Tiedättekö, mikä talvessa on parasta?

Lumi. Talvella kuuluu olla lunta.

Osanette siis arvata myös, mikä talvessa on kaikista paskinta..?

Koti Varsinais-Suomessa. Sepä hyvinkin.

Palailtiin jo viime viikolla reilun viikon kestäneeltä pohjoisen visiitiltä, miehen kun piti palailla takaisin töihinsä. Nautimme vireää matkailukautta elävän Ylläksen tarjonnasta, palveluista ja aktiviteeteista sekä tietysti Lapin kauniista, lumisesta talvesta ihan todella, todella paljon! Loman oikeastaan ainoa miinuspuoli, mikä aiheutti toisinaan pientä hampaankiristystä, oli neljän hengen pukeutuminen pakkaskelejä varten ahtaassa hotellihuoneen eteistilassa. Kun on sitä kerrastoa toisensa perään, pipoa, hanskaa, kauluria ja villasukkaa. Sekä tietysti kaksi lasta, joille pelkkä pukeutuminen sanana tuntuu ahdistavalta.

Tai sitten se, kun sieltä piti lähteä kotiin. Piiiiitkä miinus siitä. En osaa kuvailla sitä masennuksen ja ahdistuksen määrää, mikä - varsinkin meissä aikuisissa - kasvoi kilometri toisensa jälkeen ajaessamme pohjoisesta alas, kohti sateista ja pimeää lounaisrannikkoa. Miten Lapin puhtaan valkoiset, upeat ja jylhät lumimaisemat vaihtuivat hiljalleen karummiksi, kolkommiksi ja kalsean tasaiseksi peltomaisemaksi. Puut kadottivat tykkykerroksensa ja pakkashuurteensa, valkoiset hanget muuttuivat pakokaasujen saastuttamaksi harmaiksi kinoksiksi maanteiden varsille, kunnes lopulta katosivat kokonaan mustaan asfalttiin. Tai sitten en vaan enää nähnyt mitään. Oli vaan niin kertakaikkisen pimeää. Ja märkää. 

Vaikka reissuilun ja reppuelämän jälkeen on aina ihanaa palata kotiin, tällä kertaa se oli myös aika turruttavaa. Oli aivan uskomattoman ihanaa saada nauttia hetki oikeasta talvesta, ulkoilusta ja punaposkisten lasten riemusta. Lasketella, hiihtää, lumikenkäillä ja pulkkailla. Nauttia kuumasta kaakaosta laavulla, syöttää poroja tai kiitää huskyjen vetämässä reessä pitkin jänkhää. Tuntui pitkästä aikaa uskomattoman hyvältä, ettei tarvinnut yrittää väkisin keksiä tekemistä, kastella varpaita kuralammikoissa eikä lapsetkaan olleet kuralla ja hiekalla kuorrutettuja.

Että on ollut tässä sellaisia pieniä käynnistymis- ja takaisinsopeutumisvaikeuksia. Orastava miesflunssakin on meinannut kaataa petiin. Kyllä, luit oikein. Miesflunssa. Kun en oikeasti ole kipeä, vähän vaan on lämpöä. Räkäisyys yrittää sinnikkäästi puskea päälle ja tukkia sieraimet, mutta ei sitten kuitenkaan kuin hiukan nenässä tuhise. Olo on veltto ja vetämätön, eikä mikään oikein kiinnosta. Miesflunssa siis, mitä ilmeisimmin.

Onneksi eilen ja tänään on aurinko vähän pilkahdellut pilviverhon takaa eikä vettäkään sada kaatamalla. Toistensa seuraan jo pikkuisen tympääntyneet, nahistelevat sisarukset pääsivät aloittamaan omat normi arkensa koulussa ja hoidossa, omien ystäviensä parissa. Minä taas sain tämän päivän nauttia vain ja ainoastaan omasta seurastani sekä Netflixin hömppätarjonnasta. Illalla vointi on taas ollut ihan normaali, turhat pöpöt karkoitettiin koko perheen yhteisellä iltaenkillä pikku pakkaskelissä.

Että kai se elämä tästä taas kirkastuu, kun koittaa asennoitua oikein. Tasan ei ole silti näitä talven nallekarkkeja jaettu Suomen kuntien kesken. 

Ehkä lyhyempi kesä, hyttyset sun muut pohjoisempaa Suomea piinaavat ötökät kompensoivat talven puutetta edes vähäsen.

Mistä tietää, että takana on hauska, sateesta huolimatta kaikin puolin onnistunut, loistavassa seurassa vietetty mökkijuhannus?

No vyötärön ympärysmitasta tietysti, mistäpä muustakaan. 

