Enää noita täysin unettomia öitä ei meillä useinkaan onneksi vietetä, mutta joka yö herään siihen, kun pienet polvet ja varpaat potkivat napakasti kylkeen vaatien hieman lisätilaa itselleen mieheni ja minun välissä. Havahdun unestani myös niinä kaikkina lukemattomina kertoina, kun suloisen pehmeä käsivarsi läimähtää suoraan kasvoilleni tai kun se reilu sata senttiä tytönperkelettä pyörii akselinsa ympäri etsien mukavaa asentoa. Milloin varastaa peiton, milloin juttelee unissaan. Ja täydellisillä unenlahjoilla varustettu mies vieressä tuhisee tästä riemusta täysin tietämättömänä.

Niin että onko se sitten ihme, jos toisinaan hieman vitut.. väsyttää?

Katkonaisiin öihin (ja kyrpääntyneeseen vaimoon) kyllästyneinä päätimme jo muutama kuukausi sitten ottaa kaikki mahdolliset lahjontakeinot käyttöön, jotta saisimme vallattua sänkymme takaisin. Tai no, onhan tässä tullut konstia jos jonkinlaista kokeiltua näiden unettomien vuosien varrella, mutta tulokset ovat aina jääneet aika mitättömäksi. Tai sitten emme ole vain yksinkertaisesti jaksaneet edes kunnolla yrittää. 

Tällä kertaa pikkumuija kuitenkin ehdotti itse tarrasysteemiä, ja yhdessä isoveljensä kanssa suunnittelivat ja toteuttivat jääkaapin oveen kiinnitettävän taulukon. Pelin henki olisi seuraava: Jokaisesta kokonaisesta yöstä jonka tyttäremme omassa sängyssään nukkuu, hän saisi yhden tarran (tai kaksi, jos ovat kovin pieniä). Joka viidennen tarran jälkeen saisi pienen palkinnon. 

Ensimmäiseksi palkinnoksi kuopus valitsi sakset. Ikiomat pienet sakset. Mielellään pinkit missä olisi kukkia, sydämiä ja perhosia. 

Kului viikko. Kului toinen. Kuukausi. Toinen. Kunnes vihdoin eilen aamulla..