Salil eka, salil vika
tammikuuta 18, 2018
Kädet vapisee. Oksettaa. Outo epävarmuuden tunne on vallannut koko kehoni ja se tuntuu äärimmäisen epämiellyttävältä.
Istun autossa, minulle ennestään täysin tuntemattoman kuntosalin edessä. Parkkipaikalla on turhan monta autoa. Kuvittelin, että jos menen salille jo aikaisin aamulla, saisin olla siellä ihan rauhassa. Mieluiten yksin. "Hävettää ja itkettää, vituttaa ja sattuu jo valmiiksi. Äääääh!", laitan viestin Annelle. Hän ymmärtää, sen tiedän varmaksi.
Tekisi mieleni perääntyä, lähteä takaisin kotiin piiloon peiton alle, mutta on jo ihan liian myöhäistä. Kaivan naftaliinilta lemahtavasta treenikassistani uudenkarhean kulkukortin ja astun ulos autosta. "Se on kuin pyörälläajoa. Kyllä mä selviän. Ei parin vuoden tauko tunnu missään.."
HAHHAHAH, en usko tuota itsekään!
Pääsen sisälle. Pukukoppikin löytyy helposti. Asetan ensimmäiseksi kuulokkeet korviini ja laitan musiikin hiukan turhan kovalle. En halua kuulla mitään, enkä varsinkaan nähdä ketään. Haluan vain tehdä oman treenini ja lähteä pois. Pukuhuoneen peilissä kalpeakasvoinen, meikitön tyttö mittailee minua päästä varpaisiin katsellaan. Olisi pitänyt laittaa vielä joku hiukan löysempi paita päälle, tiuskin itselleni, yrittäessäni peitellä jumppatrikoitteni vyötärönauhan yli laskeutuvaa vatsamakkaraa.
Vedän syvään henkeä ja avaan ensimmäistä kertaa oven salille. Eihän tuo mikään kovin kummoinen ole, mietin ensin katsellessani ympärille. Hyppään kuntopyörän päälle ja saan sen nopeasti toimimaan haluamallani vastuksella. Siinä polkiessani minulla oli hyvin aikaa tutkailla uutta ympäristöä, laitteita ja muita treenaajia. Kukaan ei edes vilkaise minuun.
Reilun puolentoistatunnin räpiköinnin jälkeen olen valmis lähtemään kotiin. Ilmeisesti tällä kertaa ei tarvitse odottaa paria päivää ennen lihaskipua, totean, kun yritän saada voimattomat, veltot hauikseni toimimaan yhteistyössä kanssani.
Joku tyttö huikkaa heipat pukukopista poistuessaan. Nähdään taas, se sanoi.
Niin varmasti nähdäänkin, totean ja hymyilen pikkuisen.
Istun autossa, yritettyäni ensin useampaan otteeseen avata oven kotiavaimella. Istun hetken ihan hiljaa, kaivan puhelimen taskusta ja kirjoitan uuden viestin Annelle:
"Nonni. En kuollut. Paras ja paskin treeni ikinä. Oli kivaa, ihanaa ja ihan perseestä. Painot ihan minimissä, jäätävä tuska saada nollapainojakaan liikkeelle. Silti tavallaan nautin ihan suunnattomasti joka sekunnista."
Että kyllä se tästä. Pikku hiljaa, sitä kuuluisaa malttia opetellen.
On täältä pohjalta ennenkin noustu.
0 kommenttia