On niin hiljaista.

Takaraivoa jo useita vuosia kovalla paukkeella takonut vaativa, kumiseva ääni on kadonnut. 

Sama hermot äärimmilleen kiristävä ääni, mikä esti minua pitkän aikaa lukemasta romaaneja. Enhän minä mitenkään voisi lukea itse valitsemiani kirjoja, ihan ja vain omasta tahdostani, sillä sivistävämpääkin Sinkkosen kasvatusmateriaalia olisi tarjolla. 

Ääni, joka alkoi pauhata valtavalla volyymilla sillä sekunnilla, kun aloin kirjoittaa jotain muuta kuin opintoihin liittyviä, ankarilla deadlineilla varustettuja raportteja ja tehtäviä.

Se on poissa. Kokonaan poissa. Tilalla vain tasaista, vaimeaa hurinaa aivojen käymien ylikierrosten hiljaa hiipuessa kohti normaalitoimintaa.

Minulla ei ole enää opintoihin liittyviä velvoitteita.

Olen valmis.

VALMIS!!

Siitä lähtien kun aloin ymmärtää, etteivät jäätelökioskin tädit saa syödä myymäänsä jäätelöä mielin määrin, olen tiennyt, että minusta tulee erityisopettaja. Tarkemmin vielä tarkkiksen opettaja, mutta tuota vanhentunutta käsitettä ei enää kuulu käyttää.
Tavoite katosi hetkeksi ollessani parikymppinen, mutta palasi ammattikorkekoulun alkuvuosina taas kummittelemaan ajatuksiini. 25-vuotiaasta lähtien olen järjestelmällisesti lähtenyt uudelleen tavoittelemaan tuota lapsuuden haavetta, valmistuen ensin koulunkäynninohjaajaksi, toimien sitten sellaisena erityisluokalla siihen asti että pääsin sisään opettajankoulutuslaitokseen.

Tarkoitukseni oli lukea suoraan erityisluokanopettajaksi, mutta kuopuksemme ilmaantuessa plussana pissatikkuun maisteriopintojen sivuainevalintojen aikaan, oli suunnitelmiin tehtävä pieniä muutoksia. Kaksi viikkoa ennen kuin prinsessamme näki päivänvalon laitoin viimeisen pisteen luokanopettajaopinnoilleni.

Erillisiin erityisopettajan opintoihin pääsy vaati maisteritutkinnon lisäksi kaksi vuotta työkokemusta. Minä kerrytin itselleni kolme, koska maksasairaudesta toipuminen vaati yhden ylimääräisen hengähdysvuoden. Viime keväänä pääsin ensimmäisellä yrittämällä takaisin yliopistoon.

Nyt, 60 suoritettua opintopistettä myöhemmin olen (työpaikkaa vaille) valmis erityisluokanopettaja.

Ei enää opintoja.

Ei tenttejä tai toisinaan täysin turhiltakin tuntuneiden tehtävien deadlineja.

Olen saavuttanut sen suurimman tavoitteen, jonka itselleni olen 37 -vuotisen elämäni aikana asettanut. 

Se on siinä. Ihan oikeasti on. Loppu, slut, finito, the end.

Olen erityisluokanopettaja.

Ja ihan hiton ylpeä siitä.

En ehkä kestä! Halkean kohta onnesta! Innosta soikeana, ihan pähkinöinä ja vielä iloinen kuin viiden pennin hevonen! Melkeinpä meinaa pikku tippa lorahtaa pöksyihin kaikesta tästä valtavasta innostuksesta!

..herätä aamulla ja löytää lapset kauniisti vierekkäin sohvalta, sulassa sovussa, katsomassa saman peiton alle käpertyneenä pädiltä lastenohjelmia.

..huomata, että esikoinen on omin pikku kätösin valmistanut aamupalan itselleen ja pikkusiskolleen. Ihan oli itse paahtanut ruisleivät ja juustosiivutkin höylännyt päälle. Kenenkään sitä pyytämättä.

