verran kuitenkin tykkään itsestäni, että voin jo heittää läppää läskeistäni ja kirjoittaa itsestäni huumorilasit silmillä, ja mulla on todella hyvä mieli siitä että blogin päivittäminen tuntuu taas kivalta. Vielä vuosi sitten itkin ja oksensin pahaa oloani. 

En todellakaan aio luovuttaa ennen asettamaani maaliviivaa, enkä tule olemaan tyytyväinen ennen kuin olen saavuttanut haluamani. Ja sekin on ihan ok, olla hiukan hukassa välillä. Epätasapainossa, epävarmuusalueella, täysin oman mukavuusalueen ulkopuolella. Uskon silti itseeni ja toivon, että kroppani alkaisi taas pian yhteistyöhön kanssani, jonka jälkeen osaisin nauttia ihanasta elämästäni vielä pikkuisen enemmän kuin nyt. 

Mun äidistäni, lasteni mummusta, kuoriutui eläkelöitymisensä jälkeen eli semmoset ainakin sata vuotta sitten oikea kirppishaukka. Siellä se liihottelee menemään pitkin Rauman kirppareita, tekien mukavia löytöjä varsinkin noille mun mukuloille. Olen (lähes kaikkeen) ollut tyytyväinen, samoin lapset. Esikoisen ehdoton lemppari on mummun tuoma nahkatakki, mikä näyttää tietty ihan samalta kuin Robinilla on. Tukka taakse, rotsi päälle, oman huoneen ovi kiinni ja sitten vedetään tunteella Boomkaheja.

Sen lisäksi, että äiti-mummu ravaa kirppiksillä ostoksilla, tykkää se myös itse toimia myyjän roolissa. Mukaani mummulareissuille tarttuukin useasti pikku pussi Ikean isoin kassillinen vanhoja lastenvaatteita, leluja, mun omia riepuja. Mitä milloinkin. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tuskin se siitä nauttii. On vaan niin kiltti ettei aina tohdi kieltäytyä. Osaan halutessani olla aika "vakuuttava" ja myös pyytää haluamiani asioita todella "kauniisti". Silleen tytär-äiti -puhetyylillä, mikä ei ole muuttunut miksikään sitten pahimpien teinivuosien. 

Viikko sitten sain viestin, että äiti oli löytänyt kaappinsa perältä mun sinne joskus myyntitarkoituksessa kiikuttamani mekon. Sellasen ihan nätin farkkumekon, siistinkin vielä, mistä olin kuitenkin aikoinaan halunnut luopua. Dieetin jälkeen vaatekaappini sisältö vaihtui kertaheitolla vaatekoon muututtua L-XL -kokoisista vaatteista S-M -kokoon. Silloin myyntiin meni monta muutakin kivaa mekkoa, joita nyt uudelleen isokokoisena olen kaivannut. Olin kokonaan unohtanut jo tuon hamosen, ja myhäilinkin tyytyväisenä, ettei sitä aikoinaan kukaan ollut loosin rekiltä mukaansa ottanut. 

Elän edelleen, kuten jo reilu puoli vuotta sitten, vahvasti siinä uskossa, että nämä kortisonin kylkiäisenä kasaantuneet kilot olisivat jo kohta historiaa, enkä siksi ole suostunut ostamaan kovinkaan montaa vaatekappaletta itselleni. Käytän yhtä toisen asukokonaisuuden ollessa pesussa ja vaihdan päittäin. Näin se käytännössä menee. Tyhjyyttään kaikuva vaatekaappi kaipailee ihan tositarkoituksella uusia, ei tavoitevaatteita. 

Mekon toimitus tapahtui tänään äidin tullessa seuraamaan ensimmäisen lapsenlapsensa telinevoimisteluryhmän kevätesitystä. Olin onnesta soikeana, koska nyt ei tarvitsisi seistä taas puolta tuntia kiukuttelemassa makkarissa ei sopivien vaatekasojen ympäröimänä. Jos tuolta mieheltä joka yleensä on täällä vastaanottamassa mun tarjoamaa eisesaatanamahdu -dramaa kysyy, niin helpotus on varmasti silläkin valtava. Mummun anoppipisteet kasvoivat kertaheitolla!