Kun on kolme päivää lähes surutta vedellyt kaiken maailman herkkuja napaansa, ei ole syytä tuhlata turhan paljon aikaa pohtimalla, miksi vatsa muistuttaa sellaista hiukan tyhjentynyttä, muhkuraista rantapalloa. Myös kasvot ovat saaneet oman osuutensa turvotuksesta, hyvä kun silmät saa auki korostuneiden poskipäiden painaessa niitä umpeen. Rintaliiveihin olisi voinut aamulla lisätä pari kuppikokoa, reidet hinkkaavat toisiaan jopa leveässä haara-asennossa. Pienikin liikahdus aiheuttaa voimakasta höllymistä koko vartalossa.  

Aijjjettä, miten mieltä ylentävä tämä tämmöinen olotila. 

Tarkkaan ruokavalioon tottunut jo muutenkin huonosti toimiva aineenvaihduntani, ei ollut kovin mielissään normaalista poikkeavasta tankkaamisesta. Tuli naposteltua vähän karkkia ja sipsejä, vihersalaatin lisäksi lautaselta löytyi myös majoneesipohjaisia kaalisalaatteja ja juustoja. Pyöräyttipä ystäväni synttäreiden kunniaksi marenki-kermakakunkin, sokeria ja rasvaa säästelemättä. Ruokailuvälit venähtivät normaalia pidemmiksi ja annoskoot suuremmiksi. Lapset vs. vanhemmat fudismatsi epätasaisella sammalkentällä jäi viikonlopun ainoaksi urheilusuoritukseksi, eikä sitä vettäkään tullut juotua tarpeeksi. 

Että ei tässä nyt yritetä edes esittää olevansa huuli pyöreenä ihmettelemässä, mistä näitä kiloja oikein tulee. Vaakaa en ole vielä uskaltanut kohdata, mutta sen kanssa mun pitäisi huomenna aamulla selvittää välit. Ei sillä mitään väliä toisaalta ole mitä se näyttää, mutta ainakin olen rehellinen itselleni. 

Mä tiedän aika lailla tarkalleen, mikä mulle olisi parasta. Ongelma piilekin siinä, että kun tuota lomahölläilyä on tullut harrastettua jo pidemmän aikaa, niin siitä tuntuu taas olevan kovin vaikeeta irroittautua palatakseen takaisin ruotuun. On ollut muutenkin vaikeaa pitäytyä tiukasti ruokavaliossa kaiken muun mentyä ihan persiilteen, noinniinkun dieettimielessä. Mulla on ollut lämpöä päivittäin viime marraskuusta lähtien, kiitos siitä lääkitykselleni. Syömäni sytostaatit myös alentavat vastustuskykyä, ja olenkin ahkerasti nappaillut kaiken maailman flunssapöpöjä tässä viimeisten kuukausien aikana. Pääsiäisen tramppaäksidentin jälkeen rintaranka on edelleen jumissa, 4 vuotta sitten leikattu polveni vihoittelee hyvin kivuliaasti liian suuren kuormituksen alla. Ruokavaliosta on myös helvetin paljon helpompaa pitää kiinni silloin, kun pääsee jumpalle. Eikä yhtään haittaisi, vaikka jo pidempiaikainen jatkuva diettaaminen näkyisi hiljalleen myös mittanauhan lukemissa. Voisi motivoida sellainen.

Niin. Että ei tätä omaa muutosprojektia ole ainakaan kovin helpoksi tehty, mutta ei kai sen niin kovin helppoa kuulu ollakaan. Tänään tuntui erittäin hyvältä palata normaaliin ruokavalioon, eikä siinä kauaa mene kun tuollainen juhlapöhötys kropasta katoaa. Mutta kyllä tässä nyt olisi ihan kunnollisen ryhtiliikkeen aika. 

Täten lupaan siis noudattaa pilkun tarkasti annettuja ohjeita, täysin lipsumatta. Sen suurempaa tavoitetta en voi itselleni asettaa, mutta onhan siinäkin ihan tarpeeksi haastetta tähän kohtaan. Ja julkisesti luvattu on puoliksi tehty, vai miten se oli.

Kohtalotovereita?

Ollaanko taas sitä leikkiä, missä unohdetaan hetkeksi turhat jaarittelut ja muut paskanjauhannat elämän autuudesta, ihanuudesta ja ilosta, kesästä ja kärpäsistä ja kerrotaan vaan niitä ihan ehtoja tosiasioita? Mä voin olla eka.

Vaikka mulla loma työttömyys jatkuu, loppui perheen ensimmäinen yhteinen lomajakso tänä aamuna sen miehen - joka joutui kaapeleilla käynnistämään autonsa - palattua takaisin työmaalle. Kaksi mielettömän mukavaa viikkoa kului yhdessä hurauksessa Turkkeineen, Särkänniemineen ja mökillä yöpymisineen. 