..pitkäksi venähtäneet treffit rakkaan pikkuserkun kanssa, jonka viimeksi olen tavannut reilu 15 vuotta sitten. Viikon sisään jo toinen tärkeän ihmisen jälleennäkeminen vuosien radiohiljaisuuden jälkeen.

..todeta, ettei kummankaan kohdalla ystävyys ole kaikonnut vuosien saatossa mihinkään. Juttuja vaan jatkettiin siitä, mihin viimeksi lopetettiin. Päivitettävänä oli kutakuinkin koko aikuisikä, mutta mikäs sen mukavampaa kuin vaihtaa kuulumisia kahvikupin äärellä, lastemme leikkiessä keskenään.

..syliin nukahtanut, kivoista leikeistä väsähtänyt, suloisesti tuhiseva pieni prinsessa.

..lasten iloiset kiljahdukset ja onnesta hehkuvat kasvot piristävällä iltauinnilla.

..hiljentynyt koti, oman kullan kainalo ja muutama jakso Game of Thronesia.

..Joffreyn irtihakattu pää koristamassa kepin vart..

Eiköhän tämä ollut tässä..

Onnea on pienet hetket, jotka yhteenkoottuna muodostivat täydellisen ihanan päivän!

Iso sydän.

Perheelle täysin pyhitetyn, eilen päättyneen loman jälkeen päässä surraa monta aihetta, joista voisin kirjoittaa. Voisin ylistää uskomattomia, äärimmäisen reippaita pikku reissaajiani. Ei olisi myöskään vaikeaa hehkuttaa täydellisesti onnistunutta, erittäin rentouttavaa ja kaikin puolin viiskauttaviis lomaa Turkin Okurcalarissa. Tai vastaavasti listata, mitkä asiat lasten kanssa reissatessa mahdollisesti saattaa vituttaa, sekin onnistuisi helposti.

Yhtä hyvin aiheena voisi olla kymmenen vuorokautta kestänyt epämukavuusalueella olo esitellessäni ei-kesäkunnossa olevaa vartaloani julkisesti uikkareissa, ensikättelyssä rikki mennyt Tokmannilta ostettu tankiini vai mikälieskirtini, kortisonin uuvuttama iho, suklaakastikkeella höystetyt aamiaispannarit ja all inclusive -ruokailu, puhumattakaan tapakasvatuksesta, jota voisin antaa rakkaan itänaapurimme röyhkeänsorttisille turistiheeboille. Tai sitten kotiinpaluun tylsyydestä ja hienoudesta. Niistä voisin kirjoittaa. 

Voisin myös unohtaa blogipäivityksen tältäkin päivältä kokonaan, koska eilen vahvasti alkanut (sammuin ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson alkutunnarin jälkeen sohvalle) Game of Thrones -maratoni kovasti kiinnostelisi.

Mutta ei. Mä käytän tämän ajan kirjoittamalla itsestäni.

Siitä, miten hyvältä tänään on tuntunut olla just mä. Miten muutamasta jo entuudestaan turhan kookkaalle vyötärölle kertyneestä lomakilosta ja yleisesti pöhöttyneestä olosta huolimatta olen tuntenut itseni ihan kauniiksi. Miten yllätin jopa itseni solmimalla hetkellisen aselevon pahimman arkkiviholliseni peilin kanssa. Ihan hätkähdin löytäessäni Turkin auringon paahteessa kivasti päivittyneen itseni keimailemasta peilin edessä, heti sen jälkeen kun olin kampaajakäynniltä kotiuduttuani kuluttanut puolisen tuntia pihallamme etsien parasta taustaa ja juuri sopivaa valotusta uudelle profiilikuvaselfielle.

Ehkä ei ole kuitenkaan syytä koittaa arvailla voittajaa, vaan todeta, että kaikella edellä mainitulla on osuutensa omahyväiselle hykertelylleni. Alan vihdoin, ainakin hetkittäin, olemaan sinut itseni kanssa.