Oletin mekon olevan sen kokoinen, että se vain kauniisti asettuu mun päälleni, antaen sopivasti armoa myös höllyvälle keskivartalolle ja pari kuppikokoa liian suurelle rintamukselle. Haluatteko tietää miksi? Kerron: No kun se oli H&M Mama -malliston äitiysmekko, mikä oli mulla päällä viimeksi kun olin VIIMEISILLÄNI RASKAANA meidän pikkumuijasta. Mun kohdalla se siis tarkoittaa sellaista melkeinpä satakiloista mörssäriä, ei mitään äitiyden ihanuutta hehkuvaa pikku pömppömassua. 

No, ei se kyllä mitenkään helpolla päälle sujahtanut. Hieman piti kiskoi hihasta ja vähän myös vetää helmasta. Pikkusen oli ehkä tukala olo hihojen ollessa koon liian ahtaat, selästäkin silleen semisti kangas kirrasi, mutta helvetti sentään mulla oli uusi mekko päällä! Yritän siis tukahduttaa tämän ahdistavan enmahduenääikinämihinkäänjoseiäitiysmekkokaanmahdu -tunteeni ja olla iloinen "uudesta" vaatekaapin täytteestäni.

Voinhan aina esittää olevani raskaana. 

Buenas tardesta vaan allihuuppa ja terkut Turkista!

Yhdeksän päivää aurinkoisessa ja lämpimässä kohteessa kului ihan hujauksessa, tultiin kotiin tuossa jo torstaiyönä. Eipä paljoa haitannut se, että täällä oli koko ajan ollut kylmä ja kökkö keli. Lisäksi muut kanssamaskulaiset olivat lähes koko tuon meidän reissun ajan joutuneet keittämään käyttövetensä koska talousvedestä oli löydetty merkkejä ulosteperäisestä saastumisesta. Paskaa putkissa siis. Ihan niin vietävästi kismitti.

Ennen lasten syntymää meillä ei juurikaan ollut väliä, millaiseen hotelliin majoittuisimme. Keskeinen sijainti oli plussaa eikä nyt ihan mikään pahin homeloukko se saanut olla, mutta kriteeristö oli muilta osin hyvin niukka. Meille oli tärkeetä, että saatiin matkakohteesta mahdollisimman autenttinen kokemus. Ei mitään Matin tai Heikin baareja lihapullineen, lapinkultineen ja aikuisinenaisineen, vaan maassa maan tavalla.

Nyt meillä on kaksi ihanaa lasta. Yksvee ja viisvee, jos joku ei vielä tiennyt. Edelleen tykätään kovasti matkustella, mutta nyt siitä on tullut paljon lapsilähtöisempää ja -ystävällisempää. Tällä reissulla me majoituttiin parinvitunmiljoonan venäläisen kanssa suureen hotelliin/resorttiin. Tämä palveli täydellisesti lapsiperhettä isoine allasalueineen, lapsille suunnattuine ohjelmanumeroineen ja all-inclusiiveineen. Ennen lapsia suunniteltiin matka aina siten, että ehdittiin näkemään ja kokemaan mahdollisimman paljon. Nyt loman tarkoituksena oli lähinnä se, ettei tarvii pyykätä tai laittaa ruokaa yli viikkoon. 

Äiti-ihmisen unelma, ettenkö sanoisi.

Matkasta riittäisi joristavaa vaikka kuinka, mutta mä nyt haluan takertua vain yhteen sanaan. Tai oikeesti niitä on siinä kaksi. All ja inclusive. 

Lomalla en tietenkään mitään ruokavalioita noudattanut, koska rennostikin täytyy osata ottaa. Olin kuitenkin paljon pohdiskellut tuota loma-ajan syömistä ennen matkan alkamista. Tämmöiselle jonkin asteisesta ahmimishäiriöstä kärsivälle ja vasta ylipainosta eroonpäässeelle henkilölle all-inclusive ei ole se paras vaihtoehto. Sehän kun tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikki ruoka ja juoma kuuluu matkan hintaan ja se tarjoillaan lähes poikkeuksetta buffet-muodossa. Mätä niin helvetisti kuin haluat, jos sen haluaa suomentaa noinniinkun suunnilleen.