Eilen illalla mökiltä mummulan kautta kotiin palatessamme ihmettelin kutisevaa kurkkuani ja valonherkkiä, ärtyneitä silmiäni, meillä kun ei kesällä ole ollut tapana sairastella sen suuremmin. Kotona kuumemittari osoitti epäilyni todeksi; jonkinsortin kesäflunssa oli puhkeamassa. Saatana.

Että siinä sitten aamulla kolmen tunnin yöunien jälkeen miehen tehdessä lähtöä töihin, totesin kaktus kurkussa ja räkä vetisenä norona poskeani pitkin valuen karman olevan aika helvetin kurja kaveri. Että juuri nyt kun kahden aikuisen jakama talous paloitellaan osiin jättäen minun osuudekseni kahden lapsen työleirin pyörittämisen, juuri nyt sitten täytyy iskeä joku tauti päälle?

Istuttuani ensin tunnin koulupsykologin juttusilla, käytyäni puistossa leikkimässä ja jatkettuani lasten kanssa puuhastelua kotipihalla, saatuani lapset ruokittua sekä kaikki monet pienet arkeenpalaamisturhautumiseioomitääntekemistä -kinastelut käsiteltyä, aloin olla kohtalaisen puhki. Kuumemittarin huidellessa jo 38 asteen tietämillä annoin periksi ja hautauduin sohvalle. Esikoinen lähti kaverinsa kanssa ulos leikkimään ja pikkumuija sai köllötellä vieressä katsellen pikkukakkosia.

Että silleen se loma-arkinen maanantai sujui tässä huushollissa. Väsyttää. Ärsyttää, että loman piti loppua ja että se sitten loppui vielä tällä tavoin. Harmittaa, koska huominen kummitytön perheen vierailu jouduttiin perumaan. Vituttaa, koska tämmönen pieni perus flunssakin saa mut tahtomattani varpailleen ja stressaamaan jo vuoden remissiossa olleen maksatulehduksen tilaa. 

Tämmöisinä päivinä sitä kovasti myös odottelee, että kummatkin lapset kasvaisivat vielä pikkiriikkisen isommiksi ja omatoimisimmiksi, ettei ihan kaikissa päivän toimituksissa tarvittaisi aina äitiä. Ettei siinä kohtaa, kun on juuri raahautunut vessaan, kuuluisi (avoimen) oven takaa kolmevuotiaan käsky tulla välittömästi katsomaan hänen barbileikkejään:. "Sulla äiti tuli jo kaikki pissa, minä kyllä kuulin sen!"

Voi luaja.

Maanantai. Ei mikään ihmeellinen tai muutenkaan poikkeuksellinen viikonpäivä, mutta maanantai silti. On niitä maanantaita, jotka armotta iskevät paskamaisuudellaan täysillä päin pläsiä. Sitten on myös maanantaita, jotka salakavalasti yrittävät pikku ärsykkeillään hipsutella ihon alle. 

Ei yhtään hyvät lenkkikengät.

Juhannus alkaa olla tämän vuoden osalta taas taputeltu. Jo toista vuotta peräkkäin meidän poppoo vietti jussin pyhät pääosin kotosalla. Normaalisti ollaan lähdetty tuonne Kainuun suunnalle mökkeilemään isovanhempien lihapatojen ääreen, mutta tänä vuonna keskeneräiset asuntokaupat ja kylmät, epävakaat ilmat pitivät meidät tiiviisti Maskun puskissa.

Olisihan tuo nyt ollut kiva päästä jonnekin mökille vilustumaan saunomaan ja rentoutumaan, mutta toisaalta, kahden lapsen roikkuessa matkassa mukana, myös kotioloissa pysymisessä on omat positiiviset puolensa. Nukuttiin niin pitkään kuin lapset antoivat meidän nukkua (ylhäällä siis joka aamu ennen kukon pieraisua), katseltiin rauhassa aamun lastenohjelmia, syötiin aamupala yhdessä ja lähdettiin ulos lenkkeilemään. Tai se mitään lenkkeilyä ole, ulkoilua paremminkin. Viisvee painelee pyörällä edellä, pikkumuija antaa tahtia vaunuista käsin ja me vanhukset jolkotellaan hiljalleen eteenpäin samalla joristen muuttamisesta, remontista ja nykyisen kodin myymisestä. I

llat vietettiin ystävien ja sukulaisten kanssa grillaillen. Ihanan iisiä!

Ainoa miinuspuoli (sen lisäksi että perjantai-ilta ajeltiin pitkin kyliä kaksi väsynyttä ja einiiniloista lasta takapenkillä huutaen etsimässä vara-avainta omien jäätyä kotiin) on se, että huomaan taas lipsuneeni kaikista mahdollisista järkevistä syömiseen liittyvistä tavoista hyyyyyvin kauas pois. 