Syksyllä tulee kaksi vuotta täyteen autoimmuunihepatiitti -diagnoosista ja sen myötä rankan kortisonikuurin aloittamisesta. Joillekin saattaa olla vaikeaa ymmärtää syvää vihaani tuota elämäni pelastanutta myrkkyä kohtaan, enkä lähde sitä nyt tässä edes avaamaan (koska se mies joka myös haluaa katsoa Game of Thronesia yrittää vihjailla jotain kirjoittamiseen tuhlaamastani ajasta). 

En myöskään halua pilata tätä hyvänolontunnetta palaamalla hetkeen, jolloin vihasin peilikuvaani. Aikaan, jolloin seisoin useita tunteja yksin vessan peilin edessä tuijottaen kortisonin runtelemia kasvojani ja itkien pahaa oloani. 

Koska juuri nyt mun on hyvä olla. 

Eikai sen ole niin väliä vaikka tälle kauan kaivatulle tunteelle ei jotain erityistä syytä löytyisikään. Ehkä se riittää, että ainakin tänään olen onnellinen ja voin hymyillä. Ihan jopa niin kovasti virnistellä että hampaat vilkkuu. Silleen sopivasti, että se hymy peittää alleen myös kauempaa katsottuna viiksiltä näyttävän, ihoa tummentavan maksaläiskän ylähuuleni päältä. 

Nyt äkkiä sitä fantasiadraamaa kehiin.

Tänään on yksi niistä todella harvoista päivistä, jolloin mun työ kelpaisi aika monelle muullekin. Facebookin etusivu täyttyy opettajakollegojen lomapäivityksistä, joita avoimesti kadehtien kommetoidaan. Minun päivitystäni tuskin kukaan kadehtii, vaikka jonkun sortin lomaksi kai määräaikaisen työn päättymistä ja siitä johtuvaa työttömyyttäkin voi kutsua. Ainoa ero on siinä, että vakituisen työn omaaville opettajille maksetaan kesäkeskeytyksen ajalta palkkaa. Minun palkkani maksaa OAJ:n työttömyyskassa, kunhan pahimmat ruuhkat saadaan heinäkuun lopulla purettua. 

Tarkoitus ei ole kuitenkaan olla tänään sen suuremmin naama norsunperseellä. Kahden suvivirren taktiikalla suoritettu päivä on täyttynyt taas monista mielettömän upeista hetkistä.

Ihana, ei ainakaan toistaiseksi kovin kouluorientoitunut esikoiseni, sai tänään ensimmäiset kouluarviointirastinsa, ja hänet siirretään tokaluokalle osaat hyvin -painotteisella todistuksella. Olen hänestä äärimmäisen ylpeä, vaikka yhtään "osaat kiitettävästi" -lokeroa ei opettaja ollut ruksannutkaan. Suutarin lapset ja silleen. 

Lämpimiä tunteita saivat tänään osakseen myös alakoulu-uransa päättäneet kutoseni. Niin olivat komeina ja sievinä vastaanottamassa päättötodistustaan. Minuakin muistettiin, vaikka sainkin opettaa tuota räiskyvää rytmiryhmää vain tammikuusta asti. Silleen semisti alkoi hymyilyttää avattuani minulle ojennetun kirjekuoren, ja nähtyäni, mitä se sisältää. Aika osuvalla tavalla minut lahjoivat, vaikka tällä kertaa Tean terapiat taisikin viitata ihan muunsorttisiin hyvinvointipalveluihin. Päätösjuhlan mieleenpainuvin hetki oli kuitenkin ihan ehdottomasti se, kun yhden oppilaani äiti ilmestyi luokkaani - nanananananananananana - Batman -logokuosiseen mekkoon sonnustautuneena! 

Eniten ehkä kuitenkin kosketti entisen oppilaani snäppäämä kuva peruskoulun päättötodistuksesta. Vielä jouluna kevääksi povaamieni täysin mahdollisten nelosten ja luokallejäämisvaaran tilalla olin näkevinäni, sen kymmenen sekunnin aikana kun viesti näkyi kännykän näytölläni, useamman kutosen, olisko voinut vilahtaa jopa seiskakin. Ja että ylipäätään tuon ikäinen nuori laittaa viestin entiselle opettajalleen, koska on itsekin suorituksestaan ylpeä. Aika liikkistä, silleen ihanan jonnemaisella tavalla. Iso sydän tähän.