Ensimmäiset lomapäivät otin rennosti, enkä juurikaan miettinyt mitä syön. Tai no mitä mä valehtelen, mä mietin jatkuvasti mitä suuhuni laitan. Ainoa ongelma piilee siinä, että vaikka sitä ajattelenkin, niin se ei estä mua syömästä. Mulle vaan tulee morkkis ylensyömisestä tai jo pelkästään siitä, että tiedän annoksen sisältävän ihan hitokseen liikaa kaikkea eimulleniinhyväksiolevaa ruokaa. Morkkis taas aiheuttaa sen, että mun tekee mieli parantaa oloani ja se tapahtuu tietty ahtamalla naamaan lisää herkkuja, kuinkas muuten. Kerran kun jo on mennyt vituiksi niin mitä sillä sitten enää on väliä.

Kyllä sai taas tuo mies joka siellä hotellissa käytti saman huoneen avainkorttia kuulla reilun viikon aikana noin miljoona kertaa saman kysymyksen: ”Näytänkö lihavalta?” Oikeastaan kysyin sen aina rallienglanniksi ”Duu ai luuk veri fät?”, koska en lasten kuullen halua koskaan puhua lihavuudesta tai painoon/ulkonäöllisiin ongelmiin liittyvistä jutuista. Siinä suhteessa oon kyllä koulutuksessa onnistunut ettei se mies joka mua joutuu tuijottamaan lopun elämänsä kertaakaan sanonut että ”jees juu duu” vaan aina se silmiään pyöritellen vastasi sen noujuudountin. 

(Se muuten kerran erehtyi sanomaan mua rotevaksi, se oli just ennen ku ohjelmadieetti loppui. Voitte olla varmoja että se sana on poistunut hänen systeemistään lopullisesti! Oikeesti, millanen i-di-oot-ti sanoo dieetillä olevaa vaimoaan r o t e v a k s i ?? Mä vaan kysyn.)

Mua vituttaa, että kaiken sen jälkeen mitä tässä on vuoden aikana tapahtunut, en vieläkään ole oppinut syömään oikein. Kotioloissa kyllä, ravintolassakin osaan ja haluankin valkata jotain muuta kuin sen rasvaisimman annoksen. Mutta sitten kun ”saan luvan” syödä, niin sitten muuten syödään. Eikä buffet-ruokailu silloin ole se paras vaihtoehto.  

Vaikka tiedän, miten paljon mun on parempi olla kun syön oikein, silti sorrun aina ottamaan lautaselle joko liikaa ruokaa tai vaan paljon sellasta, mistä tulee huono ja höttöinen olo. Monta kertaa loman aikana ajattelin, että seuraavaksi kun mennään syömään niin en ota esim. sellasta ihanaa kiviuunissa paistettua pizzaleipää, mitä siellä melkeen joka aterialla oli tarjolla. Onnistuinko kertaakaan? No ehkä sen kerran. Söin myös joka päivä jäätelöä, koska oli kuuma ja silloin kuuluu syödä jätskiä. Ja useasti otin myös ranskalaisia. Ja sokerista limsaa koska ei ollut laittia. Ja sipsejäkin tuli naposteltua. Ja sitten ihmettelen miksi vaatteet kiristi ja joka paikka oli turvoksissa. Fiksumman sorttinen nainen.

Puolustukseni pitää kuitenkin sanoa, etten mitään ihan sairaita satseja kuitenkaan vetänyt päivittäin. Mulla on paha tapa olla aika armoton itselleni, varsinkin ruoan ja treenin suhteen, ja koska tiedän miten mun kuuluisi syödä, soimaan itseäni aika pienistäkin virhevalinnoista ja suurentelen ne päässäni paljon suuremmiksi kuin mitä ne todellisuudessa on.  

En silti kykene ymmärtämään heikkouksiani enkä sitä, miksi sorrun niin kovin helposti herkkuihin. Miksi mä pystyn noudattamaan tiukkaa dieettiä pilkulleen ja kieltäytymään silloin jopa niistä buffet-pöydän antimista, mutta dieetin ulkopuolella en tajua ollenkaan mitä sana kohtuus tarkoittaa? 

Sitäpä tässä yritetään selvittää.