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin se lipsuminen alkoi jo tuossa heti loman jälkeen. Tai jo lomalla, mutta sehän nyt piti olla ihan hyväksyttävää että silloin syö miten sattuu. Voisin melkein sanoa, että tässä on jo kohta kolmas viikko takana mässäilyä. Olo on kuin ilmapallolla, paitsi että en ole niin piukea kuin täyteen puhallettu pallo. Pikemminkin sellainen, enempi Michelinukkotyyppinen, paitsi löysempi. 

Siis ihan helvetin löllö lomapullanmussuttaja, noin suomenkielellä.

Oloa ei yhtään helpota se, että kävin perjantaina pitkästä aikaa vetäsemässä kunnon salitreenin. Ei muuten, sehän on ihan mahtava suoritus kaiken tään ylensyömisen lomassa käydä reenaamassa, mutta kun nuo etureidet otti sen verran osumaa että jokainen pienikin liikahdus tekee ihan helvetin kipeetä. Hyvää kipuahan se toki on, mutta rajansa kaikella. Mukavaa olisi ihan omin avuin päästä ylös esim. pöntöltä (alas pääsee aina, oli tyyli sitten millanen hyvänsä), hyvä etten tänään joutunut pyytämään apua K-raudassa käydessämme vuoroaan odottavalta rouvashenkilöltä. Pitkään se kyllä mua tuijotti, mahtoikohan johtua siitä pienimuotoisesta ähinästä ja kaikista niistä ärräpäistä mitkä suustani päästin yrittäessäni nousta pystyyn oman toimitukseni jälkeen. Ja kävin siis ihan vaan pissalla, jos tarkkoja ollaan. 

Mutta vessajutut sikseen. Nyt meinaan olisi aika saada tää hemmetin syöpöttely kuriin. Eilen illalla lasten mentyä nukkumaan ”vanha Maria” palasi takaisin, ja pyysi miestään lähteä hakemaan karkkia läheiseltä ABC-huoltoasemalta kauppojen jo mentyä kiinni. Ja se lähti, on se niin kiltti katsokaas.

Ja minähän söin, ihan kaksin käsin vetelin niitä irtsareita naamaani. Hyvä jos ehdin edellisen suullisen nielaisemaan ennen kuin seuraavia olin jo tunkemassa kitaani. Miksi? No koska teki mieli. Tuliko hyvä olo? No ei todellakaan tullut. Hyvältähän nuo karkit maistuu, mutta aamulla olo oli vähintäänkin yhtä krapulainen kuin viinan huuruisen illan jälkeen. Eikä tässä tapauksessa alkoholilla ollut osuutta asiaan.

Mä sitä sitten tänään tuossa ääneen pohdiskelin kun lapset olivat taas Nukkumasan kanssa lähteneet treffeille, jotta nyt saa taas tämä peli loppua. Huomenna meidän perheessä koittaa normi arki ruokavalioineen, vaikka millaista stressiä ja kiirettä asuntonäyttö, lasten harrastukset ja kaikki muu meneillään oleva härdelli aiheuttaa. 

Se, mistä olen kuitenkin ihan äärimmäisen tyytyväinen on se, että olen tainnut sisäistää edes yhden asian. Moniko tunnustaa vetävänsä dieetin alkamista edeltävänä iltana herkkuja ihan huolella napaansa, ihan vaan koska on aloittamassa dieettiä? Mä ainakin tein niin ennen. Melkeinpä joka sunnuntai, koska maanantainahan se dieetti aina alkaa.

Nyt en enää tee. En ainakaan tänään. En halua sanoa ”en ikinä”, koska ”en ikinä” mä enää vedä tämmöisiä monen viikon herkuttelujaksojakaan, ja kuitenkin taas siinä niin vähän pääsi käymään. Vaakaa en ole vielä uskaltanut kohdata, mutta sen kanssa mun on heti ensimmäiseksi huomenna aamulla selvitettävä välit. Ei sillä mitään väliä toisaalta ole mitä se näyttää, mutta ainakin olen rehellinen itselleni.

Se "vanha Maria" olisi ruoskinut ja soimannut itseään epäonnistumisesta ja siitä, ettei osaa tehdä mitään oikein. Mutta auttaako se jotain? Ei, päinvastoin. Ei mua hyödytä menneen märehtiminen, se vaan pahentaa asioita. Ainoa asia mihin mun kannattaa nyt keskittyä on se, mitä valintoja mä teen seuraavaksi.

Nyt iltapalarahkaa nassuun. Lenkillekin ehtisin vielä.