Loma on siis tässä huushollissa alkanut. Huomenna (koska tänäänhän olisi aivan liian aikaista) pakkaamme simmarit ja aurinkovoiteet matkalaukkuun ja suuntaamme kohti aurinkoa ja lämpöä. Ansaittu koko perheen lököloma all inclusiveineen odottaa meitä Turkin Okurcalarissa. Luvassa 10 päivän verran altailla polskimista, rannalla lasten kanssa puuhastelua, rentoa yhdessäoloa ja kiireettömyyttä. Toivottavasti myös untakin, mutta se taitaa olla ehkä hieman liikaa pyydetty. 

Tässä kohtaa en aio vielä valittaa uupuvasta rantakunnosta, vaikka ajatus höllyvän pehmeästä, vitivalkoisesta ruhostani rantatuolilla makaamassa muiden turistien joukossa saakin oloni hieman vaivaantuneeksi. Jospa se siitä sitten, muistanette ehkä sen sanonnan ruskettuneesta läskistä jamitensennytmeni.

Että buenastardesta vaan ja ansaittua sekä mahdollisimman rentouttavaa lomaa kesäkeskeytystä kaikille kansankynttilöille. Teette ihan mielettömän arvokasta työtä. 

Skål.

..jos on mahdollista, että:

- et tykkää yksityiskohtaisista synnyntystarinoista, kakkajutuista tai koliikkikertomuksista.

- noudatat ruokavaliota, mihin ei kuulu hyvin oleellisena energianlähteenä sokeri.

- et halua nähdä paljaita tissejä.

- kavahdat onnesta kyynelehtiviä, vauvahormoneista höperöityneitä äiti-ihmisiä.

- olet raskaana ja odotat esikoislastasi! (Kuulemasi kauhutarinat supistuksista, imukupeista, unettomista öistä ja sinappilasteista naamalla saattavat muuttaa mielesi äidiksi tulemisen riemusta..)

Jos edellä mainitut kohdat eivät kuitenkaan saa sinua kavahtamaan tai kieltäytymään kohteliaasti kutsusta (tai raskaushormonit ovat mahdollisesti sumentaneet järkesi), ja rohkenet ottaa osaa vauvantuoksuiseen, rakkauden ja iloisten äitien puheensorinan täyttämään juhlaan, saatat:

- ihmetellä, miksi vatsasi pullottaa ilman raskaana olemisen mahdollisuutta.

- huomata saaneesi kallisarvoista vertaistukea ja vastauksia useisiin sinua askarruttaviin, lähinnä lapsia koskeviin kysymyksiin.

- olla rentoutuneempi kuin aikoihin, päästyäsi purkamaan miesvihaasi parisuhteessasi ilmeneviä pikku epäkohtia.

- olla yhtä hymyä, saatuasi pitää sylissäsi pienen pientä, suloisesti tuhisevaa vauvaa. 

- olla onnellinen vietettyäsi mahtavan päivän rakkaiden ystävien ja mukavien uusien tuttavuuksien seurassa.

Ja tänään olin muuten paikalla ihan ajoissa.

Koska helatorstai, taas yksi kirottu arkipyhä, alettiin jo hyvissä ajoin (eilen illalla, justiinsa ennen lasten nukkumaanmenoa) suunnitella yhteiselle vapaapäivälle jotain mukavaa, kaikkia viihdyttävää ohjelmaa. 

Esikoisemme totesi ykskantaan haluavansa mennä jonnekin yhdessä syömään, me kun emme turhan usein käy ravintoloissa evästämässä. Koska itse haaveilin jostain hiukan liikunnallisemmasta toiminnasta, ehdotin, että tekisimme koko perheen voimin pyöräretken Naantaliin ja poikettaisiin vaikka siellä sitten pitsalle. Ehdotukseni hyväksyttiin oitis.