Vaakalukema oli noussut loman aikana nelisen kiloa, tuosta suurin osa on varmaan nestettä ja uskoisin painon tippuvan takaisin sinne 70 pintaan viimeistään viikon päästä. Voisin siis melkeinpä teettää itselleni t-paidan tekstillä:

Ai sörvaivd ool-inklusiiv.

Tänään se sitten taas iski, vaikka yllättävän pitkään loistikin poissaolollaan. Oon tässä viime aikoina ihmetellyt itseäni, koska olen ollut poikkeuksellisen rentoutunut, onnellinen ja tyytyväinen itseeni ja elämääni, noinniinkun pääpiirteittäin. Ainahan sitä valittamisen aihetta löytyy (koska esim. se mies joka asuu meillä), mutta ainakaan kokonaiseen kuukauteen en ole käynyt päänsisäistä kisaa itseni kanssa, tavoitellen jotain mahdotonta, aina vain parempaa ja tietysti täydellistä. 

Ja se on pitkä aika se.

En koe olevani mikään ”puhdas” perfektionisti, mutta tietyissä asioissa vaadin itseltäni aivan liikaa, ehkä jopa sitä täydellisyyttä. Tämä piirre minussa kukoisti koko superdieetin ajan, taisi se ohjelmassakin tulla jossain määrin esille. En ollut periaatteessa koskaan tyytyväinen omaan suoritukseeni, vaikka treenit sujui hyvin. Noudatin pilkulleen ruokavaliota ja painokin putosi siihen tahtiin kuin se oli järkevää. Järkevää siis siinä mielessä, että se tapahtunut muutos olisi pysyvää eikä vaan sellainen hetken hurmio/lukema vaa`assa.

Tuo pieni wannabe-perfektionisti näyttää naamansa myös puhuttaessa kodin siisteydestä, omasta jaksamisesta tai työstäni ja siitä miten se kuuluu hoitaa. Se ei siis liity pelkästään liikkumiseen ja painonhallintaan. Se on osa mun jokapäiväistä elämää, mutta tiedostaen pyrin pääsemään siitä eroon, koska sillä on välillä hyvinkin tuohoisat vaikutukset.

Olen hyvin kilpailuhenkinen ihminen, tykkään mulle asetetuista haasteista ja voittaminen on ihan helvetin kivaa. Mutta, mun ei ole pakko olla parempi kuin muut, vaan mun on pakko olla parempi kuin mitä MÄ olen. Motivoidun kyllä siitä, että tavoittelen toiminnallani parempaa suoritusta kuin muilla, mutta en siksi, että haluaisin onnistua paremmin kuin muut. Mun on vaan itseni takia pystyttävä kaikkeen mihin muutkin pystyy ja oltava yhtä hyvä tai mielellään vielä parempi, muuten ruoskin itseni henkisesti hengiltä.

Käytännön esimerkkejä:

Että semmoista se mun elämä on. Jatkuvaa suorittamista. Itsensä ylittämistä ja voittamista, aina ja ihan kaikessa. Eikä koskaan voi olla oikeestaan tyytyväinen mihinkään. Houkuttelevaa, eikö. Mutta niin kuin sanoin, tiedostan tämän(kin) epäkohdan itsessäni, joten aina silloin tällöin pystyn pyrkimään siitä eroon. Sen eteen joutuu näkemään paljon työtä, en läheskään aina onnistu siinä eikä se todellakaan ole aina helppoa (varsinkin koska en pidä juurikaan siitä epäonnistumisesta), mutta se on yrittämisen arvoista.

Jaa miksi se tuli tänään takaisin hetkellisen katoamisen jälkeen? No koska ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun mun puoli vuotta superdieetillä alkoi. Ja koska mun täytyy näyttää upealta tuona vuosipäivänä. Ja koska siihen upeuteen kuuluu näkyvät lihakset, timmi vatsa palikoineen, pyöreä pylly, roikkumattomat allit, oikeestaan sellanen hyvin Jillian Michaelsin näköinen sen peilikuvan pitäis olla, mieluusti naamastakin. Että kuuluuhan sen nyt jumalauta onnistua.

Viikko tässä ois vielä aikaa, eiköhän se tuossa ajassa.