Hetken emmimme matkan pituutta, yhteen suuntaan kun on jo pelkästään reilu 17 km poljettavaa. Tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että äärimmäisen reipas ja hyväkuntoinen kohta 8-vuotiaamme jaksaa kyllä, kunhan emme pidä kiirettä. Silleen Helatorstai-sunnuntaiajeluperiaatteella kun sotketaan menemään. Hyvä siitä tulee.

Aamupalan jälkeen aloimme sitten valmistella lähtöä. Pakattiin kasseihin hupparit ja pari isoa vesipulloa. Ilma näytti todella otolliselta; aurinko paistoi ja raikas pieni tuulenvire silitteli kevyesti kasvoja. Vain kerran, noin puolessa välissä matkaa, meinasi pienemmältä mieheltä loppua usko omiin voimiinsa. Samoihin aikoihin myös koko alkumatkan tauotta pulissut takapenkki hiljeni. Loppumatkan poljinkin sitten pitäen toisella kädellä kiinni ohjaustangosta, toisen käden kannatellessa pikkumuijan hervottomasti puolelta toiselle retkottavaa päätä, huudellen jatkuvalla syötöllä toinen toistaan kannustavampia tsemppaushuutoja isommalle lapselleni.

Naantali, tuo aina aurinkoinen kesäkaupunki Turun kauniissa saaristossa, ei ollut vielä ehtinyt puhjeta kauneimpaan kukkaansa. Mereltä tuuli kylmästi, eikä osa rannan kuppiloista ollut vielä avannut oviaan turisteille. Lapsetkin alkoivat olla jo kohtalaisen nälkäisiä, joten suuntasimme lähimpään pitsaa tarjoilevaan ravintolaan.

Koska haluan, että edes yhdestä arkipyhästä vuodessa jäisi pelkästään positiivinen mielikuva, lopetan kirjoittamisen tähän. Jätän kokonaan mainitsematta, että Naantalista kotiin oli myös se reilu 17 km. Siinä oli noin 15 kilsaa liikaa pituutta ja hyvin voimakasta, vauhdin miltei kokonaan pysäyttävää vastatuulta niin esikoiselleni, kuin myös minun nyt jo täysin tunnottomalle, satulan runtelemalle ahterilleni. 

Ainoa, joka selvisi koko pitkästä kotimatkasta ilman suurempia mutinoita, oli takatarakallani onnellisena matkustanut pikkumuija. Kekseliäs kun on, yritti hän jatkuvasti, muka ihan vaivihkaa, sulloa palelevia sormiaan takalistoni alle. Mainittuani muutamaan otteeseen epämiellyttävästä tunteesta pienten sormien ollessa persukseni alla, alkoi takapenkiltä kuulua iloinen rallattelu, lapsen kirkkaan kimeällä ja kauaskantautuvalla äänellä:

- Ei ole soomia pyllyssäää, ei ole soomia pyllyssää!!

Niin. Olisihan sitä pitsaa saanut myös tuosta paikallisesta kebulastakin. Autolla olisi voinut noutaa nopeasti. Ja ilman, että kenenkään sormet olisivat olleet pyllyssä.

Ollaan tuon miehen, joka tänään sai lääkärisedältä luvan palata töihin, kanssa eletty yhteisen elämämme aikana monta vuotta taloudellisesti hyvin tiukilla. Aloittaessani 6,5 vuotta kestäneet opettajaopinnot olin jo 27-vuotias ja asuimme pankin omistamassa osaomistusasunnossa. Opiskelun aikana ehdimme avioitua (silkkaa rahan menoa) ja muutuimme lapsiperheeksi ihanan esikoisemme synnyttyä (hyvästi viimeisetkin pennoset). Toinen lapsosemme syntyi aika tarkalleen kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olin saanut pullautettua graduni ulos ja haalittua itselleni kasvatustieteen maisterin tittelin. Välillä tein päivät opettajansijaisuuksia ja illat hääräilin IKEA:ssa, jotta saimme laskut maksettua. Ja siinä kaiken keskellä opiskelin ja olin äiti. Tiedämme siis aika tarkalleen, mitä vähävaraisuus ja  pennin viimeiseen asti venyttäminen tarkoittaa.

Yhä edelleen, vaikka olemme molemmat työssäkäyviä ihmisiä (aina suvivirren veisuuhetkeen asti, jolloin määräaikainen työsuhteeni taas päättyy), kääntyy keskustelun aihe kovin helposti aina jossain kohtaa raha-asioihin. Paljonko sitä massia tilillä on, paljonko on tässä kuussa tuohta tulossa, mihin sitä mania on menossa ja paljonko pätäkkää vielä tarvittaisiin loppukuun menot kattamaan. Mitkä laskut on maksamatta, mitä laskuja tulematta ja mitkä ovat jo hoidossa. Tuskin tarvii tämän suuremmin tätä selitellä, tuttuja tuskailun aiheita varmaan monen muunkin arjessa. 

Tänään juttu lähti juontamaan juuriaan siitä, kun rakennusalan yrittäjänä toimivan lastemme pappan kanssa pohdimme The Rasmuksen Laurin uudesta aluevaltauksesta talosuunnittelijana. Itse en ole yhtään Laurin talot -jaksoa katsonut tai aihetta koskevaa uutista alusta loppuun lukenut, mutta olen kyllä tiedostanut luurini näyttöön lähipäivinä ponnahtaneet Iltalehden viihdeuutisten kohuotsikot projektien epäonnistumisista.

Keskustelumme lähti jossain kohtaa ehkä pikkuhippasen raiteiltaan, valearkkitehdeistä ja -lääkäreistä aina AA-klinikkaa edustavaan Matti Nykäseen suorittavana aivokirurgina. Siinä sitten ihmetellessämme Matin ja Laurin kaltaisten laulutaitoisten moniosaajien mahdollisuuksia edetä uralta toiselle, totesi mieheni, miten minunkin olisi pitänyt alkaa laulajaksi. Silloinhan voisin opettaa ihan ketä tahansa, eikä tarvitsisi murehtia ensi vuoden erikoistumisopintoja tai sitä, miten nyt jo toisinaan horjuva taloutemme kestää vuoden koulunpenkin kulutuksen. 

Mutta, kuten aina, minulla oli jo ratkaisu tähänkin asiaan valmiina. 

- Ongelma ei kuule piile siinä, minkä ammatin aikoinani valitsin, vaan siinä, kenet otin miehekseni.

- Aijaa. No kenen kanssa asiat sitten olis paremmin?

- Brucen.

- (Huutonaurua). No jos sä sen Willisin vanhuksen haluat, niin ihan rauhassa mene ottamaan se. 

Eli lupa uudestiavioitumiselle saatu. Enää puuttuu lentolippu ja ylipäätään tieto siitä, missä tuo vanh.. silmiä hivelevän komea näyttelijäuros nyt ikinä tällä hetkellä majaileekaan. 

Jospa siis itsekin testaisin tätä sosiaalisen median usein ihmeelliseksi koettua voimaa:

Bruce, täällä ollaan! Alakko oleen?

Kun kerrankin saamme molemmat lapset pois kotoa ja vielä samaan aikaan, on siitä syytä ottaa ilo irti. Jotta tämä harvinainen, kovin kallisarvoinen lapseton aika ei valuisi ihan hukkaan, laadin jälleen kerran - ainakin omasta mielestäni - hyvin toimivat ohjeet aikuisten vapaapäivän varalle.

Me halutaan koti.

Sellainen koti, missä meidän on hyvä olla. Sellainen, mihin tullessaan voi tuntea olevansa kotona, olla juuri sellainen kuin haluaa olla. Kotoisa koti. Sen ei tarvitse olla kaikkien trendien mukainen kansikuvakoti, vaan juuri semmoinen meidän näköinen. Sopivassa suhteessa IKEAa ja.. no, lisää IKEAa. Sohva taitaa olla Sotkasta. Mutta vaikka tätä huushollia ei ole täytetty kauniilla ja kalleilla design-kalusteilla, on meillä silti ihan kaunis koti. Siisti ja ihan nätti. Minä ainakin tykkään.

Mulle koti on aina ollut tärkeä. Muutimme ensimmäiseen oikeaan kotiini Rauman silloiseen maalaiskuntaan, Tarvolaan, ollessani noin 2-vuotias. Talo oli isäni rakentama, upea punatiilinen talo. Meillä oli iso piha, punainen autotalli ja iso kasvimaa. Tontilta löytyi myös kymmeniä marjapensaita, mansikkamaa, perunapelto ja iso punainen leikkimökki. Olohuoneen ikkunasta näkyi kuusimetsän reunustama pelto, missä aina kesäisin naapuritilan lehmät laidunsivat. Kerran ne samaiset ammuut käyskentelivät myös meidän etupihallamme tuhoten kasvimaat ja nurmikon, ukkosmyrskyn kaadettua sähköaidat. Muistan edelleen, miten veljieni kanssa katseltiin keittiön ikkunasta, miten mummimme yritti häätää lehmiä pois pihasta koivunoksa kädessään. Hassu ilmestys oli se.

Kun sitten muutimme kaupunkiin ollessani 18-vuotias, ei itkulle meinannut tulla loppua. Kodin, siis myymämme kiinteistön lisäksi, tuonne Tarvolaan jäi myös se ympäristö jossa vartuin. Luonto. Ne puut missä me kavereiden kanssa kiipeiltiin, kallionkolot mihin piilotettiin pojilta saatuja rakkauskirjeitä. Pellot joita pitkin hiihdettiin kouluun tai kavereiden luo, kuitenkin varoen ettei astuta liukumiinan päälle. Se on lehmänpaskaa näin ei-landelaisittain. Välillä meinasi kuovit hyökätä päälle, toisinaan rannekellot lakkasivat toimimasta kuin ihmeen kaupalla. Se oli loistava syy olla hiukan myöhässä sovitusta kotiintuloajasta. Kylätien varrella ei ollut liikennemerkkejä eikä katuvaloja, ja talvella lumiauran tullessa vastaan piti vauhdilla juosta tien toiselle puolelle ettei jäänyt alle.

Mä rakastin sitä paikkaa. En vain pelkästään taloa missä me asuttiin. Mulle koti tarkoitti myös paljon muuta. Ja yhä edelleen tarkoittaa.

Tätä nykyistä kotia ollaan nyt asutettu 9 vuotta. Vaikka nyt ei asutakaan ihan metsän keskellä niin kyllä tästäkin vaan on koti meille muodostunut vuosien saatossa. Tänne mahtuu paljon ihania muistoja, ajalta ennen lapsia ja varsinkin lasten syntymien jälkeen. Me ollaan remppa kerrallaan tehty asunnosta mahdollisimman toimiva ja meidän näköinen, mutta lasten kasvaessa tämä on hiljalleen alkanut käydä meille ahtaaksi.

Tuo mies joka täällä asuu haluaa myös muuttaa, ja ollaankin jo useampi vuosi haaveiltu omakotitalosta. Etuovi.com ja jokakoti.fi ovat olleet kovassa käytössä jo pitkään noinniinkun haaveilumielessä. Nyt me ollaan löydetty sellainen talo, josta mä todella haluaisin tehdä meille uuden kodin. Kodin, missä mä koin olevani kotonani jo ensimmäisessä näytössä, vaikka sen omistaakin vielä joku muu. Se vaan näytti ja tuntui just meidän kodilta, ei sitä sen paremmin osaa selittää. Toimivan pohjaratkaisun lisäksi olohuoneen ikkunoista näkyi kaunis mäntymetsä, lähistöllä asuu paljon lapsia. Lapsilla olisi lyhyt ja turvallinen koulumatka. 

Mitä muuta enää voisi toivoa? Paitsi pienempää myyntihintaa. Se olis ihan jees.

Ollaan tänään jätetty kolmas ja viimeinen tarjous. Toivon enemmän kuin mitään muuta, että unelmamme uudesta kodista toteutuu!